Mihin se katosi? kysyi Anna Pavlowna äkäisesti.
– Pesumaljalle. Minä kyllä ilmoitin Aleksander Feodoritshille, että pitäisi laskea pois palkasta, mutta hän ei virkkanut mitään.
– Katsos vaan tuota hylkiötä: – anasti paikalla hyviä liinavaatteita!
– Minäkö en olisi hoitanut! jatkoi Evsei, suokoon Jumala, että kaikki täyttäisivät samalla lailla, velvollisuutensa. Useasti herra makasi vielä kun minä kävin leipurissa…
– Millaista leipää hän söi?
– Valkoista, hyvää.
– Tiedän kyllä että valkoista; mutta oliko se voista ja maidosta?
– Tuommoinen patsas! sanoi Agrafena. Kunnollista sanaa ei saa suustaan ja kuitenkin on olevinaan pietarilainen.
– Ei! vastasi Evsei, paastoleipää.
– Paastoleipää! Ah, sinä pahantekijä! Sielunturmelija! Rosvo! sanoi Anna Pavlowna, punastuen vihasta. – No, etkö sinä arvannut itse ostaa hänelle maidolla ja munilla hyöstettyjä leipiä? kyllä sinä olet häntä hoitanut!
– Rouva, hän ei käskenyt,
– Ei käskenyt! Kyyhkyselleni on samantekevä mitä hänelle panee eteen – hän syö vaikka mitä. Sekään ei pälkähtänyt päähäsi? Oletko unhottanut, että hän söi täällä aina semmoista. Ostaa paastoleipää! Varmaan sinä kuljetit rahat muuanne? Kyllä minä sinut opetan! No, mitä vielä? Puhu…
– Jäljestä kun herra oli juonut teetä, jatkoi Evsei, pelokkaasti, menee hän virastoon, silloin minä tartuin saappaisin: koko aamupäivän puhdistelen niitä; puhdistan ne kokonaan, välistä kolmekin kertaa; kun hän illalla heittää jalastaan – taas puhdistan. Hyvä rouva, vaikka kuinka tarkastelin: niin ei kellään herrasmiehistä ollut niin hyvin kiilloitettuja saappaita. Piotr Ivanitshin olivat huonommin kiilloitetut, vaikka hänellä oli kolme pikenttiä.
– Miksi hän sitten on tuollainen? sanoi Anna Pavlowna hiukan leppyneenä.
– Varmaan kirjoittamisesta, hyvä rouva.
– Kirjoittiko hän paljon?
– Kyllä; jokapäivä,
– Mitä hän kirjoitti sitten? Asiapapereitako?
– Varmaan asiapapereita.
– Mutta minkätähden sinä et pidätellyt häntä?
– Kyllähän minä pidättelin: "älkää istuko, Aleksander Feodoritsh, menkää kävelemään: ilma on niin kaunis, näkyy paljon herrasväkeä kävelevän. Älkää kirjoittako niin paljon! Rinta tulee kipeäksi: mamma suuttuu sitten…"
– Mitä hän arveli?
– Mene tiehesi, sanoi hän, sinä olet pöllö!
– Niin oletkin pöllö! sanoi Agrafena.
Evsei katsoi häneen tuon kuultuaan, mutta sitten taas jatkoi katsomistaan rouvaan.
– No, eikö setä pidätellyt häntä? kysyi Anna Pavlowna.
– Mitä vielä! Jos hän sattui milloin tulemaan ja näki ilman työtä, silloinkas hän iski kiinni. "Mitä varten", sanoi hän, "olet ilman työtä? Et sinä täällä ole maalla, täällä", sanoi hän, "pitää tehdä työtä eikä maata kyljellä! Aina", sanoi hän, "sinä uneksit!" Kun hyvin käy antaa aika ripityksen…
– Kuinka hän ripittää?
– "Pikkukaupunkilaisuus", sanoi hän… ja silloin sitä tulemalla tuli… niin torui, ettei välistä kehdannut kuullakaan.
– Hyi mokomata! sanoi Anna Pavlowna syläisten. – Synnyttäköön ensin omia purlakoita ja haukkukoon niitä! Kun olisi pitänyt pidättää, niin hän… Herra Jumala, armollinen ruhtinas! huudahti hän. Kehen voi nykyään luottaa, kun omat sukulaisetkin ovat pahemmat villipetoja? Koira, sekin varjelee omia penikoitaan, mutta tässä setä on kuihduttanut oman veljensä pojan. Mutta sinä pöllö, etkö voinut sedälle sanoa, ettei hän saisi tuolla lailla haukkua, vaan menisi tiehensä. Huutaisi vaimolleen, mokomalle hylkiölle! Löysipäs ketä rupesi haukkumaan: tee työtä, tee työtä! Kuolkoon itse työnsä ääressä! Mokomakin koira, antakoon Jumala anteeksi. Löysipä, orjan edestään työtä tekemään.
Tätä seurasi äänettömyys.
– Onko Sashenka kauankin ollut laiha? kysyi hän sitten.
– Noin kolme vuotta, vastasi Evsei: – Aleksander Feodoritsh alkoi kovin surra, söi vähän; alkoi yht'äkkiä laihtua, laihtua, suli laihaksi kuin kynttilä.
