– He ovat kaikki semmoisia harjaamattomia, sanoi äiti, aina he ovat niin huonosti puetut, ulkonäöltään huonomman näköiset kuin pikentit; välistä haisevat viinalle…
– Eihän mitenkään voi olla ilman venäläistä opettajaa? Ei se sovi! päätti isä, älä ole levoton: minä valitsen itse sävyisemmän.
Ranskalainen ryhtyi siis toimeensa. Hänen ympärillään hääräsivät isä ja äiti. Häntä kutsuttiin kotiin aivan kuin vierasta, häntä kohdeltiin hyvin kohteliaasti: tämä oli kallis ranskalainen: – Tämän oli helppo opettaa Juliaa: hän, kiitos olkoon kotiopettajattarelle, puhui ranskaa, luki ja kirjoitti melkein virheettömästi. Monsieur Poulelle jäi ainoastaan työskenteleminen kirjallisuudessa hänen kanssaan. Hän antoi Julialle kaikellaisia ainekirjoituksia: välistä sai hän kuvata nousevan auringon, milloin määritellä rakkautta ja ystävyyttä, milloin kirjoittaa onnentoivotus-kirjeen vanhemmille tahi purkaa sydämmensä ystävättärelle erohetkellä.
Julia näki akkunastaan ainoastaan auringon laskevan kauppias Girinin talon taakse; ystävättäristään hänen ei tarvinnut koskaan erota, mutta ystävyys ja rakkaus… nyt hänessä välähti ensi kertaa ajatus näistä molemmista tunteista. Täytyihän niitä joskus oppia tuntemaan.
Tyhjennettyään kaiken tämän ainevaraston päätti Poule lähestyä sitä pyhää, ohkaista vihkoa, jonka päällimäiseen lehteen on isoilla kirjaimilla kirjoitettu: Luentoja ranskan kirjallisuudesta. Kuka meistä ei muistaisi tätä vihkoa? Kahden kuukauden kuluttua taisi Julia ulkoapäin ranskalaisen kirjallisuuden, se on, tämän ohkaisen vihon, mutta kolmen kuukauden kuluttua oli hän sen unhoittanut; vahingolliset jäljet jäivät kuitenkin. Hän tiesi että löytyy Voltaire ja syytti häntä marttyyreistä, Cbateaubriandia piti hän Filosofillisena sanakirjana, Montaique'a kutsui Monsieur de Montaigniksi ja muisteli häntä välistä Hugon rinnalla. Molierista sanoi hän, että tämä kirjoittaa teatteria varten; hän oppi Roeinin kuuluisan sanonnan: "Tuskin tulimme sisään Trezènes'in porteista". Muinaistieteessä miellytti häntä suuresti komedia, joka oli tapahtunut Vulkanuksen, Marsin ja Venuksen välillä. Hän puolusti ensin Vulkanusta, mutta saatuaan tietää, että tämä ontui ja oli kömpelö ja kaiken sen lisäksi seppä, siirtyi hän heti Marsin puolelle. Hän piti myöskin tarusta Semelestä ja Jupiterista, Apollon maanpakolaisuudesta ja hänen ilveleikeistään maan päällä, Julia otti ne kaikki siltä kannalta, miltä ne olivat kirjoitetut, eikä aavistanut mitään muuta merkitystä näissä taruissa olevan. Aavistikohan itse ranskalainenkaan – Jumala ties! Julian kysymyksiin tästä entisestä uskonnosta, vastasi hän otsa rypistettynä ja arvokkaana: Tyhmyksiä! Mutta tämä Vulkanus peto lienee ollut hullunkurisen näköinen…kuunnelkaa, lisäsi hän sitte hiukan siristettyään silmiään ja pudistettuaan häntä kädestä: – mitä tekisitte Venuksena? Julia ei vastannut mitään, mutta punastui, ensikertaa eläissään tietämättömästä syystä.
Lopuksi ranskalainen täydensi hänen kasvatuksensa sillä, että antoi tutustua sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti ranskalaisen kirjallisuuden uuden koulun kanssa. Hän antoi Julialle kirjoja, jotka aikanaan olivat paljon melua nostaneet: "Viheriäkäsikirjoitus", "Seitsemän perisyntiä", "Kuollut aasi" ja kokonaisen joukon kirjoja, jotka silloin tulvailivat Ranskassa ja Europassa.
Tyttö parka syöksi janoavaisesti tähän suunnattomaan valtamereen. Millaisilta sankareilta hänestä tuntuvat Janet, Balzac, – ja koko jono suuria miehiä! Mikä on tuommoinen raukkamainen satu Vulkanuksesta näiden ihmeellisten kuvauksien rinnalla? Venus näiden uusien sankaritarten rinnalla tuntuu aivan viattomalta. Hän luki ahneesti uutta koulua ja luultavasti lukee vieläkin.
