– Onko hänellä varoja? kysyi asiakumppani.
– Ei; joku satanen sielu.
– Mitä siitä! Jos on taipumusta, niin hän menestyy täällä… ettehän tekään paljosta alkanut, mutta nyt, Jumalan kiitos…
– Ei! hänestä ei ole mihinkään! ei hän saa mitään toimeen! Tuommoinen turhanpäiväinen ihastus ei kelpaa minnekään, ei hän totu täkäläiseen järjestykseen; missä hän voisi menestyä! Turhaan hän tuli… mutta se on hänen oma asiansa.
Aleksander piti velvollisuutenaan rakastaa setäänsä, mutta ei voinut mitenkään tottua hänen luonteesensa ja mielipiteisiinsä.
Setä taitaa olla hyvä ihminen, kirjoitti hän eräänä aamuna Paspelowille: sangen viisas, mutta hän on erittäin proosallinen ihminen, ijankaikkisesti asioissaan ja laskuissaan. Hänen henkensä on aivan kuin maahan kiinnitetty, eikä koskaan kohoa puhtaasen, maan loasta puhdistettuun ihmisen henkisen tutkistelemisen maailmaan. Hänellä on taivas eroittamattomasti maahan sidottu, me emme taida sielujen puolesta sointua. Tullessani tänne, ajattelin minä, että hän, niinkuin setä ainakin, antaa minulle sijan sydämessään, lämmittää minua täällä kylmässä tulvassa tulisilla ystävyyden syleilyillä; ystävyys, tiedäthän, on toinen luoja! Mutta hän ei ole muuta kuin yksi tämän tulvan esittäjistä. Ajattelin jakaa aikani hänen kanssaan, etten eroaisi hänestä hetkeksikään, mutta mitä olen kohdannut? – Kylmiä neuvoja, joita hän sanoo järjellisiksi; olkoot ennen järjettömiä, kunpa vaan olisivat täynnä lämpöistä osanottoa. Hän on ylpeä eikä ylpeäkään, kaikkien todellisten sydämen vuodatusten vihollinen. Me emme syö päivällistä emmekä illallista, emmekä käy missään yhdessä. Tultuaan kotia ei hän koskaan sano missä on ollut ja mitä hän on tehnyt, eikä myös koskaan sano, mihin menee ja mitä varten, ketä tuttavia hänellä on, miellyttääkö häntä mikä tahi ei, miten hän viettää aikaansa. Ei hän ole koskaan erittäin vihainen, ei ystävällinen, ei suruinen, eikä iloinen. Hänen sydämellensä ovat rakkauden ja ystävyyden puuskat ja ihanteelliset pyrinnöt kaikki vieraita. Välistä kun rupean puhumaan, puhun kuin innostunut prohveetta, melkein kuin meidän suuri unohtumaton Ivan Semenitsh, silloin kun aina vapisimme ihastuneina hänen tulisista silmäyksistään ja sanoistaan, mutta setä? Hän kuuntelee, olkapäät kohotettuina, katsoo eriskummallisesti, tahi nauraa omalla tavallaan, semmoisella naurulla, joka saa vereni jähmettymään – ja silloin hyvästi minun innostukseni! Välistä minä näen hänessä aivan kuin Pushkinin pahan hengen… Hän ei usko rakkautta olevan j.n.e., sanoo ettei ole onnea ja ettei sitä kukaan ole luvannut, että löytyy vaan elämä, joka jakautuu hyvään, pahaan, hauskuuteen, menestykseen, terveyteen, rauhaan, sitten ikävyyksiin, vastoinkäymiseen, rauhattomuuteen, tautiin j.n.e., että kaikkea tätä täytyy katsella jokapäiväisesti, eikä koota päähänsä turhamaisia – mitä lajia? Turhamaisia – kysymys siitä, miksi olemme luodut, mihin me pyrimme, – että tämä ei ole meidän huolemme, ja ett'emme sitten näe mitä nokkamme edessä on emmekä tee työtämme… ainoastaan työstä saa kuulla! Hänestä ei voi huomata onko hän nautinnon tahi proosallisen työn vaikutusvoiman alla! Laskujensa vieressä sekä teatterissa on hän samankaltainen; hän ei tunne valtaavia vaikutuksia eikä taida rakastaa mitään kauneutta; se on vierasta hänen sielulleen; minä luulen ettei hän ole lukenut Pushkiniakaan…
Piotr Ivanitsh ilmestyi odottamatta veljensä pojan kamariin ja tapasi hänet kirjeen ääressä.
– Minä tulin katsomaan, miten olet täällä asettunut, sanoi setä – ja tulen puhumaan asiasta.
Aleksander hyppäsi ylös ja peitti jotain vikkelästi kädellään.
– Piiloita, piiloita salaisuutesi, sanoi Piotr Ivanitsh: – minä käännän pois itseni. No, oletko peittänyt? Mutta sieltä putosi jotain? Mitä tämä on?
– Se ei ole, setä, mitään… alkoi Aleksander, mutta hämmästyi ja oli ääneti.
– Taitaa olla hiuksia! Toden perästä ei mitään oikeastaan, kun näin kerran yhden, niin näytä sekin, mitä piiloitit käteesi.
