Laakson lilja

– Te olette välttänyt lausumasta minulle sanaa rakkaus, sanoi hän keskeyttäen minut ankaralla äänellä; mutta te olette puhunut minulle tunteesta, jota minä en tunne ja joka ei ole minulle luvallinen. Te olette lapsi, annan teille vielä anteeksi, mutta viimeisen kerran. Tietäkää herra, minun sydämeni on kuin hurmautunut äitiydestä! Minä en rakasta herra de Mortsauf'ia yhteiskunnallisesta velvollisuudesta, enkä ikuisen autuuden saavuttamisen toivossa, vaan tuon vastustamattoman tunteen vuoksi, joka kiinnittää hänet kaikkiin sydämeni säikeisiin. Olenko minä ollut pakotettu avioliittooni? Myötätuntoni onnettomia kohtaan ratkaisi sen. Onhan naisten velvollisuus parantaa ajan onnettomuuksia, hoivata niitä, jotka syöksyvät kuumimpaan taisteluun ja palaavat haavoitettuina. Mitä teille sanoisinkaan? Minä olen tuntenut jonkinlaista itsekästä tyytyväisyyttä nähdessäni, että te huvititte häntä. Eikö se ole puhdasta äidillisyyttä? Olenhan minä tunnustuksessani jo osoittanut teille tarpeeksi noita kolmea lasta, joilta minä en saa koskaan puuttua, joille minun pitää vuodattaa parantavaa ruusuöljyä ja antaa sieluni loistaa sallimatta pienimmänkään osan siitä olla uskoton. Älkää katkeroittako äidin maitoa! Vaikka aviopuoliso minussa onkin haavoittumaton, älkää enää puhuko minulle sillä tavalla. Jos te ette kunnioita tätä niin yksinkertaista kieltoa, ryhdyn minä varokeinoihin teitä vastaan; pääsy tähän taloon on teiltä silloin ainiaaksi kielletty. Minä uskoin puhtaaseen ystävyyteen, vapaaehtoiseen veljeyteen, joka on varmempi kuin pakotettu veljeys. Erehdys! Minä tahdoin ystävää, joka ei olisi ollut tuomari, ystävää, joka olisi kuunnellut minua noina heikkouden hetkinä, jolloin riitelevä ääni on kuolettava ääni, pyhää ystävää, jonka kanssa minun ei olisi tarvinnut mitään pelätä. Nuoruus on jalo, valheeton, uhrauksiin kykenevä, epäitsekäs; nähdessäni teidän kestävyytenne minä uskoin, tunnustan sen, johonkin taivaan tarkoitukseen; minä uskoin saavani lähelleni sielun, joka olisi ollut vain minua varten, kuten pappi on kaikkia varten; sydämen, johon olisin voinut vuodattaa suruni silloin, kun ne paisuivat yli äyräittensä; jolle olisin voinut huutaa, kun huutoni olivat vastustamattomia, kun ne olisivat minut tukahuttaneet, jos olisin jatkanut niiden pidättämistä. Sillä tavoin minun elämäni, joka on niin kallisarvoinen noille lapsille, olisi voinut pidentyä siihen hetkeen asti, jolloin Jacques olisi ollut mies. Mutta onhan se liiallista itsekkyyttä. Voisiko Petrarcan Laura ilmaantua uudelleen? Olen pettynyt, Jumala ei tahdo niin. Minun on kuoltava paikalleni kuten sotilaan ilman ystävää. Rippi-isäni on ankara, synkkä; ja… tätiäni ei enää ole.

Kaksi suurta kuun säteen valaisemaa kyyneltä pulpahti hänen silmistään ja vieri poskia myöten alas maahan, mutta minä ojensin käteni kylliksi ajoissa ottaakseni ne vastaan ja juodakseni ne tuolla pyhällä ahneudella, jonka hänen kymmenen vuoden salaiset kyyneleensä, tuhlattu tunteellisuutensa, pysyvät huolensa, alituiset säikähdyksensä, sukupuolensa jaloin sankaruus minussa herättivät. Hän katsoi minuun suloisen tyrmistyneenä.

– Tämä on, sanoin minä hänelle, ensimäinen pyhä rakkauden ehtoollinen. Niin, minä olen nyt osallinen teidän suruihinne, olen tullut teidän sielunne yhteyteen, kuten me yhdistymme Kristukseen juodessamme hänen jumalallista olemustansa. Toivoton rakkaus on vielä onnea. Mikä nainen maailmassa voisi aiheuttaa minulle yhtä suurta iloa kuin teidän kyyneltenne juominen! Minä hyväksyn tuon sopimuksen, joka tulee tuottamaan minulle vain kärsimyksiä. Minä antaudun teille ilman sivutarkoitusta ja olen sitä, mitä te tahdotte minun olevan.

Hän pysähdytti minut liikkeellä ja sanoi minulle syvällä äänellään:

– Minä suostun tähän sopimukseen, jos ette tahdo milloinkaan tiukentaa siteitä, jotka meitä kiinnittävät.

– Olkoon niin, sanoin minä, mutta mitä vähemmän te minulle myönnätte, sitä varmemmin pitää minun tuo vähä omistaa.

