Tyttö ennätti sillä aikaa tarkastaa, että Aleksander on kokonaan toisen laatuinen ihminen, kuin Kostjakow. Aleksanderin pukukin oli toisenlainen, vartalo, ikä, tavat ja kaikki kerrassaan. Hän huomasi nopeasti Aleksanderissa kasvatuksen tunnusmerkkejä ja näki kasvoissa ajatuksen; ei surun heijastuskaan päässyt hänen silmänsä ohitse.
"Mitä hän meni pakoon!" ajatteli hän. "Kummallista, luulisi etten ole senlainen, että minua pakoon tarvitsee mennä…"
Hän suoristui ylpeästi, loi silmäripset alas, nosti ne sitten taas ja katsahti epäsuosiollisesti Aleksanderiin. Tyttöä alkoi jo harmittaa. Hän veti isän jäljessään ja meni pöyhkeästi Adujewin ohitse. Vanhus kumarsi taaskin Aleksanderille; mutta tyttö ei kunnioittanut häntä, silmäykselläkään.
"Tietäköön ettei hänestä ollenkaan välitetä!" ajatteli tyttö, katsellen salavihkaa, huomaako Adujew.
Vaikk'ei Aleksander katsonut häneen, otti kuitenkin vastoin tahtoaan kauniimman aseman.
"Semmoinen, hän ei katsokaan!" ajatteli tyttö. – Mikä hävyttömyys!
Seuraavana päivänä vei Kostjakow Aleksanderin mukanaan taaskin kalastamaan ja siinä tapauksessa oman päätelmänsä johdosta tuli sarvipääksi.
Kahtena päivänä ei mikään häirinnyt heidän yksinäisyyttään. Ensin alussa katseli Aleksander ympärilleen ikäänkuin pelolla; mutta nähtyään, ettei näkynyt ketään, rauhoittui hän taaskin. Toisena päivänä veti hän suuren ahvenen. Kostjakow leppyi häneen puolittain.
– Mutta ei se ole kuitenkaan hauki! puhui hän huokauksella, oli onni kädessä, mutta emme osanneet käyttää tilaisuutta hyväksemme; kahta kertaa se ei tapahdu. Mutta minulla ei ole taaskaan mitään! kuusi onkea, eikä niin – mitään.
– Soittakaapa kellosia! sanoi eräs talonpoika, joka ohimennessään seisattui katsomaan kalastamis-onnea, kenties kala… tulisi kuullessaan soiton.
Kostjakow katsoi äkäisesti häneen.
– Ole vaiti sinä sivistymätön ihminen! sanoi hän. Moukka!
Talonpoika läksi pois.
– Pölkky! huusi Kostjakow hänen jälkeensä, luontokappale, niin onkin luontokappale. Laskekoon leikkiä vertaistensa kanssa, senkin pirulainen! Luontokappale sanon sinulle, mies.
Herra varjelkoon ärsyttämästä metsästäjää onnistumattomalla hetkellä!
Kolmantena päivänä, kun molemmat onkivat äänettöminä, liikkumattomin tuijottaen veteen, kuului takana suhinaa. Aleksander katsoi taakseen ja säpsähti, aivan kuin häntä olisi itikka puraissut, ei vähemmän, eikä enemmän. Vanhus ja tyttö olivat siellä.
Katsellen kieroon heihin vastasi Adujew tuskin ukon tervehdykseen, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin hän olisi odottanut tätä tuloa. Tavallisesti kävi hän kalastamassa hyvin huolettomasti puettuna; mutta nyt hänellä oli uusi palttoo yllä, kaulaan oli keikarimaisesti sidottu vaaleansininen huivi, hiukset olivat järjestetyt, taisivatpa olla hieman käherretytkin ja oli hän idyllisen kalastajan näköinen. Odotettuaan niin kauan kuin kohteliaisuus vaati, meni hän pois ja istui puun alle!
"Cela passe toute permission!" ajatteli Antigone, punastuen vihasta.
– Suokaa anteeksi, sanoi Oedipos Adujewille; – me taisimme häiritä
Teitä?..
– Ette! vastasi Adujew. – Minä olen väsynyt.
– Syökö kala? kysyi ukko Kostjakowilta.
– Mitä vielä, kun yhtämittaa rupattavat, vastasi tämä vihaisesti. – Äsken kulki tästä ohitse eräs hiisi, rupatti siinä – ja sen jälkeen ei ole nykäissytkään edes. Te varmaankin asutte lähellä tätä paikkaa? kysyi hän Oedipolta.
– Tuolla on meidän huvilamme, jossa on balkonki, oli vastaus.
– Maksatteko kalliin vuokran?
– Viisisataa ruplaa kesältä.
– Huvila näyttää olevan hyvin käytännöllinen, pihalla on paljon rakennuksia. Kolmekymmentä tuhatta taisi tulla isännälle maksamaan.
– Tuli niille paikoille.
– Vai niin. Entäs onko tämä Teidän tyttärenne?
– On.
– Vai niin. Sievä neiti! Oletteko kävelyllä?
– Olemme. Kun asuu maalla, niin pitää kävellä.
