– En minä syytä Teitä, setä, päinvastoin, minä kyllä annan arvon tarkoituksillenne ja kiitän sydämmestäni niistä. Minkä sille taitaa, etteivät ne onnistuneet? Älkää syyttäkö minuakaan. Me emme ole toisiamme ymmärtäneet – siinä on koko onnettomuus! Se joka voi miellyttää ja olla tarpeellista Teille, toiselle, kolmannelle – ei miellytä minua…
– Miellyttää toista, kolmatta!.. et puhu johdonmukaisesti ystäväiseni! Ajattelenko ja toiminko minä yksin siten kuin olen opettanut sinua ajattelemaan ja toimimaan… Katso ympärillesi.: tarkasta ihmisjoukkoa, – tahi – tulvaa, niinkuin sinä sitä kutsut – ei tietysti sitä, joka on maaseudulla; sinne ei tämä oppi niinkään pian pääse, vaan nykyaikaista, sivistynyttä, ajattelevaista ja toimivata: mitä se tahtoo ja mihin se pyrkii? Millä tavoin pitäisi ajatella? Sinä saat nähdä, että pitää ajatella juuri niinkuin minä olen neuvonut. Mitä minä olen sinulta vaatinut – sitä en minä ole kaikkea keksinyt.
– Kuka sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
– Aika.
– Välttämättömästikö täytyy kaikkea seurata, mitä aika on keksinyt? kysyi hän. Sekö olisi muka ainoastaan pyhää ja totta?
– Kaikki onkin pyhää ja totta! sanoi Piotr Ivanitsh.
– Kuinka! Sekö olisi totta, että pitää enemmän harkita kuin tuntea? Ei antaa sydämmelle valtaa, pidättää tunteiden puuskat? Ei antautua eikä uskoa sydämmen vuodatuksia?
– Niin, sanoi Piotr Ivanitsh.
– Toimia joka asiassa metoodin mukaisesti, uskoa vähemmän ihmisiä, pitää kaikkea epäluotettavana ja elää ihan yksin.
– Niin.
– Sekin on pyhää, ettei rakkaus ole tärkein elämässä, että pitää rakastaa enemmän työtään, kuin rakastettua henkilöä; ei pidä luottaa kenenkään uskollisuuteen, uskoa; että rakkauden täytyy päättyä kylmenemiseen, petokseen tahi tottumukseen? Onko ystävyys tottumusta? Onko tämä kaikki totta?
– Tämä on ollut aina totta, vastasi Piotr Ivanitsh, – muinaisina aikoina eivät vaan tahtoneet sitä uskoa, vaan nykyaikana on se tullut yleiseksi totuudeksi.
– Onko sekin pyhää, että kaikkea pitää tarkastella, laskea ja mietiskellä, ei antaa itsensä unohtua, uneksia, tulla lumotuksi vaikka valheestakin, kunhan vaan tulisi sen kautta onnelliseksi?
– Se on pyhää siitä syystä, että siinä on järkeä, sanoi Piotr
Ivanitsh.
– Onko sekin totuutta, että pitää antaa järjen toimia, kun on kysymys niistä, jotka ovat sydäntä lähinnä… esimerkiksi vaimon suhteen?..
– Ristiluitani ei ole vielä milloinkaan kivistänyt niin kuin nyt… voi! sanoi Piotr Ivanitsh, käyristellen tuolilla.
– Aha! Entäs ristiluusi! Kyllä on hyvä aikakausi! Ei ole mitään vastaan sanottavaa, lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.
– On erittäin hyvä, kultaseni; niin, oikuista ei synny mitään; kaikessa pitää olla järki, syy, kokemus, kohtuullisuus ja seurauksena tietysti menestys; kaikki pyrkii täydellisyyteen ja hyvyyteen.
– Teidän sanoissanne on kenties totuuttakin, setä, sanoi Aleksander, – mutta se ei lohduta minua. Teidän teorianne mukaan tiedän kaikki, katselen asioita Teidän silmillänne; minä olen Teidän koulunne kasvatti, vaan kuitenkin minun on ikävä, raskas ja vaikea elää… Mistä se tulee?
