Nuo kolme toverusta olivat yhtä iloissaan lämmittäjän tulosta kuin Simson joukkoineen oli harmissaan. Liigalaiset neuvottelivat useita minuutteja, ja sitten Simson laski käärön erään toverinsa syliin ja kävi vastustajaa kohti.
– Tulehan sitten! hän virkkoi heittäen nutun yltään. Joe ojensi takkinsa Fredille ja hyökkäsi Tiili-Simsonia kohti. Hetkisen he seisoivat heristäen toisilleen nyrkkiä. Sitten Simson läimäytti salamannopeudella ankaran iskun, painui taitavasti kumaraan ja livahti saavuttamattomiin.
Joessa heräsi äkkiä kunnioitus vastustajan taitavuutta kohtaan, mutta siitä oli vain seurauksena se, että koko se suunnaton määrä itsepintaisuutta, mikä hänen luonnossaan piili, jännittyi äärimmilleen, ja hän päätti lujasti päästä voitolle.
Lämmittäjän läsnäolo vaikutti terveellisesti Simsonin tovereihin, jotka saivat tyytyä vain rohkaisemaan Tiili-Simsonia ja pilkkaamaan toista.
Molemmat pojat kiersivät yhtämittaa kehää, milloin hyökäten, milloin puolustautuen ja toisinaan jaellen tuntuvia iskuja. Kummankin taistelutapa oli aivan vastakkaista laatua. Joe pysytteli suorana ja hajasäärisenä; Simson taas kyyristelihe pää hartiain välissä, oli alituiseen liikkeessä hyppien, juosten ja turvautuen ainakin pariinkymmeneen erilaiseen temppuun, joita Joe ei tuntenut.
Neljännestunnin kuluttua kumpikin oli peräti uupunut, mutta Joe oli kuitenkin säilynyt vastustajaansa pirteämpänä. Ravinnon riittämättömyys, epäterveellinen elintapa sekä tupakan ylenmääräinen käyttö olivat heikontaneet liigan johtajaa, joka jo alkoi haukkoa henkeään.
Simson oli alkupuolella suuremman taitavuutensa tähden saanut pidellyksi vastustajaansa aika kovakouraisesti, mutta hän oli jo käynyt voimattomaksi ja hänen lyöntinsä heikoiksi. Tästä hän hurjistui ja turvautui hyökkäyssuunnitelmaan, joka ei tosin ollut epärehellinen, mutta ainakin karkea. Hänen tapanaan oli kaarrella toista, ponnahtaa äkkiä ilmaan ja iskeä kohti, sitten kyyristyä ja heittäytyä maahan Joen jalkoihin. Kun hän makasi maassa, ei Joe saattanut lyödä häntä, ja siten hän ryömi syrjään ja hypähti jälleen pystyyn, uudistaakseen saman liikkeen.
Mutta Joe kyllästyi siihen ja valmistautui ehkäisemään temppua. Hän viivytteli lyöntiään hetkeen, jolloin Simson aikoi kyyristyä alas. Simson kaatui, mutta sille puolen, minne Joen nyrkinisku oli hänet lennättänyt. Hän kellahti nurinniskoin ja kohosi sitten puoliksi, mutta jäi istumaan itkien ja huohottaen.
Toverit yllyttivät häntä nousemaan, ja hän koettikin pari kertaa, mutta oli liian uuvuksissa ja lyönneistä lamaantuneena.
– Minä alistun, hän virkkoi. – Minä tunnustan saaneeni selkääni.
Liiga seisoi äänetönnä ja johtajansa tappiosta harmistuneena.
Joe astui esiin.
– Annappas nyt tänne minun leijani, hän lausui pojalle, joka piteli kääröä.
– Siitä ei tule mitään, sanoi eräs toinen liigan jäsenistä tunkeutuen Joen eteen.
Tälläkin nuorukaisella oli aivan tulipunainen tukka.
– Kyllä sinun täytyy löylyttää minutkin, ennenkuin saat ne takaisin, hän uhkasi.
– Sepä merkillistä, väitti Joe suorasukaisesti. – Johan minä olen tapellut ja voittanut – siinä on tarpeeksi.