– Tietysti, tietysti, kuinkas muuten: ilma on hyvä; ei niinkuin viime viikolla; ai, ai sitä ilmaa! Älä saata Herra semmoista! Kyllä syys-oraat saivat kyytinsä.
– Kun Jumala auttaa, niin parantuu vielä kaikki.
– Jumala auttakoon!
– Teidän ei siis nykyjään onnistu kalastaminen.
– Minä en ole mitään saanut, vaan hän on tuossa, olkaa hyvä ja katsokaa.
Hän osoitti ahventa.
– Ilmoitan Teille, jatkoi hän, se on ilmeellistä, kuinka onnellinen hän on! Ikävä vaan, ettei hän ajattele sitä, sillä hänen onnellaan emme milloinkaan menisi tyhjin käsin pois. Päästää senlaisen hauen!
Hän huokasi.
Antigone alkoi innokkaammin kuunnella, mutta Kostjakow vaikeni vaan.
Ukon ilmaantuminen tytön kanssa alkoi toistua useammin ja useammin. Adujewkin kunnioitti heitä huomiollaan. Välistä puhui hänkin pari sanaa ukon kanssa, mutta tyttärelle ei virkkanut mitään, Ensin tyttöä harmitti, sitten hän loukkaantui ja lopuksi rupesi häntä surettamaan. Mutta jos Adujew olisi puhellut hänen kanssaan, tahi kiinnittänyt vaikka tavallisen huomion häneen – niin hän olisi Adujewin unhottanut, mutta nyt oli vallan toista. Ihmissydän taitaa elääkin ainoastaan vastustuksista; jos niitä ei olisi olemassa, niin ei tietäisi sydäntä rinnassa olevankaan.
Antigon oli ajatellut jonkinlaista hirmuista kostosuunnitelmaa, mutta jätti sen vähitellen sillensä.
Kerran kun ukko tyttärineen lähestyi meidän ystäviämme, niin Aleksander pani vähän ajan päästä onkensa pensaasen, ja istui tavallisuuden mukaan itse vanhalle paikalleen ja katseli koneentapaisesti väliin isää, väliin tytärtä.
He seisoivat siinä sivuttain häneen päin. Isässä ei hän huomannut mitään erinomaista. Valkonen mekko, nankkiset housut ja matala, leveälierinen hattu, joka oli alustettu vihreällä nukkakankaalla. Mutta sen sijaan tytär! Miten viehättävästi hän nojasi ukon käsivarteen! Tuuli aika ajottain puhalteli kutrin hänen kasvoiltaan, aivankuin kiusalla, näyttääkseen Aleksanderille kauniin syrjäkuvan ja valkoisen kaulan, milloin taas nosti silkkistä mantiljaa ja näytti solakan vyötäisen, milloin puhalteli hameen liepeitä ja osoitti pikku jalkaa. Tyttö katseli miettiväisenä vettä.
Aleksander ei voinut pitkään aikaan irroittaa hänestä katsettaan ja tunsi kylmän väristyksen kulkevan ruumiissaan. Hän kääntyi pois viekoituksesta ja alkoi vitsalla räpsiä kukan päitä.
"Oh! nyt tiedän mitä se on!" ajatteli hän, "kun antaa vaan vallan, niin kyllä sitten pääsee menoon! Sitten on rakkaus jo valmis: hullutusta vaan! Setä on oikeassa. Mutta eläimen tunne ei saa minua houkutelluksi – ei, siihen saakka minä en alennu."
– Saanko minä onkia? kysyi tyttö arasti Kostjakowilta.
– Saatte kyllä, neitiseni! Miksi ette saisi? vastasi tämä, antaen hänelle Adujewin ongen.
– Kas niin, siinä on Teille toveri! sanoi isä Kostjakowille. Jättäen tyttärensä, läksi hän astumaan pitkin rantaa.
– Katso vaan Liisa, että ongit kaloja illalliseksi, lisäsi hän.
Muutaman hetken kesti äänettömyys.
– Miksi Teidän toverinne on niin synkkämielinen? kysyi Liisa hiljaan
Kostjakowilta.
– Kolmas kerta ovat jo virassa menneet edelle, neiti hyvä.
– Mitä? kysyi hän kehottaen hieman kulmiaan.
– Kolmas kerta kun eivät anna paikkaa. Tyttö pudisti päätään.
"Ei: ei voi olla mahdollista!" ajatteli hän, "ei se ole sitä!"
– Te ette usko minua, neitiseni? Kutsukaa minua sarvipääksi, ellei se ole totta. Muistatteko kuinka hän päästi hauenkin, kaikki se on siitä syystä.
"Ei se siitä syystä, ei ole", ajatteli hän vakuutuksella – "minä tiedän mistä syystä hän päästi sen."
– Ah, ah! huudahti tyttö yht'äkkiä. Katsokaa, se liikkuu, liikkuu.
Hän vetäsi sen ylös, mutta ei saanut mitään.