– Te alatte epäluottamuksella, vastasi hän ilmaisten epäilyksen melankoliaa.

– En, vaan puhtaalla ilolla. Kuulkaa! tahtoisin saada nimittää teitä nimellä, joka jäisi vain meidän väliseksi, kuten pitää olla tuon tunteenkin, johon me itsemme vihimme.

– Se on paljon, sanoi hän, mutta minä olen vähemmän pikkumainen kuin te luulette. Herra de Mortsauf kutsuu minua Blanche'ksi. Yksi ainoa henkilö maailmassa, hän, jota minä olen enimmän rakastanut, minun jumaloitu tätini, nimitti minua Henriette'ksi. Minä olen siis jälleen Henriette teille.

Minä otin hänen kätensä ja suutelin sitä. Hän antoi sen minulle tuolla luottamuksella, joka kohottaa naisen niin paljon meidän yläpuolellemme, luottamuksella, joka painaa meidät maahan. Hän nojautui rinta-aidaketta vastaan ja katseli Indre'a.

– Etteköhän ole tehnyt väärin, ystäväiseni, sanoi hän, tahtoessanne näin ensi tempauksella saavuttaa menestyksen huipun? Te olette tyhjentänyt ensi siemauksella puhtaalla sydämellä tarjotun maljan. Mutta todellinen tunne ei ja'a itseään, sen tulee olla kokonaisen tai ei sitä ole ensinkään. Herra de Mortsauf, sanoi hän minulle hetken äänettömyyden jälkeen, on sitäpaitsi täysin oikeudentuntoinen ja ylpeä. Te ehkä koettaisitte minun tähteni unohtaa hänen sanansa; jos hän ei tiedä niistä mitään, ilmoitan minä siitä hänelle huomenna. Olkaa jonkun aikaa poissa Clochegourde'sta, hän teitä kunnioittaa silloin enemmän. Ensi sunnuntaina kirkosta ulos lähdettäessä hän tulee itse teidän luoksenne; minä tunnen hänet, hän tulee hyvittämään vääryytensä ja rakastamaan teitä, sentähden että olette kohdellut häntä teoistaan ja sanoistaan vastuunalaisena miehenä.

– Viisi päivää teitä näkemättä, teitä kuulematta!

– Älkää koskaan lausuko minulle sanojanne tuollaisella kiihkolla, sanoi hän.

Me teimme vaieten kaksi kierrosta terassilla. Sitten sanoi hän minulle käskevällä sävyllä, joka minulle ilmaisi, että hän otti sieluni ohjat käsiinsä: – On myöhäistä, erotkaamme.

Tahdoin suudella hänen kättänsä, hän epäröitsi, veti kätensä pois ja sanoi minulle rukoilevalla äänellä: – Älkää ottako sitä muulloin kuin milloin minä sen annan, jättäkää minulle vapaus itseni suhteen. Ilman sitä minä olisin teidän alaisenne, ja niin ei saa olla.

– Jääkää hyvästi, sanoin minä hänelle.

Minä menin ulos pienestä alaportista, jonka hän minulle avasi. Juuri kun hän oli sen sulkemaisillaan, hän avasi sen jälleen ja ojensi minulle kätensä sanoen: – Toden teolla, te olette ollut hyvin hyvä tänä iltana, te olette tehnyt lohdulliseksi koko minun tulevaisuuteni; tässä käteni, ystäväni!

Minä suutelin useampia kertoja hänen kättään; ja kun minä kohotin katseeni, näin minä kyyneleitä hänen silmissään. Hän nousi terassille ja katseli minua vielä hetkisen kulkiessani ruohokentän poikki. Kun minä olin Frapesle'n tiellä näin minä vielä hänen kuun valaiseman valkoisen hameensa; sitten muutamien hetkien perästä tuli syttyi hänen huoneeseensa.

– Oi Henrietteni! sanoin minä itsekseni, sinulle kuuluu puhtain rakkaus, mikä koskaan on säteillyt tämän maan päällä!

Minä palasin Frapesle'en kääntyen joka askeleella. Minä tunsin itsessäni jotain sanomatonta tyytyväisyyttä. Loistava menestys seurasi vihdoinkin uhrautumisintoa, joka täyttää jokaisen nuoren sydämen ja joka minussa oli pitkän aikaa ollut käyttämättömänä voimana. Papin kaltaisena, joka yhdellä askeleella siirtyy uuteen elämään, minä olin pyhitetty, vihitty. Noilla yksinkertaisilla sanoilla kyllä, rouva! minä olin sitoutunut sulkemaan sydämeeni vastustamattoman rakkauden ja olemaan käyttämättä ystävyyttä siten, että se johtaisi tuon naisen vähitellen rakkauteen. Kaikki jalot ja ylevät tunteet kohottivat minussa sekavat äänensä kuultaville. Ennenkun minä sulkeuduin huoneeni ahtauteen, tahdoin minä hekumallisesti viipyä tähdillä kylvetyn sinilaen alla, kuunnella vielä itsessäni haavoittuneen sepelkyyhkysen laulua, tuon jalon luottamuksen koruttomia säveleitä, minä tahdoin koota ilmasta tuon sielun säteet, joiden kaikkien piti kuulua minulle. Kuinka suurelta minusta näytti tuo nainen täydellisessä uhrautumisessaan, hänen uskonnollinen säälinsä haavoittuneita, heikkoja ja kärsiviä olentoja kohtaan, hänen alttiutensa, joka ei tarvinnut lain kahleita! Hän seisoi kirkkaana pyhimys- ja marttyyriroviollaan! Minä ihailin hänen kasvojansa, jotka näkyivät minulle pimeyden keskeltä; äkkiä luulin minä aavistavani tarkoituksen hänen sanoissaan, salaperäisen merkityksen, joka teki hänet minun silmissäni ylimaailmalliseksi. Ehkäpä hän tahtoi, että minä olisin hänelle samaa kuin hän pikku maailmalleen? Hän tahtoi ehkä minusta saada voimaa ja lohdutusta, kohottaen minut siten omaan piiriinsä, omalle tasalleen tai korkeammalle? Tähdet, sanovat jotkut rohkeat maailmojen rakentajat, välittävät siten toisilleen liikettä ja valoa. Tämä ajatus kohotti minut äkkiä eteerisiin korkeuksiin. Minä huomasin olevani entisten unelmieni taivaassa ja sain selityksen lapsuuteni tuskiin tuosta suunnattomasta onnesta, jossa minä uin.