– Eikä ole, vastasi uusi vastustaja. – Minä olen Punapää-Simson.
Tiili-Simson on näes minun veljeni.
Tällä lailla Joe oppi tuntemaan vieläkin erään purnulaisten tavoista, josta hänellä ei ollut siihen mennessä ollut aavistustakaan.
– No hyvä, hän virkkoi, ja vääryys saattoi hänen taisteluhalunsa kiihtymään entistä enemmän. – Tulehan sitten!
Punapää-Simson oli veljeänsä vuotta nuorempi ja osottautui varsin epärehelliseksi tappelupukariksi. Suopeamielisen lämmittäjän oli useita kertoja sekaannuttava leikkiin, ennenkuin toinen Simson virui maassa ja tunnusti joutuneensa tappiolle.
Taas pyyteli Joe leijojansa lujasti uskoen, että tällä kertaa ne ainakin annettaisiin hänelle. Mutta silloin pyörähti esiin vielä kolmaskin poika, jonka tukan loistava, komea väri ilmaisi Joelle, että uusi vastustajakin kuului Simsonien valtiassukuun. Hän oli veljiään tuoreempi vesa, rakenteeltaan hiukan hintelämpi ja niin pisamainen, että se näkyi selvästi sähkövalossakin.
– Älä luulekkaan pääseväsi käsiksi leijoihisi, ennenkuin olet antanut selkään minullekin! hän huusi kimeästi. – Minä olen Rusoharja-Simson, etkä sinä ole voittanut meitä, ennenkuin minäkin olen maassa!
Liiga huusi hyväksyvästi, ja Rusoharja-Simson kiskoi yltään tahraisen nuttunsa ja valmistautui otteluun.
– Oletkos valmis? hän tiedusteli Joelta.
Joe oli iskenyt rystysensä verille, hänen nenästään vuosi verta ja huulet olivat halkeilleet ja turvoksissa. Paita oli repeytynyt kaulasta vyötäreihin asti. Lisäksi hän oli lopen uupunut ja hengitti työläästi.
– Kuinka monta Simsonia teitä oikein onkaan? hän kysyi. – Minä aion päästä kotiin, ja jos teidän perhekuntaanne yhä riittää, niin täytyy täällä olla koko yö.
– Minä olen viimeinen ja paras joukosta, vakuutti Rusoharja-Simson. – Jos minut voitat, niin saat leijasi – se on varma!
– No tuleppas sitten! huoahti Joe. – Käy käsiksi vain!
Tosin suvun nuorimmalta puuttui veljiensä voima ja taito, mutta hän korvasi tämän puutteen kiihkoisalla, kissamaisella taistelutavallaan, joka pakotti Joen ponnistamaan rajusti. Hän luuli jo useita kertoja, että hänen oli kuin olikin annettava myöten tuolle pikku paholaiselle, mutta hän jännitti jälleen voimiaan ja jatkoi sisukkaana taistelua. Hän tunsi kamppailevansa periaatteen puolesta, ja sitä paitsi oli siinä hänen mielestään kysymyksessä kaikkien vuorelaisten kunnia – heidän edustajanaan hänen oli kunnostauduttava mistä hinnasta hyvänsä. Hän piti puoliaan ja kesti vaivoin vastustajansa nopeat ja herkeämättömät hyökkäykset, kunnes tämä nuori ja peräti kokematon miehenalku oli tyhjentänyt koko voimavarastonsa. Lopulta hänen täytyi tunnustaa, että Simsonin perhekunta oli joutunut tappiolle – ensimmäisen kerran elämässään.
IV luku: Voittajallakin on voittajansa
Mutta Hiidenpurnun elämä oli perin mutkallista. Nuo kolme vuorelaista saivat varsin pian kokea sen.
Ennenkuin Joe oli vielä ehtinyt ottaa haltuunsa leijojaan, näki hän hämmästyen, että kaikki hänen vihollisensa, vieläpä lämmittäjäkin, lähtivät hurjaa vauhtia käpälämäkeen.