– Se pääsi irti! sanoi Kostjakow, katsellen koukkua. Näettekö vaan mitenkä se on repinyt madon: se oli varmaan iso ahven. Neiti, Te ette osaa: antanut sen purra kunnollisesti.
– Täytyykö tässäkin osata?
– Niinkuin kaikessa muussakin, sanoi Aleksander koneentapaisesti.
Tyttö punastui ja kääntyi nopeasti, pudottaen vuorostaan ongen veteen. Mutta Aleksander katsoi jo toisaanne päin.
– Kuinka osaamisen saavuttaa? sanoi hän ja pieni levottomuus ilmaantui äänessään.
– Pitää useimmin harjoitella, vastasi Aleksander.
"Vai niin!" ajatteli tyttö hurmastuneena tyytyväisyydestä: "se on: minun pitää käydä useimmin täällä – ymmärrän! Hyvä, kyllä minä alan käydä mutta minä kiusaamaan Teitä, herra villi, kaikista Teidän kunnottomuuksistanne"…
Koketeria selitti sillä tavoin hänelle Aleksanderin vastauksen, mutta tämä ei puhunut sinä päivänä enää sanaakaan.
"Hän luulee Jumala ties, mitä!" puhui Aleksander itsekseen: "alkaa kiekailla ja liehakoida… se on niin hullua!"
Siitä päivästä alkaen ukon ja tytön käyminen toistui joka päivä.
Välistä kävi Liisa isättä hoitajattaren kanssa. Hän kuljetti mukanaan käsityötä, kirjoja ja istui puun alle, osoitti välinpitämätömyyttä
Aleksanderin läsnä olosta.
Hän ajatteli koskettavansa sillä Aleksanderin itserakkautta, niinkuin hän itse sanoi, kiusata häntä. Hän puheli hoitajattaren kanssa ääneen: kodosta, taloudesta, näyttääkseen, ettei hän edes huomaa Adujewia. Aleksander taas näytti siltä, kun hän ei tosiaankaan huomaisi tyttöä, jos huomasi, tervehti kuivasti – eikä virkkanut sanaakaan.
Huomattuaan, ettei tämä tavallinen manööveri onnistu, muutti hän karkauksen suunnan ja alkoi pari kertaa puhua itse hänen kanssaan; otti välistä Aleksanderilta ongen. Aleksander tuli vähitellen puheliaammaksi, oli vaan hyvin varovainen eikä päästänyt avomielisyyteen. Lieneekö se ollut harkitsemista hänen puoleltaan vai entisten haavojen johdosta, jota ei mikään voinut parantaa, niinkuin hän sanoi, mutta hän oli jotensakin kylmäkiskoinen tyttöä kohtaan ja puheissaan ylimalkaankin.
Kerran vanhus käski tuomaan rannalle samovarin. Liisa tarjosi teetä. Aleksander kieltäytyi itsepäisesti juomasta teetä, sanoen, ettei hän juo iltaisin teetä.
"Kaikki teejutut saattavat tuttavuuden… lähenemään… en tahdo!" ajatteli hän.
– Mitä Te höpisette? Joittehan eilen neljä lasillista! sanoi
Kostjakow.
– Minä en juo ulkoilmassa lisäsi Aleksander kiireesti.
– Tarhan vuoksi! sanoi Kostjakow. Tee on mainiota, kukkaisteetä, menes vaan ostamaan, niin maksaa viisitoista ruplaa naula. Antakaas vielä, neiti hyvä, olisi mainiota saada ryyppykin.
Tuotiin rommia.
Vanhus kutsui Aleksanderia luokseen, mutta hän heti kieltäytyi.
Kuultuaan kiellon, kävivät Liisan huulet pitkiksi. Hän alkoi udella
Aleksanderilta tämän ihmisen vihaamissyytä. Vaikka hän olisi kuinka viekkaasti johtanut puheen tähän aineesen, niin sitä viekkaammin
Aleksander lopetti puheen siitä.
Tämä salaperäisyys ärsytti vaan uteliaisuutta, kenties toistakin tunnetta Liisassa. Hänen kasvoissaan, jotka siihen saakka olivat olleet kuin kesäinen taivas, ilmestyi rauhattomuuden ja miettiväisyyden pilvi. Hän kiinnitti Aleksanderiin surullisen katseensa, irroitti huokauksella silmänsä hänestä ja katsoi alas maahan, mutta näytti siltä kuin hän olisi itse mietiskellyt: "Te ette ole onnellinen, varmaan on Teidät petetty… Oi, kuinka minä voisin tehdä Teidät onnelliseksi! Miten minä pitäisin Teidät hyvänä, miten rakastaisin Teitä… Minä suojelisin Teitä itse kohtaloltakin… minä" j.n.e.