– Mitä hän suri?
– Jumala sen tietää, rouva. Piotr Ivanitsh puhui hänen kanssaan usein siitä: minä kyllä kuuntelin, mutta se oli liian konstikasta: en sitä käsittänyt.
– Mitä hän puhui sitten?
Evsei mietti hetkisen, nähtävästi koettaen muistella jotakin ja huulensa liikkuivat.
– Hän nimitti sitä jollain tavalla, mutta olen unhottanut… Anna Pavlowna ja Agrafena katselivat häntä ja vaativat kärsimättömyydellä vastausta.
– No? sanoi Anna Pavlowna? Evsei ei virkkanut mitään.
– No, sinä hölmö, sano toki jotain, lisäsi Agrafena, rouva vartoo.
– Pi… taisi olla pikiin… tynyt… sai hän viimein sanotuksi.
Anna Pavlowna katsoi käsittämättömästi Agrafenaa, mutta Agrafena
Evseitä, Evsei molempia ja kaikki olivat ääneti.
– Kuinka? kysyi Anna Pavlowna.
– Piki… pikiintynyt… aivan niin, nyt muistin! vastasi Evsei päättäväisellä äänellä.
– Mikä ihmeen onnettomuus se vielä on? Jumalani! Onko se tauti, vai mikä? kysyi Anna Pavlowna surulla.
– Ai, eiköhän se merkitse pilattua, rouva? sanoi nopeasti Agrafena.
Anna Pavlowna kalpeni ja sylkäsi
– Tulkoon sinulle paisumat kieleen! sanoi hän. – Onko hän käynyt kirkossa?
Evsei vähän venytti vastaan.
– En voi sanoa, rouva, että hän on liioin käynyt… vastasi Evsei epäillen, voipi melkein sanoa, ettei ole käynyt… siellä herrasväki käy harvoin kirkossa…
– Siitäpä se onkin! sanoi Anna Pavlowna huokauksella ja risti silmiään. – Näkyy etteivät minun rukoukseni olleet Jumalalle otolliset. Uni ei näy valehtelevan: hän on tullut aivankuin manalasta, minun kyyhkyseni!
Samassa tuli Anton Ivanitsh.
– Päivällinen jäähtyy, Anna Pavlowna, sanoi hän. Eiköhän olisi aika herättää Aleksander Feodoritshia?
– Ei, ei, Jumala varjelkoon! vastasi Anna Pavlowna. Hän ei käskenyt itseään herättämään. "Syökää yksin", hän sanoi, "minulla ei ole ruokahalua; minä makaan ennemmin: uni vahvistaa minua; ehkä syön illalla". Tehkää Te niin Anton Ivanitsh, älkää pahastuko minulle, muija pahalle: minä menen, sytytän Jumalan lampun, rukoilen, niinkauan kuin Sashenka nukkuu; ei minun käy syöminen; syökää Te yksin.
– Hyvä, hyvä, sen täytän: luottakaa minuun.
– Niin osoittakaa meille hyvä työ, jatkoi rouva. Te olette meidän ystävämme ja rakastatte meitä, kutsukaa Evsei ja kyselkää häneltä kunnollisesti, minkätähden Sashenka on tullut miettiväiseksi, laihtunut ja minne hänen hiuksensa ovat joutuneet? Te olette mies: Teidän on helpompi… eivätköhän ole häntä siellä loukanneet? Löytyy niitä sellaisia pahanilkisiä maailmassa… tiedustelkaa kaikki.
– Hyvä, ystäväni, hyvä: minä utelen kaikki, otan kynnenmustuaisiin asti selvän. Lähettäkää Evsei luokseni, syödessäni päivällistä – täytän kaikki.
– Terve, Evsei! sanoi hän istuen pöytään ja työnsi servietin kaulaliinan taakse. Kuinka jaksat?
– Hyvää päivää, hyvä herra. Mitäpä meidän elämästämme? Se on kehnoa.
Mutta Te olette vasta pulskistunut täällä.
Anton Ivanitsh sylkäsi.
– Äläpä silmää, hyvä veli. Paljonko tarvitsee onnettomuuteen? lisäsi hän ja alkoi syödä kaalia.
– No miten Te jaksoitte siellä? kysyi hän.
– Noin vaan: ei liian hyvin.
– Varmaan ruokatavarat olivat hyvät? Mitä sinä söit?
– Mitä? Otti häntä puodista hyytelöä ja kylmää piirakkaa – siinä oli päivällinen!
– Kuinka? Puodistako? Entäs oma uuni?
– Kotona ei valmistettu. Naimattomat herrat eivät siellä syö kotona.
– Mitä sinä sanot! lausui Anton Ivanitsh ja pani pois lusikan,
– Ihan totta! herrallekin tuotiin ravintolasta.
– Semmoista mustalaiselämää! Vai niin! Mitenkä voisi olla laihtumatta! Tuossa on, juo!
– Nöyrimmästi kiitän Teitä, herra! Teidän terveydeksenne!
Sitä seurasi äänettömyys. Anton Ivanitsh söi.
– Paljonko siellä kurkut maksavat?
– Neljäkymmentä kopekkaa kymmenen.
– Johan nyt!