Aleksander, niinkuin koulupoika, joka saadaan kiinni, aukasi vastoin tahtoansa kätensä ja näytti sormuksen.
– Mitä tämä on? Mistä? kysyi Piotr Ivanitsh.
– Nämät ovat, setä, aineellisia merkkejä… aineettomissa suhteissa…
– Mitä? Mitä? Annapas tänne nuo merkit.
– Ne ovat pantteja…
– Varmaan olet maalta tuonut?
– Sofialta sain, setä, muistoksi… jäähyväishetkellä…
– Oikein arvattu. Ja näitä olet kulettanut tuhannen viidensadan virstan takaa?
Setä pudisti päätään.
– Ennen olisit tuonut vielä säkillisen kuivattuja vattuja: ne olisi voinut myydä puotiin, mutta nämät pantit…
Hän katseli vuorotellen hiuksia ja sormusta, hiuksia hän haisteli ja sormusta punnitsi kädessään. Sitten hän otti pöydältä paperi palasen, kääri siihen molemmat merkit, puristi ne kovaan kääryyn ja – yks kaks nakkasi akkunasta ulos.
– Setä! huusi Aleksander rajusti ja tempasi häntä kädestä kiinni, mutta myöhään: käärö lensi naapurin katon kulman poikki ja putosi kanavaan parkkilaivan reunalle, jossa oli tiilejä, sieltä vierähti alas ja putosi sitten veteen.
Aleksander oli ääneti ja katsoi katkerasti soimaavalla katseella setää.
– Setä! toisti hän.
– Mitä?
– Kuinka voisin nimittää tekoanne.
– Heittämiseksi akkunasta kanavaan aineettomia merkkejä ja muuta joutavaa ja turhamaisuutta, jota ei tarvitse pitää huoneessa…
– Turhamaisuutta, tämäkö turhamaisuutta?
– Mitä sinä luulit? – Puolet sinun sydämestäsi… Minä tulin asialle hänen luokseen, mutta mitäpäs hän tekee – istuu ja mietiskelee joutavaa!
– Häiritseekö se asiaa, setä?
– Paljon. Aika kuluu, mutta sinä et ole tähän saakka sanaakaan sanonut aikomuksistasi: tahdotko palvella, oletko valinnut muun toimen – et sanaakaan! Ja kaikki tämä tulee siitä, että sinulla on Sofia ja merkit mielessä. Kas, tuossa taidat hänelle kirjettäkin kirjoittaa? Niinkö?
– Niin…minä alotin…
– Oletko äidillesi kirjoittanut?
– En vielä, minä aioin kirjoittaa huomenna.
– Miksikä huomenna? Äidille huomenna, ja Sofialle, joka sinun kuukauden päästä pitää unhottaa, tänään…
– Sofianko? Voisiko hänet unhottaa?
– Täytyy. Jos en olisi heittänyt ulos sinun panttejasi, niin olisit ehkä muistanut häntä liian kuukauden. Minä tein sinulle kahdenkertaisen palveluksen. Muutaman vuoden päästä nämät pantit olisivat muistuttaneet sinulle hullutusta, josta olisit punastunut.
– Punastunut semmoisesta puhtaasta, pyhästä muistosta? Se merkitsee, ettei saa tunnustaa runollisuutta…
– Mikä runollisuus hulluudessa on? Sinun tätisi kirjeessä esimerkiksi on runollisuutta! keltainen kukkanen, järvi, joku salaisuus… Kun aloin lukea – niin minun tuli niin paha olla, etten voi sanoa! Vähältä etten punastunut, enkä minä lakannut punastumasta!
– Tämä on hirmuista, hirmuista, setä! Varmaan ette ole koskaan rakastanut?
– En voinut kärsiä merkkejä.
– Tämä on jonkinmoinen puinen elämä! sanoi Aleksander kovalla mielen liikutuksella: – jähmetystä mutta ei elämää! Jähmettyä ilman innostusta, ilman kyyneleitä, ilman eloa, ilman rakkautta…
– Ja ilman hiuksia! lisäsi setä.
– Setä, kuinka te voitte noin kylmästi pilkata sitä, joka on parasta maan päällä? Se on rikos… Rakkautta…pyhiä tunteita!..
– Kyllä tunnen tuon pyhän rakkauden: sinun ijälläsi kun nähdään kihara, kenkä, sukkanauha, liikutetaan kättä – niin pitkin ruumista juoksee tuo pyhä, ylevä rakkaus, ja annapas sille vielä valtaa, niin tuota… Valitettavasti sinun rakkautesi on vielä tulevaisuudessa; siitä et mene mihinkään pakoon, mutta työ menee sinulta, jos et rupea sitä tekemään.
– Mutta eikö rakkaus ole myös velvollisuus?
– Ei; se on hauska ajanvietto, mutta sen valtaan ei saa liiaksi antautua, muuten tulee juoruja. Sen vuoksi minä pelkään sinun tähtesi. – Setä pudisti päätään.
– Minä olen melkein löytänyt sinulle paikan. Tahdothan sinä palvella? sanoi setä.