Niin ajattelee suurin osa naisista ja suurin osa pettää niitä, jotka uskovat tätä sireenin laulua. Mutta Aleksander ei ollut mitään huomaavinaan. Hän puheli tytön kanssa niinkuin olisi puhellut ystävän tahi sedän kanssa: ei ollut merkkiäkään siitä hellyydestä, joka vastoin tahtoakin hiipii miehen ja naisen ystävyyteen ja vaikuttaa ettei niiden välit ole ystävyyden kaltaisia. Senpävuoksi sanotaankin, ettei miehen ja naisen välillä ole eikä voi ollakaan ystävyyttä, että se niiden välinen ystävyys – ei ole muuta kuin alku tahi loppu rakkaudesta eli viimeksi oikeata rakkautta. Mutta katsellessa Adujewin käytöstä Liisaa kohtaan, olisi voinut uskoa, että semmoinen ystävyys on olemassa.
Kerran ainoastaan ilmaisi hän osaksi tahi tahtoi ilmaista ajatustensa suunnan. Hän otti penkiltä sinne tuodun kirjan ja aukasi sen. Se oli Child-Harold'ista ranskalainen käännös. Aleksander pudisti päätään, huokasi ja pani ääneti kirjan paikalleen.
– Ettekö pidä Byronista? Onko Teillä jotakin Byronia vastaan? sanoi hän. – Byron on niin suuri runoilija – eikä miellytä Teitä!
– Enhän minä sano mitään, mutta Te hyökkäätte minua vastaan kuitenkin, vastasi tämä.
– Minkätähden Te pudistitte päätänne?
– Ilman vaan, minua säälittää, että tällainen kirja on joutunut
Teidän käsiinne.
– Kumpainen Teitä säälittää: kirjako vai minä? Aleksander oli ääneti.
– Minkä vuoksi minun ei pitäisi lukea Byronia? kysyi Liisa.
– Kahdesta syystä, sanoi Aleksander, oltuaan hetken ääneti. Hän pani kätensä Liisan kädelle joko vakuuttaakseen, paremmin tahi siitä syystä, että se oli valkonen ja pehmonen käsi – ja alkoi puhua hiljaan, tasaisesti, antaen silmien luistaa milloin Liisan kutreilla, milloin kaulalla, milloin vyötäisellä. Muutoskohtien mukaan korkeni vähitellen hänen äänensäkin.
– Ensinnäkin senvuoksi, puhui hän, että Te luette Byronia ranskankielellä ja luonnollisesti on Teiltä kadonnut runoilijan kielen kauneus ja mahtavuus. Katsokaa, millainen huono, väritön ja surkuteltava kieli siinä on! Tämä on suuren runoilijan tomu: kaikki hänen ajatuksensa uiskentelee ikäänkuin vedessä. Toiseksi senvuoksi, etten minä neuvo Teitä lukemaan Byronia, sillä… kenties hän herättää soimaan sielussanne senlaisia kieliä jotka ilman sitä vaikenisivat kaiken ikänsä…
Tässä hän puristi merkityksellä Liisan kättä, juurikuin hän olisi tahtonut antaa sanoillensa painon.
– Mitä hyödyttää Teitä Byronin lukeminen? jatkoi hän. Kenties elämänne kuluu hiljakseen, niinkuin tuo puro: katsokaa kuinka se on vähäpätöinen; siihen ei kuvastu kokonainen taivas eivätkä kaikki pilvet; sen rinnalla ei ole kallioita eikä syvänteitä; se juoksee leikillisesti; kevyt värähdys hämmentää ainoastaan sen pintaa; siihen kuvastuu ainoastaan rantojen vihreys, palanen taivasta ja pikku hattaroita… sillä tavalla kulkisi varmaan Teidänkin elämänne, mutta Te tungeiksette turhiin mielenliikutuksiin, rajuilmoihin; tahdotte katsoa elämää ja ihmisiä himmeän lasin läpi… Jättäkää, älkää lukeko! Katselkaa kaikkea hymysuin, älkää katsoko kaukaisuuteen, eläkää vaan päivä toisensa jälkeen; älkää tarkastelko varjopuolia elämästä älkääkä ihmisestä… muutoin…
– Niin, mitä sitten?
– Ei mitään! sanoi Aleksander aivankuin toinnuttuaan.
– Ei sanaakaan minulle: Te olette varmaan jotain kokenut?
– Missä onkeni on? Sallikaa, minun on jo aika onkia.
Aleksander näytti rauhattomalta, puhuttuaan noin varomattomasti.
– Ei, vielä yksi sana, alkoi Liisa, runoilijan täytyy herättää myötätuntoisuutta itseensä: Byron on suuri runoilija, miksi tahdotte, etten minä tuntisi myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Olenko minä sitten niin typerä, mitätön etten käsittäisi?..
Liisa pahastui.
– En minä tarkoittanut ollenkaan sitä: tuntekaa myötätuntoisuutta semmoiselle, joka on naiselliselle sydämmelle ominaista: hakekaa senlaista, joka on sille sopivata, muutoin voi tapahtua hirmuinen epäsopu… sekä päässä että sydämmessä. Tässä hän pudisti päätään viittaamalla, että hän on itse – tämmöisen epäsovun uhri.
