Aleksanderin oli tuskallista kuunnella näitä sanoja.
– Mutta jos minä lakkaisin Teitä rakastamasta? sanoi hän äkkiä koetellen antaa äänellensä leikillisen värityksen.
– Minä repisin Teiltä korvat, vastasi Julia, ja otti häntä korvasta kiinni, huokasi sitten ja alkoi miettiä tuosta yhdestä ainoasta leikillisestä viittauksesta, Aleksander oli vaiti.
– Mikä Teidän on? kysyi Julia vilkkaasti. Te olette ääneti ja viitsitte tuskin kuunnella minua, katsotte syrjään.
Siinä samassa siirtyi hän lähemmäksi Adujewia ja pantuaan kätensä hänen olkapäälleen, alkoi puhua hiljaan, melkein kuiskaten, samasta aineesta, mutta ei niin varmasti. Muistutti mitenkä he alussa lähenivät toisiaan, kertoi rakkauden alun, sen ensimmäiset tunnusmerkit ja ensimmäiset riemut. Hän oli melkein menemäisillään tainnoksiin lemmen hurmauksesta; hänen kalpeille poskilleen nousi kaksi ruusunpunaista pilkkua. Vähitellen syttyivät ne, silmät hohtivat, kävivät sitten valottomiksi ja puoleksi ummistuivat; rinta nousi kovasti. Tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, toisella kädellään leikitteli hän Aleksanderin pehmeiden hiuksien kanssa, katsahti sitten Aleksanderia silmiin. Tämä vapautti hiljakseen päänsä Julian käsistä, otti taskustaan kamman ja kampasi huolellisesti, minkä Julia oli hiuksista saattanut epäjärjestykseen. Julia nousi ja katsoa tuijotti häneen.
– Mikä Teidän on Aleksander? kysyi hän rauhattomasti.
"Iskipä nyt kiinni! Mistä minä tiedän?" ajatteli tämä ja oli ääneti.
– Teidän on ikävä? sanoi Tafajewna äkkiä ja hänen äänessään kuului sekä kysymys että epäilys.
"Ikävä!" ajatteli hän. "Sana on löydetty! Niin! tämä on tuskallinen, kuolettava ikävä! On jo kuukausi sitten kuin tämä mato hiipi sydämmeeni ja syö sitä… Jumalani, mitä minun tulee tehdä? Mutta Julia puhuu rakkaudesta, avioliitosta. Miten, hänet saisi järkiinsä?"
Julia istui pianon ääreen ja soitti muutamia Aleksanderin lempikappaleita. Hänpä ei niitä kuunnellut, vaan mietiskeli omaa mietiskelemistään.
Julian kädet vaipuivat hermottomina alas. Hän huokasi, kääriytyi huiviin ja heittäysi sohvan toiseen nurkkaan, josta hän surullisella katseella tarkasteli Aleksanderia.
Tämä otti hattunsa.
– Mihin Te aiotte? kysyi Julia kummastuksella,
– Kotiin.
– Eihän kello ole vielä yhtätoista.
– Minun täytyy kirjoittaa äidilleni: en ole pitkään aikaan hänelle kirjoittanut.
– Kuinka pitkään aikaan? Vastahan Te eilen kirjoititte.