– Ah, setä, minä olen niin iloinen! Aleksander suuteli äkkiä setää poskelle.
– Löysitpä kerran tilaisuuden! sanoi setä pyyhkien poskeaan. – Kuinkas minäkään en ollut varoillani… No, kuule sitten. Sano, mitä osaat ja mihin tunnet itsesi olevan sopivan?
– Minä tunnen jumaluusoppia, kaupungin-, rikos-, varsinaiset- ja kansanoikeudet, osaan diplomatiaa, poliitillista talouden hoitoa, filosofiaa, estetiikkaa, muinaistiedettä…
– Malta, malta! Mutta osaatko kunnollisesti kirjoittaa venäjän kieltä? Se on tällä kertaa kaikkein tarpeellisinta.
– Mikä kysymys, setä, osaanko kirjoittaa venäjän kieltä! sanoi Aleksander ja juoksi piirongin luo, josta hän alkoi vetää esille kaikenlaisia papereita, mutta setä otti sillä välin pöydältä jonkun kirjeen ja alkoi sitä lukea.
Aleksander tuli paperien kanssa pöydän luo ja näki, että setä luki kirjettä. Paperit putosivat hänen käsistään.
– Mitä te luette, setä? sanoi hän peljästyneenä.
– Tuossa oli kirje, ystävälle luultavasti. Suo anteeksi – minä tahdoin nähdä, miten sinä osaat kirjoittaa.
– Ja te luitte sen?
– Niin melkein, – pari riviä jäi ainoastaan – lopetan ihan paikalla; mitä siitä; eihän tässä ole salaisuuksia, muussa tapauksessa ei se olisikaan tässä vetelehtinyt, niin vaan…
– Mitä te nyt ajattelette minusta, setä?..
– Ajattelen, että sinä kirjoitat kunnollisesti, virheettömästi ja sujuvasti.
– Varmaan ette ole lukenut mitä tuossa on kirjoitettu! kysyi
Aleksander vilkkaasti.
– Ei, kyllä taisin lukea, sanoi Piotr Ivanitsh katsoen molempia sivuja: – alussa kuvaat Pietaria, mielen vaikutuksia ja sitten minua.
– Herra Jumala! huudahti Aleksander ja peitti molemmin käsin kasvonsa.
– Mitä sinä? Mikä sinua vaivaa?
– Te puhutte tätä niin rauhallisesti? Ettekö ole minulle vihainen ja halveksi minua?
– En! Mistä syystä rupeisin riehumaan?
– Sanokaa vielä kerran, rauhottakaa minua.
– En, en, en!
– Minä en usko; näyttäkää toteen, setä…
– Millä tahdot?
– Syleilkää minua.
– Suo anteeksi, en voi.
– Miksi ette?
– Siksi, ettei siinä teossa ole järkeä eikä ymmärrystä, tahi, sanoen sinun professorisi sanoilla, halu ei kehoita minua siihen; jos sinä olisit nainen – olisi eri asia: silloin sitä tehdään ajatuksetta, muusta kehoituksesta.
– Tunne, setä, pyrkii ulos, tahtoo puheta ja innostua…
Minulla ei pyri eikä tahdo, ja jos pyrkisikin, niin minä pidättäisin – neuvon sinua tekemään samaa.
– Miksi niin?
– Siksi, että jälestäpäin, kun tarkastat lähemmin sitä ihmistä, jota olet syleillyt, et tarvitsisi punastua syleilyksestäsi.
– Eikö tapahdu semmoista, setä, että työnnetään luotaan ihminen ja jälestäpäin kadutaan sitä.
– Tapahtuu; sen vuoksi minä en koskaan työnnäkään luotani.
– Ettekö minuakaan työnnä käytökseni tähden, ettekö kutsu minua pöllöksi?
– Sinun mielestäsi jokainen, joka kirjoittaa loruja, on pöllö. Siinä tapauksessa niitä karttuisi lukematoin paljous.
– Mutta lukea itsestään tuommoisia katkeria totuuksia – ja keltä?
Omalta veljensä pojalta!
– Sinä luulet kirjoittaneesi totuuden?..
– Oi, setä!.. tietysti minä olen erehtynyt…minä korjaan…antakaa anteeksi…
– Tahdotko, niin minä sanelen sinulle totuuden?
– Olkaa niin hyvä.
– Istu ja kirjoita.
Aleksander otti arkin paperia ja kynän, mutta Piotr Ivanitsh katahtsi kirjeesen, jonka oli lukenut, ja saneli:
"Rakkahin ystävä!"
– Kirjoititko?
– Kirjoitin.
"Pietaria ja mielen vaikutuksiani en rupea sinulle kuvaamaan:"
"En rupea kuvaamaan", sanoi Aleksander kirjoitettuaan.
"Pietari on aikoja sitten kuvattu, mutta mitä ei ole kuvattu, sitä täytyy itse nähdä; minun mielenvaikutukseni eivät kelpaa sinulle. Turhaa on tyhjän vuoksi kuluttaa aikaa ja paperia. Parempi on kuin kuvaan setäni, sillä se liikuttaa minua persoonallisesti."
– "Setä", sanoi Aleksander.