– Tottumattomuudesta uuteen järjestykseen. Et sinä yksin ole tuollainen: on niitä muitakin jälelle jääneitä; ne ovat kaikki marttyyreja. Ne ovat surkuteltavia; mutta minkä sille taitaa? Eihän yhden kourallisen ihmisiä sovi jäädä kokonaisen joukon jälelle. Kaikkeen mistä sinä minua syytit, sanoi Piotr Ivanitsh hiukan mietittyään, tarvitsen vaan yhden ainoan puolustuksen, joka on paras: muistatko, kun sinä ilmestyit tänne, niin minä, viisi minutia kestäneen keskustelun jälkeen, neuvoin sinua matkustamaan takaisin? Sinä et totellut. Mitä varten sinä hyökkäät aina minun kimppuuni? Ennustinhan minä, ettet sinä totu asiain oikeaan kulkuun, sinä luotit minun johtooni, pyysit neuvoja… puhuit ylenluonnollisella kielellä nykyajan henkisistä menestyksistä, ihmiskunnan pyrinnöistä… aikakauden käytännöllisestä suunnasta – no, siinä on sinulle yltäkyllin. Enhän minä voinut katsoa jälkeesi aamusta iltaan: mikä pakko minulla on siihen? En minä voinut peittää liinalla suutani yöksi, enkä myös siunailla sinua. Minä olen puhunut sinulle asioita, sillä sinä pyysit minua sitä tekemään; se mitä siitä on seurannut, ei minua liikuta. Sinä et ole lapsi etkä tyhmäkään: voit itse tuomita… Kun olisi pitänyt työtä tehdä, niin sinä – milloin ulvot tyttölämiskän petoksesta, milloin itket ystävän erosta, milloin kärsit sielun tyhjyydestä, milloin tunteiden liiallisuudesta; mitä elämää se on? Onhan tämä koetus! Katsopas nykyajan nuorisoa: miten reippaita ne ovat! Kaikki kiehuu henkisestä työstä, tarmosta, miten sujuvasti ja helposti suoriutuvat kaikista noista hullutuksista, joita teikäläisten kielellä kutsutaan myrskyiksi ja kärsimyksiksi… piru ties' mitä kaikkea vielä!..
– Miten sujuvasti sinä ratkaiset asioita! sanoi Lisaveta
Aleksandrowna, – ja sinun ei ole ollenkaan sääli Aleksanderia?
– Ei. Jos hänen ristiluitaan särkisi, niin silloin minä säälisin: – tämä ei ole keksintö, unelma eikä runollisuus, vaan asianmukainen suru… Oi!
– Opettakaa minua, setä, ainakin, mitä minun nyt pitää tehdä?
Mitenkä Te Teidän järjellänne ratkaisette tämän laskun?
– Mitäkö tehdä? Niin… matkusta maalle!
– Maalle! toisti Lisaveta Aleksandrowna. Oletko sinä järjessäsi,
Piotr Ivanitsh? Mitä hän siellä tekisi?
– Maalle! toisti Aleksanderikin ja molemmat katsoivat Piotr
Ivanitshiin.
– Niin, maalle: siellä kohtaat äitisi, lohdutat häntä. Sinähän haet rauhallista elämää: täällä sinä olet yhä mielenliikutuksessa; missä olisi rauhallisempaa kuin siellä, järvellä tädin kanssa… Todellakin, mene sinne! Ken tietää ehkä sinä…
– Oi.
Hän alkoi pidellä selkäänsä.
Parin viikon perästä sai Aleksander virkaeron ja tuli sanomaan jäähyväisiä sedälle ja tädille. Täti ja Aleksander olivat surulliset ja vähäpuheiset. Lisaveta Aleksandrowjnan silmissä kimaltelivat kyyneleet. Piotr Ivanitsh puhui yksinään.
– Ei ole tehnyt edistystä virka-uralla eikä saavuttanut onnea, puhui hän päätään pudistellen, maksoi tosiaankin vaivaa tulla tänne! Häpäisit vaan Adujewin suvun.
– Älä nyt aina, Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, – sinä olet tuolla virkaedistykselläsi kyllästyttänyt minut.
– Mietipäs, kultaseni, kahdeksaan vuoteen ei ole saanut mitään toimeen!
– Hyvästi, setä, sanoi Aleksander.
– Kiitän Teitä kaikesta, kaikesta…
– Ei ole kiittämistä! Hyvästi Aleksander! Etkö tarvitse rahaa matkalle?
– En, kiitos: omat riittävät,
– Mitä tämä on, ett'et milloinkaan ota! Tämä lopulta saattaa minut raivoon. No, Jumalan haltuun, Jumalan haltuun.
– Eikö sinua säälitä erota hänestä? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
– Hm! mumisi setä, minä olen häneen tottunut. Muista Aleksander, että sinulla on setä ja ystävä kuuletko? Jos tarvitset virkaa, tointa ja iljettävää metallia, niin käänny vaan rohkeasti minun puoleeni: aina löydät yhden, toisen ja kolmannenkin.
– Ja jos tarvitsette osanottoa, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, – lohdutusta surussa, lämmintä ja luotettavaa ystävyyttä…
– Ja sydämmen vuodatuksia, lisäsi Piotr Ivanitsh.
– … niin muistakaa, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna, että Teillä on täti ja ystävä.
– No, kultaseni, maalla ei semmoista puutu! siellä on kaikki kukkia, rakkautta, vuodatuksia sekä tätäkin.
Aleksander oli liikutettu; hän ei voinut lausua sanaakaan. Sanoessaan jäähyväiset sedälle aukasi hän sylinsä setää vastaan, vaikk'ei niin innokkaasti kuin kahdeksan vuotta takaperin. Piotr Ivanitsh ei ottanut häntä syliinsä, otti häntä vaan molemmista käsistä, puristi niitä kovemmin kuin kahdeksan vuotta takaperin. Lisaveta Aleksandrowna rupesi itkemään.
– Uhhuu! Jumalan kiitos, on kuin vuori olisi hartioiltani pudonnut! sanoi Piotr Ivanitsh, kun Aleksander oli lähtenyt, – tuntuu kuin ristiluitanikin olisi helpoittanut pakottamasta.