Aivan samoin kuin pikku tytöt ja räyhäävät pikku vekarat olivat kadonneet Simsonin liigan lähestyessä, samaten tämä joukko hupeni uuden ja pelottavan hyökkäyksen tieltä.
Joe kuuli pakenevain kauhistuneina huutavan: – Kalaliiga! Kalaliiga! Ja hän olisi itsekin pötkinyt pakoon, ellei olisi viime taistelunsa jäljiltä ollut niin hengästyksissään, että käsitti mahdottomaksi välttää vaaraa, minkälainen se sitten olisikin.
Fred ja Charley olisivat peräti mielellään paenneet sitä, mikä oli karkottanut tiehensä kuuluisan Simsonin liigan, vieläpä karskin lämmittäjänkin; mutta he eivät voineet jättää toveriaan pulaan.
Autiolle kadulle tuli parvittain tummia olentoja. Toiset piirittivät toverukset, toiset syöksyivät pakenevien jälkeen.
Valitushuudot ilmaisivat pian heidän tavottaneen pakolaiset, ja kun takaa-ajajat sitten palasivat, kuljettivat he mukanaan vastaan hangottelevaa Tiili-Simson parkaa, joka yhä vielä piteli leijakääröä.
Uteliaana Joe tarkasteli viimeksi saapuneen liigan jäseniä. He olivat seitsemästätoista neljäänkolmatta vuoden ikäisiä nuorukaisia, ilmetyitä pimeyden peikkoja. Eräitten kasvot olivat niin paheitten leimaamia, että Joe tunsi selkäpiitään karmivan, kun vain katsahtikin heihin.
Kaksi heistä piteli häntä lujasti käsivarsista, ja Fredin sekä Charleyn täytyi alistua samaan kohtaloon.
– Kuulkaappas, veijarit, virkkoi eräs heistä käskevästi, esiintyen ikäänkuin muiden johtajana; tästä täytyy ottaa selko. Mitäs täällä on tekeillä? Mitäs kuria sinulla oli mielessä, sinä punapää kettu?
– En minä tehnyt mitään, vikersi Simson.
– Vai et tehnyt. – Johtaja pyörsi hänen kasvonsa lyhdynvaloa kohti.
– Kukas sinun naamataulusi on tuolla tapaa viirunnut? hän kysyi.
Tiili-Simson osotti Joe Bronsonia, joka silloin vuorostaan raahattiin esiin.
– Mitäs te täältä haette?
– Leijoja, vastasi Joe rohkeasti. – Tuo aikoi ottaa minun leijani.
Hänellä on ne juuri kainalossaan.
– Ahaa, vai on? Kuuleppas, Tiilipää, täällä ei suvaita varkautta. Sinulla ei ole juuri koskaan käsissäsi omaa tavaraa. Ja suorippas nyt tänne ne leijat ja pian.
Johtaja ojensi kätensä uhkaavin elein, ja Simson taipui, vaikkakin kiukusta itkien.
– Mitäs sinulla sitten on kainalossasi? tiedusteli johtaja Frediltä ja sieppasi samassa hänenkin käärönsä. – Kas vain, leijoja siinäkin! Ja ihan oikeita leijoja – tehdastavaraa. Mutta nyt te kyllä pääsette niistä, hän sanoi otettuaan haltuunsa myöskin Charleyn käärön. – Mitä kummaa näille kolmelle lurjukselle oikein pitäisi tehdä? hän virkkoi tuomarinäänellä.
– Mistä syystä meille pitäisi jotain tehdä? kysyi Joe tulistuneena. – Senkö tähden, että ryöstätte meiltä leijat?
– Eipä suinkaan, eihän sellainen tule kysymykseenkään, vastasi johtaja kohteliaasti; mutta te kuljetatte täältä salaa leijoja ja saatte aikaan häiriötä. Se on sopimatonta – niin juuri, sopimatonta!
Kun asema kerran oli vaihtunut sellaiseksi, että vuorelaiset olivat joutuneet yleisen huomion keskustaksi, riistäysi Tiili-Simson äkkiä vapaaksi takistaan, pujottelihe erilleen vainoojistaan ja hyökkäsi asumattoman alan poikki piilopaikkaan, jota hän oli tavotellut Joen häntä ahdistellessa.