– No, tuossa sinä kirjoitat, että minä olen sangen hyvä ja viisas – kenties se on totta, kenties ei; otetaan siis ennen keskikohtaisesti. Kirjoita!
"Setäni ei ole tyhmä eikä paha, toivoo minulle hyvää…"
– Setä! minä voin arvon antaa ja kunnioittaa… sanoi Aleksander ja ojentui häntä suutelemaan.
"Vaikka hän ei riipu kaulassani", jatkot Piotr Ivanitsh sanelemista. Aleksander, joka ei ollut vielä ehtinyt ojentua hänen luokseen, istui nopeasti paikalleen. "Toivoo minulle hyvää, sillä hänellä ei ole syytä eikä halua toivoa pahaa, koska äitini, joka ennen muinoin oli hänelle tehnyt hyvää, on puolestani pyytänyt. Hän sanoo, ettei hän rakasta minua – ja se on vallan luonnollista: kahdessa viikossa ei voi rakastaa, enkä minäkään häntä vielä rakasta vaikka vakuutan päinvastoin."
– Kuinka tätä voi? sanoi Aleksander.
– Kirjoita, kirjoita!
"Mutta me alamme tottua toinen toiseemme. Hän sanoo, että voi tulla toimeen kokonaan ilman rakkautta. Hän ei istu kanssani sylitysten aamusta iltaan, sentähden ettei sitä lainkaan tarvitse tehdä, eikä hänellä ole aikaakaan."
– "Todellisten sydämen vuodatusten vihollinen" – sen voipi jättää: se on hyvä. – Kirjoititko?
– Kirjoitin.
– Mitä täällä vielä on? Proosallinen henki, paha henki… kirjoita!
Sillä välin kuin Aleksander kirjoitti, otti Piotr Ivanitsh pöydältä jonkin paperin, kiersi sen kääröön, otti tulta ja sytytti sillä sikarin, mutta paperin hän viskasi laattialle ja tallasi sen.
"Setäni ei ole paha henki, eikä enkeli, vaan semmoinen ihminen kuin kaikki muutkin", – saneli hän, – "mutta ei ole kokonaan sinun ja minun kaltaiseni. Hän ajattelee ja tuntee maallisesti, hän olettaa, että kun kerran elämme maan päällä, niin ei pidä siitä lentää taivaasen, jossa meitä ei vielä kaivata, mutta askaroida ihmisten töitä, joka on meidän kutsumuksemme. Siksi hän pakoittaa minua maalliseen työhön, ja muun muassa elämään, sellaiseen kuin elämä on, mutta ei sellaiseen kuin me tahtoisimme. Hän uskoo hyvään ja huonoon, kauniiseen ja ilkeään. Hän uskoo myös rakkauteen ja ystävyyteen, mutta ei ajattele, että ne ovat pudonneet taivaasta lokaan, vaan olettaa, että ne ovat luodut ihmisten kanssa ja ihmisiä varten, että niitä pitää sillä tavoin ymmärtääkin ja ylipäänsä katsella asiata tarkkaan, niiden oikealta kannalta, mutta ei kiitää, Jumala ties mihin. Rehellisten ihmisten kesken pitää hän mahdollisena mieltymystä, joka useimmista yhteiskunnissa ja tavoissa muuttuu ystävyydeksi. Mutta hän olettaa myöskin, että erillään ollessa tottumus kadottaa voimansa ja ihmiset unhottavat toinen toisensa ja ettei se ole olenkaan rikos. Sen johdosta vakuuttaa hän minulle, että minä unhotan sinut, ja sinä minut. Tämä kuuluu minusta ja varmaan sinustakin kummalliselta, mutta hän neuvoo tottumaan tähän ajatukseen, jonka vuoksi emme joudu molemmat pöllöjen lukuun. Rakkaudesta on hänellä sama mielipide, mutta vähäisillä värin muutoksilla: hän ei usko muuttumattomaan ijankaikkiseen rakkauteen, samoin kuin hän ei usko haltioihin – eikä opeta meitäkään uskomaan. Sitä paitsi neuvoo hän minua ajattelemaan sitä niin vähän kuin mahdollista, ja minä taas neuvon sinua. Se, sanoo hän, tulee itsestään – kutsumatta; sanoo ettei elämä ole ainoastaan siitä että sillä, niinkuin kaikella muullakin, on aikansa, mutta koko elinaikansa ruveta yhtä ainoaa rakkautta ajattelemaan – on typerää. Ne, jotka sitä hakevat, eivätkä voi hetkeäkään olla ilman sitä – elävät sydämellä, ja vielä pahemmallakin, päänsä nojalla. Setä rakastaa tehdä työtä, jota neuvoo minullekin, ja minä taas sinulle: – me kuulumme yhteiskuntaan, joka meitä tarvitsee. Työskennellessään hän ei unhota itseäänkään; työ tekee rahaa, mutta raha on mukavuutta, jota hän hyvin rakastaa. Sen ohessa on hänellä kenties tarkoituksensa, jonka johdosta minä varmaan en tule hänen perillisekseen. Setä ei ajattele aina virkaansa ja tehdasta, hän osaa ulkoapäin Pushkinia"…
– Tekö setä? sanoi hämmästynyt Aleksander.