– Toinen näyttää Teille, sanoi hän, kukkaisen ja pakoittaa nauttimaan sen lemua ja kauneutta, mutta toinen taas näyttää myrkyllisen nesteen siitä… silloin Teiltä katoaa sekä kauneus että hyvä tuoksu… Näiden ihmisten välillä ja myötätuntoisuudella niitä kohtaan on eroitus. Älkää etsikö myrkkyä, älkää ottako selkoa juurta jaksain siitä, mitä meille tapahtuu ja mitä ympärillämme on: älkää etsikö tarpeetonta kokemusta: ei se vie onnen tielle.
Hän vaikeni. Tyttö kuunteli luottavaisesti ja mietteissään.
– Puhukaa, puhukaa… sanoi hän lapsellisella nöyryydellä, – minä olen valmis kuuntelemaan Teitä pitkät päivät, tottelemaan Teitä kaikessa…
– Minuako? sanoi Aleksander kylmästi. Herra varjelkoon! Mikä oikeus minulla on hallita tahtoanne?.. Suokaa anteeksi, että rohkenin tehdä muistutuksen. Lukekaa mitä vaan tahdotte… Child-Herold – on erittäin hyvä kirja, Byron – on suuri runoilija.
– Ei, älkää teeskennelkö, älkää puhuko sillä tavalla. Sanokaa mitä minun pitäisi lukea?
Pedantien arvokkaisuudella esitti hän Liisalle muutamia historiallisia kirjoja, matkakertomuksia, mutta tähän Liisa vastasi, että hän oli jo kasvatuslaitoksessa semmoisiin kyllästynyt. Sitten osoitti Aleksander hänelle Valter Scottia, Koperin, muutamia ranskalaisia ja englantilaisia mies-ja naiskirjailijoita, venäläisistä ainoastaan pari kolme, koettaen täten aivankuin sattumalta tuoda esille kirjailijamakunsa ja tajuamisensa. Sen jälkeen ei niiden välillä ollut enää täänkaltaista keskustelua.
Aleksander tahtoi yhä vaan juosta pakoon, – Mitä minä naisista! sanoi hän: – rakastaa minä en voi: minä olen heistä vieraantunut…
– Hyvä hyvä! saneli siihen Kostjakow. Naikaa, niin saatte nähdä. Muistan minäkin, etten olisi muuta viitsinyt tehdä kuin leikitellä tyttösten ja vaimojen kanssa, mutta kun tuli aika mennä vihille, sain aivankuin iskun päähäni: joku ajoi minua vaan naimaan.
Aleksanderkaan ei paennut. Hänessä alkoivat liikkua kaikki entiset unelmat. Sydän alkoi sykkiä lisätyllä vauhdilla. Hänen silmiensä edessä näkyi vyötäinen, milloin jalka, milloin Liisan kutri ja elämä alkoi taaskin hiukan valeta. Kolmen päivän kuluessa Kostjakow ei enää kutsunut häntä, vaan nyt Aleksander kuljetti itse tätä kalastamaan. "Jälleen! jälleen kaikki entinen!" puhui Aleksander, "mutta minä olen luja!" ja astui kuitenkin kiireesti järvelle.
Kärsimättömyydellä odotti Liisa joka kerta ystävyksien tuloa. Kostjakowille valmistettiin joka ilta kupillinen kukkaisteetä rommin kanssa, – ehkä Liisakin tällä viekkaudella osaksi vaikutti sen, etteivät he päästäneet ainoatakaan iltaa. Jos he myöhästyivät, niin Liisa tuli isän kanssa heille vastaan. Jos huono ilma joskus pidätti ystäviä kotona, niin seuraavana päivänä toruttiin sekä heitä että ilmaa, niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.
Aleksander mietti, mietti ja päätti lopettaa nuo kävelyt, Jumala tiesi millä tarkoituksella, hän ei tiennyt itsekään sitä, eikä käynyt koko viikossa kalastamassa. Eikä Kostjakowkaan käynyt. Viimein he menivät.
Virstan päässä siitä paikasta, missä he kävivät kalassa, kohtasivat he Liisan hoitajattaren kanssa. Liisa kirkasi nähdessään heidät, mutta hämmästyi sitte ja punastui. Adujew tervehti kylmästi, Kostjakow alkoi taas lörpötellä.
– Tässä mekin olemme, sanoi hän, Te ette odottanutkaan: samovariakaan ei ole. Onpa aikoja kulunut kun viimeksi kohtasimme toisiamme, neitiseni! Syökö kala hyvin? Minä tahdoin yhä tulla, mutta Aleksander Feodoritsh'ia en saanut tulemaan: hän istun vaan kotona… tahi oikeammin on pitkällään.
Liisa katsahti nuhtelevaisesti Adujewia.
– Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.
– Niin, – entäs sitten? – Ette ole koko viikkoon käynyt täällä,
– Niin taitaa olla jo viikko.
– Minkätähden ette ole käynyt?
– Ilman vaan, ei haluttanut.
– Ei haluttanut! sanoi Liisa hämmästyen.
– Niin entäs sitten?
Liisa oli ääneti, mutta näytti siltä kuin hän olisi ajatellut "voiko se tulla kysymykseen, ettei haluta?"
– Minä tahdoin lähettää isän kaupunkiin Teidän luoksenne, sanoi hän, mutta en tiennyt missä asutte.
