"Kas niin, ei kortteja ja minä voitan", huudahti Deacon, kun pelasi viimeisen korttinsa. "Minulla on pikku kasino ja neljä ässää. Vain iso kasino ja padat auttavat teidät kahteenkymmeneen."
Grief pudisti päätään. "Erehdys, pelkään minä."
"Ei ole", vakuutti Deacon varmasti. "Minä laskin joka kortin, jonka sain. Siinä kyllä olin oikeassa. Minä olen kuudessakolmatta kuten tekin."
"Laskekaa vielä", sanoi Grief.
Huolella ja hitaasti, vapisevin sormin laski Deacon ottamansa kortit. Niitä oli viisikolmatta. Hän ojensi kätensä, otti pöydältä Griefin kirjoittamat säännöt, taittoi paperin ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän tyhjensi lasinsa ja nousi. Kapteeni Donovan katsoi kelloonsa, haukotteli ja nousi myös.
"Joko lähdette laivalle?" kysyi Deacon.
"Kyllä", kuului vastaus. "Mihin aikaan lähetän veneen teitä noutamaan?"
"Minä lähden mukaanne. Otamme tavarani Billystä ohimennen. Piti lähtemäni sillä Babiin huomenna."
Deacon puristi kaikkien käsiä saaden ilmeiset onnentoivotukset.
"Pelaako Tom Butler korttia?" kysyi hän Griefiltä.
"Erakkopeliä", kuului vastaus.
"No, minä opetan hänelle kaksoiserakkoa." Deacon kääntyi ovea kohti, missä kapteeni Donovan odotti, ja lisäsi huoaten: "Ja pelkäänpä, että hän nylkee minua, jos pelaa niinkuin te muut saarelaiset."
VII.
AURINGON SULAT
1
Fitu-Ivan saari oli viimeinen riippumaton polyneesialainen alue Etelämerellä. Kolme seikkaa oli sen aiheuttanut. Ensimmäiseksi ja toiseksi sen erillisyys ja kansan sotaisuus. Mutta ne eivät sitä olisi pelastaneet, jollei olisi sattunut niin, että Japani, Ranska, Iso-Britannia, Saksa ja Yhdysvallat havaitsivat sen yht'aikaa. Käyttäytyivät kuin katupojat lantista riidellessään. Näiden viiden vallan sotalaivat tunkeutuivat saaren satamaan samalla kertaa, ja sota uhkasi. Aamiaisensa ääressä sai maailma lukea palstamäärin tietoja Fitu-Ivasta. Kuten eräs merimies siihen aikaan sanoi, joutuivat niiden kaikkien jalat samaan aikaan siihen kaukaloon.
Ja niin pääsi Fitu-Iva sillä kertaa yhteisholhouksestakin, ja kuningas Tulifau, eli maan kielellä Tui Tulifau, jakoi edelleen alempaa ja ylempää oikeutta talossa, jonka hänelle oli Kalifornian punapuusta rakentanut sydneyläinen kauppalaivuri. Ei ollut Tui Tulifau vain kuningas jokaista tuumaa myöten, vaan hän oli myöskin kuningas joka sekuntinaan. Kun hän oli hallinnut 58 vuotta ja 5 kuukautta, oli hän ainoastaan 58 vuotta ja 3 kuukautta vanha, s.o. hän oli hallinnut kuudetta miljoonaa sekuntia kauemmin kuin oli hengittänyt, sillä hänet oli kruunattu kaksi kuukautta ennen syntymäänsä.
Hän oli kuninkaallinen kuningas, kuusi ja puoli jalkaa pitkä, ja olematta erikoisen lihava hän painoi 320 naulaa. Mutta se ei ollut tavatonta Polyneesian kantakirjoissa. Sepeli, hänen kuningattarensa, oli kuusi jalkaa kolme tuumaa ja painoi 260 naulaa, kun taas tämän veli, Uiliami, joka komensi armeijaa pääministerin toimen välitöiksi, oli häntä tuumaa pitempi ja painoi puolensataa naulaa enemmän. Tui Tulifau oli iloinen sielu, aika syömäri ja juomari. Iloisia sieluja olivat hänen kansansakin jäsenet, paitsi vihassa, jolloin saattoivat heitellä kuolleita sikojakin päin niitä, joihin suuttuivat. Mutta tarpeen tullen he osasivat tapella kuin maorit, kuten nahassaan saivat tuntea merirosvomaiset santelipuunkauppiaat ja entisajan "mustalinnut".
2
Griefin kuunari Cantani oli sivuuttanut satamansuun Patsaskalliot kaksi tuntia sitten ja liukui satamaan nukahtavan tuulen viime vireillä. Ilta oli viileä, tähtikirkas, ja laivaväki vetelehti, odotellessaan etananvauhtinsa vievän heidät perille ankkuripaikkaan. Willie Smee, päällysmies, nousi kanssista juhlapuvussa. Perämies vilkaisi hänen paitaansa, joka oli hienointa ja valkeinta silkkiä, ja irvisti.
"Tanssiinko heti?" kysäisi Grief.