Pari kolme liigalaista hyppäsi aidan yli ja lähti huudellen ajamaan häntä takaa. Pojat kuulivat kahlekoirain ulvovan ja jalkain tömisevän heidän rynnätessään laatikoitten ja kattojen yli. Sitten kuului veden loisketta, kuin tynnöri olisi kaatunut kumoon.
Muutaman minuutin perästä vainoojat palasivat takaisin melkoisen noloina ja märkinä ryöpystä, jonka Tiili-Simson lurjus oli heille valmistanut. Hän kuului paraillaan pilkkaavan ja uhkailevan heitä joltakin katolta, missä hän tunsi olevansa turvassa.
Tämä käänne tuntui saattavan johtajan hiukan ymmälle, ja hänen juuri vielä kerran kääntyessään toveruksien puoleen, kajahti pitkä ja omituinen vihellys – ilmeisesti jonkun etuvartijan varotusmerkki. Pian sen jälkeen varottaja saapui itsekin juosten liigan pääjoukon luo, joka jo oli alkanut peräytyä.
– Poliisit tulevat! hän huusi huohottaen. Katsahtaessaan samalle taholle Joe saattoi nähdä kaksi kypäräpäistä poliisia, joilla oli rinnassaan kirkkaasti palavat lyhdyt.
– Meidän täytyy livistää tiehemme, hän kuiskasi Fredille ja Charleylle.
Liiga oli jo lähtenyt käpälämäkeen ja sulki pojilta pakotien siltä puolen, ja vastaiselta taholta he näkivät poliisien lähenevän. He lähtivät silloin juoksemaan Simsonin piilopaikkaa kohti, ja poliisit kiiruhtivat jäljessä vaatien ankarin huudoin heitä pysähtymään.
Mutta nuoret jalat ovat nopeita, ja pelko tekee ne vieläkin nopeammiksi. Senpä vuoksi pojat ennättivätkin ensimmäisinä aidan ylitse ja syöksyivät sitten hurjaa vauhtia parin takapihan poikki.
He havaitsivat pian, että poliisit olivat hyvin leväperäisiä takaa-ajossaan. Varmaankin he olivat jo aikaisemmin olleet tekemisissä rotanreikien kanssa, sillä he lopettivat juoksun ensimmäisen aidan osuessa heidän tielleen.
Takapihoilla ei ollut mitään lyhtyjä, ja sydän kurkussa pojat hapuilivat pimeässä. Eräällä aukeamalla, joka oli täynnä tyhjiä hedelmälaatikoita ja rakennusaineksia, he saivat harhailla eksyksissä kokonaisen neljännestunnin. Kuinka tarkkaan he etsivätkin tietä, eivät he voineet löytää muuta kuin loputtomia hedelmälaatikkoröykkiöitä. Tästä rykelmästä he selviytyivät viimein erään vajan katolle – mutta sitten olikin edessä taas kanakoppeja täynnä oleva takapiha.
Hiukan kauempana he osuivat tapaamaan laitteen, joka oli toimittanut Simsonin vainoojille ryöppykylvyn.
Se oli perin mutkallinen vehje. Sille kohtaa, missä murrettu lauta päästi pojan ryömimään lauta-aidan lävitse, oli sovitettu pitkä salko siten, että pahaa aavistamattoman kulkijan oli ehdottomasti kolhaistava sitä. Salko oli asetettu sillä tavoin, että se lievimmästäkin kosketuksesta työnsi syrjään ison kiven, joka piti täpärälle sijotettua tynnöriä pystyssä. Kun kivi putosi, menetti tynnöri tasapainonsa ja tyhjensi sisältönsä sen niskaan, joka kulki alitse ja kolhaisi salkoa.
Pojat tutkivat laitetta mitä suurimmalla hartaudella. Heidän onnekseen tynnöri oli jo tyhjentynyt; muuten hekin olisivat saaneet kylmän kylvyn, sillä Joe, joka kulki ensimmäisenä, oli törmännyt salkoon.