– Kaupunkiin minun luokseni? Mitä varten?
– Kaunis kysymys! sanoi Liisa loukkaantuneella äänellä. Mitä varten?
Tiedustamaan oliko Teille jotain tapahtunut, oletteko terve?
– Mitä se Teitä koskisi?
– Mitäkö minua koskisi? Jumalani!
– Mitä, Jumalani?
– Kuinka mitä!.. onhan… minulla, Teidän kirjojanne… Liisa hämmästyi. – Koko viikkona ette ole käynyt! lisäsi hän.
– Pitääkö minun välttämättömästi käydä joka päivä?
– Pitää!
– Minkätähden?
– Minkätähden, minkätähden. Liisa katsoi surullisesti häneen ja toisti: – minkätähden, minkätähden.
Adujew katsahti häneen. Mitä tämä on? kyyneleitä, hämmästystä, iloa, nuhteita. Hän on kalpea, hiukan laihtunut, silmät punaset.
"Vai niin! Siis jo!" ajatteli Aleksander, "en odottanut näin pian".
Sitten hän purskahti suureen nauruun.
– Minkätähden? sanotte Te: Kuulkaa… jatkoi tyttö. Hänen silmissään välähti jonkunmoinen päättäväisyys. Hän valmisti itseään nähtävästi sanomaan jotain tärkeätä, mutta samassa lähestyi heitä hänen isänsä.
– Huomiseksi, sanoi hän, huomenna täytyy minun puhua Teidän kanssanne; tänään niinä en voi: sydämmeni on liian täysi… Tuletteko huomenna? Kuuletteko? Ettekö jätä meitä? Ettekö unhota?
Hän juoksi pois odottamatta vastausta.
Isä katsoi häneen tarkasti, sitten Adujewiin ja pudisti päätään. Aleksander katsoi ääneti hänen jälkeensä. Häntä melkein säälitti ja häntä harmitti se, että huomaamatta oli saattanut tytön semmoiseen tilaan; veri ei kohonnut hänelle sydämmeen, vaan päähän.
"Hän rakastaa minua", ajatteli Aleksander, ajaessaan kotia. "Jumalani, kuinka tämä on ikävätä! kuinka ilettävää: nyt ei sovi tulla tänne enää tässä paikassa syö kala erinomaisesti… harmillista!"
Mutta sisällisesti näytti hän kuitenkin, niinkuin hän ei olisi ollut tyytymätön, tuli iloiseksi ja lörpötteli yhtämittaa Kostjakowin kanssa.
Kohtelias mielikuvitus maalasi, ikäänkuin kiusalla, Liisan kuvan koko suuruudessa, kauniit olkapäät, solakan vartalon, eikä unhottanut jalkaakaan. Hänessä alkoi liikkua kummallinen tunne, taaskin juoksi kylmät väreet pitkin ruumista, mutta eivät päässeet sydämmeen saakka – ja kuolivat. Hän tutki tämän tunteen alusta loppuun.
"Luontokappale!" mumisi hän itsekseen, "siis senlainen ajatus pyörii sinulla mielessäsi… vai niin! paljaat olkapäät, ruumis, jalka… käyttää luottamusta, kokemattomuutta hyväkseen… vietellä… no niin, vietellä, mutta mitä siitä seuraa? – Sama ikävä ja lisäksi omantunnon vaivoja, mutta mistä? Ei, ei! en salli, enkä saata häntä… Oi, minä olen luja! Tunnen itsessäni olevan kyllin sielun puhtautta, sydämmen jaloutta. Minä en lankea tomuun – en viettele häntä".
Liisa odotti häntä koko päivän tyytyväisyyden vavistuksella, mutta sitten kouristi hänen sydäntänsä, hän pelkäsi, tietämättä itsekään mistä syystä, tuli surulliseksi ja melkein toivoi, ettei Aleksander tulisikaan. Kun määrätty tunti tuli, ei Aleksanderia kuulunutkaan, hänen kärsimättömyytensä muuttui uuvuttavaksi kaipaukseksi. Auringon viimeisten säteitten kanssa katosi toivo; hän rupesi itkemään.
Seuraavana päivänä hän elpyi, oli aamusta iloinen, mutta illaksi alkoi sydäntä vaan kovemmin kirveltää, ollen toivon ja pelon välillä. Ei hän taaskaan tullut.
Kolmantena, neljäntenä päivänä samaten. Mutta toivo vei häntä yhä rannalle: jos kaukana järvellä näkyy vene tahi rannalla välähtää pari ihmisvarjoa, hän alkaa vavista, tulee voimattomaksi iloisen odottamisen taakasta. Huomattuaan, ettei veneessä olekaan niitä, etteivät varjot olleetkaan heidän, antaa hän päänsä surullisesti vaipua ja entistään kovempi epätoivo painaa hänen sieluaan… Hetken päästä taaskin pettävä toive kuiskaa hänelle lohduttavan lauseen viipymisestä – ja sydän alkaa taaskin lyödä toivosta. Mutta Aleksander viipyy juuri kun kiusalla.