"Ei", sanoi perämies. "On pihkaantunut Taituaan."
"Johan nyt", intti Willie.
"No sitten se on pihkaantunut sinuun, ja juttu on sama", nauroi perämies. "Et ole puolta tuntia maissa, ennenkuin on kukka korvasi takana, seppele päässäsi ja Taitua kainalossasi."
"Mustasukkainen", heitti Smee. "Itse ottaisit, jos saisit."
"Minulla ei ole tuollaista paitaa. Mutta lyönpä puoli kruunua vetoa, ettei sinulla ole tuota, kun tältä saarelta lähdetään."
"Ja jos ei Taitua sitä saa, niin Tui Tulifau saa", varoitti Grief.
"Paras olisi olla näyttämättä hänelle tuota paitaa, tai se on mennyt."
"Niin onkin", yhtyi kapteeni Boig, käännähtäen tähyämästä rannan tulia. "Viime käynnillä hän sakotti erästä kanakki-miestäni ottamalla vyön ja tuppiveitsen." Hän kääntyi perämieheen: "Saatte laskea ankkurin, Mash. Ei kovin paljon kettinkiä. Ei näy tuulta nousevan, ja aamulla on muutettava kopra-kasojen luo."
Hetkeä myöhemmin ankkuri putosi ratisten. Vene oli laskettu laivan vierelle, ja siihen astuivat rannalle-menijät. Paitsi kanakkeja, joilla oli kaikilla halu maihin, oli veneessä vain Grief ja Smee. Pienen korallikivilaiturin päässä viimeksimainittu mutisten jotakin selityksen tapaista erosi isännästään ja katosi palmukujalle. Grief lähti päinvastaiselle taholle vanhan lähetyskirkon ohi. Täällä rannan hautojen keskellä, ahuihin ja lava-lavaan puettuina, kukitettuina ja seppeleissä, suuria fosforiloistoisia kukkia tukassa, tanssi nuorukaisia ja neitoja. Sitten hän kulki ohi himine-talon, jossa vanhuksia istui pitkässä rivissä veisaamassa unohdettujen lähetyssaarnaajain opettamia virsiä. Hän kulki myös ohi Tui Tulifaun palatsin, jossa valoista ja melusta päättäen tavalliset illatsut olivat käynnissä. Sillä Etelämeren iloisista saarista oli Fitu-Iva iloisin. Siellä juhlittiin syntymiä ja kuolemia, sekä kuolleita että syntymättömiä.
Grief kulki kukkien ja saniaisten reunustamaa polkua. Ilma oli täynnä tuoksuja, ja tähtiä tähystäessään näki mango-hedelmiä, komeita avocado-puita ja tupsuisia palmuja. Vähän väliä oli ruohotaloja. Ääniä ja naurua kuului läpi pimeän. Veden yllä ilmaisivat vilkkuvat tulet ja laulun kaiku, että kalastajat tulivat työstään.
Vihdoin astui Grief pois polulta ja kompastui pariin sikaan, jotka röhähtivät paheksumisensa hänelle. Avoimen oven kautta hän näki majaan, jossa kymmenkunnan maton muodostamalla kasalla istui kookas, vanhahko alkuasukas. Aika-ajoin hän koneellisesti raapaisi reittään kookos-kuiduista tehdyllä kärpäsläpsällä. Nenällä oli isot silmälasit, ja hän luki kirjaa, jonka Grief tiesi englanninkieliseksi raamatuksi. Mies oli Jeremia, hänen kauppa-asiamiehensä, profeetan mukaan nimensä saanut.
Jeremia oli helakanvärisempi kuin fitu-ivalaiset, sillä hän oli täysiverinen samoalainen. Lähetyssaarnaajain kouluttamana maallikko-opettajaksi oli hän palvellut hyvin läntisillä ihmissyöjäsaarilla. Palkinnoksi oli hänet lähetetty Fitu-Ivan paratiisiin, jossa kaikki olivat tai olivat olleet hyviä käännytettyjä. Hänen tehtävänään oli pakanuuteen takaisin taipuvain uskossa pitäminen. Mutta onnettomuudekseen oli Jeremia saanut liian hyvän kasvatuksen. Vankka Darwinin kirja, mariseva akka ja kaunis fitu-ivalainen leski olivat saattaneet hänen uskonsa horjumaan. Itse asiassa ei hän ollut uskoa hylännyt. Darwinin vaikutus oli ollut vain henkisesti uuvuttava. Mitä varten yrittää ymmärtää tätä sangen monimutkaista ja pulmallista maailmaa, varsinkin kun oli naimisissa marisevan akan kanssa? Kun Jeremian työn tulokset alkoivat näyttää heikoilta, uhkasi johtokunta lähettää hänet takaisin saarille, ja hänen akkansa kieli kävi samassa suhteessa terävämmäksi.