Kyyneliin sammuneet nerot, väärinarvostellut sydämet, pyhät, tuntemattomat Clarisse Harlowet, hyljätyt lapset, viattomat maanpakolaiset, te kaikki, jotka olette kulkeneet elämän autiomaita myöten, te, jotka kaikkialla olette löytäneet kylmiä kasvoja, tylyjä sydämiä ja sulkeutuneita korvia, älkää milloinkaan valittako! Te yksin voitte tuntea ilon äärettömyyttä sillä hetkellä, jolloin teille sydän avautuu, korva teitä kuuntelee ja katse teille vastaa. Yksi ainoa päivä hävittää kaikki onnettomat päivät. Surut, mietiskelyt, epätoivot, menneet, mutta ei unohdetut melankoliat ovat yhtä monia siteitä, joilla sielu liittyy uskottunsa sieluun. Kuihtumattomien toiveidemme kaunistama nainen saa silloin osakseen huokauksemme ja kadotetut rakkautemme, hän palauttaa meille suurennettuna kaikki pettyneet hellyytemme, hän opettaa meitä pitämään surumme kohtalon vaatimana korvauksena siitä ikuisesta onnesta, jonka hän antaa meille sielumme kihlautumispäivänä. Enkelit yksin tietävät sen uuden nimen, jolla tätä pyhää rakkautta olisi nimitettävä, samoin kuin te yksin, rakkaat marttyyrit, täysin tiedätte, miksi rouva de Mortsauf oli äkkiä muodostunut minulle, köyhälle ja yksinäiselle!

Tuo kohtaus tapahtui eräänä tiistaina. Minä odotin sunnuntaihin saakka menemättä kävelyretkilläni Indre'n yli. Noiden viiden päivän aikana sattui Clochegourde'ssa suuria tapahtumia. Kreivi sai itselleen sotamarsalkan arvonimen, Pyhän Ludvigin ristin ja neljäntuhannen frangin vuotuisen eläkkeen. Lenoncourt-Givry'n herttua, joka oli nimitetty Ranskan pääriksi, ryhtyi toimeensa hovissa, ja hänen vaimonsa sai takaisin omaisuutensa, jota ei oltu myöty ja joka oli ollut keisarin perintömaiden osana. Kreivitär de Mortsauf'ista tuli siten yksi Maine'n rikkaimpia perijättäriä. Hänen äitinsä oli tullut tuomaan hänelle satatuhatta frangia, jotka oli koottu Givry'n tuottamista tuloista. Ne olivat hänen myötäjäisrahojaan, joita ei oltu ollenkaan maksettu ja joista kreivi ei ollut koskaan puhunut, huolimatta köyhyydestään. Ulkonaisessa elämässä kreivin käytös ilmaisi mitä ylpeintä välinpitämättömyyttä omista eduista. Yhdistämällä tuohon summaan omat säästönsä kreivi saattoi ostaa kaksi naapurialuetta, jotka tuottivat korkoa noin yhdeksäntuhatta frangia. Pojalleen, joka tuli seuraamaan isoisäänsä pääriydessä, hän ajatteli hetikohta perustaa sukutilan. Se olisi muodostettu kumpaisenkin suvun maaomaisuudesta, vahingoittamatta Madeleineä, jolle herttua de Lenoncourt'in suosio epäilemättä takasi edullisen naimisen. Nämä puuhat ja tämä onni vuodattivat jonkun verran palsamia maanpakolaisen haavoihin. Herttuatar de Lenoncourt'in tulo Clochegourde'en oli huomattava tapaus maakunnassa. Minä ajattelin surumielin, että tuo nainen oli ylhäinen henkilö ja huomasin silloin hänen tyttäressään säätyhenkeä, jonka hän ylevällä käytöksellään osasi minulta salata. Mitä olin minä, köyhä, jolla ei ollut muuta tulevaisuutta kuin rohkeus ja opinnot? Minä en ajatellut Restauratsionin merkitystä itselleni enkä muille. Sunnuntaina kirkon yksityiskappelista, jossa minä olin herra ja rouva Chessel'in ja apotti Quelus'in kanssa, minä loin kiihkeitä katseita erääseen toiseen sivukappeliin, jossa oli herttuatar, hänen tyttärensä, kreivi ja lapset. Olkihattu, joka kätki minun epäjumalani, ei liikahtanut, ja tämä minun unhottamiseni koski minuun enemmän kuin koko menneisyys. Tuo ylhäinen Henriette de Lenoncourt, joka nyt oli minun rakas Henrietteni ja jonka elämän minä tahdoin kukittaa, rukoili kiihkeästi. Usko antoi hänen asennolleen jotain syvyyksiin vaipunutta, jotain masentunutta, jotain uskonnollisen muistopatsaan kaltaista, joka järkytti minua.