– Mitä hän on sinulle tehnyt? sanoi vaimo kyyneleet silmissä.
– Mitä? On ollut oikeana kiusaajana: pahempana kuin tehtaalaiset; niille, jos alkavat hullutella, annetaan selkään; mutta mitäs hänelle tekee?
Täti itki kaiken päivän, ja kun Piotr Ivanitsh pyysi päivällistä, niin sanottiin, ett'ei sitä ole valmistettu, että rouva on sulkenut itsensä kamariinsa eikä ottanut kokkia vastaan.
– Kaikki vaan lähtee Aleksanderista! sanoi Piotr Ivanitsh.
– Onpa tämä koko kiusaus hänen tähtensä. Hän murisi ja mutisi, lähti sitten päivälliselle englantilaiseen klupiin.
Dilishansi kulki aamulla varhain verkalleen kaupungista ja vei pois
Aleksander Feodoritshia ja Evseitä.
Aleksander, pää ulkona akkunasta, koki kaikin tavoin saada itsensä surulliselle nuotille ja viimein purki ajatuksissaan tunteensa.
Ajoivat parturien, hammaslääkärien, ompelijoiden ja herrastalojen ohitse, "Hyvästi", puhui hän nyykyttäen päätään ja tarttuen kiinni ohkaiseen tukkaansa, "hyvästi sinä valetukan, tekohampaiden, pumpulista mukaillun luonnon, pyöreiden hattujen kaupunki; kohteliaan ylpeiden, teeskenneltyjen tunteiden ja elottoman hyörinnän kaupunki. Hyvästi sinä syvien intohimoisen, lempeiden ja lämpimien sieluntunteiden suuremmoinen hautakammio. Täällä minä olen seisonut kahdeksan vuotta silmä vasten silmää nykyaikaisen elämän kanssa, mutta selin luontoon, joka on kääntynyt pois minusta; minä olen menettänyt elon voimat ja olen vanhettunut kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanhana; mutta olipa aika…"
"Hyvästi, hyvästi sinä kaupunki, missä olen kärsinyt, missä rakastanut, missä sydämmeni olen haudannut".
"Sylini aukaisen teille leveät pellot, teille, siunatut kylät, kotipuoleni laitumet, ottakaa minut vastaan syliinne, että virkoisin ja sieluni heräisi valveille".
Tässä hän luki Pushkinin runon: "Maalari on tyranni unisella pensselillä" j.n.e. Hän pyyhkäsi silmiään ja piiloutui vaunujen perälle.
VI
Oli kaunis aamu. Lukijalle tuttu järvi Gratshahissa värisi hieman mainingin johdosta. Silmät sulkeutuivat vastoin tahtoaan huikaisevista auringon säteiden valosta, jotka kimaltelivat vuoroin hohtokiven, vuoroin smaragdi säkeninä vedessä. Riippakoivut uittivat oksiaan järvessä, siellä täällä kasvoi rannoilla saraheinää, joiden keskessä piili suuria, keltasia kukkia, jotka lepäsivät leveillä uiskentelevilla lehdillä. Auringon yli liiteli välistä keveitä hattaroita; ei aikaakaan, niin tuntuu siltä kuin aurinko kääntyisi pois Gratshahista; silloin järvi, lehto, kylä – kaikki silmänräpäyksessä pimenee; ainoastaan kaukana loistaa se kirkkaasti. Hattara menee ohitse – järvi kimaltaa uudelleen, ja viljat ovat aivan kuin kullan valamina.
Anna Pavlowna on istunut viidestä saakka balkongilla. Mikä hänet on sinne viekotellut: auringon nousuko, raitis ilma vai leivosen lauluko? Ei! Hän ei irroita silmiään tiestä, joka kulkee kautta lehdon. Agrafena tuli avaimia pyytämään. Anna Pavlowna ei katsonut, antoi avaimet silmiään irroittamatta tiestä, ei edes kysynyt mitä varten. Kokki tuli sisään, tälle antoi hän samoin paljon käskyjä katsomatta häneen. Oli jo toinen päivä, jona käsketti kymmenelle hengelle valmistamaan päivällistä.
Anna Pavlowna jäi taaskin yksin. Ei aikaakaan, niin hänen silmänsä alkoivat loistaa; kaikki hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat muuttuivat kuuloon: tiellä näkyi jotakin mustaa. Joku ajoi, mutta hiljakseen, vitkalleen. Ah! Se oli vaan kumma joka laski mäestä alas. Anna Pavlowna rypisti kulmakarvojaan.
– Mikä hiisi tuonkin lienee tuonut! murisi hän. – Eikö olisi voinut kiertää ympäri; aina tuppaavat tänne.
Tyytymättömänä laskeutui hän nojatuoliin ja taaskin kärsimättömällä odotuksella kiinnitti katseensa lehtoon, eikä huomannut mitään ympärillänsä. Ympärillä kyllä oli huomattavaa: luonto alkoi tuntuvasti muuttua. Puolipäivän tuuli, heltynyt auringon polttavista säteistä, kävi raskaaksi ja tukahuttavaksi. Aurinkokin peittyi. Tuli pimeä. Metsä, kaukaiset kylät ja ruoho – kaikki selittämättömän pahan-enteisen värin valamana.