– Niin, saat joskus kuulla. Kirjoita!
"Hän lukee kahdella kielellä kaikki mitä vaan tulee arvokasta, inhimillisen tiedon kaikilta aloilta, rakastaa taidetta, hänellä on kaunis kokoelma kuvia Hollannin koulusta – se on hänen mielikkinsä – käy usein teatterissa, mutta hän ei hätiköitse, eikä ryntää, ei oihka eikä voihka, sillä hän ajattelee sen olevan lapsellista; pitää hän itseään toki pidättää, eikä kiusata ketään mielen vaikutuksillaan, koska ei kukaan niitä tarvitse. Hän ei puhu myös kummallisella kielellä, ja neuvoo, että minäkin karttaisin sitä. Minä taas neuvon sinua. Hyvästi, kirjoita minulle harvemmin ja älä kuluta turhan vuoksi aikaasi. Ystäväsi se ja se. No, kuukausi ja päivän määrä."
– Kuinka voin lähettää tämmöisen kirjeen? sanoi Aleksander. "Kirjoita harvemmin" – kirjoita ihmiselle, joka tuli varta vasten sadan kuudenkymmenen virstan päästä sanomaan viimeiset jäähyväiset.
"Neuvon häntä, toista ja kolmatta"…
Ei hän ole tyhmempi minua: hän pääsi ulos toisena kokelaana.
– Ei vaaraa mitään, lähetä sittenkin; kenties hän tulee viisaammaksi: tämä saattaa hänet kaikellaisiin uusiin ajatuksiin. Vaikka jo lopetittekin oppimääränne, niin nyt koulunne vasta alkaakin.
– Minulla ei ole uskallusta, setä…
– Minä en ole koskaan sekaantunut vieraisiin asioihin, mutta sinä pyysit itse tekemään jotain sinulle; minä koetan saattaa sinut oikealle tielle ja keventää ensimmäisen askeleen, mutta sinä olet itsepäinen; no, tee kuin tahdot; minä sanoin vaan omat mielipiteeni, en minä pakoita; en minä ole sinun hoitajattaresi.
– Suokaa anteeksi, setä: minä olen valmis tottelemaan, sanoi
Aleksander ja pani paikalla kirjeen kiinni.
Pantuaan yhden kirjeen kiinni, alkoi hän hakea toista, joka oli Sofialle. Hän katsoi pöydältä – ei ole, pöydän alta – ei myöskään ole, laatikossa se ei ole ollutkaan.
– Haetko mitä? sanoi setä.
– Minä haen toista kirjettä, joka oli Sofialle. Setä alkoi myös etsiä.
– Missä se on? puhui Piotr Ivanitsh – en minä tosiaankaan heittänyt sitä akkunasta ulos…
– Setä! Mitä te olette tehnyt?
Olettehan sillä sytyttänyt sikarin! sanoi Aleksander surullisesti ja nosti ylös palaneet kirjeen jäännökset.
– Onko mahdollista? huudahti setä. Mitenkä minä niin tein, enkä huomannut? Kenties poltin kalleuden… Mutta tiedätkös mitä? Se on toiselta puolelta hyväkin…
– Ah, setä, Jumal' avita se ei ole miltään puolelta hyvä… huomautti Aleksander epätoivoisena.
– Tosiaan, se on hyvä: tähän postiin sinä et ennätä hänelle kirjoittaa, mutta tulevaan varmaan muutat mielesi ja kiinnyt palvelukseesi! sinulla ei tule olemaan semmoiseen aikaa, sillä tavoin teet yhden tyhmyyden vähemmän.
– Mitä hän ajattelee minusta?
– Mitä tahtoo. Minä luulen, että se on hänellekin hyödyllistä. Ethän sinä häntä nai? Hän ajattelee, että sinä olet hänet unhottanut, unhottaa itse sinut, ja punastuu vähemmän tulevan sulhasensa edessä, vakuuttaessaan sille, ettei hän ole koskaan rakastanut ketään, paitsi sitä.
– Setä, te olette kummallinen ihminen! Teillä ei ole olemassa pysyväisyyttä, ei lupausten pyhyyttä. Elämä on niin hyvä, niin täynnä suloutta, hempeyttä: se on kuin tyyni, kaunis järvi…
– Jossa kasvaa keltaisia kukkia, niinkö? katkasi setä.
– Kuin järvi, jatkoi Aleksander: – se on täynnä jotain salaperäistä, houkuttelevaa, se peittää itseensä niin paljon…
– Mutta, rakkahani.
– Miksi te, setä, ammennatte mutaa, miksi hajotatte ja hävitätte kaikki ilot, toiveet, hyvyydet… katsotte kaikkea niin mustalta puolelta?
– Minä katson oikealta puolelta – ja neuvon sinulle samaa: et tule hupsujen joukossa olemaan. Sinun käsityksesi mukaan on elämä hyvä maalla, jossa sitä ei tiedetä – siellä ei elä ihmisiä, vaan enkelejä: Sojeshalov'isi esimerkiksi on – pyhä ihminen, tätisi – kohoitettu, tunteellinen sielu, Sofia, luulen, samallainen hupsu kuin tätisi, ja vielä…
– Lopettakaa, setä! sanoi raivostunut Aleksander.