Tui Tulifau oli ystävällinen kuningas, jota kuningatar, milloin mies oli tavallista enemmän juovuksissa, kuului pieksävän. Valtiollisista syistä – kuningatar oli kuninkaallista sukua ja hänen veljensä armeijan päällikkö – ei kuningas voinut hänestä erota, mutta Jeremialle hän saattoi antaa erokirjan, ja heti tämä kävi käsiksi liike-elämään ja otti sydämensä valitun. Riippumattomana kauppiaana hän epäonnistui, pääasiassa kuninkaan tuhoisan suojeluksen takia. Jos ei antanut iloiselle hallitsijalle luottoa, seurasi siitä takavarikko; jos taas antoi luottoa, seurasi varmasti vararikko. Rannalla viettämänsä joutilaan vuoden jälkeen tuli Jeremiasta Griefin asiamies ja hän oli toistakymmentä vuotta kunnialla hoitanut tehtäviään, sillä Grief oli osoittautunut ensimmäiseksi, joka ei antanut luottoa kuninkaalle ja haki ulos saatavansa, jos jolloinkin antoi.
Jeremia katsoi painavasti yli lasiensa sisään astuvaa isäntäänsä, pani painavasti merkin raamattunsa väliin ja nosti sen sivulle ja pudisti painavasti Griefin kättä.
"Olipa hyvä, että tulit persoonallisesti."
"Kuinka hitossa olisin muuten voinut tulla?" nauroi Grief.
Mutta Jeremia ei ollut leikkisällä tuulella eikä ollut huomaavinaan pilaa.
"Liikeasema saarella on sangen vakava", sanoi hän hyvin juhlallisesti, venyttäen monitavuisia sanoja. "Minun tilikirjani osoittaa huonoa tulosta."
"Eikö kauppa käy?"
"Päinvastoin. Mainiosti kävisi. Hyllyt tyhjinä. Mutta…" Hänen silmänsä välähtivät ylpeästi. "Mutta hyvä joukko on tallellakin varastossa; olen pitänyt sitä tarkasti lukossa."
"Oletko antanut Tui Tulifaulle liiaksi luottoa?"
"Päinvastoin. Ei mitään luotonantoa. Ja kaikki vanhatkin velat on maksettu."
"Nyt en ymmärrä sinua, Jeremia", tunnusti Grief. "Mitä kaikki tämä merkitsee? – Tyhjät hyllyt, ei luottoa, tilit tasatut, varasto lukossa – mitä?"
Jeremia ei vastannut. Mattojen reunan alta hän veti esille ison kassalaatikon. Grief pani merkille, ettei se ollut lukittu. Samoalainen oli aina huolellisesti vartioinut rahalaatikkoa. Laatikko näytti olevan täynnä paperirahaa. Hän otti päällimmäisen ja ojensi sen:
"Tuossa on vastaus."
Grief silmäsi varsin hyvin tehtyä seteliä. "Fitulvan ensimmäinen kuninkaallinen pankki maksaa tästä vaadittaessa yhden punnan sterlinkiä", luki hän. Keskellä oli alkuasukasnaama. Alareunassa Tui Tulifaun nimikirjoitus ja sen vierellä: "Falualea, Rahaston kansleri."
"Mikä piru tämä Fulualea on?" tiuskaisi Grief. "Fidshi-saarten kieltä – merkitsee 'auringon sulat'."
"Niin juuri. Se merkitsee 'auringon sulat'. Tuollaisen nimen on se hävytön juonittelija ottanut. On tullut Fidshiltä kääntämään tämän saaren ylösalaisin – liikeasioissa tarkoitan."
"On kai niitä ovelia Levukan poikia, arvaan ma."
Jeremia pudisti päätään vakavana. "Ei, tämä on valkoinen mies ja roikale. Saavuttaakseen katalat tarkoituksensa on hän ottanut jalon ja kajahtavan fidshiläisen nimen ja vetänyt sen lokaan. Hän on juottanut Tui Tulifauta. Hän on juottanut häntä hyvin paljon. Hän on pitänyt häntä juovuksissa kaiken aikaa. Ja siitä palkaksi on hänestä tehty rahaministeri ynnä muuta. Ja hän on pannut näitä vääriä papereita liikkeelle ja pakottanut kansan ottamaan niitä vastaan. Hän on säätänyt varastoveron, kopraveron ja tupakkaveron. Sitten on satamamaksuja ja säännöttelyjä ja koko joukko muita veroja. Mutta kansaa ei ole verotettu – kauppiaita vain. Kun kopra-vero säädettiin, alensin minä ostohintaa vastaavassa määrässä. Silloin kansa alkoi murista, ja Auringon Sulat sääsi vanhan hinnan, kieltäen ketään sitä alentamasta. Minulle hän tuomitsi sakkoa kaksi puntaa ja viisi sikaa – hyvin tunnettua oli näet, että minulla oli viisi sikaa. Ne näette tilikirjoihin vietyinä. Hawkins, joka on Fulcrum-yhtiön asiamies, sai ensin maksaa sakkona sikoja, sitten viinaa, ja kun hän yhä edelleen piti suurta ääntä, tuli armeija ja poltti hänen varastonsa. Kun minä kieltäysin myymästä, sakotti Auringon Sulat minua jälleen ja uhkasi polttaa varaston, jos vielä niskoittelisin. Niin myin kaiken, mitä hyllyillä oli, ja tuossa on laatikko täynnä arvotonta paperia. Minä ottaisin hyvin pahakseni, jos te maksaisitte minun palkkani paperissa, mutta oikein se olisi, vallan oikein. – Mitä on nyt tehtävä?"