– Jumal' avita; hyvä herra, oikein hävettää sanoa: välistä tuovat
Moskovasta suolattuja kurkkuja.
– Ah, hyvä Jumala! No, onko sitten ihme, että on laihtunut!
– Siellä tällaista kurkkua ei saa missään nähdä! jatkoi Evsei osoittaen yhtä kurkkua, unissanikaan ei edes näe! Semmoisia pieniä ja huonoja siellä vaan on, täällä semmoisiin ei viitsittäisi katsoakaan, mutta siellä herrasväki niitä syö! Harvassa talossa paistetaan leipää. Mutta kaalin valmistaminen talveksi, lihan ja sienien suolaaminen ei ole ollenkaan tapana.
Anton Ivanitsh pudisti päätään, mutta ei virkkanut mitään, sillä hänen suunsa oli ihan täpö täynnä.
– Kuinka sitten? kysyi hän pureksittuaan ruoan.
– Kaikkea on puodissa; mitä ei löytyisi puodissa, niin jossain makkarakaupassa on ja ellei siellä ole, niin leipurissa löytyy; mutta mitä ei löytyisi leipurissa, niin pitää mennä englantilaiseen makasiiniin; ranskalaisilla on kaikkea.
Äänettömyys.
– Mitä porsaat maksavat? kysyi Anton Ivanitsh, pantuaan lautaselle melkein puoli porsasta.
– En tiedä; emme ole ostaneet: kalliita taitavat olla, luulen noin pari ruplaa.
– Ai, ai ai! Eikä muka laihtua sitten! Semmoinen kalleus!
– Suuremmat herrat siellä juuri vähän syövätkin: pienemmät virkamiehet toki enemmän.
Taas äänettömyys.
– No, kuinka teidän oli siellä olla, huonoa? kysyi Anton Ivanitsh.
– Älköön Jumala saattako enää moista, niin huonoa oli. Täällä on kalja hyvää, siellä olut kaljaa huonompi; mutta kiehuu koko päivän vatsassa! Mikä on ainoastaan hyvää, se on saappaiden kiilloitus: se on niin hyvää, ettei sitä voi kyllikseen katsella! Entäs sen lemu: mieli tekee sitä syömään.
– Mitä sinä hulluttelet!
– Jumal' avita.
Äänettömyys.
– No entäs sitten? kysyi Anton Ivanitsh nieltyään.
– Niin vaan.
– Söitte kehnosti?
– Niin. Aleksander Feodoritsh söi vaan hiukkasen: hän on kokonaan luopunut syönnistä; päivällispöydässä ei syö naulaa leipää.
– Eikä sitten muka laihtua! sanoi Anton Ivanitsh. – Siitäkö syystä, että on kallista?
– Siksi että on kallista ja siksi ett'ei ole tapanakaan syödä joka päivä kyllikseen. Herrasväki syö juurikuin varastamalla, kerran päivässä ja senkin jos ennättävät, noin viiden ja välistä kuuden ajoissa; siellä jos mitä alkavat tehdä, niin lopettavat sen ensin. Syöminen heillä on viimeinen työ: ensin tehdä kaikki työt, vasta sitten syömään.
– Se vasta on elämää! puhui Anton Ivanitsh. – Eikä muka laihtua sitten! Ihme ettette siellä kuolleet. Onko aina sama tapa?
– Ei: pyhinä kun herrat joskus kokoontuvat, niin Herra varjele, silloinkos ne syövät! Menevät jonkinlaiseen saksalaiseen ravintolaan ja syövät yli sadan ruplan. Mutta kuinka ne juovat – Herra armahda! pahemmin kuin meikäläiset! Välistä kun Piotr Ivanitshin luo kokoontui vieraita: ne istuvat kuuden aikoina pöytään, mutta nousevat aamulla vasta neljättä käydessä.
– Anton Ivanitsh sai suuret silmät.
– Mitä sinä hulluttelet! sanoi hän. Syövätkö he yhtämittaa?
– Syövät.
– Sitäpä olisi hauska nähdä: se ei ole meidän tapaistamme! Mitä he sitten syövät?
– Ei siinä, hyvä herra, ei siinä olisi mitään katsomista! Ei saa edes selvää mitä syövät: saksalaiset panevat Jumala ties' mitä ruokaan: ei tee mieli pistää suuhunkaan. Pippurikaan ei ole semmoista kuin meillä, sitten kaatavat kostukkeeksi jotakin ulkomaisista pulloista… Kerran Piotr Ivanitshin kokki kestitsi minua herrasväen ruualla, jonka johdosta minua kolme päivää kurotti. Tarkastin ruokaa, niin huomasinpa että oli öljymarja ruuassa: minä ajattelin, täälläkin on öljymarjoja; minä purasin sen – näen: siinä oli pieni kala; teki oikein vastenmielisen vaikutuksen, minä sylkäsin sen pois; otin toisen – siinä oli samalla lailla; niin oli jok'ikisessa… hiisi teidät vieköön kirotut!..
– Panevatko he niitä tahallaan sinne?