– Ja vielä semmoiset haaveksijat, kuin sinä: – nostavat nenänsä pitkin ilmaa, eiköhän jossain haise muuttumattomalle ystävyydelle ja rakkaudelle. Satannetta kertaa sanon: turhaan olet tullut…
– Hän rupeaa vakuuttamaan sulhasta, ettei ole muita rakastanut! puhui Aleksander melkein itsekseen.
– Sinä mätät vaan omiasi!
– Ei, minä olen vakuutettu, että hän antaa suoraan, jalolla avomielisyydellä hänelle minun kirjeeni ja…
– Ja merkit, sanoi Piotr Ivanitsh.
– Niin ja meidän välimme pantit… ja sanoo: – tuo, tuo on ensimmäiseksi herättänyt väräjämään sydämeni kielet; tuon nimen aikana ne soittivat ensikerran…
Sedän kulmakarvat alkoivat kohota ja silmät tulla suuremmiksi.
Aleksander oli ääneti.
– Miksi lopetit soittamisen kielilläsi? No, kultaseni, kyllä Sofiasi todella on typerä, jos hän tekisi semmoisen kepposen; toivon, että hänellä on äiti, tahi joku muu, joka häntä voi estää?
– Setä, te voitte sanoa typeryydeksi tämän pyhimmän sielun puhkeamisen, tämän jalon sydämen vuodatuksen! Mitä minua pitää ruveta teistä ajatteleman?
– Mitä näet viisaimmaksi. Hän saattaisi sulhasensa luulemaan Jumala ties mitä; kenties häät menisivät myttyyn. Ja minkätähden? Sentähden, että he ovat yhdessä poimineet keltaisia kukkia… Ei, sillä tavoin työt eivät tule tehdyiksi. Sinä voit siis kirjoittaa venättä – huomenna mennään piirikuntaan: minä olen jo puolestani puhunut entiselle virkaveljelleni, sen osaston päällikölle; hän sanoi olevan paikan; aikaa ei ole turhaan kuluttaminen… Minkä kimpun olet vetänyt esille.
– Ne ovat yliopistossa tehtyjä muistoon panoja. Sallikaa minun lukea muutama sivu Ivan Semenitshin luennosta Kreikalaisesta taiteesta…
Hän alkoi nopeasti käännellä sivuja.
– Oh, tee se armo minulle, että vapautat siitä! sanoi Piotr Ivanitsh rypistäen kulmakarvojaan. – Mutta mitä tämä on?
– Ne ovat ainekirjoituksia. Minä tahtoisin näyttää ne päällikölleni; täällä on erittäin yksi ehdotus, jonka olen uudestaan muodostanut…
– Aha! Yksi niistä ehdotuksista, jotka tuhat vuotta sitten ovat täytetyt, tahi joita ei laisinkaan saa, eikä tarvitse täyttää.
– Mitä te sanotte, setä! Tämä ehdotus oli esitetty eräälle kuuluisalle henkilölle, sivistyksen harrastajalle; tämän tähden hän kutsui minua kerran päivälliselle rehtorin kanssa. Tuossa on toisen ehdotuksen alku.
– Syö minun luonani kaksi kertaa päivällistä, mutta älä vaan kirjoita loppuun toista ehdotusta.
– Miksi en?
– Siksi vaan, ettet sinä taitaisi nyt kirjoittaa mitään kelvollista, mutta aika kuluu hukkaan.
– Kuinka! Kuunneltuani luennoita?..
– Ajan pitkään ne ovat sinulle hyödyksi, mutta nyt katsele, lue, opi ja tee mitä käsketään.
– Mistä päällikkö saa tietää taipumuksiani?
– Silmänräpäyksessä saa hän tietää: hän on mestari ottamaan selkoa.
Millaisen paikan sinä tahtoisit?
– Minä en tiedä, setä, millaisen…
– On ministerien paikkoja, sanoi Piotr Ivanitsh: – niiden apulaisien, tirehtöörien, vara tirehtöörien, osaston päällikköjen, pöydän päällikköjen, niiden apulaisten erilaisia virkamiehiä, vähäkö niitä löytyy?
Aleksander alkoi miettiä. Hän hämmästyi eikä tiennyt, mitä hän vallitsisi.
– Ehkä olisi näin alussa hyvä olla ensin pöytäpäällikkönä? sanoi hän.
– Kyllä olisi hyvä! toisti Piotr Ivanitsh.
– Minä tutustuisin toimeen, setä, sitten ehkä parin kuukauden päästä tulisin osaston päälliköksi… Setä teroitti korvaansa.
– Tietysti, tietysti! sanoi hän, – sitten kolmen kuukauden päästä tirehtööriksi, ja sitten vuoden päästä ministeriksi. Niinkö?
Aleksander punastui ja oli vaiti.
– Osaston päällikkö varmaan sanoi teille, millainen paikka on avoinna? kysyi hän sitten.