Grief kohautti olkapäitään. "Täytyy tavata ensin tämä Auringon Sulat ja tutkia tilanne."
"Sitten on paras tavata hänet pian", neuvoi Jeremia. "Muutoin hän ennättää säätää koko joukon sakkoja teille. Niin hän haalii kokoon kaiken rahan koko valtakunnasta. Hänen hallussaan onkin kaikki, paitsi mitä ovat maahan kaivaneet."
3
Palatessaan samaa tietä Grief näki palatsin edustalla olevain lamppujen valossa lyhyen, pyylevän herrasmiehen, sileänaamaisen, jäykistämättömään valkopukuun puetun. Oli juuri lähdössä; kukoistavan näköisenä hän astui, ja tutulta näytti hänen kylläinen käyntinsä. Grief tunsi hänet heti. Kymmenkunnassa Etelämeren satamassa hän oli tuon tavannut ennen.
"No, tavattiinpa taas, Cornelius Deasy!" huudahti hän.
"Ja ihan itse Grief, kas perhana", kuului vastaus, kun kättä lyötiin.
"Jos tulette alukselle, on siellä iiriläistä pullossa", lausui Grief.
Cornelius veti hartiansa taapäin ja otti jäykän asennon. "Ei käy nyt, herra Grief. Vanhat tavat jääneet. Hänen armollisen majesteettinsa, kuningas Tulifaun rahaministerinä ja ylituomarina, paitsi milloin kuningas itse hoitelee oikeuden kalpaa…"
Grief vihelsi hämmästyneenä. "Vai te se olette Auringon Sulat!"
"Minä käytän maankielistä nimitystä", oikaisi toinen. "Fulualea, jos suvaitsette. Kun en ole vanhoja hyviä aikoja unohtanut, on ikävä esiintyä viran puolesta. Mutta teidän on maksettava lailliset tullit kuten muidenkin kauppiaiden, joiden tarkoituksena on jaloilta polyneesialaisilta metsäläisiltä haalia voittoja – missä olinkaan? Niin, tehän olette rikkonut säännöksiä. Ehdoin tahdoin olette tullut Fitu-Ivan satamaan auringonlaskun jälkeen sytyttämättä laitatulia. Älkää keskeyttäkö. Omin silmin näin. Josta rikkomuksesta suoritatte sakkoa viisi puntaa. Onko teillä viinaa? Se oli vakava rikos. Eipä ole sopivaa panna satamamme merimiesten henkiä alttiiksi jonkun öljyhiukkasen takia. Johan kysyin: onko teillä viinaa? Kysyn satamamestarina."
"Koko joukko velvollisuuksia on hartioillanne", irvisteli Grief.
"Valkoisen miehen taakka. Kaupparosvot ovat osanneet nylkeä Tui Tulifauta, hyväsydämisintä hallitsijaa, joka Etelämeren valtaistuimilla on istunut ja kuninkaallisesta leilistä rommia särpinyt. Siksi minä, Cornelius – tai Fulualea, oikeammin – olen täällä oikeutta vartioimassa. Niin ikävä kuin onkin, täytyy minun satamamestarina langettaa teidät syylliseksi karanteenisäännösten rikkomiseen."
"Karanteeni?"
"Sellainen on satamatohtorin määräys. Ei mitään kanssakäymistä väestön kanssa, ennenkuin laiva on hyväksytty. Ajatelkaa, kuinka onnetonta olisi, jos sallisimme tuottaa tänne tuhkuria tai hinkuyskää. Kukapa suojaa jaloa, luottavaa polyneesialaista? Minä, Fulualea, Auringon Sulat, suoritan tätä tärkeää tehtävää."
"Kuka piru täällä on satamatohtorina?"
"Minä, Fulualea. Teidän rikoksenne on vakava. Sakoksi määrätään viisi laatikkoa ensiluokkaista Hollannin viinaa."
Grief nauroi herttaisesti. "Kompromissataan, Cornelius. Tulkaa kuunarille ryypylle."
Auringon Sulat hylkäsi tarjouksen ylväästi. "Tämä on lahjomisyritys. Minulle ei tule mitään. Tyydyn suolaan-leipääni. Ja miksi ette esittänyt laivapapereitanne? Tullipäällikkönä minä määrään teille sakkoa viisi puntaa ja kaksi lisälaatikkoa viinaa."
"Kuulkaas nyt, Cornelius. Leikki aikanaan, mutta tämä menee liian pitkälle. Ei tämä ole mikään Levuka. Minun tekisi mieleni kajauttaa teitä kuonoon. Ette te minua keritse."