Kylän pappien tavan mukaan pidettiin iltajumalanpalvelus vähän ajan perästä messun jälkeen. Kirkosta ulostultaessa ehdotti rouva de Chessel luonnollisesti naapureilleen, että nämä odottaisivat nuo kaksi tuntia Frapesle'ssa, sen sijaan että helteessä olisivat kulkeneet kahteen kertaan ruohokentän ja Indren poikki. Tarjous otettiin suosiollisesti vastaan. Herra de Chessel antoi käsivartensa herttuattarelle, rouva de Chessel sai kreivin ja minä ojensin käteni kreivittärelle tuntien ensi kertaa sivullani hänen raikkaan, kauniin käsivartensa. Kirkosta Frapesle'en palatessa kävi matka Saché'n metsikön läpi, jossa lehtikatoksen siivilöimä valo muodosti käytävän hiekalle iloisia valojuovia, jotka muistuttavat maalattuja silkkikankaita. Minussa oli ylpeitä tunteita ja aatteita, jotka aiheuttivat minussa voimakasta sydämentykytystä.

– Mikä teidän on? sanoi kreivitär minulle käveltyämme hetkisen äänettömyydessä, jota minä en uskaltanut katkaista. Teidän sydämenne lyö niin nopeasti?..

– Olen saanut kuulla teille onnellisista tapahtumista, sanoin minä hänelle, ja minulla on hämäriä pelkoja, kuten kaikilla, jotka suuresti rakastavat. Eiköhän teidän suuruutenne ole vahingoksi teidän ystävyydellenne?

– Minunko! sanoi hän, hyi! Vielä samanlainen ajatus ja minä en teitä halveksi, minä unohdan teidät ainiaaksi.

Minä katsoin häneen hurmauksen vallassa, joka näytti tarttuvan myöskin häneen.

– Me käytämme hyväksemme lakien etuja, joita me emme ole aiheuttaneet emmekä vaatineet, mutta me emme kiirehdi niistä nauttimaan kuten kerjäläiset ja ahneet; ja muutoin tiedätte hyvin, jatkoi hän, että niin hyvin minä kuin herra de Mortsauf emme voi poistua Clochegourde'sta. Minun neuvostani hän on hylännyt päällikön paikan muskettisoturien rykmentissä, johon hänellä oli oikeus. Meille on kylliksi, että isälläni on toimensa. Pakollinen vaatimattomuutemme, sanoi hän katkera hymy huulilla, on jo ollut hyödyksi lapsellemme. Kuningas, jonka luona isäni on palveluksessa, on sanonut hyvin suosiollisesti, että hän on siirtävä Jacques'ille armonosotuksen, jota me emme ole tahtoneet käyttää. Jacques'in kasvatus, jota tulee miettiä, on nyt vakavan pohdinnan alaisena. Hän tulee edustamaan kahta sukua, Lenoncourt'eja ja Mortsauf'eja. Minulla ei ole kunnianhimoa muuta kuin häntä varten, siinä minun lisääntyneen levottomuuteni syy. Jacques ei ole ainoastaan säilytettävä elämälle, mutta hänen tulee myöskin olla nimensä arvoinen, kaksi velvollisuutta, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Tähän asti minä olen voinut pitää huolta hänen kasvatuksestaan sovittaen hänen tehtävänsä hänen voimiensa mukaan, mutta nyt, mistä ensiksikin saadaan mieleiseni opettaja? Lisäksi myöhemmin: kuka ystävä säilyttää hänet minulle tuossa hirveässä Pariisissa, jossa kaikki on ansana sielulle ja vaarana ruumiille? Ystäväni, sanoi hän minulle liikutetulla äänellä, katsomalla teidän otsaanne ja silmiänne voi jokainen ennustaa, että te olette niitä lintuja, jotka tulevat lentämään korkealle; kohottakaa siipenne, olkaa jonakin päivänä meidän rakkaan lapsemme ystävä ja ohjaaja. Menkää Pariisiin. Jollei teidän veljenne ja isänne avusta teitä, tulee meidän perheemme vaikutus ja etenkin äitini, jolla on liikeneroa, olemaan teille varmasti suureksi hyödyksi. Käyttäkää hyväksenne meidän luottoamme, teiltä ei puutu silloin tukea eikä apua, minkä elämänuran itsellenne valitsettekin! Käyttäkää siis liika voimanne jaloon kunnianhimoon.