– Jumala niitä tietää! Minä kysyin: mutta väki nauroi vaan ja sanoi: kuule ne syntyvät senlaisina. Entäs se ruoka sitten? Ensiksi tuodaan kuumaa ruokaa niinkuin pitääkin piirakaisien kanssa, mutta mimmoiset ovat ne piirakat sitten; sormustimen kokoiset; kun panee suuhunsa noin kuusi kappaletta ja tahtoo ruveta niitä puremaan, niin silloin huomaakin, ettei niitä siellä olekaan, ovat näet sulaneet… Lämpimän ruo'an perästä antavat vielä jotakin lämmintä, siinä on lihaa, siinä on hyytelöä, heiniä, paistia… hyi, ei mieli tee ollenkaan sitä syömään!
– Teillä siis munia ei keitettykään? Ihmekö se on, että hän on laihtunut! sanoi Anton Ivanitsh, nousten ylös pöydästä.
"Kiitän sinua Jumalani", alkoi hän ääneensä siunata syvällä huokauksella, "kun olet ravinnut minut taivaallisella armollasi… mitä minä! kieleni rupesi jauhamaan omiaan: maallisella armolla, – älä kiellä minulta taivaan valtakuntaasikaan".
– Korjatkaa ruoka pois pöydästä: herrasväki ei tahdo syödä. Valmistakaa toinen porsas illaksi… tahi onko teillä kalkkunaa? Aleksander Feodoritsh pitää kalkkunasta; hän varmaan on siksi nälkäinen. Tuokaa nyt minulle tuoreempaa heinää: minä lepään pari tuntia; herättäkää minut sitten teen aikana. Jos Aleksander Feodoritsh hiukan liikahtaa… niin nykäiskää minua.
– Noustuaan ylös unesta, tuli hän Anna Pavlownan luo.
– No mitä, Anton Ivanitsh, kysyi tämä.
– Ei juuri mitään, nöyrin kiitos suolasta ja leivästänne; minä nukuin niin makeasti; heinä on niin tuoresta ja tuoksuvaa…
– Terveydeksi, Anton Ivanitsh. No, mutta mitä sanoo Evsei? oletteko kysellyt häneltä?
– Tietysti olen kysellyt! Kaikki olen udellut: se on vaan joutavaa! Kaikki korjaantuu. Koko juttu on tullut siitä, että ruoka on siellä huonoa.
– Ruokako?
– Niin; tuomitkaa itse: kurkut maksavat siellä neljäkymmentä kopekkaa kymmenen, porsas kaksi ruplaa, ruoka on vaan ravintolaruokaa… ei saa luonnollisesti syödä kyllikseen. Onko ihme, että hän on laihtunut! Olkaa rauhassa, hyvä ystävä, kyllä me saamme hänet täällä jaloilleen, parannamme hänet. Käskekää valmistamaan enemmän koivu-nestettä; minä annan Teille reseptin; minä sain sen Prokofei Astafjitshilta; antakaa aamuin ja illoin ryyppyjä pari kerrassa, ei tekisi pahaa ennen päivällistäkään; voisi pyhitetyn veden kanssa… mutta onko teillä sitä?
– On, on: itsehän Te toitte.
– Niin, tosiaan minähän sen toin. Valitkaa rasvaisempia ruokia.
Illalliseksi käskin valmistamaan porsaan tahi kalkkunan.
– Kiitoksia Anton Ivanitsh.
– Ei ole kiittämistä, hyvä ystävä! Emmekö käskisi valmistamaan kananpoikia valkean kostukkeen kanssa?
– Minä käsken…
– Mitä varten Te menette? Olenhan minä täällä? Minä kyllä toimitan…
– Niin toimittakaa, auttakaa.
Hän meni pois, mutta Anna Pavlowna vaipui ajatuksiinsa.
Naisen vaisto ja äidin sydän sanoivat hänelle, ettei ruoka ole yksin syynä Aleksanderin synkkämielisyyteen. Hän alkoi hienosti tiedustella viittauksilla, syrjästä, mutta Aleksander ei ymmärtänyt noita viittauksia ja oli vaan ääneti. Sitten kului pari, kolme viikkoa. Porsaita, kananpoikia ja kalkkunoita kului paljon, mutta Aleksander oli yhä vaan synkkämielinen, laiha ja hiukset eivät kasvaneet.
Anna Pavlowna päätti puhua hänen kanssaan ihan suoraan.
– Kuule ystäväiseni, Sashenka, sanoi hän kerran, on jo kuukausi aikaa, kun sinä olet ollut täällä, mutta minä en ole nähnyt sinun kertaakaan hymyilevän: liikut kuin mikä pilvi ja katselet alas. Eikö sinulla ole mitään rakasta kotiseudulla? Näkyy että vieras paikka on rakkaampi; suretko ketä naista, vai kuinka? Sydämmeni särkyy katsellessani sinua. Millaiseksi olet tullut? Kerro minulle! mitä sinulta puuttuu? Minä en sääli mitään. Onko sinua kuka loukannut: minä otan siitäkin selon.
– Älkää olko rauhaton, äiti, sanoi Aleksander! – ei se ole mitään! Olen tullut vanhemmaksi, järkevämmäksi, siitä syystä olen mietteissäni…
– Mutta, miksi olet laihtunut? Missä hiuksesi ovat?
– Minä en voi kertoa syytä siihen… kaikkea ei voi kertoa, mitä on tapahtunut kahdeksassa vuodessa… kenties terveyteni on hiukan mennyt huonoksi…
– Mitä kohtaa sinulla kivistää?