Auringon Sulat astui taapäin levottomana. "Älkää yrittäkö väkivaltaa", uhkasi hän. "Oikein sanoitte, Tämä ei ole Levuka. Ja muistakaa myös, että Tui Tulifau ja kuninkaallinen armeija takanani voin teidät keritäkin. Te maksatte sakot heti, tai minä takavarikoin laivanne. Ette ole ensimmäinen. Tulihan se kiinalainen helmenostajakin, Peter Gee. Livahti satamaan rikkoen kaikkia säännöksiä ja nosti metelin muutamista pikku sakoista. Ei, ei luvannut maksaa, mutta sitä hän saa nyt rannikolla miettiä."
"Ette kai tarkoita…"
"Kyllä minä tarkoitan. Korkean virkani nimessä minä takavarikoin hänen kuunarinsa. Viides osa kuninkaallisesta armeijasta on nyt sitä vartioimassa. Se myydään jonakin päivänä tällä viikolla. Siinä on kymmenen tonnia simpukankuoria, ja miks'en minä voisi myydä sitä teille viinasta! Voin luvata pilkkahinnalla. Kuinka paljon teillä sitä olikaan?"
"Vieläkö enemmän te sitä haluaisitte?"
"Miks'en? Tui Tulifaun tarpeiksi. Loma-aikansa tässä täytyy touhuta hänen varastojaan täydentäen, sillä hän käyttelee niitä varsin vapaasti. Koko joukko päälliköitä maleksimassa ympärillään. Ikävää tämmöinen. Aiotteko maksaa sakot, herra Grief, vai onko ryhdyttävä tepsivämpiin toimenpiteisiin?"
Grief käännähti kärsimättömästi kantapäillään. "Te olette päissänne, Cornelius. Ajatelkaa ja tulkaa järkiinne. Vanhat rähjäys-ajat ovat menneet näiltäkin meriltä. Ette voi moisia temppuja enää tehdä."
"Jos on aikomuksenne mennä aluksellenne, niin säästän teiltä sen vaivan. Minä tunnen tuon lajin. Aavistin niskoittelunne. Ja ryhdyin sen johdosta toimenpiteisiin. Rannalla tapaatte miehenne. Alus on takavarikoitu."
Grief käännähti, vielä puoliksi uskoen, että toinen puhui leikkiä. Fulualea vetäytyi taas taapäin säikähtyneenä. Pimeässä ilmestyi hänen vierelleen iso mies.
"Sinäkö siellä, Uiliami?" sanoi Fulualea. "Täällä on toinen merirosvo. Ole apunani vankan kätesi voimalla, jättiläisveljeni."
"Terve, Uiliami", sanoi Grief. "Mistä alkaen hallitsee Fitu-Ivaa levukalainen vedenvietävä? Hän sanoo, että minun alukseni on otettu takavarikkoon. Onko totta?"
"Totta on", kumisi Uiliamin syvästä rinnasta. "Vieläkö teillä on sellaisia silkkipaitoja kuin oli Willie Smeellä? Tui Tulifau haluaisi sellaisen. On kuullut siitä puhuttavan."
"Kaikki", keskeytti Fulualea, "paidat ja kuunarit, ne kuuluvat kuninkaalle".
"Rohkeastihan te kahmitte, Cornelius", mutisi Grief. "Tämähän on selvää merirosvousta. Te kaappasitte alukseni antamatta minulle tilaisuutta…"
"Tilaisuutta? Vast'ikäänhän te kieltäydyitte maksamasta sakkojanne."
"Mutta silloinhan se jo oli kaapattu."
"Niin olikin. Enkö minä tiennyt, että te kieltäytyisitte? Selvä peli eikä mitään vääryyttä tehtynä. Oikeus, se kirkas tähti, jonka hohtavan alttarin ääressä Cornelius Deasy – eli Fulualea, oikeammin – aina palvoo… Laittakaapa luunne täältä tai lähetän palatsikaartin kimppuunne. Uiliami, tämä on hurja mies. Kutsu kaarti."
Uiliami puhalsi pilliä, joka kookosrihmassa riippui hänen paljaalla rinnallaan. Grief tavoitti kiukkuisesti Corneliusta, mutta tämä livahti Uiliamin kookkaan olemuksen taa. Toistakymmentä polyneesialaista, seitsemättä jalkaa mitaltaan, tuli juosten palatsitietä ja asettui komentajansa taakse.
"Saatte mennä, herra kauppias", määräsi Cornelius. "Kohtauksemme on päättynyt. Huomenna käsittelemme oikeudessa tätä juttuanne. Te tulette täsmälleen kello 10 palatsiin vastaamaan syytöksiin väkivallasta, loukkaavasta ja rikollisesta puheesta, hyökkäyksestä ylintä virkamiestä vastaan tarkoituksella haavoittaa, ruhjoa ja rampauttaa, karanteenirikoksesta, satamasäännösten rikkomisesta ja törkeästä tullipetoksesta. Aamulla, hyvä herra, aamulla istutaan oikeutta, silloin kuin leipähedelmä putoaa. Ja herra armahtakoon teidän sieluanne."