Sillä aikaa kun ranskalainen pääsi niin kauas, ei vankka saksalainen ennättänyt päästä kieliopinkaan läpitse: hän sovitteli vaan hyvin arvokkaasti sijoitelma- ja taivutus-tauluja, mietiskeli monenlaisia kekseliäitä keinoja, miten voi paremmin muistaa sija-sanojen päätteitä: hän selitti että välistä pannaan sana "zu" loppuun j.n.e.
Mutta kun häneltä vaadittiin kirjallisuutta, niin mies parka peljästyi. Hänelle näytettiin ranskalaisen vihko, hän pudisti päätään ja sanoi, ettei saksaksi voi opettaa, vaan että löytyy Allerin lukemisto, jossa kaikki kirjailijat teoksineen ovat nähtävinä. Mutta sillä hän ei päässyt erilleen: häntä kiusattiin että hän tutustuttaisi Juliaa niinkuin Monsieur Poule'kin kaikenlaisiin teoksiin.
Lopulta saksalainen toki lupasi ja tuli kotiinsa syvästi miettiväisenä. Hän aukaisi kaapin tahi oikeammin sanottu, hän paljasti sen, toisen oven puoliskon otti hän kokonaan pois ja asetti seinää vasten, senvuoksi ettei kaapilla ole moneen aikaan ollut saranoita eikä lukkoa, – sieltä hän veti esille vanhat saappaat, puoli toppaa sokeria, pullollisen nuuskaa, karahviinillisen viinaa ja leipäkannikan, sitten rikkinäisen kahvimyllyn, sittemmin parranajovadin saippuapalasen ja harjan kanssa, joka oli pomaada purkissa, vanhat housun kannattimet, kovasimen kynäveistä varten ja vielä hiukan muuta semmoista romua. Vihdoinkin näkyi näitten jälkeen kirja, toinen, kolmas, neljäs – viisi kaikkiaan luvultaan. Hän löi niitä vastakkain: tomu kohosi pilvenä, niinkuin savu ja varjosti juhlallisesti pedagoogin pään.
Ensimmäinen kirja oli: Gesnerin idylli, – gut! sanoi saksalainen ja tutki nautinnolla idyllin rikkinäistä kansilehteä. Hän aukaisi toisen kirjan: Gothan kalenderi vuodelta 1804. Hän selaili sitä: siinä oli europpalaisten kuninkaitten luku, kaikenmoisten linnojen, putousten kuvia: – sehr gut! sanoi saksalainen. Kolmas oli – piplia: hän pani sen syrjään, mumisi ensin hurskaasti: Nein! Neljäs oli: Jungin yöt: hän pudisti päätään ja mutisi: Nein! Viimeinen oli Weisse! Saksalainen hymyili juhlallisesti: da habe ich's, sanoi hän. Kun hänelle sanottiin, että löytyy vielä Schiller, Göthe ja muita, pudisti hän päätään, ja sanoi itsepäisesti: Nein! Julia haukotteli paikalla kun saksalainen oli kääntänyt hänelle Weissesta ensimmäisen sivun, mutta sitten ei viitsinyt enää edes kuunnellakaan. Saksalaiselta jäi hänelle muistiin ainoastaan, että apusana "zu" pannaan välistä loppuun.
Mutta venäläinen? Tämä teki tehtävänsä vielä tunnollisemmin. Hän vakuutti melkein kyyneleet silmissä, että alus-ja maine-sanat ovat semmoisia ja semmoisia lauseen osia, mutta nimi-sana on taas sellainen, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että Julia uskoi häntä ja opetteli ulkoapäin kaikkien lauseiden osien määritelmät. Osasipa yhdellä kerralla luetella asemosanat ja kun opettaja kyseli arvokkaasti: "Mutta mitkäs kiihtosanat osoittavat peljästystä ja kunnostusta," vastasi Julia äkkiä, tuskin vetäen henkeä: ah, oh, eh, voi, a, o, no, ehe! Silloin opettaja riemuitsi.
Hän sai tietää muutamia totuuksia lauseopista myöskin, mutta ei osannut sovittaa niitä asiaan, joten kieliopilliset virheet jäivät hänelle kaikeksi elämäkseen. Histooriasta hän tiesi, että oli löytynyt eräs Makedonian Aleksander, että hän oli sotinut ja oli ollut perin rohkea… ja tietysti perinkauniskin… mutta minkä arvoinen oli vielä ja mitä merkitsi hänen vuosisatansa, se ei juolahtanut hänen eikä opettajan päähän; eikä Kaidanowkaan liian paljon selitä sitä asiaa. Kun opettajalta vaadittiin kirjallisuutta, niin hän kuljetti ko'on vanhoja käytettyjä kirjoja. Siinä löytyi Kontemir Sumarokow, sitten Lomonosow, Dershawin, Oserow. Kaikki ihmettelivät; varovaisesti aukaistiin yksi kirja, haisteltiin, sitten heitettiin pois ja vaadittiin jotain uudenaikaisempaa. Opettaja toi Karamsinin. Mutta uuden ranskalaisen koulun jälkeen lukea Karamsinia! Julia luki köyhästä Liisasta muutaman rivin, ja niinikään matkustuksista, – ja sitten hän antoi sen jo takaisin.