Aleksander oli ääneti: hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Hän oli tosiaan kirjoittanut ja noin sivumennen maininnut silloin Julialle siitä, mutta olikin sen unohtanut; vaan rakkaus ei unhota pienintäkään seikkaa. Sen silmissä on rakastetun esineen liikuttaminen tärkeä tapahtuma. Rakastavan ihmisen mieleen kutoutuu monenkertainen kutomus havannoista, hienoista käsityksistä, muistoista, arvoituksista, kaikesta, mikä vaan ympäröipi rakastettua ihmistä, mitä sen piirissä tapahtuu, kaikki se vaikuttaa häneen. Rakkaudelle on kylliksi yksi sana, yksi soimaus… Mitä vielä yksi soimaus olisi! Yksi katse, huulien liike, jota tuskin huomataan, jo sekin muodostaa arvoituksen, siitä muuttuu sitten käsitykseen, käsityksestä lopuksi varmaan päätökseen, sitten saa piinautua tahi olla autuas omasta ajatuksestaan. Rakastuneiden logiikki on usein väärä, mutta eriskummallisen sattuvakin, se kohottaa vuoria arvoituksista, epäilyksistä, mutta rakkauden voima repii ne nopeasti alkuperusteihin asti: usein on sille kylliksi hymyily, kyyneleet, kyllin, ihan kyllin pari, kolme sanaa – ja hyvästi kaikki epäilykset… Tämänlaista silmälläpitoa on mahdoton millään nukuttaa ja pettää. Rakastunut saa yht'äkkiä päähänsä sitä, mitä toinen unissaankaan ei voisi uneksia, välistä taas ei näe mitä nenän edessä tapahtuu, milloin taasen on läpitse näkevä magnetilliseen näkemiseen asti, milloin pitkänäköinen sokeuteen saakka.
Julia hypähti ylös sohvalta niinkuin kissa ja sieppasi häntä kädestä.
– Mitä tämä merkitsee? Mihin Te aiotte? kysyi hän.
– Ei mitään, tosiaan ei mitään; yksinkertaisesti, minä tahdon päästä maata; minä makasin viime yönä vähän – siinä kaikki.
– Vähän makasitte! Kuinka? Itsehän sanoitte taanoin aamusilla, että makasitte yhdeksään asti ja että saitte siitä päänkivistystä?
Taaskin oli pahasti.
– No, päätäni kivistää… sanoi hän hämmästyen hiukkasen, senvuoksi lähden.
– Jäljestä päivällisen sanoitte kivistyksen menneen ohitse.
– Jumalani, Teidän muistoanne! Tätä on mahdoton kärsiä! No, yksinkertaisesti, minä tahdon päästä kotia.
– Onko Teidän täällä paha olla? Mitä siellä kotona on?
Julia pudisti epäluulolla päätään, katsoen hänen silmiinsä.
Aleksander rauhoitti hänet noin näin ja läksi kotia.
"Mitä jos minä en menisikään tänään Julian luo?" teki hän itselleen kysymyksen toisena aamuna herätessään.
Hän astui kolme kertaa pitkin huonetta. "Tosiaan, minä en menekään!" lisäsi hän päättävästi.
– Evsei! Pukemaan. – Hän läksi kiertelemään pitkin kaupunkia.
"Kuinka hauskaa, kuinka herttaista on kävellä yksin! ajatteli hän, mennä – mihin vaan tahtoo, seisattua lukemaan kylttiä, katsomaan makasiinin akkunaan, poiketa sinne, tänne… niin erinomaisen hauskaa! Vapaus on – suuri lahja! Niin! nimittäin: vapaus suuressa, syvimmässä ajatuksessa, on – kävellä yksin!"
Hän kolkutteli kepillään katukäytävää ja tervehti iloisesti tuttavia. Kulkiessaan pitkin Morskoita näki hän erään talon akkunassa tuttavat kasvot. Tuttava kutsui häntä kädellä poikkeamaan luokseen. Hän katsoi tarkemmin. Ah! sehän on Dume! Hän poikkesikin, söi päivällistä, istui iltaan asti, iltasilla meni hän teatteriin, teatterista illalliselle. Kotoa koetteli hän olla muistelematta: hän tiesi mikä häntä siellä odotti.
Tosiaan, kotiin palatessaan löysi hän pöydältä puolitusinaa kirjelappuja ja unisen lakeijan eteisestä. Palvelijalle oli sanottu, ettei hän saa mennä pois, ennenkuin Aleksander oli palannut kotia. Kirjeissä – nuhteita, tutkistelemisia ja kyyneleitten jälkiä. Seuraavana päivänä täytyi mennä puolustamaan itseään. Hän puhdisti itseänsä sillä, että virastossa oli ollut tointa. Niin ja näin sopivat sitten.