– Ymmärrän teidät, sanoin minä keskeyttäen hänet, kunnianhimon tulisi olla minun valtiattareni. Mutta en tarvitse sitä ollakseni kokonaan teidän. – Ei, minä en tahdo, että ystävyyttäni korvataan suosionosoituksilla. Minä menen, minä suurenen yksin, itse kauttani. Minä hyväksyn teidän apunne, muilta minä en tahdo mitään.

– Lapsellisuuksia! sanoi hän nuristen, mutta ei voinut täysin salata tyytyväisyyttä ilmaisevaa hymyä.

– Muutoin, minä olen tehnyt lupauksen, sanoin minä hänelle. Miettiessäni meidän asemaamme, olen ajatellut kiinnittää itseni teihin siteillä, jotka eivät milloinkaan katkea.

Hänen lävitsensä kävi heikko väristys ja hän pysähtyi katsoakseen minuun.

– Mitä tahdotte sanoa? lausui hän antaen kahden edelläkulkevan parin mennä eteenpäin ja pidättäen ainoastaan lapsensa vieressään.

– Niin, vastasin minä, sanokaa minulle suoraan, miten tahdotte minun rakastavan teitä.

– Rakastakaa minua kuten minua rakasti tätini, jonka oikeudet minä olen teille antanut salliessani teidän kutsua minua hänen valitsemallaan ja käyttämällään nimellä.

– Minä tulen rakastamaan siis ilman toivoa, täydellisellä uhrautuvaisuudella. Olkoon niin, minä teen teidän tähtenne sen, mitä ihminen tekee Jumalan tähden. Olettehan te sitä pyytänyt? Minä menen pappisseminaariin, tulen sieltä pappina ja rupean ohjaamaan Jacques'in kasvatusta. Teidän Jacques'inne tulee olemaan minun toinen minäni: poliittiset suunnitelmat, ajatukset, tarmon, kestävyyden, kaiken annan minä hänelle. Siten saan minä pysyä teidän lähellänne, ilman että rakkauttani, joka pyhyydessään on kuin hopeakuva kristallissa, voidaan epäillä. Teidän ei tarvitse peljätä ainoatakaan tuollaista hillitöntä kiihkon purkausta, mikä valtaa miehen ja joka jo yhden kerran on voittanut minut. Liekki tulee kuluttamaan minut, tulen rakastamaan teitä puhdistetulla rakkaudella.

Hän kalpeni ja sanoi kiireellisesti: – Felix, älkää kiinnittäkö itseänne siteillä, jotka jonakin päivänä olisivat esteenä teidän onnellenne. Minä kuolisin surusta tietäessäni olevani syypää tuohon itsemurhaan. Lapsi, onko epätoivoinen rakkaus sitten samaa kuin kutsumus? Odottakaa elämän koettelemuksia tuomitaksenne elämää; se on tahtoni ja käskyni. Älkää menkö naimisiin kirkon eikä naisen kanssa, älkää menkö ollenkaan naimisiin, minä kiellän sen. Pysykää vapaana. Teillä on kaksikymmentä yksi vuotta. Te tuskin tiedätte, mitä tulevaisuus teille tuo. Jumalani! olisinko arvostellut teitä väärin? Kuitenkin minä luulin, että kaksi kuukautta riittäisi muutamien sielujen tuntemiseen.

– Mikä toivo teillä on? sanoin minä hänelle välähdysten leimahtaessa silmistäni.

– Ystäväni, hyväksykää minun apuni, kohottakaa itsenne, luokaa onnenne ja te saatte tietää, mikä minun toivoni on. Lyhyesti, sanoi hän, näyttäen ikäänkuin vahingossa päästävän salaisuuden ilmi, älkää jättäkö koskaan Madeleinen kättä, jota te tällä hetkellä pidätte.

Hän oli kallistunut minun korvaani sanoakseen minulle nuo sanat, jotka osottivat, kuinka paljon hän ajatteli minun tulevaisuuttani.

– Madeleinekö? sanoin minä hänelle, ei koskaan! Nämä kaksi sanaa synnyttivät meissä hiljaisuuden, joka oli täynnä mielenliikutusta. Meidän sielumme joutuivat tuollaisen mullistuksen valtaan, jonka kyntämät vaot säilyvät ikuisesti.

Meidän näkyvissämme oli puuportti, josta päästiin sisälle Frapesle'n puistoon. Minusta tuntuu kuin vieläkin näkisin sen kaksi rappeutunutta, köynnöskasvien, sammalien ja karhunmaaramapensasten peittämää pylvästä. Äkkiä eräs ajatus, kreivin kuoleman ajatus, kulki kuin nuoli aivojeni läpi, ja minä sanoin hänelle: – Ymmärrän teidät.

– Se on hyvin onnellista, vastasi hän sävyllä, josta minä huomasin, että edellytin hänellä olevan ajatuksen, jota hänellä ei koskaan tulisi olemaan.

Hänen puhtautensa pusersi minulta ihailun kyynelen, jonka intohimon itsekkyys teki hyvin katkeraksi. Palatessani jälleen omaan itseeni minä ajattelin, että hän ei rakastanut minua tarpeeksi toivoakseen vapauttaan. Niinpian kun rakkaus peräytyy rikoksen edessä, näyttää sillä olevan rajansa, ja rakkauden pitäisi olla äärettömän. Minussa vallitsi hirvittävä sydämen ristiriita.