Anna Pavlowna heräsi ja katsoi ylös. Jumalani! Lännestä venyi juurikuin mikä hirmuinen aave, musta muodoton pilkku, vaskinen välähdys reunoilla, se läheni nopeasti kylää ja lehtoa, levittäen aivan kuin leveitä siipiä molemmin puolin. Kaikki alkoi luonnossa surra. Lehmät olivat pää allapäin; hevoset huiskivat hännillään, puhaltelivat sieramiaan ja korskuivat, harjaansa pudistellen. Tomu ei kohonnut ylös niiden jalkojen liikenteistä, vaan karisi raskaasti kuni hiekka pyörien alla. Pilvi lähestyi uhkaavana. Kohta vieri hitaasti ohitse kankainen vastakaiku.
Kaikki vaikeni niinkuin odottaen jotakin olematonta. Mihin olivat linnut joutuneet, jotka niin rohkeasti visertelivät ja lauloivat auringon paistaessa? Missä hyönteiset, jotka eritavoin surisivat ruohossa? Kaikki oli piilossa ja ääneti, ja tunnottomat esineetkin näyttivät siltä, kuin olisivat jakaneet tuota pahanenteistä tunnetta. Puut lakkasivat huojumasta ja koskettelemasta toisiaan oksillaan; ne suoristuivat; silloin tällöin kumartelivat latvoillaan keskenänsä, aivankuin yksimielisesti varoitellen itseään lähenevästä vaarasta. Pilvi peitti jo horisontin ja muodosti jonkinlaisen lyijynkarvaisen läpinäkymättömän laen. Kylässä alkoivat kaikki ajoissa korjata itsensä kotia. Lähestyi yleinen juhlallinen hiljaisuus. Metsästä puhalsi, kuin edellä ilmoittaja raitis tuulonen, vilpas leyhke kosketti jalkamiehen kasvoja, suhina oksilla ohimennen lyödä lämäytti tuvan oven kiinni, pyöritti tomua kadulla ja vaikeni pensaisin. Sen jäljessä kiiti raju tuuliaispää, hitaasti työntäen tiellä tomupatsasta; murtautui kylään, heitti ympärille muutamia lahonneita lautoja aidasta, vei mukanaan olkikaton, sotki hameen eräältä talonpojan vaimolta, joka kantoi vettä, ja ajeli poikki kadun kukkoja ja kanoja, levitellen niiden purstoja.
Se oli mennyt ohitse. Taas oli äänettömyys. Kaikki hyöri ja piiloitteleiksi; tyhmä pässi yksin ei aavistanut mitään; se märehti vaan kaikessa rauhallisuudessa, seisten keskellä katua ja katsellen ylhäälle päin, ymmärtämättä yleistä hälinää; höyhen ja oljen korret, pyörien tiellä, ponnistelivat voidakseen seurata tuuliaispäätä.
Putosi pari kolme suurta vesipisaraa – ja äkkiä leimahti salama. Ukko vanhus nousi multapenkiltä ja kiiruusti vei lapsenlapset tupaan; ämmä silmiään ristien pani nopeasti oven kiini ja sulki akkunan.
Ukkonen järähti, sekoittaen ihmispauhinan ja juhlallisesti, majesteetillisesti liiti läpi ilman. Säikähtynyt hevonen irtautui liiasta ja riensi nuorineen pellolle; turhaan seuraa sitä talonpoika. Mutta sade se karisee ja pieksee aina tiheämmin ja tiheämmin, rapisuttaa kattoja ja akkunoita kovemmin. Valkonen kätönen pelokkaasti työntää balkongille hellän huolen esineitä – kukkia.
Ensimäisestä ukkosen räjähdyksestä risti Anna Pavlowna silmänsä ja läksi pois balkongilta.
"Ei, tänään ei maksa enää odottaa", sanoi hän huoaten, "ukkosen ilman tähden on hän jonnekin pysähtynyt, kenties yöksi".
Äkkiä alkoi kuulua pyörien kolinaa, mutta ei lehdosta, vaan syrjästä. Joku ajoi pihaan. Adujewan sydän meni tainnoksiin. "Kuinka hän tulee sieltä kautta?" ajatteli hän. "Tahtoikohan tulla salaa? Mutta ei, eihän siellä ole tietä".
Hän ei tiennyt mitä piti ajatellakaan; vaan pian kaikki selveni. Hetkisen kuluttua astui Anton Ivanitsh sisään. Hänen tukkansa välähteli hopealta; itse hän oli lihonut; posket olivat paisuneet työttömyydestä ja liiallisesta syömisestä. Hänen yllään oli sama takki ja samat leveät housut.
– Olenpa minä Teitä odottanut aika lailla, Anton Ivanitsh, aloitti
Anna Pavlowna, luulin ettette tulisikaan – olin joutua epätoivoon.