Väliaikoja oli oppilas paralla näiden toimien välillä paljon, eikä ollut yhtään jaloa ja terveellistä ravintoa ajatukselle! Järki alkoi uinua, mutta sydän lyödä rauhattomasti. Vaan samassa ilmestyi kohtelias serkku, joka toi muutamia lukuja Oneginista, Kaukasialaisen vangitun y.m. Neito tuli tuntemaan venäläisen runouden mehua ja Oneginin opeteltiin ulkoapäin eikä se jättänyt Julian päänalusta. Serkku, niinkuin kaikki opettajat eivät osanneet selittää tämän teoksen arvoa ja merkitystä. Hän otti Tatjanan esikuvaksen ja toisti ajatuksissaan ihanteelleen Tatjanan kirjeen palavat rivit Oneginille, ja hänen sydämmensä sureksi ja sykkäili. Mielikuvitus haki milloin Oneginia, milloin uudenaikaisen koulun mestarien sankaria – kalpeita, synkkämielisiä, hurmaantuneita…
Eräs italialainen ja eräs ranskalainen lopettivat hänen kasvatuksensa, antaen hänen päälleen ja liikkeilleen kauniit määränsä, nimittäin opettivat tanssimaan, laulamaan, soittamaan tahi oikeimmiten soittamaan naimiseen asti pianoa, mutta musiikkia oikeastaan eivät opettaneet. Hän oli siis jo kahdeksantoista vuotias, mutta aina synkkäkatseisena, miellyttävän kalpeana, leijuvaisin vyötäisin, pienin jaloin ilmautui hän salonkeihin näytteeksi maailmalle.
Hänet huomasi Tafajew, ihminen, jolla oli kaikki sulhaismiehen ominaisuudet, arvokas virka, hyvä omaisuus, risti kaulassa, sanalla sanoen onni ja menestys. Ei voinut sanoa hänestä, että hän oli pelkkä yksinkertainen ja hyvä mies. Eipä! Hän ei antanut itseään pakoittaa ja tuomitsi sangen terävästi nykyistä Venäjää siitä, mitä siltä puuttuu taloudellisessa ja elinkeinon suhteessa, ja omalla alallaan pidettiin häntä käytännöllisenä ihmisenä.
Kalpea, synkkämielinen tyttö, hänen lujan luonteensa kummallinen vastakohtaisuus, teki häneen mahtavan vaikutuksen. Iltasin pakeni hän pois korttipöydästä ja vaipui ajoittaisin omituisiin ajatuksiin, katsellen tätä puoleksi ilman utukuvaa, joka lenteli hänen edessään. Kun Julian rauennut katse lankesi häneen tietysti satunnaisesti, niin hän, rohkea gladiatori salonkikeskusteluissa, hämmästyi aran tytön edessä, tahtoi hänelle välistä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Tämä kyllästytti häntä ja hän päätti toimia päättävämmästi kaikenlaisten tätien kautta.
Myötäjäisten luettelo tuntui tyydyttäväiseltä. "Mitäs muuta: me olemme pari!" mietiskeli hän itsekseen. "Minä olen vasta neljänkymmenen viiden vanha, hän kahdeksantoista: meidän omaisuudellako emme tulisi hyvin toimeen. Entäs ulkomuoto? Hän on vielä lisäksi sievä, mutta minä olen, niinkuin sanotaan, muhkea… mies. Hän on sivistynyt, sanotaan: mitä sitten? Olenhan minäkin ennen aikoihin lukenut, muistan, että opetettiin latinaa ja roomalaista histooriaa. Vielä nytkin muistan: siellä tuo konsuli – mikä hän olikaan… no hitto olkoon hänen kanssaan! Muistan, että luettiin uskonpuhdistuksesta… ja noita runoja: Beatuksille… mitenkä se olikaan sitten? Puer, pueri, puero… ei se ollut niin, piru ties – kaikki olen unhoittanut. Totta jumal' avita – senvuoksihan opetetaankin, että unhotettaisiin. Vaikka minut tapettaisi, niin minä sanon, että tuo ja tämä, kaikki virkamiehet ja oppineet eivät voi sanoa, mikä se konsuli oli siellä… tahi minä vuonna olivat Olympon leikit, luultavasti opetetaan sillä tavalla… sentähden että järjestys on senlainen, että vaan näyttäisi, että on lukenut. Ja kuinkas sitten ei unohtaisi: eihän seuraelämässä enää siitä puhuta, mutta alapas puhua, niin, luulen, että melkein taluttaisivat ulos! Ei, kyllä me vaan olemme pari."
Siis, kun Julia oli päässyt lapsuudesta, niin ensimmäisellä askeleella häntä kohtasi kaikkein surullisin todellisuus – jokapäiväinen mies. Miten kaukana tämä oli niistä sankareista, joita hänen mielikuvituksensa ja runoilijat olivat luoneet.