– Ei, vastasi setä, – Hän ei ole sanonut, luotetaan vaan häneen; näethän että itse olemme pulassa valikoimisen johdosta, hän tietää kyllä määrätä. Älä sinä puhu hänelle mitään pulastasi valikoimisessa, äläkä ehdoituksistakaan; kenties sattuisi pahastumaan ettemme usko asiaamme hänen huostaansa ja peljästyttäisi järjestelmällään: hän on tuuliaispää. Minä ehdottaisin sinulle ett'et puhuisi täkäläisille kaunottarille aineellisista merkeistä, ne eivät sitä ymmärtäisi. Miten ne ymmärtäisivätkään! Se on liian ylevätä heistä: minäkään tosin tuskin ymmärsin, mutta he nauraisivat.
Sillä aikaa kuin setä puhui, väänteli Aleksander kädessään jotain kääröä.
– Mitä sinulla on vielä siinä?
Aleksander oli kärsivällisyydellä odottanut tätä kysymystä.
– Siinä on… aikoja sitten tahdoin teille näyttää… runoja: teitä kerran huvitti…
– Enpäs minä muista; ei ole tainnut minua huvittaa…
– Nähkääs, setä, minä luulen että palveleminen on kuiva toimi, johon sielu ei ota osaa. Mutta sielu janoaa lausumaan ajatuksiaan, jakaa lähimmäisen kanssa tunteiden ja ajatusten kyllyyden, jotka sen täyttävät…
– No, mitä sitten? kysyi setä maltittomasti.
Minä tunnen luomisen kutsumuksen…
– Se on, että sinä tahdot paitsi virkaasi työskennellä vielä muuta – niinkö se on ymmärrettävä vai miten? Sehän on sangen kiitettävää. No mitä sitten? Kirjallisuuttako?
– Niin, setä, minä tahdoin pyytää teitä, olisiko teillä tilaisuutta sijoittaa yhtä ja toista…
– Oletko varma, että sinulla on kykyä? Ilman sitä tulet olemaan alhainen työmies taiteen alalla – mitä hyvää siinä olisi? Jos on kykyä – on asia toinen: silloin voi työskennellä; voit paljon hyvää matkaan saattaa ja sen ohessa on se omaisuutta – maksaa kyllä sinun pari sataa sieluasi.
– Punnitsetteko senkin rahalla?
– Niin, millä käsket? Mitä enemmän sinusta pitävät, sen enemmän maksavat rahaa.
– Mutta kunnia, kunnia? Siinä on laulajan todellinen palkinto…
– Hän on jo väsynyt hoitamaan laulajoita: liian paljon löytyy pyrkijöitä. Se oli muinoin, kunnia kävi kuin nainen jokaisen perässä, mutta nyt huomaatko? Aivan kuin sitä ei olisi olemassa tahi se olisi piiloutunut – niin! Löytyy kuuluisuus, mutta kunniaa ei kuulu, tahi se on sitten keksinyt taidon ilmestyä toisessa muodossa: se joka parhain kirjoittaa, saa enimmän rahaa, joka huonommin – elä vihastu. Sen tähden nykyaikaan kunnollinen kirjoittaja elää myös kunnollisesti, häntä ei palele eikä hän kuole ylisillä, vaikka hänen jälessään ei juosta eikä häntä osoiteta sormella kuin mitä narria; ovat käsittäneet että runoilija ei ole epäjumala, vaan ihminen: katselee, kävelee, ajattelee ja tekee tyhmyyksiä kuin muutkin: mitä siinä olisi sitten katseltavaa?
– Kuin toiset – mitä te sanotte setä! Kuinka saatatte niin puhua. Runoilija on merkitty eri sinetillä: hänessä piilee korkeamman voiman läheisyys…
– Juurikuin muutamissa – suuritieteilijöissä, kellosepissä ja meikäläisissä tehtailijoissa. Newton, Guttenberg, Watt olivat myöskin lahjoitetut korkeammalla voimalla, samoin kuin Shakespeare, Dante y.m. Koettele saada, niinkuin minä, jollain keinolla meidän Parkalan savi semmoiseksi, että siitä muodostuisi parempaa posliinia kuin Saksan ja Serbian posliini on. Mitä luulet eikö siinä tarvitsisi korkeamman voiman läheisyyttä?
– Te sekoitatte taidetta käsityöhön, setä.
– Jumala varjelkoon! Taide on erikseen, käsityö on erikseen, mutta luominen voi olla toisessa sekä toisessa yhtä varmaan kuin voi olla olemattakin. Jos sitä ei ole, niin käsityöläistä kutsutaan pelkäksi käsityöläiseksi, eikä luojaksi, runoilijakaan ei ole runoilija ilman luomisen henkeä, vaan kirjoittaja…
– Eikö yliopistossa selitetty teille siitä? Mitä teille siellä opetettiin?
Setää harmitti itseään, että oli niin pitkälle mennyt sen selvittämisessä, jota piti yhteistajuisena totena.
"Tämä on todellisten tunteiden vuodattamisen näköistä" ajatteli hän.
– Näytä, mitä sinulla on siellä? kysyi hän. – Runoja!
Setä otti käärön ja alkoi lukea ensimmäistä sivua.