– Kivistää sieltä ja täältä
– Hän osoitti päätä ja sydäntä.
Anna Pavlowna kosketti kädellä hänen otsaansa.
– Se ei ole kuuma, sanoi hän. Mitä ihmettä se sitten on? Pistääkö päätä?
– Ei…
– Sashenka! Lähetetään hakemaan Ivan Andreitshia.
– Kuka on Ivan Andreitsh?
– Uusi lääkäri; pari vuotta ollut! Hän on semmoinen lääkäri, että ihme oikein! Hän ei kirjoita melkein ollenkaan lääkkeitä; hän valmistaa itse jonkinlaisia pieniä siemeniä – ne auttavat. Foman vatsaa kuin kivisti, kolme vuorokautta hän ulvoi ulvomalla: lääkäri antoi hänelle kolme siementä, niin vaiva meni pois kuin pyyhkäsemällä. Paranna itseäsi, kyyhkyseni.
– Ei, mammaseni, hän ei voi auttaa minua: kyllä se menee itsestään ohitse.
– Minkätähden sinä olet suruinen? Mikä kumman onnettomuus se on?
– Muutoin vaan…
– Mitä sinun mielesi tekee?
– En tiedä itsekään; minun on ilman vaan ikävä.
– Herranen aika, mitä kummia! sanoi Anna Pavlowna. – Sanot ruoan olevan mielestäsi hyvää, mukavata sinusta on ja hyvä arvonimi… luulisi, ettet ole mitään vailla. Sittenkin sinä olet suruinen! Sashenka, sanoi hän hiljaan vaitiolon perästä, eiköhän sinun ole jo aika… mennä naimaan?
– Olkaa nyt! ei, minä en nai.
– Minulla on varoilla yksi tyttö – aivankuin nukki: ruusunpunainen, hento; luulee ihan, että aivo valuu luusta luuhun. Vyötäinen on niin hoikka, niin solakka; hän on käynyt kaupungissa koulua, oikein instituutissa. Hänellä on 75 orjaa ja 25 tuhatta ruplaa rahoja ja sitä paitsi mainiot myötäjäiset: ne ovat Moskovassa valmistetut; on hyvä sukuinenkin… Mitä Sashenka? Kerran minä kahvikestissä puhelin ja leikillä viittasin sinne päin: hän näytti teroittavan ilosta korvansa…
– En minä nai, toisti Aleksander.
– Kuinka, etkö milloinkaan?
– En milloinkaan.
– Herra varjele! Mitä tästä tuleekaan? Muut ihmiset ovat kuni ihmisiä ainakin, mutta hän yksinään on Jumala ties' minkäkaltainen. Minulle se olisi semmoinen ilokin! Jumala voisi saattaa niinkin että saisin hoitaa lapseni lapsia. Mutta naipa kuitenkin hänet; kyllä sinä opi häntä rakastamaan…
– En minä rakastaisi, äiti hyvä: minä olen jo lakannut rakastamasta.
– Kuinka olet lakannut rakastamasta, ethän ole vielä ollut naimisissakaan! Ketä sinä siellä rakastit?
– Tyttöä.
– Miksi et nainut?
– Hän petti minut.
– Kuinka petti? Ethän ollut vielä naimisissakaan hänen kanssaan?
– Aleksander oli ääneti.
– Kyllä ovat hyviä sikäläiset tytöt: häihin asti eivät rakasta! Petti! Mokoma hylkiö! Heitti itse onnen käsistään, ei osannut antaa arvoa, kelvoton! Jos minä näkisin hänet, niin sylkisin vasten naamaa. Mihin setäkin katsoi? Kenen hän löysi paremman, tahtoisin sen nähdä… Onko hän yksin olemassa? Rakastat vielä toisenkin kerran.
– Minä olen rakastunut toisen kerran.
– Ketä?
– Leskeä.
– Miksi et nainut häntä?
– Hänet minä petin itse.
Anna Pavlowna katseli Aleksanderia eikä tiennyt, mitä hänen piti sanoman.
– Hänet minä petin itse!.. toisti hän. – Varmaankin joku kelvoton kappale! lisäsi hän sitten kuiskaten. – Siellä vasta on helvetti, Jumala antakoon anteeksi: rakastavat häihin saakka, ilman kirkon menoja; sitten pettävät… Mitä kaikkea tapahtuukaan maailmassa, kuin oikein katselee! Varmaan pian tulee maailman loppu!.. Sano, eikö mielesi tee jotakin? Kenties ruoka ei ole mieluistasi? Minä tilaan kaupungista kokin.
– Ei, kiitos: kaikki on hyvin.
– Kenties sinun on ikävä yksin: minä lähetän hakemaan naapureita.
– Ei, ei. Älkää vaivatko itseänne, äiti hyvä! Minun on täällä rauhallinen ja hyvä olla; kaikki menee ohitse… minä en ole vielä tutustunut asianhaaroihin.
– Siinä oli kaikki mitä Anna Pavlowna sai tietää.