Viisi vuotta hän kulutti siinä ikävässä unessa, niinkuin hän kutsui avioliittoa ilman rakkautta ja ei aikaakaan, niin ilmestyi sekä vapaus, että rakkaus. Hän hymyili, ojensi niille tulisen sylen ja antautui rakkaudelleen, niinkuin ihminen antautuu kilpa-ajoon hevosella. Ihminen kiitää kuin mahtava eläin, unhottaen välimatkan. Henki menee tainnoksiin, esineet juoksevat taaksepäin; kasvoihin puhaltaa raittius; rinta voi tuskin kestää tunteen lemmenhurmausta… tahi, niinkuin ihminen, joka huolettomasti antautuu ruuheen aaltojen keinuteltavaksi: aurinko lämmittää häntä, vihreät rannat välähtelevät hänen silmissään, leikillinen laine hyväilee venheen perää ja kuiskailee niin suloisesti, juoksee edellä ja viekottelee yhä kauemmas ja kauemmas, osoittaen tietä loppumattomana virtana… Ihrainen hurmaantuu. Silloin ei ole aikaa katsella ja ajatella, miten tie päättyy: kiitääkö venonen syvyyteen tahi viekö aalto karille?.. Tuuli, vie ajatukset mukanaan, silmät ummistuvat, lumous on voittamaton… samoin ei hänkään voinut sitä vastustaa, vaan antautui hurmaukselle enemmän ja enemmän… Vihdoin tulivat hänelle ne runollisuuden hetket elämässä: hän rakasti sitä väliin suloista, väliin tuskallista sielun rauhattomuutta, hän haki itse mielenliikutuksia, keksi itselleen kärsimystä ja onnea. Hänessä nousi himo rakkauteen, niinkuin nousee opiumiin, ja hän joi ahneesti sydämmen myrkkyä.
Julia oli jo liikutuksessa odottamisesta. Hän seisoi akkunan ääressä ja hänen kärsimättömyytensä kasvoi hetki hetkeltä. Hän nypisteli kiinalaista ruusua ja kiukuissaan heitteli sen lehtiä laattialle, mutta sydän alkoi mennä tainnoksiin: se oli tuskan hetki. Ajatuksissaan leikki hän kysymyksiä ja vastauksia: tuleeko hän tahi eikö tule? Kaikki hänen käsitys voimansa oli kiinnitetty siihen, että voisi selvittää tämän perin vaikean laskun. Jos käsitys puhui vakuuttaen, niin hän hymyili, mutta jos ei – kalpeni hän.
Kun Aleksander pysähtyi ulkopuolella, niin vaipui hän kalpeana ja voimattomana nojatuoliin… niin kovasti työskentelivät hermot hänessä. Kun Aleksander astui sisään… on mahdotonta kuvata sitä katsetta, joka oli hänelle vastassa, sitä iloa, joka silmänräpäyksessä virtaili kaikissa hänen piirteissään, aivankuin eivät olisi vuoteen toisiaan nähneet, vaikka kuitenkin olivat toisiaan kohdanneet edellisenä päivänä. Äänetönnä näytti hän seinäkelloa; jos Aleksander hiukankaan koetti puolustaa itseään, niin Julia ei kuunnellut loppuunkaan, vaan uskoi häntä ja antoi anteeksi, unhotti kärsimättömyyden kivun, ojensi hänelle kätensä ja molemmat istuivat sohvalle, puhuivat kauan, olivat ääneti kauan ja katsoivat kauan toisiaan. Jos palvelija ei olisi muistuttanut, niin he olisivat unhoittaneet syödä päivällistä.
Miten paljon nautintoja Aleksander voikaan uneksia niin täydellisen totisista sydämmen vuodatuksista. Kesällä kävelyt kahden kesken ulos kaupungista: jos jonnekin ihmistulvaan musiikki, ilotulitus viekotteli, niin he välähtelivät jossain kaukana käyden käsikynkässä. Talvella tuli Aleksander aina päivälliselle ja sitten he istuivat vierekkäin kamiinin ääressä puoli yöhön saakka. Välistä käskettiin valjastaa hevonen ja kiidettyä pitkin pimeitä katuja kiiruhtivat he lopettamaan loppumatonta keskustelua samovarin ääressä. Jok'ainoa ympäristöllä sattuva tapahtuma y.m., jok'ainoa ajatuksen ja tunteen ohitsekulkeva liikutus, – kaikki ne huomattiin ja jaettiin.
Aleksander pelkäsi yhtymistä sedän kanssa kuin tulta. Välistä hän kävi Lisaveta Aleksandrownan luona, mutta tämä ei ennättänyt koskaan esiin saada hänessä avomielisyyttä. Aleksander oli aina rauhaton, ettei vaan tapaisi setää ja saisi jälleen toimeen jonkinlaisen kohtauksen, sen vuoksi hän kiiruhti aina pois.