– Hän ei rakasta minua, ajattelin minä.

Estääkseni häntä lukemasta minun sielustani minä kumarruin suutelemaan Madeleinen hiuksia.

– Minä pelkään teidän äitiänne, sanoin minä kreivittärelle saadakseni jälleen keskustelun käyntiin.

– Ja minä myöskin, vastasi hän tehden aito lapsellisen liikkeen, mutta älkää koskaan unohtako nimittää häntä rouva herttuattareksi ja puhua hänestä kolmannessa persoonassa. Nykyajan nuoriso on kadottanut tottumuksen näihin kohteliaisiin muotoihin, uudistakaa te ne, tehkää se minun tähteni. Muutoin, todistaahan se hienoa sivistystä, jos kunnioitetaan naisia, olivatpa he minkä ikäisiä tahansa, ja tunnustetaan yhteiskunnalliset eroavaisuudet, asettamatta niitä kysymyksenalaiseksi. Kunnioitus, jota te osoitatte korkeammalle arvoasteelle, onhan se takeena siitä kunnioituksesta, mikä teille on tuleva. Kaikki on yhteiskunnassa yhteisvastuullista. Kardinaali Rovère ja Raphael Urbinolainen olivat muinoin kaksi yhtä paljon kunnioitettua mahtia. Te olette juonut kouluissanne vallankumouksen maitoa ja teidän poliittiset aatteenne ovat voineet saada siitä vaikutuksia, mutta edistyessänne elämässänne te saatte huomata, kuinka epäselvät vapauden periaatteet ovat voimattomia luomaan kansojen onnea. Ennenkuin minä mietin, Lenoncourt-sukua ollen, mitä aristokratia on tai mitä sen pitäisi olla, sanoi minun terve maalaisjärkeni minulle, että yhteiskuntien olemassaolo perustuu säätyeroon. Te olette elämänne käänteessä, jolloin on valittava hyvin. Olkaa omaa puoluettanne, etenkin, lisäsi hän nauraen, kun se on voiton päällä.

Minua liikuttivat elävästi nuo sanat, joissa poliittinen syvyys kätkeytyi tunteen sydämellisyyteen, yhdistys, joka antaa naisille niin suuren vakuuttamisvoiman. He kaikki osaavat pukea mitä terävimmät todistelut tunneilmaisun muotoon. Näytti siltä kuin Henriette, halussaan puolustaa kreivin tekoja, olisi aavistanut ne mietelmät, jotka syntyisivät sielussani hetkellä, jolloin ensimäisen kerran saisin nähdä imartelun vaikutukset. Herra de Mortsauf, linnansa kuninkaana ja historiallisen sädekehänsä ympäröimänä, oli minun silmissäni saanut suurenmoisuutta, ja minä tunnustan, että olin suuresti hämmästynyt siitä välimatkasta, jonka hän nöyrillä kohteliaisuuksillaan asetti herttuattaren ja itsensä välille. Myöskin orjalla on turhamielisyytensä, se ei tahdo totella muuta kuin suurinta itsevaltiasta. Minä tunsin itseni ikäänkuin nöyryytetyksi nähdessäni alentuneena hänet, jonka edessä minä vapisin, koska hän hallitsi koko minun rakkauttani. Tuo sisäinen liikutus teki minulle ymmärrettäväksi niiden naisten kidutuksen, joiden jalo sielu on sidottu mieheen, jonka alhaisuuksia he saavat joka päivä kätkeä. Kunnioitus on suojamuuri, joka turvaa samalla tavalla niin suuren kuin pienen, jokainen voi omalla puolellaan katsoa toista kasvoihin. Minä olin kunnioittavainen herttuattarelle nuoruuteni takia, mutta missä muut näkivät herttuattaren, näin minä Henrietteni äidin ja panin jonkinlaista pyhyyttä kunnianosoituksiini. Me tulimme Frapesle'n suurelle pihalle, jossa tapasimme seurueemme. Kreivi de Mortsauf esitti minut erittäin kohteliaasti herttuattarelle, joka tarkasti minua kylmän ja hillityn näköisenä. Rouva de Lenoncourt oli silloin viisikymmentäkuusi vuotias nainen, täydelleen säilynyt ja käytöksessään ylhäinen. Nähdessäni hänen tuikeat, siniset silmänsä, hänen juovikkaat ohimonsa, hänen laihat ja näivettyneet kasvonsa, hänen käskevän ja suoran vartalonsa, hänen harvat liikkeensä, hänen vaaleanpunakan ihonsa, joka niin loistavana oli periytynyt hänen tyttärelleen, minä tunsin tuon kylmän suvun, josta äitini oli peräsin, yhtä varmasti kuin kivennäistieteilijä tuntee Ruotsin raudan. Hänen kielensä oli vanhan hovin kieltä, jossa oit pääte oli ait ja frait froid-sanan asemesta, forteux forteurs-sanan sijasta. Minä en ollut mielistelevä enkä jäykkä; minä käyttäydyin niin hyvin, että iltamessuun mentäessä kreivitär sanoi korvaani: – Te olette täydellinen!