– Mahtaakohan tämä olla Simsonin ansa? hän virkkoi hiljaa.
– Kyllä kai, arveli Fred; tai sitten jonkin toisen hänen joukkoonsa kuuluvan.
Charley nyhkäisi heitä varottaen käsivarresta.
– Hiljaa! Kuulitteko? hän kuiskasi.
Pojat kyyristyivät maahan.
Lähellä kuului joku puuhailevan jotain. He erottivat veden kohisevan sen virratessa vesijohdosta sankoon, ja sitten kuului lähestyviä askeleita. Pojat hiipivät vielä syrjemmälle ja saattoivat tuskin hengittää jännitykseltään. Heidän läheltään kulki tumma olento, se kiipesi laatikoille ja sitten ylemmäksi vajan katolle.
Siinä oli itse Tiili-Simson asettelemassa ansaansa.
He kuulivat hänen sijottavan kiven ja salon paikoilleen, nostavan tynnörin pystyyn ja täyttävän sen vedellä parista sangosta, jotka hän oli tuonut myötään.
Kun hän hyppäsi maahan noutaakseen lisää vettä, hyökkäsi Joe hänen kimppuunsa, iski hänet kumoon ja piteli häntä maassa.
– Nyt sinä pidät suusi, ymmärrätkös? hän virkkoi. – Minulla on sinulle asiaa.
– Sinäkö siinä oletkin? sanoi Simson niin helpotuksesta huoahtaen, että toisetkin tunsivat sydämensä oikein keventyvän. – Mitä sinä täällä teet?
– Me tahdomme päästä täältä pois, sanoi Joe; ja mieluimmin kaikkein lyhintä tietä. Meitä on kolme, ja sinä olet yksin…
– Hyvä on, hyvä on, vastasi liigan johtaja. – Kyllä minä näytän teille tien. Ei minulla ole mitään kaunaa teitä kohtaan. Seuratkaa vain mukana, älkääkä poiketko sivulle, niin pian pääsette oikealle tolalle.
Useita minuutteja myöhemmin he loikkasivat korkealta aidalta alas pimeään kujaan.
– Kulkekaa tätä katua, sanoi Simson; menkää sen jälkeen kahden korttelin verran oikealle ja poiketkaa sitten taas oikealle kolmen korttelin verran, niin joudutte Unionkadulle. Heipparallallallaa!
Pojat sanoivat hyvästi ja lähtivät astumaan kujaa myöten. Hetkisen kuluttua he kuulivat Tiili-Simsonin neuvovan:
– Kun ensi kerran tulette leijaretkelle, niin kyllä on parasta jättää ne kotiin!
V luku: Jälleen kotosalla
Pojat seurasivat Tiili-Simsonin ohjausta, pääsivät Unionkadulle ja muitta mutkitta vuorenharjanteelle.
Harjanteelta he katselivat takaisin Purnuun, mistä yhä kuului tiheään asutuille paikoille ominaista sekavaa sorinaa.
– Sinne minä en mene enää ikinä, sanoi Fred harmistuneena. – Kuinkahan sen lämmittäjän mahtoi käydä?
– Olipa onni, että pääsimme ehjin nahoin, virkkoi Joe filosofisesti.
– Hm, mitenkä lienee. Kyllä me kaksi saimme veromme ja sinä sitäkin enemmän, sanoi Charley nauraen.
– Niin, myönsi Joe; ja vielä pahemmin käy, kun ennätän kotiin. Heipä hei, pojat!
Takaportti oli suljettu, kuten hän oli odottanutkin, niin että hänen oli pakko kiertää ruokasalin puolelle ja kiivetä sisään akkunasta murtovarkaan tavoin.
Kun hän pääsi isoon käytävään ja kulki sen halki hiljalleen portaita kohti, astui isä ulos kirjastohuoneesta.
Hämmästys oli molemminpuolinen, kumpikin seisahtui peräti kauhistuneena.
Joessa heräsi hermostunut halu nauraa. Sillä hän luuli tietävänsä tarkalleen, minkä näköinen hän oli. Toden teolla hän kuitenkin näytti paljoa kurjemmalta kuin olisi koskaan voinut luullakkaan.
