– Ystäväni, sanoi hän minulle, minä alistun Jumalan tahtoon, sillä hänen sormensa on kaikessa tässä.
Minä ymmärsin vasta myöhemmin noiden sanojen tarkoituksen. Me nousimme hitaasti pengermiä pitkin. Hän tarttui minun käsivarteeni, nojautuen siihen alistuneena, verta vuotavana, mutta asettaneena kääreen haavoilleen.
– Ihmiselämä on sellainen, sanoi hän minulle. Mitä on herra de Mortsauf tehnyt ansaitakseen kohtalonsa? Se osoittaa meille paremman maailman olemassaolon. Voi niitä, jotka valittavat sitä, että ovat kulkeneet oikeata tietä!
Hän ryhtyi sitten niin hyvin arvostelemaan elämää, niin syvästi tarkastamaan sen eri puolia, että nuo kylmät mietelmät selittivät minulle inhoa, joka oli hänet vallannut kaikkia maallisia asioita kohtaan. Pengermälle saavuttaessa hän jätti minun käsivarteni ja sanoi tämän viimeisen lauseen:
– Jos Jumala on antanut meille onnen tunteen ja pyrkimyksen, eikö hän silloin ota huomaansa ja palkitse viattomia sieluja, jotka eivät ole kokeneet muuta kuin ahdistuksia täällä alhaalla? Niin on, tai Jumalaa ei ole, tai meidän elämämme on katkeraa leikittelyä.
Näiden viimeisten sanojen jälkeen hän astui äkkiä sisälle, ja minä löysin hänet makaamassa sohvalla, aivankuin häneen olisi iskenyt tuo ääni, joka syöksi pyhän Paavalin maahan.
– Mikä teidän on? sanoin minä hänelle.
– Minä en tiedä enää, mikä on hyve, enkä ole vakuutettu omastani!
Me pysyimme kumpainenkin kivettyneinä ja kuuntelimme noiden sanojen ääntä, kuten kuunnellaan kiven putoamista kuiluun.
– Jos minä olen erehtynyt elämässäni, on hänellä oikein, hänellä! jatkoi rouva de Mortsauf.
Siten hänen viimeinen taistelunsa seurasi hänen viimeistä aistillisuuttansa. Kun kreivi saapui, valitteli hän, hän, joka ei koskaan valittanut. Minä rukoilin häntä ilmoittamaan kärsimyksensä, mutta hän kieltäytyi kaikista selityksistä ja meni levolle jättäen minut moitteiden valtaan, jotka syntyivät yhä uudestaan. Madeleine seurasi äitiään. Seuraavana päivänä minä sain häneltä tietää, että kreivittärellä oli ollut oksennuskohtauksia, jotka olivat aiheutuneet tuon päivän voimakkaista mielenliikutuksista. Siten minä, joka toivoin saada antaa elämäni hänen tähtensä, minä tapoin hänet.
– Rakas kreivi, sanoin minä herra de Mortsauf'ille, joka vaati minua pelaamaan lautapeliä, minä luulen, että kreivitär on hyvin vakavasti sairas, vielä on aikaa pelastaa hänet; kutsukaa Origet ja rukoilkaa kreivitärtä seuraamaan hänen neuvojansa.
– Origet'ko, joka on saattanut minut haudan partaalle, sanoi kreivi keskeyttäen minut. Ei, ei, minä kysyn neuvoa Carbonneau'lta.
Tuon viikon aikana ja etenkin sen ensipäivinä kaikki oli minulle kärsimystä, sydämen lamautumisen alkua, turhamielisyyden loukkausta, sielun haavoja. Täytyy olla ollut keskuksena kaikelle, katseille ja huokauksille, elämän perustana, polttopisteenä, josta jokainen on saanut valonsa tunteakseen tuon tyhjyyden kauhistuksen. Kaikki oli täällä kuten ennenkin, mutta henki, joka teki kaiken eläväksi, oli sammunut kuten puhallettu liekki. Minä opin tuntemaan tuon hirveän tukaluuden, johon rakastajat joutuvat, kun he eivät enää tahdo nähdä toisiansa rakkauden paettua. Ei olla enää mitään siellä, missä on hallinnut! Löytää kuoleman äänetön kylmyys siellä, missä elämän iloiset säteet välkehtivät! vertaukset entisen ja nykyisen välillä masentavat. Pian minä kaipasin jälleen tuota tuskallista ilottomuutta, joka oli synkentänyt minun nuoruuteni. Minun epätoivoni tuli niin syväksi, että kreivitär oli siitä, niin luulen, liikutettu. Eräänä päivänä, päivällisen jälkeen, kun me olimme kaikki kävelemässä joen rannalla, minä tein viimeisen ponnistuksen saada hänen anteeksiantonsa. Minä pyysin Jacques'ia kävelemään sisarensa kanssa edellä päin, minä jätin kreivin kulkemaan yksin ja johtaen rouva de Mortsauf'ia venettä kohden minä sanoin hänelle: – Henriette, yksi sana, armosta, tai minä heittäydyn Indre'en! Minä olen rikkonut, se on totta; mutta enkö minä ole koiran kaltainen liikuttavassa uskollisuudessani! Minä palaan takaisin kuten se, häpeissään kuten se; jos se tekee pahaa, saa se kuritusta, mutta se jumaloi kättä, joka sitä lyö. Rangaiskaa minua, mutta antakaa minulle takaisin sydämenne…
– Lapsi raukka, sanoi hän, olettehan te aina minun poikani!