– Synti on sellaista ajatella, jostain toisesta voisitte kyllä, hyvä ystävä – vaan ei minusta. Minua ei viekotellakaan joka paikkaan… Teidän pitäisi sitä kaikkein vähemmin tehdä. Ei se ole minun syyni, että niin kauan olen viipynyt, minä nykyään ajan yhdellä hevosella.
– Kuinka niin? kysyi hajamielisesti Anna Pavlowna, lähestyen akkunaa.
– Ystävä hyvä, Pavel Savitshilla olleista ristiäisistä saakka on täplikäs liikannut; mikä hiisi lienee kuskin päähän pistänyt, pani, näet, vanhan aitan oven kaivannon poikki… näetkös, he ovat köyhiä ihmisiä! Ei ollut varaa panna uusia lautoja! Ovessa oli naula tahi haka, – hiisi sen tiesi, mikä se lienee ollut! Kun hevonen astui sille, niin se kaatui sivulle ja milt'ei taittanut niskaani… mokomat juuttaat!
Siitä saakka se on ruvennut liikkaamaan… Kyllä ne ovat semmoisia riettaita! Ette usko, hyvä ystävä, miten, niillä on kotona: usein vaivaishuoneessa paremmin elätetään ihmisiä. Mutta Moskovassa, Kusnetskin sillalla, niin jok'ikinen vuosi panevat kymmenen tuhatta.
Anna Pavlowna kuunteli häntä hajamielisenä ja nyykytti hiljakseen päätään, kun tämä oli lopettanut.
– Minähän olen saanut Sashenkalta kirjeen, Anton Ivanitsh! keskeytti hän, hän kirjoittaa saapuvansa tänne kahdenkymmenen päivän vaiheilla: en tahtonut mitenkään tointua ilosta.
– Olen kuullut, hyvä ystävä. Proshka kertoi sen minulle, ensin en voinut oikein käsittää mitä hän puhui; luulin hänen jo tulleeksi; ilosta nousi oikein hiki päähäni.
– Antakoon Jumala Teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kuin meitä niin rakastatte.
– Kuinka en teitä rakastaisi! Olenhan minä Aleksander Feodoritshia käsilläni kantanut: hän on minusta kuin omainen.
– Kiitoksia Teille, Anton Ivanitsh. Jumala Teitä palkitkoon! Kahteen yöhön en ole melkein ollenkaan maannut, enkä ole antanut palvelijoidenkaan maata: jos hän sattuisi tulemaan epämääräiseen aikaan, ja me kaikki nukkuisimme – se olisi vasta kaunista. Eilen ja toissapäivänä kuljin minä lehtoon asti. Jalkasin, tänäänkin olisin mennyt, mutta kirottu vanhuus ottaa vallan. Yöllä unettomuus on minut tehnyt voimattomaksi. Istukaa Anton Ivanitsh. Olettehan läpi märkä; tahtoisitteko ottaa ryypyn ja aterioida? Ehkä saamme myöhään käydä puoliselle: odotetaan kallista vierasta.
– Jos häntä sitten haukkaisi. Totta puhuakseni olen minä muutoin jo aterioinut.
– Missä Te ennätitte?
– Sivumennen pysähdyin Maria Karpownalle. Piti tulla ihan niiden ohitse: suuremmaksi osaksi hevosen tähden, kuin itseni tähden: annoin sen hieman levähtää. Ei se ole leikintekoa tällaisessa helteessä tulla kaksitoista virstaa! Siellä haukkasin samalla. Hyvä oli etten totellut: en jäänyt sinne, kun he pidättelivät, muutoin ukkonen olisi pidättänyt siellä koko päivän.
– Kuinka jaksaa Maria Karpowna?
– Jumalan kiitos: käski sanomaan terveisiä.
– Suuri kiitos; entäs tytär Sofia Mihailowna, miten hän miehineen jaksaa?
– Hiljakseen, hyvä ystävä; kuudes lapsi on jo tulossa. Parin viikon päästä sitä odotetaan. Pyysivät minun käymään heillä niinä aikoina. Köyhästi niillä on talossa, ei hennoisi tuota nähdäkään. Luulisi, ettei tuossa olisi aikaa lapsia ajatellakaan. Mutta ei: niihin vaan pyritään.
– Mitä Te sanotte?
– Jumal' avita! Huoneissa ovat pihtipielet vinossa; laattia liikkuu vaan jalkain alla; katto vuotaa. Eikä ole millä antaisi laittaa, pöydälle panevat soppaa, piirakaisia ja lammaslihaa – siinä on kaikki. Mutta kutsuvat kuitenkin niin innokkaasti!
– Tähtäili vielä minun Sashenkaani, mokomakin vares.
– Hänestäkö olisi ollut tällaiselle kotkalle! Kärsimättömänä odotan minä saadakseni nähdä häntä: miten kaunis hän mahtaneekaan olla. Minä vähän aprikoitsen, Anna Pavlowna! eiköhän hän liene itse hankkinut jotaki ruhtinatarta tahi kreivitärtä, eivätköhän tullekin pyytämään Teidän siunaustanne ja kutsumaan häihin?