Kreivi tuli luokseni, tarttui käteeni ja sanoi: – Emmehän ole suuttuneita, Felix? Jos minä olen ollut kiivas, annatte te anteeksi vanhalle toverillenne. Me jäämme luultavasti tänne päivälliseksi, ja me pyydämme teidät vieraaksemme torstaiksi, illaksi ennen herttuattaren lähtöä. Minä matkustan Tours'iin päättämään muutamia asioita. Älkää laiminlyökö Clochegourde'a. Minun anoppini on tuttavuus, jota minä kehotan teitä käyttämään hyväksenne. Hänen salinsa on johtavana faubourg Saint-Germain'issa. Hänellä on ylhäisen seuran vanhat tavat ja suunnattomat tiedot, hän tuntee niin ensimäisen kuin viimeisen Europan aatelismiehen vaakunan.

Kreivin hieno käytös, luultavasti hänen kotihengettärensä aiheuttama, tuli ilmi uusissa olosuhteissa, joihin hänen puolueensa voitto hänet asetti. Hänessä ei ollut ylpeyttä eikä loukkaavaa kohteliaisuutta, hän oli ilman pöyhkeyttä, ja herttuatar ilman suojelijan elkeitä. Herra ja rouva de Chessel ottivat kiitollisuudella vastaan päivälliskutsun seuraavaksi torstaiksi. Minä miellytin herttuatarta ja hänen silmäyksensä ilmaisivat minulle, että hän tarkasti minussa miestä, josta hänen tyttärensä oli hänelle puhunut. Kun me palasimme iltamessusta, tiedusteli hän minulta perheestämme ja kysyi, oliko Vandenesse, joka oli toimessa diplomatian alalla, minulle sukua. – Hän on veljeni, sanoin minä hänelle. – Hän tuli silloin puolittain sydämelliseksi minua kohtaan. Hän ilmaisi minulle, että äitini täti, vanha markiisitar de Listomère, oli kunnioitettavaa sukua. Herttuattaren käytös oli kohteliasta, kuten herra de Mortsauf'inkin sinä päivänä, jolloin hän näki minut ensimäisen kerran. Hänen katseestaan hävisi tuo ylhäinen ilme, jolla maan ruhtinaat antavat teidän huomata, mikä ero on heidän ja teidän välillä. Minä en tiennyt tuskin mitään perheestämme. Herttuattarelta sain kuulla, että isäni setä, vanha apotti, jonka nimeä en edes tiennyt, oli salaneuvoston jäsen ja että veljeni oli saanut ylennyksen ja että kaiken lisäksi isästäni oli tullut erään perustuslain säädöksen nojalla, jota minä en vielä tuntenut, markiisi de Vandenesse.

– Minä olen vain yhtä, Clochegourde'n orja, sanoin minä hiljaa kreivittärelle.

Restauratsionin taikaisku toteutui nopeudella, joka tyrmistytti keisarivallan aikana kasvaneet lapset. Tuo vallankumous ei merkinnyt minulle mitään. Rouva de Mortsauf'in pieninkin sana, yksinkertaisinkin liike olivat ainoat tapahtumat, joihin minä kiinnitin huomiota. En tiennyt, mitä salaneuvosto oli; en tietänyt mitään politiikasta enkä maailman asioista; minulla ei ollut muuta kunnianhimoa kuin rakastaa kreivitärtä enemmän kuin Petrarca rakasti Lauraansa. Tämä välinpitämättömyys saattoi herttuattaren pitämään minua lapsena. Frapesle'en tuli paljon vieraita, päivällisiin otti osaa kolmekymmentä henkeä. Mikä huumaus nuorelle miehelle nähdä rakastamansa naisen olevan kauneimman kaikista, olla hartaiden katseiden esineenä, tietää olevansa ainoa, jolle kuului noiden kainojen silmien loiste, tuntea täysin hänen äänensä kaikki vivahteet, huomata hänen keveissä tai ilkamoivissa sanoissaan vakavan ajatuksen osoitteita, vieläpä silloinkin, kun tuntee kalvavaa luulevaisuutta maailman huvituksia kohtaan. Kreivi, onnellisena huomaavaisuuksista, joiden aiheena hän oli, näytti melkein nuorelta. Hänen vaimonsa toivoi sen vaikuttavan parantavasti hänen mielialaansa. Ja minä, minä nauroin Madeleinen kanssa, joka, muistuttaen noita lapsia, joiden sielu kehittyy ruumiin kustannuksella, sai minut hymyilemään hämmästyttävillä huomioillaan, jotka olivat täynnä hyväntahtoista, sukkelaa pilaa, mutta jotka eivät säästäneet ketään. Se oli kaunis päivä. Yksi sana, yksi aamunkoitossa syntynyt toive oli valaissut luonnon; ja nähdessään minut niin iloisena, Henriettekin oli iloinen.

– Tämä onni kreivin harmaassa ja pilvisessä elämässä näyttää tekevän hänelle hyvää, sanoi Henriette minulle seuraavana päivänä.