4
Ennen oikeuden istunnon alkua pääsivät Grief ja Peter Gee Tui Tulifaun puheille. Kuningas lojui puolenkymmenen päällikön seurassa matoilla avocado-puitten varjossa palatsin puistossa. Vaikka oli aikainen aamu, olivat palatsitytöt jo täydessä toimessa kaadellen viinaryyppyjä. Kuningas ilmaisi ilonsa nähdessään vanhan ystävänsä Davidin ja oli pahoillaan, että oli joutunut riitaan uusien määräysten takia. Mutta hän vältti visusti keskustelua niistä asioista. Kaikki kiristyksen alaisiksi joutuneiden kauppiaiden vastalauseet hän huuhtoi alas tarjoamalla viinaa.
"Ottakaa ryyppy", kuului hänen yhä uudistuva vastauksensa, vaikka kerran häneltä pääsi huomautus, että Auringon Sulat oli ihmeellinen mies. Eivät olleet palatsin asiat olleet koskaan niin hyvällä kannalla. Ei koskaan ollut niin paljoa rahaa ollut valtiorahastossa eikä niin paljoa viinaa liikkeellä. "Hyvin olen mielistynyt tähän Fulualeaan", päätti hän. "Ottakaa ryyppy!"
"Täytyy päästä irti tästä ryypyttelemisestä", kuiskasi Grief Peter Geelle, "tai olemme pian käkinä mekin. Tietysti tässä voidaan syyttää murhapoltosta, harhaoppisuudesta, kaatuvataudista tai mistä vain, ja täytyy olla täydellä järjellään."
Heidän lähtiessään kuninkaan kartanoista näki Grief vilahdukselta Sepelin, kuningattaren. Sepeli silmäili sivultapäin kuninkaallista puolisoaan ja tämän ryyppytovereita, ja hänen kasvojensa ilmeen nähtyään Grief oli menettelytavasta selvillä. Mitä tehtävissä olikaan, tämän kautta se oli tapahtuva.
Suuren palatsin toisessa kulmauksessa istui Cornelius oikeutta. Hän oli aloittanut aikaisin, koskapa Griefin ja Peter Geen tullessa oli Willie Smeen asia jo päätöksessä. Läsnä oli myös koko kuninkaallinen armeija, paitsi mitä oli takavarikoituja aluksia vartioimassa.
"Astukoon vastaaja esille", sanoi Cornelius, "ja kuulkoon tuomioistuimen kohtuullisen ja oikean tuomion hänen asemassaan olevalle miehelle sopimattomasta käytöksestä. Vastaaja selittää, ettei hänellä ole rahaa. Hyvä. Ikävä kyllä ei meillä ole vankilaa. Sen takia ja vastaajan köyhyyden johdosta päättää oikeus, että hän sakkonaan suorittakoon valkoisen silkkipaidan, samanlaisen kuin on hänen yllään juuri nyt."
Cornelius viittasi muutamille sotilaille, jotka johtivat merimiehen puun taa, ja kun hän sieltä palasi, oli mainittu vaatekappale hänen yltään kadonnut ja hän istahti Griefin viereen.
"Mistä olit syytettynä?" kysyi Grief.
"Hitto vie jos tiedän. Mitä rikoksia te olette tehnyt?"
"Seuraava juttu", sanoi Cornelius kaikkein ylilaillisimmalla äänellään. "David Grief, vastaaja, nouskaa seisomaan. Oikeus on tutkinut asiaa ja lausuu seuraavan tuomion… – Suu kiinni!" ärjäisi hän, kun Grief yritti keskeyttää. "Ei ole oikeuden tarkoituksena laskea ylimääräistä kuormaa vastaajan hartioille, ja oikeus käyttää tilaisuutta varoittaakseen vastaajaa sopimattomasta käytöksestä. Avoimesta ja julkisesta satamasäännösten rikkomisesta, karanteenin laiminlyömisestä ja laivausmääräysten huomioonottamattomuudesta julistetaan täten hänen kuunarinsa Caritani takavarikoiduksi ja myydään Fitu-Ivan hallituksen laskuun julkisella huutokaupalla kymmenen päivän kuluttua tästä päivästä, kaikkine varustuksineen ja lasteineen. Mieskohtaisista rikoksista, väkivaltaisesta käytöksestä ja katumetelistä sekä maan lakien julkeasta halveksimisesta vastaaja vetäköön sakkoa sata puntaa ja viisitoista laatikkoa viinaa. En kysy teiltä, onko teillä mitään sanottavaa. Mutta tahdotteko maksaa? Se on kysymys."
Grief pudisti päätään.
"Sillä välin", jatkoi Cornelius, "olette julistettu vangituksi. Ei ole vankilaa, mihin teidät sulkisi. Vielä on oikeuden tietoon tullut, että aikaisin tänä aamuna on vastaaja omavaltaisesti ja laittomasti lähettänyt kanakkimiehensä kalastamaan aamiaiseksi. Tämä on tunkeutumista Fitu-Ivan kalastajaväen oikeuksien alalle. Kotimaista tuotantoa on suojattava. Tätä rikosta oikeus pitää erittäin vakavana, ja jos sitä vielä yritetään uusia, niin rikkoja ja hänen kaikki toverinsa tuomitaan pakkotyöhön tämän kaupungin katujen parempaan kuntoon saattamiseksi. Oikeuden istunto on päättynyt."