"Ei" ajatteli hän: "Jumalatta ei voi ottaa askeltakaan". Hän kehoitti Aleksanderia tulemaan hänen kanssaan puolipäivä-kirkkoon lähimmäiseen kylään, mutta kaksi kertaa oli Aleksander nukkunut liian pitkään, ja herättää hän ei uskaltanut. Lopulta kutsui hän Aleksanderia kerran iltakirkkoon. "Kenties tulen", sanoi Aleksander ja sitten mentiin. Äiti astui kirkkoon ja meni aivan kuorin lähelle, Aleksander jäi seisomaan oven suuhun.
Aurinko oli laskeutumaisillaan ja heitti kieroja säteitä, jotka väliin leikittelivät jumalan kuvien kultaisilla reunuksilla, väliin valaisivat tummia ja vakaisia pyhimyksien kuvia ja hajoittivat valollaan kynttilöiden heikon ja kainon valon. Kirkko oli melkein tyhjä: talonpojat olivat pellolla työssä; käytävän nurkassa tungeiksi muutamia ämmiä, valkoset huivit päässä. Muutamat suruisen näköisinä ja käsi posken nojassa istuivat kivisellä alttarin portaalla, päästivät ajoittain kovia ja raskaita huokauksia, Jumala ties syntinsäkö vai kotiasioittensako tähden. Toiset venyivät maassa polvillaan kauan aikaa kasvot alaspäin rukoellen.
Raitis tuuli murtautui akkunan rautaisen ristikon läpitse, nosteli välistä alttarin päällä olevata kangasta, välistä leikitteli papin harmailla hius-suortuvilla, tahi käänsi kirjan lehteä ja sammutti kynttilän. Papin ja lukkarin askeleet kajahtelivat kovasti pitkin tyhjän kirkon kivistä lattiaa; heidän äänensä levisivät surullisesti pitkin kattoja. Ylhäällä kupoolissa huusivat naakat kimeästi, ja rääkkyivät varikset, jotka lentelivät toisesta akkunasta toiseen. Niiden siipien suhina ja kellojen kaiku häiritsi silloin tällöin kirkonmenoa…
"Niinkauan kuin ihmisessä kiehuu elämän voimat" ajatteli Aleksander, "niinkauan kuin toiveet ja intohimot leikittelevät, on hän henkisesti työssä, hän pakenee sitä rauhoittavaa, tärkeätä, juhlallista tutkistelemista, johon uskonto saattaa… hän hankkii siitä lohdutusta vasta silloin, kuin voimat ovat sammuneet, raiskatut, toiveet pettyneet ja vuodet painavat…"
Nähdessään tuttavia esineitä heräsi Aleksanderin sielussa muistoja. Hän kulki ajatuksissaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ajan Pietarin matkaan saakka; hän muisti, kuinka hän lapsena ollessaan toisti äitinsä jälkeen rukouksia, kuinka äiti luki hänelle suojelusenkelistä, joka seisoo ihmisen sielun vartijana ja on ijäti pahan vihollinen; kuinka äiti osoitellessaan tähtiä sanoi niiden olevan Herran enkelien silmiä, jotka katselevat maailmaan ja laskevat ihmisten hyvät ja huonot työt; kuinka taivaan asukkaat itkevät, kun yhteenlaskettuna ilmaantuu enemmän huonoja kuin hyviä ja kuinka taas iloitsevat, kuin hyvät työt voittavat huonot. Osoittaen rannan tummaa sinervää, sanoi hän, että se on Sioni… Aleksander huokasi herättyään näistä muistelmista.
"Ah! jos minä voisin vielä uskoa siihen"; ajatteli hän. "Lapsen usko on kadonnut, mutta mitä minä olen tullut tuntemaan uutta ja luotettavaa? En mitään: Olen löytänyt epäilyksiä, selityksiä, teoriaa… ja totuudesta olen entistä kauempana… Mitä hyödyttävät uskonlahot, tämä viisasteleminen?.. Jumalani!.. kun kerran uskon lämpö ei lämmitä sydäntä, voiko ihminen ollakaan onnellinen? Olenko minä onnellisempi?"
Iltakirkko päättyi: Aleksander tuli kotia vielä synkkämielisempänä kuin sinne mennessään. Anna Pavlowna ei tiennyt mitä hänen piti tehdä. Kerran kun Aleksander heräsi tavallista aikaisemmin, niin hän kuuli suhinaa pääalusensa yllä. Hän katsoi taakseen: joku ämmä seisoi ja mumisi jotain hänen takanaan. Tämä katosi heti paikalla kun näki, että hänet huomattiin. Päänaluisen alla löysi Aleksander jonkinlaisen heinän; kaulan ympärillä riippui suitsutuspihkaa.
– Mitä tämä merkitsee? kysyi Aleksander äidiltään. Mikä ämmä minun huoneessani oli?
Anna Pavlowna hämmästyi. —
– Se oli… Nikitishna, sanoi hän.
– Mikä Nikitishna?
– Näetkös ystäväni, hän… ethän vaan suutu?
– Mutta mitä hän teki? sanokaa.
– Hän… sanotaan auttaa monia… kun hän vaan kuiskaa veteen ja hengittää nukkuvan ihmisen päälle – niin kaikki menee ohitse.
– Kolmatta vuotta takaperin, sano Agrafena, lensi Sidorowan lesken savupiippuun aina yöllä tulinen käärme…
Anna Pavlowna sylkäsi.