Hän tarttui minun käsivarteeni ja saavutti vaieten Jacques'in ja Madeleinen, joiden kanssa hän palasi takaisin Clochegourde'en viinitarhojen läpi. Minut hän jätti pitämään seuraa kreiville, joka ryhtyi puhumaan naapureitansa koskevista asioista.
– Menkäämme sisälle, sanoin minä hänelle, teillä on pää paljaana, ja illan kosteus voi aiheuttaa teille jotain sairautta.
– Te säälitte minua, te! rakas Felix, vastasi hän minulle mukautuen huomautukseeni. Minun vaimoni ei ole tahtonut koskaan lohduttaa minua. Ehkäpä se kuuluu hänen järjestelmäänsä. Kreivitär ei olisi varemmin koskaan jättänyt minua yksin miehensä kanssa, nyt minä tarvitsin tekosyitä voidakseni liittyä Henrietten seuraan. Hän oli lastensa kanssa, selvitellen lautapelin sääntöjä Jacques'ille.
– Kas tuolla, sanoi kreivi, alati kadehtien rakkautta, jota Henriette osoitti lapsilleen, kas tuolla ne, joiden vuoksi minä olen aina hyljätty. Aviomiehet, rakas Felix'ini, ovat aina alakynnessä; hyveellisinkin nainen löytää vielä keinoja, joilla hän voi tyydyttää haluaan päästä vapaaksi aviorakkaudesta.
Kreivitär pitkitti hyväilyjään vastaamatta mitään.
– Jacques, sanoi kreivi, tule tänne! Jacques vitkasteli.
– Sinun isäsi käskee sinua, mene, poikani, sanoi äiti työntäen häntä.
– He rakastavat minua käskystä, sanoi tuo vanhus, joka välistä näki asemansa.
– Herra, vastasi kreivitär silitellen useampia kertoja Madeleinen hiuksia, jotka olivat kammatut kauniin Ferronnièren [Ranskan kuninkaan Frans I: n lemmitty] tapaan, älkää tehkö vääryyttä naisparoille, elämä ei ole aina helppoa heille kantaa, ja ehkäpä lapset ovat äidin hyveitä!
– Rakkaani, vastasi kreivi, joka sai päähänsä olla johdonmukainen, se, mitä te sanoitte merkitsee sitä, että naiset ilman lapsiaan välittäisivät vähät hyveestä ja laiminlöisivät miehensä.
Kreivitär nousi äkkiä ja vei Madeleinen ulos.
– Siinä on avioliitto, rakas Felix, sanoi kreivi minulle. Tahdotteko ulosmenollanne sanoa, että minä puhun järjettömästi, huusi hän ottaen poikaansa kädestä ja lähestyen vaimoansa, jolle hän sinkautti raivokkaita katseita.
– Päinvastoin, herra, te olette pelästyttänyt minut. Teidän mietiskelynne tekee minulle hirveän pahaa, sanoi hän ontolla äänellä, luoden minuun tuskallisen katseen. Jos hyve ei ole uhrautumista lastensa ja puolisonsa hyväksi, mitä se sitten on?
– Uh-rau-tu-mista! jatkoi kreivi ikäänkuin lyöden joka tavulla uhrinsa sydäntä. Mitä te sitten uhraatte lapsillenne? mitä te uhraatte minulle? mitä? vastatkaahan? Mitä siis tapahtuu täällä, mitä tarkoitatte sanoillanne?
– Herra, vastasi kreivitär, olisitteko sitten tyytyväinen ollessanne rakastettu Jumalan rakkauden tähden tai tietäessänne vaimonne hyveelliseksi hyveen itsensä tähden?