Heidän lähtiessään palatsista Peter Gee nyhjäisi Griefiä kylkeen, että tämä katsoisi, kuinka Tui Tulifau rötkötti matolla ja merimiehen silkkipaita vyötti hänen lihavuuttaan.
5
"Selvä juttu", sanoi Peter Gee heidän neuvotellessaan Jeremian talossa. "Deasy on saanut kootuksi melkein kaiken rahan. Pitäessään kuningasta jatkuvasti päihtyneenä hän kaappaa meidän aluksemme. Niin pian kuin saa asiansa kuntoon, hän pistää pillit pussiin ja lähtee joko teidän laivallanne tai minun."
"Hän on katala olento", selitti Jeremia, vaikeni puhdistaakseen lasejaan ja jatkoi sitten: "Hän on roikale ja kiristäjä. Häntä pitäisi iskeä kuolleella sialla."
"Oikein sanottu", sanoi Grief. "Häntä on iskettävä kuolleella sialla. Jeremia, enpä hämmästyisi, jos te olisitte se mies, joka häntä läimäyttää sillä kuolleella sialla. Valitkaakin hyvin kuollut. Tui Tulifau on rantavarastossa, avauttamassa skottilaislaatikkoani. Minäpä pistäyn sill'aikaa palatsissa punomassa keittiöpolitiikkaa kuningattaren kanssa. Laittakaa te hyllyillenne tavaraa varastosta. Minä myyn teille, Hawkins. Lähtekää kaikki kauppaamaan, myykää paperista vain. Minä korvaan tappiot. Jollen erehdy, on täällä kolmen päivän kuluessa kansankokous tai vallankumous. Te, Jeremia, lähetätte lähettejä ympäri saaren kalastajille ja maanviljelijöille sekä vuorten vuohimetsästäjillekin ilmoittamaan, että kolmen päivän päästä on kokous."
"Entä sotilaat?" kysyi Jeremia.
"Minä pidän niistä huolen. Eivät ole saaneet kahden kuun palkkaa. Sitäpaitsi Uiliami on kuningattaren veli. Älkää panko hyllyille paljoa kerrallaan. Niin pian kuin sotilaat tulevat paperirahoineen, lakatkaa myymästä."
"Silloin ne polttavat varastot", sanoi Jeremia.
"Polttakoot. Kuningas Tulifau maksaa, jos polttavat."
"Maksaako hän paidastanikin?" kysyi Willie Smee.
"Se on teidän keskinäinen asianne", vastasi Grief.
"Paita alkaa jo revetä selästä", valitti mies. "Huomasin sen, kun hän ei vielä ollut sitä pitänyt yllään kymmentä minuuttia. Ja minä kun maksoin siitä kolmekymmentä shillinkiä ja kerran vain sain pitää päälläni."
6
"Oikein puhut, David", sanoi kuningatar Sepeli. "Tämä Fulualea on tuonut hulluuden mukanaan, ja Tui Tulifau hukkuu viinaan. Jos hän ei hyväksy suurta kansankokousta, niin pieksän häntä. Häntä on helppo pieksää, kun hän on päissään."
Hän kohotti nyrkkinsä, ja niin suuret olivat hänen amatsonisuhteensa ja sellainen hänen ilmeensä, että Grief ymmärsi kokouksen tulevan kutsutuksi. Siinä määrin oli Fitu-Ivan kieli Samoan kielen tapaista, että hän puhui sitä kuin alkuasukas.
"Ja sinä, Uiliami", sanoi hän, "olet huomauttanut, että sotilaat ovat vaatineet rahaa sekä kieltäytyneet ottamasta Fulualean tarjoamia papereita. Käske heidän ottaa paperia ja pidä huolta, että saavat palkkansa huomenna."
"Miksi rettelöidä?" vastusti Uiliami. "Kuningas on hurmaavassa humalassa. Paljon rahaa on rahastossa. Ja minä olen tyytyväinen. Talossani on kaksi laatikkoa viinaa ja paljon tavaraa Hawkinsin varastosta."
"Mikä sika sinä olet, veljeni", räjähti kuningatar. "Eikö David ole puhunut? Eikö sinulla ole korvia? Kun viinat ja tavarat ovat sinulta kuluneet eikä tule enää kauppiaita satamaan, ja Auringon Sulat on purjehtinut Levukaan vieden mennessään kaiken rahan Fitu-Ivalta, mitä silloin teet? Ja rahaa on vain kulta ja hopea; paperi on pelkkää paperia. Minä sanon sinulle, että kansa napisee. Ei ole kalaa palatsissa. Jamssijuuret ja makeat perunat näyttävät kadonneen maasta, sillä niitä ei tule. Vuorelaiset eivät ole lähettäneet yhtään villivuohta viikkoon. Vaikka Auringon Sulat pakottaa kauppiaita ostamaan kopraa vanhaan hintaan, ei kansa myy, sillä eivät halua paperirahaa. Tänäänkin olen lähettänyt lähettejä kahteenkymmeneen taloon. Ei ole munia. Onko Auringon Sulat tukkinut kanat? En tiedä. Tiedän vain, että munia ei ole. Hyvä se, että ne, jotka paljon juovat, syövät vähän, sillä muutoin olisi palatsissa nälkä. Sano sotilaillesi, että ottavat palkkansa. Ottakoot sen paperirahassa."