– Nikitishna, jatkoi Agrafena: manasi käärmeen: se lakkasi lentämästä.
– No, mitenkä Sidorowan kävi? kysyi Aleksander.
– Hän synnytti: lapsi oli niin laiha ja musta! Kolmantena päivänä se kuoli.
Aleksander purskahti nauruun taisi olla ensimmäisen kerran maalle tultuansa.
– Mistä te löysitte hänet? kysyi Aleksander.
– Anton Ivanitsh toi hänet, vastasi Anna Pavlowna.
– Että viitsitte kuunnella tuota hupakkoa.
– Hupakkoako! Ah Sashenka, mitä sinä sanot? Eikö ole synti sanoa
Anton Ivanitshia hupakoksi! Kuinka kielesi kääntyi semmoiseen? Anton
Ivanitsh on hyväntekijämme, ystävämme!
– Ottakaa, äitiseni, suitsutuspihka ja antakaa ystävällemme ja hyväntekijällemme: ripustakoon hän sen omaan kaulaansa.
Sen jälkeen sulki Aleksander aina ovensa yöksi. Kului pari kolme kuukautta. Vähitellen yksinäisyys, hiljaisuus, kotoinen elämä ja äidin hyvyys siihen liitettynä auttivat Aleksanderia ihmiseksi. Mutta laiskuus, huolettomuus ja kaiken siveyden tunteen poissaolo, jota Aleksander turhaan oli Pietarissa etsinyt, sijaitsi nyt hänen sielunsa maailmassa. Siellä, paettuaan mietteiden, taiteen maailmasta, suljettuna kiviseinien sisälle, tahtoi hän nukkua myyrän uneen, mutta alinomaa herätti häntä unesta, kateudesta syntyneet mielenliikutukset ja turhat toiveet. Jokainen ilmiö tieteen ja taiteen maailmassa, jokainen uusi kuuluisuus herätti hänessä kysymyksen: "miksi en minä ole se, minkätähden en minä ole sitä tehnyt?" Siellä hän joka askeleelta kohtasi ihmisiä, eduttomia vertailuja itsensä suhteen… siellä hän lankesi niin usein, siellä näki kuin peilissä heikkoutensa… siellä oli tuo auttamaton setä, joka piti silmällä hänen elämänsä tapoja, laiskuutta ja kunnianhimoa, joka ei mihinkään perustunut; siellä on kauneuden maailma ja joukko lahjakkaita ihmisiä, joiden keskellä hän ei näytellyt mitään osaa. Lopuksi, siellä koettavat johtaa elämää varman suunnitelman mukaan, saada päivän valoon sen pimeät, epäselvät puolet, eivätkä anna tunteille, intohimoille ja unelmille valtaa ja sitten luovuttavat runollisen viehätyksen, tahtovat antaa sille jonkinlaisen ikävän kuvan ja yksitoikkoisen ja raskaan muodon…
Mutta täällä on hyvä oleksia! Hän on parhain ja viisain kaikista! Täällä on hän muutamia virstoja ympäristössä yleinen epäjumala, Sen ohessa on täällä joka askeleen päässä silmien edessä luonto, hänen sielunsa aukesi hiljaisille, rauhallisille mielenvaikutuksille. Aaltojen läike, lehtien kohina, viileys ja välistä luonnon äänettömyys – kaikki synnytti hänessä mietteitä ja herätti tunteita. Puutarhassa, pellolla, kotona hakivat häntä lapsuuden ja nuoruuden muistot. Välistä kun Anna Pavlowna istui hänen vieressään, tuntui kuin hän olisi arvannut poikansa ajatukset. Äiti auttoi häntä muistamaan pikkuseikkoja elämästä, jotka olivat hänelle kalliita, tahi kertoili mitä hän ei ollenkaan muistanut.
– Nämät lehmukset, puhui hän, osoittaen puutarhaa, on isäsi istuttanut. Silloin sinä et vielä ollut syntynytkään. Tavallisesti istuin täällä balkongilla ja katselin häntä. Hän raataa, raataa ja katsahtaa minuun, mutta hiki juoksee karjaloina hänestä. "Aha oletko täällä?" sanoo hän, "sen vuoksi minusta on niin hauska raataa!" Ja hän alkaa uudelleen työskennellä. – Tuolla on niitty, jossa sinä leikitsit lasten kanssa; sinä olit aika äkäpussi: jos hiukankaan ei oltu mielesi mukaan – niin huusit täyttä kurkkua. Kerran Agashka – joka nyt on Kusmalla naimisissa, tuolla kolmannessa töllissä polvitiestä – töykkäsi sinua jollain tavalla, niin että nenästäsi lähti verta, silloin isä löi häntä että töin tuskin sain lakkaamaan.
Ajatuksissaan liitti Aleksander näihin muistoihin vielä toisia. "Tuolla puun alla olevalla penkillä", ajatteli hän, "istuin minä Sofian kanssa ja olin silloin onnellinen. Mutta tuolla kahden syreenipensaan välissä sain häneltä ensimmäisen suudelman…" Kaikki tämä oli hänen silmiensä edessä. Hän hymyili näille muistoille ja istui tuntikausia balkongilla ottaen vastaan tahi saattaen aurinkoa, kuunnellen lintujen laulua, järven läikyntää ja näkymättömien hyönteisten surinaa.