Kolmen päivän perästä uudistui molemminpuolisesti samaa. Sitten uudelleen ja uudelleen. Julia rupesi laihtumaan, ei käynyt missään, eikä ottanut ketään vastaan, vaan oli ääneti, sillä Aleksander suuttui soimauksista.
Pari viikkoa sen jälkeen, suostui Aleksander ystävien kanssa valitsemaan päivän, jona he huvittelisivat ylenmäärin; mutta samana aamuna sai hän kirjeen Julialta, pyynnöllä, että Aleksander olisi koko päivän hänen kanssaan yhdessä sekä tulisi aikaisemmin. Hän kirjoitti olevansa sairas, surunen, että hänen hermonsa ovat kipeät j.n.e. – Aleksander suuttui, mutta meni kuitenkin ilmoittamaan, ett'ei voi jäädä hänen luokseen, että hänellä on paljon tointa.
– Niin, luonnollisesti: Dumen luona päivällinen, teatteri, mäenlasku – hyvin tärkeitä toimia… sanoi Julia synkästi.
– Mitä tämä merkitsee? kysyi hän harmistuneena. Te taidatte vakoilla minua? Sitä minä en kärsi.
Aleksander nousi ja aikoi lähteä pois.
– Odottakaa, kuulkaa minua! Puhutaan siitä.
– Minulla ei ole aikaa.
– Yksi hetkinen vaan: istukaa. Hän istui väkinäisesti tuolin laidalle.
Julia katseli häntä kädet ristissä, aivankuin hän olisi tahtonut lukea edeltäkäsin Aleksanderin vastauksen siihen, mitä hän tahtoi sanoa.
Kärsimättömyydestä kierteli Aleksander paikallaan.
– Pian! minulla ei ole aikaa! sanoi hän kuivasti.
Julia huokasi,
– Ettekö rakasta minua enään? kysyi hän hiukan nyykyttäen päätään.
– Vanha virsi! sanoi Aleksander, silittäen hihalla hattuaan.
– Se on kyllästyttänyt Teitä! vastasi Julia, Aleksander nousi ja alkoi käydä kiirein askelin pitkin huonetta. Hetken päästä kuului nyyhkyttämistä.
– Sitä oli vielä vailla! sanoi hän melkein hurjasti, pysähtyen hänen eteensä. Oletteko minua mielestänne vähän kiusannut!
– Minä kiusannut! huudahti Julia ja purskahti kovemmin itkemään.
– Tämä on sietämätöntä! sanoi Aleksander valmiina lähtemään.
– En minä enää, en minä enää! sanoi Julia nopeasti, pyyhkien kyyneleitään. Näettekö minä en itke enään, mutta älkää vaan menkö pois, istukaa.
Hän koetti hymyillä, mutta kyyneleet kuitenkin valuivat pitkin poskia. Aleksanderia säälitti. Hän istui ja alkoi kiikuttaa jalkaansa. Hän alkoi ajatuksissaan tehdä kysymyksiä kysymyksen perästä ja tuli siihen päätökseen, että hän on kylmennyt, eikä rakasta enään Juliaa. Mutta minkätähden? Jumala sen tietää! Julia rakastaa häntä päivä päivältä tulisemmin – eiköhän sentähden? Jumalani! Mikä vastakohta! Kaikki onnen ehdot ovat tässä. Ei mikään ole heitä vastassa, toinenkaan tunne ei edes houkuta pois, mutta hän on kuitenkin kylmennyt! Oi, sinua elämä! Mutta miten rauhoittaa Juliaa? Uhrata itsensä? Laahata hänen kanssaan ikäviä, pitkiä päiviä; teeskennellä – sitä hän ei osaa, jos ei teeskentele – saisi nähdä joka hetki kyyneleitä, kuulla soimauksia, kiusata itseään ja häntä. Puhua hänelle yht'äkkiä sedän teoriasta, petoksesta ja kylmenemisestä – pyydän nöyrimmästi: nyt itkee hän, kun ei näe vielä mitään, entäs sitten! mitä olisi tekeminen?