"Ja muista", varoitti Grief, "että vaikka kaupoissa myydään tavaraa, niin sotilaiden tullessa papereineen niitä ei oteta vastaan. Ja kolmen päivän päästä on kansankokous, ja Auringon Sulat on oleva niin kuollut kuin kuollut sika on."
7
Kokouspäivänä oli saaren kansa kokoontunut pääkaupunkiin. Kanooteilla ja veneillä, jalan ja aasinselässä olivat saaren viisituhatta asukasta tulleet. Välipäivinä oli tapahtunut yhtä ja toista. Ensiksikin oli kauppiaiden tyhjiltä hyllyiltä myyty paljon tavaraa. Mutta kun sotilaat tulivat, ei heille myyty, vaan käskettiin pyytämään Fulualealta rahaa. "Eikö niissä papereissa sanota", selittivät kauppiaat, "että niistä maksetaan vaadittaessa rahaa?"
Vain Uiliamin vankka auktoriteetti oli estänyt varastojen polttamisen. Yksi Griefin kopra-kasoista meni kyllä savuna ilmaan, ja Jeremia kirjoitti sen kuninkaan tilille. Jeremiaa itseään oli myös ahdisteltu ja töykitty ja hänen silmälasinsa rikottu. Willie Smeen rystysistä oli nahka poissa. Sotilaat olivat toinen toisensa jälkeen asettaneet leukansa sen eteen. Kapteeni Boig oli saanut samanlaisia muistoja. Peter Gee oli päässyt vahingoittumattomana, koska hänen nyrkkinsä tielle oli osunut leipävasuja eikä nyrkkejä. Tui Tulifau, Sepeli vierellään ja ympärillään päälliköt, istui kokouksen esimiehenä palatsin aitauksessa. Hänen oikea silmänsä ja leukansa olivat turvoksissa, kuin nekin olisivat tehneet tuttavuutta jonkun nyrkkien kanssa. Palatsissa kuiskailtiin, että Sepeli oli pannut toimeen perhekohtauksen. Kuningas oli ainakin selvänä, ja hänen rasvansa pullotti elottomana Willie Smeen silkkipaidassa. Hirveä jano häntä vaivasi, ja hänelle tarjottiin yhtenään tuoreita juomapähkinöitä. Aitauksen ulkopuolella, sotaväen vartiota pitäessä, olivat kansanjoukot. Vain alipäälliköt, kylätytöt, hienosto ja puhujat virka-apulaisineen oli päästetty aitaukseen. Cornelius Deasy, kuten suositun ja korkea-arvoisen virkamiehen sopi, istui lähellä kuningasta. Kuningattaren vasemmalla puolella, Corneliusta vastapäätä ja edustamainsa valkoisten kauppiaiden ympäröimänä, istui Jeremia. Laseitta hän tirkisteli likinäköisesti rahaministeriin päin.
Vuoroonsa puhuivat tuulenpuoleisen kylän puhuja, tuulenalapuolen puhuja ja vuorikylien puhujat, kukin alempiarvoisten puhujain ja päällikköjen kannattamina. Heidän puheensa koski samaa asiaa. He napisivat paperirahan takia. Liike-elämä oli lamassa. Ei enää savustettu kookos-kopraa. Kansa oli epäluuloista. Niin pitkälle oli tultu, että jokainen halusi maksaa velkansa, mutta kukaan ei huolinut maksusta. Velanantajat välttivät velallista. Raha oli huonossa arvossa. Hinnat kohosivat, ja tavaraa oli vähän. Kolminkertaisen hinnan sai maksaa kanasta. Tulevaisuus näytti pimeältä. Merkkejä ja enteitä alkoi näkyä. Rotat uhkasivat. Sato oli huono. Omenat olivat pieniä. Paras tuulirannan avocado oli salaperäisesti menettänyt lehtensä. Mango-hedelmät olivat mauttomat. Mato söi taimet. Kalat olivat paenneet, ja paljon tiikerihaikaloja oli tullut rannoille. Villihanhet olivat lentäneet pääsemättömille vuorille. Taro-juuresta tehty "voi" oli hapantunut kitkeräksi. Vuoristossa kuultiin salaperäisiä ääniä; aaveet liikkuivat öisin; muuan Puna-Punan nainen oli isketty sanattomaksi, ja viisijalkainen vuohi oli syntynyt Eihon kylässä. Ja että kaikki tämä oli johtunut Fulualean oudosta rahasta, se oli kyläkokousten vankka vakaumus.
Uiliami puhui armeijan puolesta. Hänen miehensä olivat tyytymättömiä ja kapinallisia. Vaikka kauppiaita oli kuninkaallisella määräyksellä käsketty ottamaan vastaan seteleitä, niin he kieltäytyivät. Hän ei osannut sanoa, mutta siltä näytti, kuin Fulualean oudolla rahalla olisi osansa tässä.