– Kreivitär on oikeassa, sanoin minä ryhtyen puhumaan liikutetulla äänellä, joka värähteli noihin kahteen sydämeen, joihin minä heitin ainiaaksi menetetyt toiveeni ja jotka minä tyynnytin kaikista korkeimman surun ilmauksella, surun, jonka kumea huuto sammutti tuon riidan, kuten silloin, kun leijona mylvii, kaikki vaikenee. – Niin, kaunein etuoikeus, jonka järki on meille suonut, on siirtää meidän hyveemme olentoihin, joiden onni on meidän työtämme ja jotka me teemme onnellisiksi, ei laskelmilla eikä velvollisuuksilla, vaan tyhjentymättömällä ja vapaaehtoisella rakkaudella.
Kyynel kiilsi Henrietten silmissä.
– Ja, rakas kreivi, jos sattumalta nainen on vastoin tahtoansa alttiina jollekin tunteelle, joka on vieras niille, mitä yhteiskunta hänelle asettaa, tunnustakaa, kuta vastustamattomampi tuo tunne on, sitä hyveellisempi hän on tukahduttaessaan sen, uhrautuessaan lapsilleen, miehelleen. Tätä teoriaa ei muutoin voida sovittaa minuun, joka onnettomuudeksi olen esimerkkinä päinvastaisesta, eikä teihin, jota tämä teoria ei ollenkaan koske.
Käsi, samalla kertaa kostea ja hehkuva, tarttui minun käteeni ja puristi sitä hiljaa.
– Te olette kaunis sielu, Felix, sanoi kreivi, joka asetti sirosti kätensä vaimonsa vyötäisille ja veti hänet hellästi puoleensa ja sanoi hänelle: – Antakaa anteeksi, rakkaani, sairas raukalle, joka tahtoo epäilemättä saada osakseen enemmän rakkautta kuin mitä hän ansaitsee.
– On sydämiä, jotka ovat pelkkää jalomielisyyttä, vastasi kreivitär nojautuen puolisoonsa, joka omisti tämän lauseen itselleen. Tuo erehdys aiheutti jonkinlaisen väristyksen kreivittäressä; hänen kampansa putosi, hänen hiuksensa aukenivat, hän kalpeni. Hänen miehensä, joka häntä tuki, äänsi ikäänkuin mylvähtäen tuntiessaan kreivittären menevän tainnoksiin; hän tarttui kreivittäreen aivankuin kysymyksessä olisi ollut hänen tyttärensä ja kantoi hänet salin sohvalle, jonka ympärille me asetuimme. Henriette piti minun kättäni omassaan ikäänkuin tahtoen sillä sanoa minulle, että me yksin ymmärsimme tämän kohtauksen, joka oli näöltänsä niin yksinkertainen, mutta niin peloittava hänen sielunsa viiltävien tuskien vuoksi.
– Minä olen väärässä, sanoi hän minulle matalalla äänellä hetkellä, jolloin kreivi jätti meidät yksin mennäkseen hakemaan lasillisen oranssikukkavettä, minä tein tuhat kertaa väärin teitä kohtaan, kun tahdoin saattaa teitä epätoivoon, sen sijaan että minun olisi pitänyt kiittää teitä. Rakas, teissä on jumalallista hyvyyttä, jota vain minä osaan täysin arvostella. Niin, tiedän sen, on hyvyyksiä, jotka aiheutuvat intohimosta. Miehillä on useampia tapoja hyvyyden osoittamiseksi; he osoittavat sitä halveksumisella, innostumisella, laskelmilla, luonteen kärsimättömyydellä, mutta teissä, ystäväni, on ehdotonta hyvyyttä.
– Jos niin on, sanoin minä hänelle, ymmärtäkää, että kaikki se, mikä minussa voi olla suurta, johtuu teistä. Ettekö te tiedä siis enää, että minä olen teidän työtänne?
– Nuo sanat ovat kylliksi yhden naisen onnelle, vastasi hän hetkellä, jolloin kreivi saapui. Minä voin paremmin, sanoi hän nousten ylös, minä tarvitsen ilmaa.
Me laskeuduimme kaikki terassille, jota ympäröivät vielä kukkivat akaasiat. Hän oli ottanut minun oikean käteni ja painoi sitä sydäntänsä vasten ilmaisten sillä tavoin surulliset ajatuksensa; mutta ne olivat hänen ilmaisustaan päättäen noita suruja, joita hän rakasti. Hän tahtoi epäilemättä olla yksin minun kanssani, mutta hänen mielikuvituksensa, joka oli kykenemätön naisten viekkauksiin, ei tarjonnut hänelle mitään keinoa lähettää pois hänen lapsensa ja miehensä; me keskustelimme siis jokapäiväisistä asioista, sillävälin kun hän vaivasi päätään koettaen hankkia itselleen hetken, jolloin hän vihdoinkin voisi avata minulle sydämensä. – Siitä on jo hyvin kauan, kun minä olen ollut ajelemassa, sanoi hän lopuksi nähdessään illan kauneuden. Herra kreivi, antakaa valjastaa, pyydän teitä, voidakseni tehdä pienen ajeluretken.