Kun Julia huomasi, että hän on vaiti otti hän Aleksanderia kädestä kiinni ja katsoi silmiin. Aleksander kääntyi hitaasti pois ja vapautti hiljakseen kätensä. Julialla ei ollut enää vetovoimaa, hänen koskettamisestaan juoksi pitkin Aleksanderin ruumista kylmät ja vastenmieliset väreet. Julia hyväili kahta innokkaammin. Hän ei vastannut niihin ja tuli vielä kylmemmäksi ja synkemmäksi. Yht'äkkiä Julia tempasi hänestä kätensä ja kiivastui. Hänessä heräsi naisellinen ylpeys, loukattu itserakkaus, häpeä. Hän kohotti päänsä, vartalonsa ja punastui harmista.
– Jättäkää minut! sanoi hän katkonaisesti.
Aleksander läksi kiireesti pois, yhtään vastustelematta. Mutta kun hänen askeleensa vaikenivat, niin Julia syöksi hänen jälkeensä.
– Aleksander Feodoritsh! Aleksander Feodoritsh! huusi hän.
Aleksander kääntyi takaisin.
– Mihin Te menette?
– Käskittehän minun menemään.
– Te olitte heti valmis juoksemaan. Jääkää!
– Ei minulla ole aikaa!
Julia otti häntä kädestä kiinni – taaskin valui tulinen hellä puhe, rukouksia, kyyneleitä Aleksander ei osoittanut katseella, sanalla, eikä liikkeellä sääliä – Hän seisoi kuin puupölkky ja nojasi vuoroin toisella ja toisella jalalla. Hänen kylmäkiskoisuutensa saattoi Julian pois suunniltaan. Uhkauksia ja soimauksia sateli. Kuka olisi hänessä nyt tuntenut hiljaisen heikkohermoisen naisen? Kiharat hajosivat, silmät paloivat kuumeentapaisella liekillä, posket kuumottivat, kasvojen piirteet joutuivat kummallisesti ristiriitaan. "Kuinka hän on ruma!" ajatteli Aleksander katsoen häneen ja tehden irvistyksen.
– Minä kostan Teille, sanoi Julia, Te luulette että niin helposti vaan voi leikitellä naisen kohtalon kanssa? Te hiivitte sydämmeeni viekkaudella, teeskentelemisellä, omistitte minut kokonaan, mutta saatatte minut sitten, kun en ole voimissani enään, unhottamaan Teidät… Ei, minä en jätä Teitä: minä seuraan Teitä kaikkialla. Te ette pääse minusta mihinkään: jos Te matkustatte maalle – minä Teidän jälessänne, ulkomaille – minä tulen sinne myöskin, aina ja joka paikassa. Minä en eroa helposti omastani. Minulle on yhdentekevä: tulkoon elämäni millaiseksi tahansa… ei minulla ole enää mitään kadotettavaa; mutta minä myrkytän Teidänkin elämänne: minä kostan, kostan; minulla on varmaan kilpailija! On mahdotonta, että Te muuten olisitte voinut jättää minut… kyllä minä löydän hänet – saatte nähdä, mitä minä teen: ettepä tule iloitsemaan elämästänne! Millä riemulla minä kuulisin nyt Teidän häviöstänne… minä tappasin itse teidät! – huudahti hän hurjasti ja raivokkaasti. "Miten tämä on typerätä! iljettävää!" ajatteli Aleksander, kohottaen olkapäitään.
Huomattuaan, että Aleksander on välinpitämätön hänen uhkauksistaan, muutti hän hiljaisemmaksi, surullisemmaksi äänensä, mutta sitten katseli äänettömänä häntä.