Kerran kun Liisa istui entisellä paikallansa puun alla, puolisairaana ja toivottomuus sydämmessään, kuului äkkiä suhinaa; hän kääntyi ja vapisi iloisesta peljästyksestä: hänen edessään seisoi Aleksander kädet ristissä.
Kyynelsilmin ojensi hän kädet Aleksanderille, eikä voinut pitkään aikaan tointua. Adujew otti häntä innokkaasti kädestä kiinni ja samaten katseli liikutuksen valtaamana kasvoihin.
– Te olette laihtunut! sanoi hän hiljaan, Te kärsitte?
Liisa säpsähti.
– Te ette ole käynyt niin pitkään aikaan! vastasi tuohon Liisa.
– Oletteko minua odottanut?
– Minä? vastasi elävästi Liisa.
– Oi, jos Te tietäisitte… hän lopetti vastauksen kovalla kädenpuristuksella.
Minä tulin sanomaan Teille jäähyväiset! sanoi Adujew ja pysähtyi, tarkastaakseen, mitä se vaikutti tyttöön.
Liisa katsahti häneen peljästyksellä ja epäluulolla.
– Se ei ole totta, sanoi hän.
– Se on totta! vastasi Aleksander.
– Kuulkaa! alkoi Liisa puhua äkkiä arasti katsellen joka haaralle. Älkää Jumalan tähden matkustako pois! Minä ilmoitan Teille salaisuuden…
Täällä voi isä nähdä meidät akkunoista: mennään meidän puutarhaamme, huvihuoneesen… se on pellolle päin, minä saatan Teidät sinne.
He läksivät. Aleksander ei voinut irroittaa silmiään hänen olkapäistään, solakasta vyötäisestään ja tunsi ruumiissaan vilutaudin tapaista väristystä.
"Mitäpä siitä", ajatteli hän astuessaan hänen jälessään, "jos menen? Menenhän minä; vaan lystin vuoksi… katson, mitenkä heillä on siellä, huvihuoneessa… onhan isä minua kutsunut; voisinhan minä mennä suoraan rehellisesti… minä olen viekotuksesta kaukana, Jumal' avita, olenkin ja näytän sen toteen: näes, niinä tulin suotta sanomaan, että matkustan… vaikk'en matkusta minnekään! – Ei, paha henki! minua sinä et viekottele". Mutta samassa näyttäytyi aivankuin Krilovin pirun poika, joka ilmestyi uunin takaa erakon luokse, kuiskasi hänellekin. "Mutta mitä hyödytti tulla sanomaan sitä? Se ei ollut ollenkaan tarpeellista; et olisi tarvinnut ollenkaan tulla, parin viikon päästä olisivat sinut unohtaneet…"
Mutta Aleksanderista tuntui kuin hän olisi käyttäynyt jalomielisesti, ilmestyessään itsensäkieltämis-kamppaukseen, taistelemaan viekoituksen kanssa silmä vasten silmää. Ensimmäisenä itsensävoittamis-merkkinä oli suutelo, jonka hän anasti Liisalta, sitten hän syleili hänen vyötäistään, sanoi ettei hän matkusta mihinkään, että hän sen oli ainoastaan keksinyt koetellakseen häntä, jos Liisa pitää rahtuakaan hänestä. Voiton lopettamiseksi lupasi hän huomenna tulla samaan aikaan huvihuoneesen. Kotia kulkiessaan mietiskeli hän tekoansa ja häntä vilutti ja kuumotti vuorotellen. Hän oli mennä tainnoksiin pelosta; viimeinkin, päätti hän olla menemättä huomenna – mutta meni kuitenkin ennen määrättyä aikaa.
Oltiin elokuussa. Alkoi jo hämärtää. Aleksander lupasi tulla kello yhdeksän aikaan, mutta tulikin kahdeksan, yksin ja ilman onkea. Hän hiipi kuni varas huvihuoneesen, milloin katseli pelokkaasti ympärillensä milloin juoksi täyttä laukkaa. Mutta joku ennättikin ennen häntä. Juoksi myöskin kiireesti, hengästyneenä huvihuoneesen ja istui sohvalle, pimeään nurkkaan.
Näytti siltä kuin Aleksanderia olisi vahdittu. Hän aukasi hiljaan oven, ollen kovassa mielenliikutuksessa varpaisillaan lähestyi hän sohvaa ja otti hiljaan kädestä – Liisan isää. Aleksander säpsähti, peräytyi ja aikoi juosta pois, mutta vanhus sai hänet liepeestä kiinni ja pani väkisen istumaan vierelleen sohvalle.
– Herraseni, kuinka Te tänne poikkesitte? kysyi hän.
– Minä… tulin kalastamaan… mumisi Aleksander tuskin voiden liikuttaa huuliaan. Hampaat kalisivat suussa. Vanhus ei ollut ollenkaan peloittava, mutta Aleksander niinkuin varas ainakin, joka pahaa tehdessä on saatu kiinni, vapisi kuin vilutaudissa.