Oliko hän onnellinen? Senlaisessa tapauksessa voisi muista sanoa sekä on, että ei, mutta hänestä ei; hänen rakkautensa alkoi kärsimyksillä. Niinä hetkinä jolloin hän ennätti unhoittaa menneen, niin hän uskoi onnen mahdollisuuteen, Juliaan ja hänen rakkauteensa. Toisina aikoina tuli hän rauhattomaksi parhaassa sydämmen vuodatusten kuumeessa, pelokkaasti kuunteli Julian himollista, hurmaantunutta hourailemista. Hänestä tuntui, että saa vaan olla varoilla, että Julia pettää, tahi jokin toinen odottamaton salliman lyömä silmänräpäyksessä hajoittaa loistavan autuuden maailman. Nauttiessaan ilon hetkistä, tiesi hän samalla, että niitä tulee ostaa kärsimyksillä ja alakuloisuus alkoi häntä taas painaa.
Kului kuitenkin talvi ja tuli kesä, mutta rakkaus ei ollut vieläkään loppunut. Julia mieltyi häneen yhä enemmän. Ei ollut petosta eikä salliman lyömää: mutta tapahtui vallan toista. Aleksanderin katse kävi selväksi. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, että voi pysyväisestä olla uskollinen. Mutta tämä rakkaus ei olekaan enää niin tulinen… ajatteli hän kerran, katsellessaan Juliaa, vaan sen sijaan on se kestävä, kenties ikuinenkin. Niin, epäillyksettä. Ah! viimeinkin minä ymmärrän sinua kohtalo. Sinä tahdot palkita minut kaikista menneistä kärsimyksistä ja petoksista, pitkällisen vaeltamisen perästä rauhalliseen satamaan saattaa. "Siis tässä on onnen turvapaikka… Julia!" huudahti hän ääneen. Tämä säpsähti.
– Mikä Teidän on? kysyi hän.
– Ei mitään! ilman vaan…
– Ei! sanokaa: Teillä oli jokin ajatus. Aleksander oli vaan uppiniskainen. Julia taas ei antanut perään.
– Minä ajattelin, että onnemme täydellisyydestä puuttuu…
– Mikä? kysyi Julia rauhattomana.
– Ei mikään! Päähäni pöllähti kummallinen ajatus. Julia hämmästyi.
– Ah! älkää piinatko minua, sanokaa pian! sanoi hän.
Aleksander alkoi miettiä ja lausui puoliääneen aivankuin hän olisi itsekseen puhunut.
– Hankkia oikeuden saada pitää häntä hetkeksikään jättämättä, eikä tarvita mennä kotia… olla jokapaikassa ja aina hänen kanssaan. Olla maailman silmissä hänen laillinen omistajansa… Hän kutsuu minua ääneen, punastumatta omakseen… ja niin koko elämän ajan! Ylpeillä sillä ijankaikkisesti…
Puhuen tällä syvällisellä kielellä, pääsi hän viimeinkin tuohon sanaan: avioliitto. Julia säpsähti ja alkoi sitten itkeä. Hän ojensi Aleksanderille kättensä sanomattomalla hellyydellä ja kiitollisuudella, molemmat elpyivät ja alkoivat äkkiä puhella. Aleksanderin osaksi tuli puhua tädin kanssa ja pyytää hänen apuaan tässä tärkeässä asiassa. Iloissaan eivät he tienneet mitä heidän piti tehdä. Iita oli suloinen. He läksivät jonnekin ulos kaupungista, erinäiseen paikkaan, ja haettuaan tahallaan suurella vaivalla jostain mäen, istuivat sitten siinä koko illan, katselivat auringon laskua, uneksivat elämän tavasta, arvelivat rajoittaa ahtaan tuttavapiirin, ei ottaa paljon ketään vastaan, eikä tehdä tyhjänpäiväisiä vierailuja.
Sitten he palasivat kotia ja alkoivat keskustella tulevasta järjestyksestä talossa, huoneitten jaosta ja muusta. Aleksander esitti että Julian pukuhuone muutettaisi hänen toimitushuoneekseen, että se olisi sänkykamarin vieressä.
– Millaiset huonekalut Te tahtoisitte toimitushuoneesen? kysyi Julia.
– Minä tahtoisin pähkinäpuusta, sinisellä samettisella päällyksellä.
– Semmoiset olisivat hyvin sievät, eivätkä ota likaa itseensä. Miesten toimitushuonetta varten täytyy välttämättömästi valita tummia värejä: vaaleat pilaantuvat pian savusta. Mutta tuohon pieneen läpikäytävään, joka tulevasta toimitushuoneesta vie makuuhuoneesen, laitan minä alkovin – eikö totta, se tulee olemaan mainiota? Minä asetan sinne yhden nojatuolin, sillä tavalla, että minä voisin siinä istuessani lukea, tehdä työtä ja nähdä Teitä toimitushuoneesta.
– En tarvitse enää kauan ottaa Teiltä näin jäähyväisiä, sanoi
Aleksander hyvästiä sanoessaan.
Julia sulki kädellä hänen suunsa.
Seuraavana päivänä läksi Aleksander Lisaveta Aleksandrownan luo ilmaisemaan sitä, joka aikoja sitten oli ollut hänelle tiettyä, pyytämään neuvoa ja apua. Piotr Ivanitsh ei ollut kotona.