– Armahtakaa minua! puhui hän. Älkää hyljätkö minua! mitä minä voin nyt tehdä ilman Teitä? Minä en voi kestää eroa. Minä kuolen! Ajatelkaas: naiset rakastavat toisella tavalla kuin miehet: hellemmin, innokkaammin. Heille on rakkaus – kaikki, erittäin minulle: toiset kiemailevat, rakastavat seuraelämää, kohinaa, turhamaisuutta; minä taas en ole siihen tottunut, minulla on toisenlainen luonne. Minä pidän hiljaisuudesta, yksinäisyydestä, kirjoista, musiikista, vaan Teistä kuitenkin enemmän kuin mistään kaikesta muusta maailmassa…
Aleksander osoitti kärsimättömyyttä.
– No, hyvä! Älkää rakastako minua, jatkoi hän vilkkaasti, vaan täyttäkää lupauksenne: naikaa minut, olkaa vaan minun kanssani… Te saatte olla vapaa: tehkää mitä vaan tahdotte, saatte rakastaakin ketä tahdotte, kunhan minä vaan joskus saisin nähdä Teitä… Jumalan tähden, säälikää, säälikää!
Hän rupesi itkemään eikä voinut enää jatkaa, Mielenliikutus heikonsi hänet, hän vaipui sohvalle, ummisti silmänsä, hampaat puristuivat yhteen, suu meni suonenvedon tapaisesti vinoon. Hänelle tuli hysterillinen kohtaus. Tunnin kuluttua hän tointui, tuli järkiinsä. Hänen vieressään hyöri kamarineitsyt. Julia katsahti ympärilleen. "Mutta missä hän on?" kysyi hän.
– Hän meni pois.
– Meni pois! toisti hän surullisesti ja istui kauan aikaa ääneti ja liikkumatta.
Seuraavana päivänä tuli Aleksanderille kirje kirjeen perästä. Hän ei näyttänyt itseään eikä antanut vastaustakaan. Kolmantena, neljäntenä päivänä samoin. Julia kirjoitti Piotr Ivanitshille ja pyysi häntä luokseen tärkeän asian johdosta. Hänen vaimostansa Julia ei pitänyt, senvuoksi että tämä oli nuori, kaunis ja Aleksanderin täti.
Piotr Ivanitsh tapasi hänet todellisesti sairaana, melkein kuolevaisena ja viipyi hänen luonaan kaksi tuntia sekä läksi sitten Aleksanderin luo.
– Kas vaan sinua teeskentelijää, sanoi hän.
– Mitä? kysyi Aleksander.
– Katsokaa vaan, juuri kuin se ei häntä liikuttaisi! Ei osaa muka rakastuttaa naista itseensä, vaan saattaa kuitenkin melkein hulluksi.
– Minä en ymmärrä, setä…
– Mitä tässä on ymmärtämistä? Ymmärrät kyllä! Minä olin Tafajewnan luona: hän on kertonut minulle kaikki.
– Kuinka! mumisi Aleksander hirveästi hämmästyen. On kertonut kaikki.
– Kaikki. Kuinka hän rakastaa sinua! Onnellinen! Kas nyt, sinä itkit aina, ettet löydä rakkautta: siinä on sinulle rakkaus! ole nyt lohdutettu. Hän on hulluna, mustasukkainen, itkee, pauhaa… Mutta miksi te kiedotte minua asioihinne? Olet ruvennut naisia saattamaan minun niskoilleni. Sitä vaan oli vailla: kulutin koko aamupäivän hänen kanssaan. Minä luulin jonkin oikean asian tähden kutsuttavan: kenties aikoo antaa omaisuutensa Holhous Neuvostoon… hän kerran puhui siitä… mutta olipa mokoman asian tähden: todellakin aika asia!
– Miksi Te olitte hänen luonaan?
– Hän kutsui minua, kanteli minulle sinusta. Tosiaankin, eikö sinua hävetä sillä tavoin velvollisuuksiasi laiminlyödä? Neljään päivään et ole silmiäsi näyttänyt – onko se leikin asia? Hän kuolee raukka! Mene, käy pian.