Isänsä edessä seisovalla pojalla oli sekä lakki että takki yltyleensä katuloan peitossa, kasvoilla näkyi taistelun merkkejä, ja nenä varsinkin oli pahasti turvoksissa; toisessa ohimossa puunti haava, ja huulet olivat verillä ja paisuneet. Toisesta poskesta oli nahka hankautunut pois, rystyset vuotivat vielä verta; sitä paitsi oli paita repeytynyt kaulasta aina housunkaulukseen asti.
– Mitäs tämä oikein merkitsee, junkkari? sai herra Bronson lopulta lausutuksi.
Joe seisoi sanatonna. Kuinka oli hänen lyhyesti kuvattava koko illan tapahtumat? – sillä tietenkin oli hänen saatava mukaan kaikki, jotta voisi kunnolla selittää, kuinka oli joutunut niin surkeaan tilaan.
– Eikö sinulla ole kieltä suussasi? kysyi herra Bronson maltittomana.
– Minä olen … minä olen…
– No, mitä sitten? sanoi isä rohkaisevasti.
– Minä olen … niin, nähkääs, minä olin Hiidenpurnussa, onnistui Joen viimein änkyttää.
– Siltä sinä näytätkin – niin, juuri sellaiselta.
Herra Bronson puhui ankarasti, mutta jos hänen milloinkaan oli ollut vaikea tukahuttaa hymyä, niin tällä kertaa oli.
– Luullakseni, hän jatkoi, sinä et sentään tarkota paholaisten olinpaikkaa, vaan jotain San Franciskon osaa – vai kuinka?
Joe viittasi kädellään kuvaavasti sille taholle, missä Unionkatu sijaitsi, ja sanoi: – Tuolla alhaalla se on, isä!
– Kuka sen on Hiidenpurnuksi ristinyt?
– Minähän sen, sanoi Joe ikäänkuin olisi tunnustanut jonkin rikoksen.
– Hm. Nimi ei ole hullumpi ja todistaa sinulla olevan jonkinlaista mielikuvitusta. Vaikeata olisi parempaakaan keksiä! Varmaankin sinä koulussa suoriudut hyvin äidinkielessä.
Tuo olettamus ei lisännyt Joen rohkeutta, sillä äidinkieli oli ainoa aine, mitä hänen ei tarvinnut hävetä.
Pojan seistessä siinä äänetönnä, onnettomuuden ja häpeän perikuvana, ajatteli herra Bronson omia poikavuosiaan ja teki vertailuja. Hän tunsi ymmärtämystä, jota Joe ei olisi pitänyt laisinkaan mahdollisena.
– Mutta nyt sinä tarvitset ennen kaikkea kylvyn ja laastaria ja lyijyvettä, sanoi herra Bronson. Ja sitten aika vauhtia vuoteeseen. Sinä olet kyllä unen tarpeessa, ja siitä saat olla varma, että huomenaamulla olet aika kankea ja arka ruumiiltasi.
Kello löi yksi, kun Joe kietaisi peitteen tiukasti ympärilleen; ja hänen ensimmäinen huomionsa tämän jälkeen oli se, että häntä häiritsi varovainen, mutta itsepintainen koputus, joka tuntui jatkuvan satoja vuosia, kunnes hän ei enää jaksanut kuunnella sitä, vaan nousi istumaan ja avasi silmänsä.
Päivänvalo virtasi sisään akkunasta. Aurinko paistoi kirkkaana.
Hän ojensi käsivarsiaan ja haukotteli; mutta hänen lihaksiaan särki, ja kädet vaipuivat taas alas, nopeammin kuin olivat kohonneet.
Hän tuijotti ymmällään eteensä, kunnes illan tapahtumat taas palautuivat mieleen, ja hän alkoi ähkyä.
Koputus jatkui yhtä itsepintaisena, ja hän huudahti:
– Kyllä minä kuulen! Kuinka paljon kello on?
– Kello on kahdeksan, kuului Bessie sanovan oven takaa; ja sinun täytyy kiiruhtaa, jollet tahdo myöhästyä koulusta.