"Jumalani! kuinka täällä on hyvä olla!" puhui hän näiden yksinkertaisten mielenvaikutusten valtaamana, "kaukana hyörinästä, halpamaisesta elämästä, siitä muurahaispesästä, missä ihmiset… joukottain, aidan takaa eivät hengitä aamun viileyttä, ei keväisen niityn tuoksua".
"Kuinka siellä väsyy elämään, mutta täällä saa sielu levähtää, tässä yksinkertaisessa helppotajuisessa elämässä! Sydän nuortuu, rinta hengittää vapaammin, järkeä ei rasita kiusalliset ajatukset: niin yksi kuin toinenkin asia on hyvin. Ei ole syytä huolehtia mistään. Huolettomana, raskaitta ajatuksitta, uinailevalla sydämmellä ja järjellä, vähäisellä värähdyksellä saa antaa katseensa luistaa lehdosta peltoon, kukkulaan ja sitten upottaa pohjattomaan taivaan sinervään."
Välistä taas siirtyi hän pihalle ja kylän kadulle päin olevan akkunan luo. Siellä oli toisenlainen kuva, vastakohtainen kuva, täynnä puuhallista, perheellistä elämää. Helteestä venyy Barbos pitkällään koirankopin luona, turpa käpälien päällä. Kymmenittäin kanoja ottaa aamua vastaan kilvan kaakattaen; kukot tappelevat. Kadulla ajetaan elukoita laitumelle. Välistä jäljelle jäänyt lehmä ammuu surkeasti, seisoen keskellä katua ja töllistellen kaikille suunnille. Miehet ja vaimot, sirpit ja haravat olallaan, menevät työhön. Ajoittain tempaa tuuli pari kolme sanaa niiden keskustelusta ja kuljettaa niitä akkunan luo. Siellä ajaa maanmiehen kärryt jyrinällä pitkin siltaa, sen jäljessä kämpii heinäkuorma laiskasti. Valkopäiset, karkeatukkaiset lapsinallikat paitojaan nostellen kiertelevät vesilätiköissä. Katsellessaan tätä kuvaa, alkoi Aleksander löytää runollisuutta haarmaassa taivaassa, rikkonaisessa aidassa, portissa, likaisessa lammessa ja lipsuissa. Ahtaan keikarimaisen hännystakin vaihtoi hän leveään kotitekoiseen halattiin. Tämän rauhallisen elämän jok'ainoassa ilmiössä, jok'ainoassa mielenvaikutuksessa, illoin, aamuin, syödessä ja levätessä oli läsnä äidin nukkumaton silmä.
Hän ei tainnut kyllin iloita nähdessään kuinka Aleksander lihoi, kuinka poskille palasi puna, kuinka silmät elpyivät tasaisesta loisteesta.
"Hiukset eivät vaan kasva", puhui hän, "olivat ikäänkuin silkkiä."
Aleksander kävi usein kävelemässä ympäristössä. Kerran kohtasi hän joukon akkoja ja tyttöjä, jotka menivät metsään sieneen, hän liittyi joukkoon ja kulki koko päivän niiden kanssa. Palattuaan kotia, kehui hän Masha-nimistä tyttöä sukkeluudesta ja vikkelyydestä. Masha otettiin sitten taloon palvelemaan herraa. Välistä hän kävi katsomassa peltotöitä ja sai nyt kokemalla nähdä sitä, mistä oli usein kirjoittanut ja kääntänyt lehteen. "Kuinka usein me panimme omiamme siellä", ajatteli hän, nyykyttäen päätään ja hän alkoi tutkia asiaa syvemmin ja tarkemmin.
Eräänä sateisena päivänä koetti hän työskennellä, istui kirjoittamaan ja oli tyytyväinen työnsä alkuun. Parannuksia varten tarvittiin yhtä kirjaa: hän kirjoitti Pietariin ja kirja lähetettiin. Hän ryhtyi työhön leikittä. Hän tilasi vielä kirjoja. Turhaan Anna Pavlowna koetti estää häntä kirjoittamasta, ettei rinta menisi piloille: mutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan. Anna Pavlowna lähetti noutamaan Anton Ivanitshia. Ei Aleksander kuunnellut häntäkään, vaan kirjoitteli yhä edelleenkin. Kun oli kolme, neljä kuukautta kulunut, niin Aleksander ei laihtunut kirjoittamisesta, vaan lihoi enemmän. Tämä rauhoitti Anna Pavlownaa. Siten kului puolitoista vuotta. Kaikki oli hyvin, mutta loppupuolella tätä aikaa rupesi Aleksander taas miettimään. Hänellä ei ollut mitään toiveita, jos oli ollutkin, niin ei niitä ollut vaikea täyttää: ne eivät ulottuneet perhe-elämää ulommas. Ei häntä mikään voinut huolettaa: ei työ, ei epäilys, vaan hän ikävöi kuitenkin! Häntä kyllästytti vähitellen kotoinen ahdas piiri; äidin mielennouteet kävivät suututtaviksi, mutta Anton Ivanitsh oli kerrassaan vastenmielinen; työkin kyllästytti, eikä luontokaan häntä enää viehättänyt.