– Hyvähän se on! sanoi tämä, kuunneltuaan Aleksanderin tunnustuksen. Te ette ole enää poikanulikka: voitte tuomita tunteistanne ja menetellä omin päin. Mutta älkää kiirehtikö: oppikaa hänet ensin tuntemaan hyvin.
– Ah, ma tante, jos Te tuntisitte hänet! Miten paljon hänellä on hyviä avuja!
– Esimerkiksi?
– Hän rakastaa minua niin…
– Se on tietysti hyvä avu, mutta ei ainoastaan sitä tarvita avioliitossa.
Hän lausui siihen vielä muutamia yleisiä totuuksia avioliiton ylläpysymisestä, siitä, millaisen täytyy vaimon ja millaisen miehen olla.
– Mutta odottakaa, Nyt alkaa talvi tulla, lisäsi hän, kaikki tulevat jälleen kaupunkiin. Sitten minä menen vieraisin Teidän morsiammenne luo; me tutustumme ja minä tartun lujasti asiaan. Älkää häntä jättäkö: olen vakuutettu, että Teistä tulee onnellinen aviomies.
Lisaveta Aleksandrowna tuli iloiseksi.
Naisista on ihmeen hauskaa naittaa miehiä; välistä he eivät huomaakaan, ettei avioliitto tahdo syntyä eikä pitäisikään syntyä, mutta auttavat kuitenkin asiassa. Kunhan he saavat vaan häät toimeen, niin vastanaineet menetelkööt sitten miten tahtovat. Jumala ties' mistä syystä he hommannevatkaan.
Aleksander pyysi, ettei täti puhuisi ennen asian päättymistä mitään
Piotr Ivanitshille.
Kesä vieri ohitse, samoin ikävä syksykin. Adujew kohtasi Juliaa yhtä usein.
Julialla oli tehty aivankuin ankara määritelmä päiville, tunneille ja minuuteille, joita voi yhdessä viettää. Hän etsiskeli kaikki tilaisuudet siihen.
– Menettekö aikaseen huomenna virastoon? kyseli hän välistä.
– Yhdentoista vaiheilla.
– Mutta tulkaa minun luokseni kello kymmenen, niin syödään yhdessä aamiaista. Eiköhän sopisi olla kokonaan käymättä? niinkuin siellä ilman meitä…
– Kuinka? Isänmaa… velvollisuus… sanoi Aleksander.
– Sepä kaunista! Sanokaa Te, että rakastatte ja olette rakastettu.
Eikö teidän päällikkönne ole tosiaan koskaan rakastanut? Jos hänellä on sydäntä, niin hän kyllä käsittää. Tahi tuokaa tänne työnne: kuka
Teitä häiritsee täällä työskentelemästä?
Toisella kerralla Julia ei päästänyt häntä teatteriin, mutta tuttavien luo ei milloinkaan. Kun Lisaveta Aleksandrowna tuli hänen luokseen vierailulle, niin Julia ei voinut pitkään aikaan tointua, nähtyään, mitenkä nuori ja kaunis Aleksanderin täti oli. Hän oli kuvaillut häntä tavalliseksi tädiksi: vanhaksi ja rumaksi, niinkuin suurin osa tädeistä on; mutta tässä, pyydän nöyrimmästi, kahdenkymmenen kuuden, seitsemän vanha nainen ja vielä kaunotar. Hän toimitti Aleksanderille ikävän kohtauksen ja päästi häntä harvemmin sedän luo.
Mutta mitä oli hänen mustasukkaisuutensa ja mielivaltaisuutensa verraten Aleksanderin mielivaltaisuuteen? Hän oli jo tullut vakuutetuksi Julian luottamuksesta, näki, ettei petos ja kylmeneminen ollut hänen luonteensa mukaista – mutta oli vaan mustasukkainen. Ja millä tavalla mustasukkainen! Se ei ollut lemmen kyllyyden mustasukkaisuutta: itkevä, vaikeroiva, tuskallisesta sydämmen kivusta, valittava, pelosta vapiseva, että kadottaa onnensa – vaan välinpitämätön, kylmä, ilkeä. Hän kiusasi naisraukkaa rakkaudesta, enemmän kuin toiset vihasta kiusasivat. Jos hänestä esimerkiksi tuntuu, ett'ei hän illalla, vieraiden aikana, katsellut häntä kylliksi usein ja lempeästi, niin Aleksander katseli ympärilleen kuin peto, – ja silloin oli onnettomuus, jos sattui olemaan Julian vieressä nuori mies, taikka ei nuorikaan, ainoastaan vaan ihminen, usein nainenkin, välistä – joku esinekin. Loukkauksia, pistosanoja, mustia epäluuloja ja soimauksia sateli kuin rakeita. Julian täytyi silloin puolustautua ja lunastaa itsensä vapaaksi kaikenlaisilla uhrauksilla, vastustelematta nöyryydellä: ei hän saanut puhua sen kanssa, ei istua siellä, ei lähestyä sitä, kärsiä petollisten katselijoiden viekasta hymyä ja kuiskuttelemista, punastua, kalveta ja joutua hämilleen.