– Kalastamaan! toisti vanhus ivallisesti. Tiedättekö mitä se merkitsee, kun kalastetaan sameassa vedessä. Aikoja sitten olen pitänyt teitä silmällä ja nyt viimeinkin olen teidän perillenne päässyt; Liisani minä tunnen kapalosta saakka: hän on avosydämminen ja hyvä, mutta Te; Te olette vaarallinen veijari…
Aleksander tahtoi nousta, mutta ukko pidätti häntä.
– Niin, herraseni, älkää pahastuko. Te tekeydyitte onnettomaksi ja teeskennellen kartoitte Liisaa, viekottelitte hänet, ja kerran varmana asiastanne tahdoitte käyttää tilaisuutta hyväksenne… Onko tämä hyvä työ? Miten minä Teitä nimittäisin?
– Minä vannon kunniani kautta, etten voinut aavistaa seurauksia… sanoi Aleksander, syvä vakuutus äänessään. Minä en tahtonut…
Vanhus oli ääneti.
– Voi olla niinkin! sanoi hän, voi olla ettette rakkaudesta, vaan ajanvietoksi panitte tyttöraukan pään pyörälle, aavistamatta itsekään mitä siitä seuraa; jos onnistuisi – on hyvä, jos ei – ei siitäkään väliä. Pietarissa löytyy paljon sellaisia velikultia… Tiedättekö miten kohdellaan semmoisia vekkuleja?
Aleksander istui silmät maahan luotuina. Hänellä ei ollut voimia puolustaakseen itseään.
– Alussa minä ajattelin Teistä parempata, mutta minä olen erehtynyt, suuresti erehtynyt! Näytitte niin hiljaiselta että oikein! Jumalan kiitos, että ajoissa ryhdyin… Kuulkaa: ei sovi aikaa menettää turhaa?; tyhmä tyttö voi millä hetkellä tahansa tulla tänne. Minä pidin Teitä eilen silmällä. Hän ei saa nähdä meitä yhdessä: Te matkustatte pois ja luonnollisesti ette palaja koskaan; hän arvelee, että Te olette hänet pettänyt – ja olkoon se hänelle läksynä vastaisuudessa. Mutta muistakaa, ettei Teitä olisi täällä koskaan, hakekaa itsellenne toinen kalastamispaikka muutoin… kyllä minä saatan Teidät täältä silloin kaikessa ystävyydessä… Onneksenne, että Liisa voi vielä katsoa minua suoraan silmiin, minä olen pitänyt häntä kaiken päivää silmällä… muutoin ette lähtisi täältä tätä tietä… Hyvästi!
Aleksander tahtoi sanoa vielä jotain mutta ukko aukasi oven ja melkein työnsi hänet ulos.
Millaisessa tilassa Aleksander läksi – tuomitkoon lukija, jos ei vaan hävetä olla hetkisen hänen asemassaan. Sankarimme silmistä purskahtivat kyyneleet, häpeän kyyneleet, raivosta epätoivosta itseensä…
"Minkätähden minä elän?" sanoi hän ääneen. "Ilettävä, kuolettava elämä… Mutta minä, minä… Ei! Jos minulla kerran ei ollut voimia vastustamaan viekoitusta… niin on minulla kuitenkin uskallusta lopettamaan tämän hyödyttömän, häpeällisen elämän…" Nopein askelin lähestyi hän järveä. Se oli musta. Pitkin laineita juoksentelivat jonkinlaiset pitkät, mielikuvituksen luomat, muodottomat varjot. Ranta, jossa Aleksander seisoi, oli matala.
– Täällä ei voi edes kuolla! sanoi hän halveksien ja meni sillalle, joka oli sieltä noin sadan askeleen päässä. Aleksander nojasi keskellä siltaa sen kaidepuita vastaan ja alkoi katsella veteen. Ajatuksissaan otti hän jäähyväisiä elämältä, lähetti äidille huokauksia, siunasi tätiä ja meikeinpä antoi Nadinkalle anteeksi. Liikutuksen kyyneleet juoksivat pitkin poskia… Hän peitti kasvot käsillään… Ei ole varma mitä olisi tapahtunut ell'ei yht'äkkiä silta olisi alkanut huojua hänen jalkojensa alla; hän katsoi taakseen: Jumalani! Hän oli syvyyden reunalla: hänen edessään ammotti hauta: puolet sillasta erkani ja ui pois… pikku laivoja kulki ohitse; vielä hetkinen – ja hyvästi! Hän kokosi kaikki voimansa ja teki hurjan hyppäyksen… toiselle puolelle. Sinne hän jäi, veti syvästi henkeä ja puristi kädellään sydäntään.
– Mitä herra, peljästyittekö? kysyi sillanvahti.
– Veikkoseni, olin vähällä pudota väliin, vastasi Aleksander vapisevalla äänellä.
– Herra varjelkoon! Kauankos siihen tarvitaan? sanoi vahti, haukotellen. Toissa kesänä eräs laivamies putosi.
Aleksander meni kotia pidellen kädellä sydäntään. Silloin tällöin pälyi hän taakseen katsellen järveä ja auaistua siltaa; vavistuksella kääntyi hän pois ja kiirehti askeleitaan.