– Mitä Te puhutte, Anton Ivanitsh, sanoi Pavlowna mykistyen ilosta,
– Tosiaan!
– Voi, rakas Anton Ivanitsh, antakoon Jumala Teille terveyttä! Niin tosiaan! Olin jo unhottanut: aioin Teille kertoa ja unhotin koko asian: mietin ja mietin, mitä se olisi, se pyöri ja hyöri kielelläni; kun kaikki olisi ympäri käynyt olisin ehkä unohtanut vielä. Mutta ettekö söisi ensin aamiaista, vai kertoisinko nyt?
– Sama se vaikkapa aamiaistakin syödessäni: – minä en kadota en palaista – … en sanankaan.
– No niin, alkoi Anna Pavlowna, kuin tuotiin aamiainen ja Anton
Ivanitsh oli istunut pöydän ääreen, – minä näin…
– Ettekö itse aio ollenkaan syödä? kysyi Anton Ivanitsh.
– Ai! Voisinko nyt syömistä ajatella? Ei palaistakaan menisi kurkustani alas; taanoin en voinut juoda kupillista teetä loppuun. – Siis, minä uneksin, että minä istuin näinikään ja noin vastapäätäni seisoi Agrafena tarjotin kädessä. Minä olin sitten hänelle sanovinani: "Agrafena, minkätähden tarjottimesi on tyhjä?" Mutta hän oli vaan ääneti ja katseli oveen päin. "Hyvänen aika!" ajattelin minä unissani itsekseni, "miksi hän on ääneti ja mitä varten hän katselee oveen päin?" Minä katsoin sinne myöskin… katsoin: ei aikaakaan, niin Sashenka astuu sisään niin surullisena, hän lähestyi minua ja sanoi ihan kuin ilmissä: "hyvästi äitiseni, minä matkustan kauas, tuonne noin", hän osoitti järveä, enkä "palaja enää koskaan", sanoi hän. "Minne aiot ystäväiseni?" kysyin minä, mutta sydäntäni vihloi niin että… Hän oli olevinaan ääneti, mutta itse hän katseli minua niin kummallisesti ja sääliväisesti. "Mutta mistä sinä tulit kyyhkyseni?" olin minä kysyvinäni taas. Mutta hän, sydänkäpyseni, huokasi ja osoitti taaskin järveä. "Järvestä", sanoi hän tuskin kuuluvasti: – "veden asukkaiden luota." Minä rupesin ihan kokonaan vapisemaan ja heräsin siihen. Tyynyni oli aivan kostunut kyyneleistä; herättyänikin en voinut oikein tointua; istun vuoteellani, mutta itse minä vaan itken, kyyneleet tulvaavat ja itken. Kun nousin, niin paikalla sytytin lampun Kasanin Maria Neitsyen eteen: kaiketikin Hän, armollinen puoltajamme, varjelee häntä kaikista vaaroista ja onnettomuuksista. Kamala epäilys on minussa noussut! En voi käsittää, mitä tämä merkitsee? Kun hänelle ei olisi vaan mitään tapahtunut? Tämmöinen ukkonen…
– Itkeminen unissa, hyvä ystävä, se merkitsee hyvää! sanoi Anton Ivanitsh, särkiessään munaa lautasen reunaan, huomenna hän saapuu ihan varmaan.
– Minäpä arvelin, emmekö menisi jälestä aamiaisen lehtoon häntä vastaan; kun minä jollain tavalla sinne pääsisin; mutta tulipa jo niin lokaiseksi tie.
– Ei hän tänään saavu: minulla on sellainen aavistus!
Samassa toi tuuli mukanaan kaukaista kellojen kilinää, jotka äkkiä menivät kuulumattomiin. Anna Pavlowna pidätti hengitystä.
– Ah, sanoi hän, keventäen rintaansa huokauksella, mutta minä luulin…
Äkkiä kuului taaskin.
– Herra, Jumala! eiköhän ollutkin kellon ääni? sanoi hän ja syöksi balkongille.
– Ei, vastasi Anton Ivanitsh, täällä on varsa läheisyydessä kello kaulassa syömässä: minä huomasin sen matkalla. Minä vielä sitä säikäytin, se olisi muutoin mennyt rukiisen. Miksi ette anna sitoa jalkaa nuoralla?
Äkkiä kello soi aivan kuin balkongin alla ja kuului yhä kovemmin ja kovemmin.
– Herrainen aika! Tosiaan: tänne, tänne tulevat! Se on hän, hän! huusi Anna Pavlowna. Ai, ai! Juoskaa Anton Ivanitsh! Missä palvelusväki on? Missä on Agrafena? Ei ole ketään!.. Hän tulee ihan kuin vieraasen taloon, Jumalani!
Hän joutui ihan pois suunniltansa. Kello se soi melkein kuin kamarissa.
Anton Ivanitsh hyppäsi ylös pöydän takaa.