Jos häntä kutsuttiin minne, niin hän, vastaamatta, käänsi ennen kaikkea kysyvän katseen Aleksanderiin ja jos hän hiukankin rypisti kulmakarvojaan, niin Julia antoi kalveten ja vapisten samassa hetkellä kieltävän vastauksen. Välistä Aleksander antoi taas myöntymyksen – Julia valmistelee, pukee ylleen, on valmis istumaan vaunuihin, – mutta ei aikaakaan, Aleksander, hetken oikusta, lausuu ankaran kiellon! Julia riisuu heti päältään ja hevoset pois valjaista. Jäljestä, kenties Aleksander alkaa anoa anteeksi, pyytää lähtemään, mutta silloin ei ole enää aikaa pukeutua, panna hevosia valjaisin. Sitten hän jääkin kotia. Hän ei ollut mustasukkainen ainoastaan kauniille, järjen tahi neron ominaisuuksille, vaan rumille ja lopuksi niillekin, joiden naama ei ollenkaan miellyttänyt häntä.
Kerran tuli Julian luokse käymään eräs vieras sieltä, missä hänen vanhempansa asuivat. Vieras oli vanhanpuoleinen, rumanlainen mies, puhui yhä vuodentulosta ja asiastaan senattiin, niin että Aleksander häntä kuunnellessa ikävystyneenä läksi viereiseen huoneesen. Ei ollut suinkaan syytä olla mustasukkainen. Viimeinkin vieras alkoi ottaa jäähyväisensä.
– Minä olen kuullut, sanoi hän, että Te olette keskiviikkoina kotona; sallitteko minun yhtyä Teidän tuttavienne piiriin?
Julia hymyili ja valmistui sanomaan: "tehkää niin hyvin! Kun yht'äkkiä kajahti toisesta huoneesta kuiskaus, joka oli kovempi kaikkea huutoa: minä en tahdo!"
– En tahdo! toisti Julia nopeasti vieraalle säpsähtäen.
Julia kärsi kaikki. Hän sulki itsensä vierailta, ei käynyt missään ja istui silmästä silmään Aleksanderin kanssa.
Järjestelmän mukaisesti juovuttivat he itseään yhä edelleen onnessaan. Tyhjennettyään tiedettyjen ja tunnettujen nautintojen varaston, alkoi Julia keksiä uusia, tehdä vaihtelevaisemmaksi tuon ennestään hauskuuksista rikkaan maailman. Mitä kekseliäisyyden lahjoja Julia ilmaisikaan! Mutta tämäkin lahja loppui. Ruvettiin entisiä toistamaan. Toivottavaa ja koeteltavaa ei ollut enää mitään. Kaupungin ulkopuolella ei ollut ainoatakaan paikkaa, missä he eivät olisi käyneet, ei ainoatakaan näytelmäkappaletta, jota eivät olisi nähneet yhdessä, ei ainoatakaan kirjaa, jota eivät olisi lukeneet ja tuominneet. He oppivat tuntemaan toinen toisensa tunteet, ajatustavan, hyvät avut ja vaillinaisuudet, eikä mikään estänyt heitä enää täyttämästä ajateltua suunnitelmaa.
Sydämmen vuodatukset kävivät harvemmiksi. Välistä istuivat he tuntimääriä, eivätkä vaihtaneet sanaakaan. Mutta Julia oli onnellinen äänetönnäkin.
Silloin tällöin tekee hän Aleksanderille kysymyksen ja saa vastaukseksi: kyllä ja ei – ja hän on siihen tyytyväinen; mutta jos ei saa sitäkään, niin hän katselee Aleksanderia tarkasti; tämä myhähtää ja hän on jälleen onnellinen. Mutta jos Aleksander ei hymyilisi eikä vastaisi mitään, niin Julia alkaa pitää silmällä hänen jok'ainoata liikettää, jok'ainoata katsettaan ja selittää ne omalla tavallaan ja silloin Aleksander ei pääse soimauksista.
Tulevaisuutta koskevan keskustelun he lopettivat sentähden, että Aleksander tunsi aina silloin jonkinlaista hämmästystä ja kömpelyyttä, jota hän ei voinut itselleen selittää ja koetti aina lopettaa keskustelun. Hän alkoi miettiä ja vaipua ajatuksiinsa. Tämä taika-piiri, johon hänen elämänsä oli rakkaudella suljettu, särkyi muutamin paikoin, hänelle näyttäytyi kaukaa milloin ystävien kasvot, milloin jono hurjia huvituksia, milloin loistavat tanssiaiset kaunotartulvan kanssa, milloin ainaisesti työssä oleva ja käytännöllinen setä, milloin hyljätyt toimet…
Semmoisella tuulella oli hän kerran istuessaan Julian luona. Ulkona oli tuisku. Lumi hakkasi akkunoita ja möhkäleinä tarttui ruutuihin kiinni. Tuuli tunkeutui kamiiniin ja vinkui surullista laulua. Kamarissa kuului pöytäkellon heilarin yksitoikkoinen käynti, ja silloin tällöin Julian huokauksia.