– Hyvänen aika. – Hän syöksähti vuoteesta, mutta voihkaisi jäykistyneiden lihastensa arkuudesta ja vaipui verkalleen ja varovasti tuolille.
– Mikset sinä herättänyt minua varemmin? hän nurisi viimein.
– Isä sanoi, että sinun täytyi saada nukkua.
Joe voihkaisi jälleen toiseen äänilajiin.
Sitten hänen katseensa osui historiaan, ja silloin hän taas voihkaisi uuteen äänilajiin.
– Hyvä on! hän huusi. – Mene sinä vain, minä tulen ihan paikalla.
Hän saapui ruokasaliin verraten siistissä kunnossa; mutta jos Bessie olisi nähnyt hänen nilkuttavan alas portaita, hän olisi varmaankin kummastellut, miksi veli astui niin varovaisesti ja toisinaan irvisti niin pahasti, kun jäseniä oikein pisti ja jomotti. Tavatessaan Joen ruokasalissa hän huudahti kuitenkin varsin säikähtyneenä ja juoksi hänen luokseen.
– Mikä sinun on, Joe? hän kysyi värisevällä äänellä. – Mitä on tapahtunut?
– Ei mitään, mutisi Joe sirotellen sokeria puuroonsa.
– Niin, mutta – , alkoi Bessie.
– Älä nyt viitsi, keskeytti Joe. – Minä olen tänään myöhästynyt, minun täytyy syödä aamiainen joutuisasti.
Juuri silloin Bessie osui kohtaamaan rouva Bronsonin katseen, ja seurauksena oli, että pikku neiti riensi tiehensä uteliaisuutensa tukahuttaen.
Joe oli siitä äidilleen kiitollinen, ja vielä suurempaa kiitollisuutta hän tunsi, kun ei äiti tehnyt mitään huomautuksia hänen ulkomuotonsa johdosta. Isä oli tietysti jo kertonut hänelle. Saattoi olla aina varma siitä, ettei äiti väsyttänyt ketään turhilla tiedusteluilla.
Näitä miettien hän söi kiireesti aamiaisensa, tuntien epäselvästi ja häiriytyvänä, että äiti hääräili ympärillä levottomana hänen tähtensä. Äiti oli aina lempeä häntä kohtaan, ja tällä kertaa hän huomasi, että äiti suuteli häntä tavallista hellemmin, kun hän aikoi lähteä heilutellen kirjojaan nahkahihnassa. Kääntyessään kulmasta hän huomasi myöskin, että äiti seurasi häntä akkunasta katseillaan.
Mutta tärkeämpää oli tällä haavaa se, että hän tunsi jäsenensä hirveän kankeiksi ja aroiksi. Koulumatkalla oli jokainen askel ankara ponnistus ja tuotti kovia tuskia.
Auringon valo, joka heijastui sementtikäytävästä, kiusasi pahoin hänen loukkaantunutta silmäänsä, ja vaikka kaikki haavat aiheuttivatkin suurta tuskaa, särki jäseniä kuitenkin pahimmin.
Moista kankeutta hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan. Jok'ikinen lihas totteli peräti vastahakoisesti, sormet olivat kovin turvonneet, ja niissä tuntui särkyä, kun niitä koukisti tai suoristi. Käsivarsista oli nahka poissa aina kyynärpäähän asti. Se johtui siitä hyvästä, että hän oli niillä suojellut kasvojaan ja ruumistaan iskuilta.
Hän tuumaili, mahtoiko Tiili-Simson olla yhtä huonossa kunnossa, ja tämä yhteisen kurjuuden tunto teki tästä hänelle jonkinlaisen hengenheimolaisen.
Koulupihalle ennättäessään hän huomasi, että kaikkein katseet kohdistuivat häneen.
Pojat kerääntyivät hänen ympärilleen täynnä kunnioitusta, ja yksinpä luokkatoverit ja lähimmät ystävätkin katselivat häntä jonkinlaisella arvonannolla, jota hän ei ollut koskaan ennen huomannut heissä.