Tuon päivän minä luonnollisesti vietin Clochegourde'ssa; minä olin ollut sieltä viisi päivää karkoitettuna, minä janosin elämääni. Kreivi oli lähtenyt jo kello kuuden aikana matkalle Tours'iin. Tyttären ja äidin välille oli syntynyt vakava erimielisyyden aihe. Herttuatar tahtoi, että kreivitär seuraisi häntä Pariisiin, jossa hän saattoi toimittaa kreivittärelle paikan hovissa, ja jossa kreivi, kieltonsa peruuttaen, voisi saada itselleen korkeita virkoja. Henriette, joka kävi onnellisesta naisesta, ei tahtonut paljastaa kenellekään, ei edes äitinsä sydämelle hirvittäviä kärsimyksiään eikä ilmaista miehensä kykenemättömyyttä. Jottei hänen äitinsä olisi voinut tunkeutua hänen perheensä salaisuuksiin, oli hän lähettänyt herra de Mortsauf'in Tours'iin keskustelemaan notarioiden kanssa. Minä yksin, kuten hän oli sanonut, tiesin Clochegourde'n salaisuudet. Kokemuksesta tietäen, kuinka tuon laakson puhdas ilma ja sininen taivas tyynnyttivät mielen kiihtymyksiä tai sairauden katkeria tuskia ja mikä vaikutus Clochegourde'lla oli hänen lastensa terveyteen, hän toi esiin perusteltuja kieltoja, joita herttuatar koetti kumota. Herttuatar oli vallanhimoinen nainen, joka tunsi pikemmin nöyryytystä kuin surua tyttärensä epäedullisesta avioliitosta. Henriette huomasi, että hänen äitinsä välitti vähän hänen lapsistaan, hirveä huomio! Kuten kaikki äidit, jotka ovat tottuneet itsevaltiaasti hallitsemaan tyttäriään vielä heidän naimisiin mentyäänkin, herttuatar toi esiin mielipiteitä, joita ei käynyt vastustaminen. Herttuatar teeskenteli milloin kiehtovaa ystävyyttä saadakseen tyttärensä taivutetuksi suunnitelmiinsa, milloin katkeraa kylmyyttä voittaakseen pelon avulla siinä, missä lempeys ei tehonnut; lopuksi huomatessaan ponnistuksensa hyödyttömiksi, hän päästi valloilleen saman ironian, minkä minä olin huomannut äidissäni. Kymmenessä päivässä Henriette oppi tuntemaan kaikki sielun tuskat, joita nuorille naisille tuottaa heidän riippumattomuutensa säilymiselle välttämätön taistelu. Te, jolla onneksenne on parhain äideistä, te ette voi ymmärtää näitä asioita. Saadaksenne käsityksen tuosta taistelusta, jossa toisella puolella oli kuiva, kylmä, laskeva ja kunnianhimoinen nainen, toisella puolella hänen tyttärensä, täynnä tuota henkevää ja raikasta hyvyyttä, joka ei koskaan ehdy, täytyisi minun kuvata teille lilja, johon sydämeni on häntä aina verrannut, musertuneena kiiltävän teräskoneen rattaisiin. Tuo äiti ei ollut koskaan koettanut päästä tytärtänsä lähelle, hän ei osannut aavistaa ainoatakaan niistä todellisista vaikeuksista, jotka pakottivat hänen tyttärensä jättämään käyttämättä Restauratsionin etuja ja jatkamaan yksinäistä elämäänsä. Se sana, jolla herttuatar ilmaisi epäilyksensä, avasi näiden kahden naisen välille kuilun, jota siitä lähtien ei mikään voinut täyttää. Vaikka perheet salaavat huolellisesti sietämättömät riitansa, ottakaa niistä selvä: te tapaatte melkein kaikissa syviä, parantumattomia haavoja, jotka vähentävät luonnollisia tunteita. On joko todellisia, liikuttavia intohimoja, jotka luonteiden sopusointuisuus tekee ikuisiksi, ja silloin on kuolema kohtalon isku, jonka seurauksia ei voida enää parantaa; tai piileviä vihoja, jotka jäähdyttävät hitaasti sydämen ja kuivaavat kyyneleet ikuisten jäähyväisien päivänä. Ahdistettuna eilen, ahdistettuna tänään, kaikkien hätyyttämänä, vieläpä noiden kahden kärsivän enkelinkin, jotka eivät olleet syypäitä onnettomuuksiin, joita he saivat kokea, eikä niihin, joita he tuottivat, kuinka ei tuo sieluparka olisi rakastanut sitä, joka ei häntä ollenkaan hätyyttänyt ja joka tahtoi ympäröidä hänet kolminkertaisella oka-aidalla suojellakseen häntä myrskyiltä, kosketukselta ja kaikilta loukkauksilta? Vaikka minä kärsinkin noista taisteluista, olin minä joskus onnellinen tuntiessani, että hän heittäytyi minun sydämeeni, sillä Henriette uskoi minulle uudet tuskansa. Minä saatoin silloin arvostella hänen tyyneyttään tuskissa ja tarmokasta kärsivällisyyttä, jota hän osoitti. Joka päivä minä opin paremmin ymmärtämään, mitä hän tarkoitti sanoessaan: Rakastakaa minua, kuten tätini minua rakasti.