"Mistä joskus murhe ja kaiho
Kuin pilvi äkist' ilmaantuu
Ja syömmeen ristiriitaisehen…"
– Annapas tulta, Aleksander.
Hän sytytti sikarin ja jatkoi:
"Toiveiden paikkaan sijoittuu?
Sieluhun miksi rankkasäänä
Niin raskas uni lankeaa
Ja lailla oudon onnettuuden
Se äkkiä sen tummentaa…"
– Yhtä ja samaa on kerrottu ensimmäisessä neljässä värsyssä: siitä tuli vettä, huomautti Piotr Ivanitsh.
Hän luki:
"Miks – ken arvannevi sen —
Kylmiä nousee kyyneleitä
Kalvenneelle poskellen…"
– Mitenkäs tämä on? Otsaan tunkeutuu hiki, mutta ei kyyneliä – sitä en ole nähnyt.
"Ja mikä silloin kohtaa meitä?
Taivaiden rauha kankainen
Hetkell' on sillä hirmuinen…"
– Kauheaa, hirmustuttavaa, – yhtä ja samaa.
"Taivasta katson: siellä kuu…"
– Välttämättömästi kuu: ilman sitä en voi mitenkään tulla toimeen. Jos sinulla on siinä unelma ja neito – niin olet hukassa: silloin jätän sinut.
"Taivasta katson: siellä kuu
Ääneti öiden valaisee,
Ja miettii, salat satavuoden
Hirmuiset itseensä hautailee."
– Tuo ei ole hullummasta! Annapas vielä tulla… sikari on sammunut.
"Välkkäin tähdet eetterissä
Valon-vaihdoksissa väräjää
Ja kuni suostuin keskenänsä
Äänettömyyden säilyttää.
Niin maass' aina vaara pauhaa,
Ja paha meille ennustaapi,
Mi outona vaan keinuaapi,
Ett' on pettäväistä rauha;
Ja nimetön se ikäv'… on…"
– Mihin jäinkään? – Min, tuohon!
"Haihtuu se ja kiitää poijes
Ja tuulenpuuskanlainen on,
Mi jäljet peittää tukkohon
Eläinten aro-aavikkoilla."
Setä haukotteli ja jatkoi:
– No, ei ole hyvä eläimiä siihen sekoittaa! Miksikä tässä on merkki?
Ahaa! Tuo oli surusta, mutta nyt tulee ilosta…
Hän alkoi nopeasti lukea, melkein itsekseen:
"Joskus paha henki meihin,
Kun asumahan majoittuupi
Silloin ihastus kuin säde
Sieluun väkisten tunkeutuupi…
Ja suloisesti rinta lyö…"
– Ei ole hyvästi eikä huonosti! sanoi hän lopetettuaan. – Mutta ovathan muut aloittaneet huonoimminkin; koettele, kirjoita, harjoittele, jos on halua, kenties kyky ilmestyy; sitten on eri asia.
Aleksander kävi murheelliseksi. Hän ei odottanut laisinkaan semmoista arvostelua. Häntä lohdutti vähän se, että hän piti setäänsä kylmänä ihmisenä, melkein sieluttomana.
– Tuossa on käännös Schilleristä, sanoi hän.
– Jo riittää; minä näen. Vai osaat sinä kieliä?
– Minä osaan ranskan-, saksan-, ja vähän englannin-kieltä.
– Toivotan onnea, olisit aikoja sitten sanonut: sinusta voi paljon tehdä. Taannoin puhuit minulle politillisesta ekonomiasta, filosofiasta, muinaistieteestä ja Jumala ties mistä vielä, mutta tärkeämmästä et sanaakaan – kainostelemisesi ei ollut paikallaan. Minä löydän sinulle paikalla kirjallisuustointakin.
– Tosiaanko, setä? Te sidotte minut kiitollisuuden velkaan! —
Sallikaa minun teitä syleillä.
– Odota ensin, kunnes löydän.
– Tahtoisitteko näyttää muutamia kyhäelmistäni tulevalle päällikölleni. Antaisi hänen ymmärtää?..
– En, ei ole tarvis; jos tarvitsee, niin voit itse näyttää, mutta kenties ei tarvitsekaan. Lahjoitapas minulle ehdotuksesi ja kyhäelmäsi?
– Lahjoittaako? – Olkaa niin hyvä setä, sanoi Aleksander, jota tämä pyyntö miellytti. – Jos tahdotte, niin minä teen teille lukujen sisällöstä luettelon kronologillisessa järjestyksessä?
Ei tarvitse… Kiitoksia lahjasta. Evsei! Vie nämät paperit Vasilille.
– Miksi Vasilille? Hän voi viedä toimitushuoneesen.
– Hän pyysi minulta paperia liistaroidakseen jotain…
– Kuinka, setä?.. huusi Aleksander kauhistuksissaan ja tempasi kimpun takaisin.
– Lahjoitithan sinä sen minulle.
Mitä se sinuun koskee, mihin minä sinun lahjasi käytän?..
– Te ette säästä mitään… ei mitään! – vaikeroi hän epätoivoisena, painaen molemmin käsin papereja rintaansa vastaan.