– Mitä Te sanoitte hänelle?
– Mitä tavallisesti sanotaan: että sinä rakastat häntä myöskin hulluuteen asti: että sinä olet aikoja sitten hakenut hellää sydäntä; että sinä pidät tavattomasti sydämmen vuodatuksista ja ettet myöskään voi elää ilman rakkautta; sanoin, että hän on turhanpäiten rauhaton: kyllä sinä palaat, annoin sen neuvon, ettei hän kovin paljon ahdistaisi sinua, että antaisi sinun välistä hauskutellakin… muutoin te ikävystytätte toisianne… sanoin semmoista, mitä sellaisissa tilaisuuksissa sanotaan. Hän tuli niin iloiseksi, sanoi vahingossa, että olette määränneet häätkin ja että vaimonikin on sekautunut asioihinne. Mutta minulle ette ole puhuneet sanaakaan. – Semmoiset! No niin! Jumala suokoon! onhan tällä edes jotakin; elätte kyllä kahden. Minä sanoin hänelle, että sinä ihan varmaan täytät lupauksesi… Minä koetin tänäpäivänä parastani sinun tähtesi, kiitollisena siitä palveluksesta, jonka minulle teit… minä vakuutin hänelle, että sinä rakastat niin tulisesti, niin hellästi…
– Mitä Te olette tehnyt, setä! sanoi Aleksander ja hänen kasvonsa muuttuivat, minä… minä en rakasta häntä enää!.. Minä en tahdo naida!.. Minä olen kylmä kuin jää hänelle!.. Ennemmin järveen… kuin…
– No, no, no! sanoi Piotr Ivanitsh teeskennellen hämmästystä, kuulenko minä sinua? Etkö sinä sanonut – etkö muista? että halveksit ihmisluonnetta ja erittäin naisen; ettei ole maanpäällä sydäntä, joka sinut ansaitsisi?.. Mitä sinä vielä sanoitkaan?.. Antakoon Jumala muistia…
– Jumalan tähden, ei sanaakaan, setä: tämä sana on jo kylliksi; mitä varten vielä siveysoppia? arveletteko, etten minä ilman käsitä… Oi, ihmiset, ihmiset!
Hän alkoi yht'äkkiä nauraa ääneen, setä nauroi hänen kanssaan.
– Näin on parempi! sanoi Piotr Ivanitsh: sanoinhan minä, että naurat vielä itse itsellesi – siinä se on…
Ja molemmat alkoivat taaskin nauraa.
– No, sano nyt, jatkoi Piotr Ivanitsh, mitä mieltä sinä nyt olet tuosta… mikä hänen nimensä onkaan? Pashinkako, hän, jolla oli käsnä?
– Setä, tämä ei ole jalomielistä!
– Ei, minä puhun ainoastaan sentähden, että saisin tietää, vieläkö sinä nytkin halveksit häntä?
– Jättäkää tämä Jumalan nimessä, auttakaa ennen minua pääsemään pois kauheasta asemastani. Te olette niin viisas, niin…
– Aha! nyt tulee kohteliaisuuksia, viekastelemista! Ei, menepäs vaan naimaan.
– En mistään hinnasta! Minä rukoilen, auttakaa!
– Siinä se nyt on Aleksander: hyvä, että minä aikoja sitten tiesin tekosistasi…
– Kuinka, aikoja sitten!
– Niin vaan: minä tiesin alusta alkaen sinun sitoumuksestasi.
– Varmaankin täti on kertonut Teille?
– Vielä mitä! Minä kerroin vielä hänellekin. Mitä ihmeellistä siinä olisi? Kasvoillasi on kaikki kirjoitettu. No, älä sure! Minä olen sinua jo auttanut.
– Miten? Milloin?
– Tänä aamuna. Ole rauhassa: Tafajewna ei vaivaa sinua enää…
– Mitä Te sitten olette tehnyt? Mitä Te sanoitte hänelle?