Kun Aleksanderilla ei ollut mitään tekemistä, loi hän silmäyksen yli koko huoneen, katsoi sitten kelloa – se oli kymmenen, mutta hänen täytyi istua vielä kaksi tuntia: hän haukotteli. Hänen katseensa pysähtyi Juliaan.
Tämä seisoi selkä kaminin nojassa, kalpeat kasvot painuksissa olkapäätä vasten, seurasi silmillään Aleksanderia, mutta ei epäilevällä ja kysyvällä, vaan hurman, rakkauden ja onnen katseella. Hän taisteli nähtävästi salaisen tunteen, hurmaavan unelman kanssa ja näytti uupuneelta.
Hermot vaikuttivat niin kovasti, että hurman vavistuskin heitti hänet sairaanmoiseen uupumukseen; tuska ja autuus olivat hänessä eroamattomat.
Aleksander vastasi hänelle kuivalla, levottomalla katseella. Hän meni akkunan luo ja alkoi hiljakseen rummuttaa akkunan ruutua ja katseli ulos kadulle. Kadulta kuului heille sekava ääninen pauhina ja ajopelillä-ajaminen. Kaikkialla välkkyi akkunoissa tulet, välähtelivät varjot. Hänestä tuntui että siellä missä oli valoisampi, sinne kokoontui iloinen joukkio; siellä kenties tapahtui elävä ajatusten vaihdos, tulisia, lentäviä tunteita: siellä eletään jyrinällä ja iloisesti. Mutta tuolla, vähän valaistun akkunan ääressä istuu varmaan jalo työntekijä. Aleksander ajatteli, että hän on viettänyt jo melkein kaksi vuotta laiskaa, tyhmää elämää – ja kaksi vuotta on turhaan mennyttä elämän juoksusta, – siihen on syynä vaan rakkaus! siitä hän meni rakkauden kimppuun. "Ja millainen tämä rakkaus on!" ajatteli hän… "semmoinen uninen ja tarmoton. Tämä nainen antautui tunteen valtaan taistelutta, vastustelematta, ponnistelematta niinkuin mikä uhri: heikko nainen ilman luonteen ominaisuutta. Teki onnelliseksi ensimmäisen joka sattui vastaan; jos minua ei olisi sattunut olemaan, niin hän olisi rakastunut samalla lailla Surkowiin, ja hän oli jo hyvällä alullakin: niin kyllä! puolustakoon Julia itseään kuinka tahansa – minä huomasin kyllä! jos vaan olisi sattunut tulemaan joku, rohkeampi ja sukkelampi kuin minä, hän olisi antautunut sille… se on kerrassaan epäsiveellistä, tämäkö olisi rakkautta! Missä on sielujen yhteys, joista saarnaavat tunteelliset sielut? Eikö tässä vetänyt sieluja toinen toisen luo: luulisi että niiden olisi pitänyt ainaisesti sulaa yhteen, mutta tuossa se nyt on! Piru ties' mitä tämä on, ei siitä saa selkoa! kuiskasi hän kiukuissaan."
– Mitä Te siellä teette? Mitä ajattelette? kysyi Julia.
– Ilman vaan… sanoi hän haukotellen ja istui sohvalle, kauemmaksi hänestä, toisella kädellä pidellen sohvantyynyn nurkkaa.
– Istukaa tänne lähemmäksi.
Aleksander ei istunut eikä vastannut mitään.
– Mikä Teidän on? jatkoi Julia lähestyen häntä. Te olette ikävä tänään.
– En minä tiedä… sanoi hän veltosti, minusta tuntuu ikään kuin minä…
Aleksander ei tiennyt, mitä hänen piti vastata Julialle, eipä osannut vastata oikein itselleenkään. Hän ei voinut oikein selittää itselleen, mitä hänessä tapahtui.
Julia istui hänen viereensä ja alkoi puhua tulevaisuudesta ja elpyi vähitellen. Hän esitti kuvan onnellisesta perhe-elämästä, laski välillä leikkiä ja päätti:
– Te olette – minun mieheni! Katsokaa, sanoi hän, osoittaen ympärilleen, pian on tämä kaikki Teidän. Te tulette hallitsemaan talossa, niinkuin minun sydämmessänikin. Minä olen nyt itsenäinen, voin tehdä mitä tahdon, mennä minne silmät vievät, mutta sitten ei liikahda täällä mikään paikaltaan Teidän käskyttänne; mutta mitkä suloiset kahleet! Pankaa minut nopeammin kahleisiin! Milloin jo?.. Koko elämäni olen uneksinut semmoista miestä, semmoista rakkautta… jo alkaa unelmani toteutua… onni on lähellä… tuskin tahdon uskoa sitä… Tiedättekö: minusta tuntuu kaikki unelta. Eiköhän tämä liene palkinto kaikista entisistä kärsimyksistä?