– Hän se on, hän! huusi Anton Ivanitsh. Tuolla on Evseikin kuskinistuimella! Missä on Jumalan kuva, suola ja leipä? Antakaa pian tänne! Mitä minä vien hänelle portailla vastaan? Kuinka saattaa mennä ilman suolaa ja leipää? Sillä on merkityksensä… Mikä epäjärjestys teillä on? Ei kukaan ole sitä ajatellut. Mutta, Anna Pavlowna, mitä Te siinä itse sitte töllistelette, kun ette mene vastaan? Juoskaa pian…
– En voi! sai hän tuskin sanotuksi, jalat pettävät.
Näillä sanoilla laskeusi hän nojatuoliin. Anton Ivanitsh sieppasi pöydältä leipäpalasen, pani sen ja suola-astian lautaselle sekä hyökkäsi ovea kohti.
– Ei ole niin mitään valmistettu! ärisi hän.
Mutta samassa ovessa tuli heitä vastaan kolme lakeijaa ja pari palvelustyttöä.
– Hän tulee, tulee! Hän on tullut, huusivat he kalpeina ja säikähtyneinä, aivan kuin olisi tullut rosvoja.
Niiden jäljessä tuli heti Aleksander.
– Sashenka! ystäväni!.. huudahti Anna Pavlowna, seisahtui yht'äkkiä ja katseli neuvottomana Aleksanderia.
– Missä on Sashenka?
– Minähän se olen, äitiseni! vastasi tämä suudellen hänen kättään.
– Sinä?
Äiti katseli häntä tarkasti.
– Sinä se olet, todellakin olet ystäväni! sanoi hän rajusti syleillen poikaansa. Sitten Adujewa katsoi taas äkkiä häneen.
– Mutta mikä sinun on? Et taida olla terve? kysyi hän rauhattomana eikä päästänyt sylistään.
– Olen terve, äitiseni.
– Terve! Millaiseksi sinä olet tullut, kyyhkyseni? Senlaisenako minä sinun päästin?
Adujewa painoi häntä lujasti rintaansa vastaan ja rupesi katkerasti itkemään. Hän suuteli poikansa päätä, poskia ja silmiä.
– Missä sinun hiuksesi ovat? Olivathan ne kuin silkki! saneli hän kyynelten valtaamana: – silmät loistivat kuni kaksi tähteä; posket – kuin veri ja maito; olit kokonaisuudessa kuin mehukas omena. Arvasinhan minä, pahat ihmiset ovat sinut turmelleet, kadehtivat sinun kauneuttasi ja minun onneani! Mutta mihin setä silloin katsoi? Minä annoin sinut hänelle kädestä käteen kuin kunnon miehelle ainakin! Ei hän osannut säilyttää aarretta! Kyyhkyseni!..
Muija paha itki ja osoitti hyväilyjään hänelle.
"Kyyneleistä uneksia ei taidakaan olla hyvää!" ajatteli Anton
Ivanitsh.
– Mitä Te itkette, hyvä ystävä, hänen tähtensä kuin kuolleen? kuiskasi hän. Ei se ole hyvä! sillä on merkityksensä.
– Terve, Aleksander Feodoritsh, sanoi hän, antoi Jumala näet vielä tässäkin maailmassa kohdata toisiamme.
Aleksander ojensi hänelle ääneti kätensä. Anton Ivanitsh meni katsomaan, oliko kaikki kärryistä otettu pois, sitten hän alkoi kutsua talonväkeä tervehtimään herraa. Kaikki tungeiksivatkin eteisessä ja porstuassa. Hän asetti kaikki järjestykseen ja neuvoi, miten kunkin piti tervehtiä: minkä piti suudella herran kättä, kenen olkapäätä, minkä ainoastaan vaatteen lievettä ja mitä silloin piti sanoa. Erään pojan hän ajoi kokonaan pois, sanoen hänelle: "mene ja pese naamasi ensin ja pyyhi nenäsi".
Evsei, remmillä vyötettynä ja kokonaan tomussa, tervehti talonväkeä: se ympäröi hänet aivan kokonaan.
Hän lahjoitteli pietarilaisia tuomisia: kuka sai hopeasormuksen, kuka koivusen nuuskarasian. Huomattuaan Agrafenan, pysähtyi hän kuin kivettynyt ja katseli tätä äänettömänä, tyhmällä riemulla. Agrafena katsoi häneen syrjästä, kulmien alta, mutta vastoin tahtoaan muuttui hän: alkoi nauraa ilosta, sitten itkeä, mutta ei aikaakaan, niin kääntyi syrjään ja rypisti kulmiansa.
– Miksi olet ääneti? sanoi hän. Mokoma pöllö: et edes tervehdi! Mutta Evsei ei voinut sanoa mitään. Hän lähestyi Agrafenaa samalla tyhmällä hymyllä. Tämä antoi itseään niin ja näin syleillä.
– Hiisikö sinut tänne toi, sanoi hän äkäisesti, katsellen häntä
välistä salavihkaa; mutta silmissä ja hymyssä ilmaantui suuri ilo. —
Kai pietarilaiset ovat… sinut jo kerran siellä panneet pyörälle?
Voi noita viiksiä, jotka olet kasvattanut.
Evsei veti taskustaan esille pienen paperisen kotelon ja antoi sen hänelle. Siellä oli pronssiset korva renkaat. Sitten hän otti säkistä paketin, jossa oli suuri huivi.