– Kestäisi kauan kertoa niitä puheita, Aleksander, kävisi ikäväksi.
– Mutta kenties Te olette Jumala ties mitä sanoneet. Ehkä hän ei kärsi minua, halveksii…
– Eikö se ole samantekevä? Minä olen hänet rauhoittanut – siinä on jo kyllin; sanoin, ettet sinä voi rakastaa, ettei maksa sinusta puuhatakaan…
– No mitä hän arveli?
– Hän on nyt oikein iloissaan, että sinä hylkäsit hänet.
– Kuinka, iloissaan! sanoi Aleksander ajatuksissaan.
– Niin vaan iloissaan.
– Ettekö huomannut hänessä sääliä, eikä surua? Hänestäkö on yhdentekevää. Tämä ei ole mistään kotoisin!
Hän alkoi rauhattomana astua pitkin huonetta.
– Iloinen! rauhallinen! toisti hän – pyydän nöyrimmästi! Minä lähden tässä paikassa hänen luokseen.
– Nämät ovat vasta ihmisiä! huomautti Piotr Ivanitsh, siinäpä on sydän… elä vaan sillä – kaikki käy hyvin. Etkö sinä pelännyt, että hän lähettää sinua noutamaan? Etkö sinä pyytänyt apua? Mutta nyt olet rauhaton siitä, ettei hän sinusta erotessaan kuole surusta.
– Iloissaan, tyytyväinen! sanoi Aleksander astuessaan edestakaisin, eikä kuunnellut setää. Aha! hän ei olekaan rakastanut minua! Ei surua eikä kyyneleitä! Kyllä minä tahdon kohdata häntä.
Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.
– Tehkää niinkuin tahdotte: minä en voi sillä lailla jättää asiaa, setä! lisäsi Aleksander ottaen hattunsa.
– No, mene sitten jälleen hänen luokseen: sitten et hänestä eroakaan, mutta älä minua enää kiusaa: minä en rupea sekautumaan; nytkin sekaannuin ainoastaan senvuoksi, kun itse olin saattanut sinut siihen asemaan! No, mitä nokkasi on vielä pitkänä?
– Minua hävettää elää maailmassa!.. sanoi Aleksander huokauksella.
– Eikä tehdä työtä, lisäsi setä. – Ole nyt jo! Tule tänään meille: nauretaan sitten päivällispöydässä historiallesi, mutta lopuksi ajetaan tehtaalle.
– Kuinka turhamainen ja mitätön minä olenkin! puheli Aleksander ajatuksissaan. Minulla ei ole sydäntä laisinkaan, olen surkuteltava, henkisesti köyhä!
– Kaikki vaan rakkaudesta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Senlainen typerä toimi: anna semmoiset toimet jollekin Surkowille. Sinä ole käytännöllinen nuori mies voit toimia jotain arvokkaampaa. Lopeta jo juokseminen naisten jälkeen.
– Rakastattehan Te vaimoanne?
– Kyllä luonnollisesti. Minä olen häneen hyvin tottunut, mutta se ei estä minua tekemästä työtä. No, hyvästi, tule sitten.
Aleksander istui hämmästyneenä ja synkkänä tuolillaan. Evsei hiipi saappaan kanssa, jonka sisään hän oli pistänyt kätensä.
– Herra, katsokaapas, sanoi hän lempeästi, millaista saapaskiilloketta: kun puhdistaa sillä, niin on kenkä ihan kuin kuvastin, eikä kiilloke maksa enempää kuin neljännes ruplan.
Aleksander heräsi, hän katsahti koneentapaisesti saapasta, sitten
Evseitä.
– Mene tiehesi! sanoi hän. Sinä olet hupsu!
– Pitäisi laittaa maalle… alkoi taaskin Evsei.
– Mene, sanon minä sinulle, mene! huusi Aleksander melkein itkien. – Sinä piinaat minua saappaillasi, viet minut vielä hautaan… sinä olet… peto!
Evsei korjasi itsensä nopeasti etehiseen.