Agrafena sieppasi ja pisti vikkelästi, katsomatta kumpaakaan, kaappiin.
– Näyttäkää tuomisia, Agrafena Ivanowna, sanoivat muutamat talonväestä.
– Mitä niissä on katsomista? Mitä ette ole nähneet? Mitä tässä tungeksitte! huusi hän heille.
– Tuossa olisi vielä! sanoi Evsei, ojentaen hänelle toisen paketin.
– Näyttäkää, näyttäkää! alkoivat muutamat kiusata.
Agrafena repäsi paperikäärön ja sieltä putoili muutamia korttipakkoja, käytettyjä, mutta melkein uusia korttia.
– Löysitpä jotain tuotavaa! sanoi Agrafena. Luuletko, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin korttia pelata? Vai niin! Keksitpä jotakin: rupeaisinko minä sinun kanssasi korttia pelaamaan!
Hän piiloitti kortitkin. Tunnin päästä istui Evsei taaskin vanhalla paikallaan, pöydän ja uunin välissä.
– Taivaan Herra tätä rauhaa, rauhaa! puheli hän milloin vetäen kokoon, milloin pitkäksi jalkojaan, toista on täällä. Pietarissa oli aivan vankilan kaltaista elämää. Olisiko mitään syötävää, Agrafena Ivanowna? En ole mitään maistanut, sittenkuin viimeisellä pysäkillä.
– Et ole vielä vanhasta tavastasi luopunut? Tuossa on! Näes vaan, miten tarttui ruokaan; näkyy, ettei teitä siellä olla syötetty.
Aleksander kulki kaikkien huoneiden läpitse, meni sitten puutarhaan, seisattuen joka pensaan ja joka penkin eteen. Äiti seurasi häntä ja huokaili katsellessaan pojan kalpeita kasvoja, mutta pelkäsi kuitenkin itkeä; häntä säikäytti Piotr Ivanitsh. Hän kyseli pojan eloista ja oloista, mutta ei voinut mitenkään päästä syyn perille, miksi hän oli tullut niin laihaksi, kalvakaksi ja niihin olivat hiuksensa joutuneet. Hän tarjosi pojalle sekä juotavaa että syötävää, mutta hän kieltäytyi kaikesta, sanoen olevansa väsynyt matkasta ja haluavansa nukkua, Anna Pavlowna tarkasti, oliko tila hyvin tehty, torui tyttöä, että se oli kova, pakoitti tekemään uudestaan hänen aikanaan, eikä mennyt ennen pois kuin Aleksander oli pannut maata. Hän meni ulos varpaisillaan, kielsi palvelusväkeä puhumasta sekä hengittämästä kovaa ja astumasta saappaat jalassa. Sitten hän käski lähettää Evsein luokseen. Tämän kanssa tuli Agrafenakin. Evsei kumarsi jalkoihin asti rouvalle ja suuteli hänen kättään.
– Mikä Sashenkalle on tullut? kysyi hän ankarasti. Minkä näköiseksi hän on tullut – hä?
Evsei oli vaiti.
– Mitä varten sinä olet ääneti? kysyi Agrafena. Kuuletko, mitä rouva sinulta kysyy?
– Miksi hän on niin laihtunut? sanoi Anna Pavlowna, Minne hänen hiuksensa ovat joutuneet?
– Ei voi tietää, rouva! sanoi Evsei. Se on herran asia.
– Et voi tietää! Mitä sinä olet sitten katsonut? Evsei ei tiennyt, mitä piti sanoa ja oli vaiti.
– Löysittepä hänestä uskotun, rouva! sanoi Agrafena, rakkaudella katsellen Evseitä. Mitä sinä siellä teit? Puhu rouvalle! Kyllä sinä saat kyydin!
– Rouva hyvä, minäkö en olisi ollut innokas, sanoi pelokkaasti
Evsei, katsoen milloin rouvaan, milloin Agrafenaan: – olen palvellut uskollisesti ja totisesti, kysykää jos tahdotte vaikka
Arhipitshilta…
– Keltä Arhipitshilta?
– Sikäläiseltä portinvartijalta.
– Mitä sinä höpötät! huomautti Agrafena. – Älkää viitsikö häntä kuunnella, rouva! Läävään hänet pitäisi teljättämän – niin tietäisi kyllä.
– Olen valmis täyttämään herrasväen tahdon, jatkoi Evsei, vaikka minun pitää paikalla kuolla! Minä otan Jumalan kuvan seinältä alas…
– Kaikki olette puhuessa hyvät! sanoi Anna Pavlowna, mutta kun tulee työ kysymykseen, niin ei teitä kuulukaan. Kyllä näkyy, että olet hyvin herraa hoitanut: olet antanut mennä niin pitkälle, että kyyhkyseni on terveytensä menettänyt! Kyllä olet häntä hoitanut! Kyllä minä sinua opetan…
Hän uhkasi Evseitä.
– Minäkö en olisi häntä hoitanut, rouva? Kahdeksassa vuodessa ei ole herran paidoista kadonnut kuin yksi, minulla ovat tallella kaikki kuluneetkin.