Hän tiesi, että ennen rukoushetkeä kaikki selittely oli mahdotonta, ja hän pelkäsi, että kreivi tahtoisi pelaamaan lautapeliä. Hän saattoi hyvin tavata minua tuolla kuumalla, tuoksuvalla terassilla sitten kun kreivi olisi mennyt levolle; mutta hän ehkä pelkäsi jäädä noiden varjoisien lehdistöjen suojaan, joiden läpi kuulsi hekumallisia valoja, kävellä pitkin aitauksen vierustaa, josta meidän silmämme näkivät Indre'n virtaavan ruohokenttien poikki. Kuten katedraali juhlallisine ja äänettömine holvikattoineen kehoittaa rukoukseen, siten kuun valaisemat lehdistöt, joista leviää voimakkaita tuoksuja ja joita elähyttävät kevään sekavat äänet, ärsyttävät hermoja ja heikontavat tahtoa. Maisema, joka tyynnyttää vanhuksen intohimot, kiihoittaa nuorten sydämiä; me tiesimme sen! Kaksi kellon lyöntiä ilmoitti rukoushetken, kreivitär vapisi.
– Rakas Henrietteni, mikä teidän on?
– Henrietteä ei ole enää olemassa, vastasi hän. Älkää herättäkö häntä uudestaan eloon, hän oli vaativainen, oikullinen; nyt teillä on ystävä, jonka hyve on vahvistunut taivaan teille sanelemista lauseista. Me puhumme tästä myöhemmin. Olkaamme täsmällisesti rukouksessa. Tänä päivänä on minun vuoroni pitää se.
Kun kreivitär lausui sanat, joilla hän pyysi Jumalan apua elämän vastoinkäymisiä vastaan asetti hän niihin koron, josta en vain minä yksin hämmästynyt. Hän näytti käyttäneen näkemyslahjaansa, sillä hän aavisti sen hirveän mielenliikutuksen, jonka hänelle tuli tuottamaan minun rikokseni: Arabellen kanssa tekemieni sopimusten unohtaminen.
– Meillä on vielä aikaa pelata kolme erää, ennenkuin hevoset ovat valjastetut, sanoi kreivi vetäen minut mukanaan saliin. Te menette sitten ajelemaan vaimoni kanssa, minä menen levolle.
Kuten kaikki meidän pelimme, niin tämäkin oli myrskyisä. Omasta tai Madeleinen huoneesta kreivitär saattoi kuulla miehensä äänen.
– Te käytätte kummallisesti väärin vierasystävyyttä, sanoi hän kreiville, palatessaan saliin.
Minä katselin häntä tyrmistyneen näköisenä en ollut lainkaan tottunut noihin kovuuksiin. Ennen hän olisi varmaankin varonut suojella minua kreivin tyranniudelta, ennen hän rakasti nähdä minun jakavan hänen kärsimyksensä ja kantavan ne kärsivällisesti rakkaudesta häneen.
– Minä antaisin elämäni, sanoin minä hänen korvaansa, kuullakseni teidän vielä kerran hiljaa sanovan: "Poika raukka! poika raukka!"
Hän loi silmänsä alas muistaen hetken, johon minä olin viitannut; hänen katseensa kääntyi minua kohden, mutta alas suunnattuna ja se ilmaisi iloa, jota nainen tuntee nähdessään pienimmänkin sydämensä äänen asetettavan toisen rakkauden äärimmäisten nautintojen edelle. Silloin, kuten joka kerta, kun minua kohtasi samanlainen vääryys, minä annoin hänelle anteeksi tuntien itseni ymmärretyksi. Kreivi hävisi, hän syytti väsymystä voidakseen jättiä pelin, ja me menimme kävelemään puutarhan nurmikolle odottaen ajoneuvoja. Niinpian kuin kreivi oli meidät jättänyt, loisti ilo niin voimakkaana minun kasvoistani, että kreivitär uteliaalla ja hämmästyneellä katseella kysyi minulta syytä siihen.
– Henriette elää, sanoin minä hänelle, minä olen yhä vielä rakastettu; te loukkaatte minua ilmeisessä tarkoituksessa murtaa minun sydämeni; minä voin vielä olla onnellinen!
– Jotakin oli vielä jälellä naisesta, sanoi hän pelästyneenä, ja myöskin sen te hävitätte tällä hetkellä. Jumala olkoon ylistetty, hän, joka antaa minulle voimaa kestää ansaittu marttyyriyteni. Niin, minä rakastan teitä vielä liiaksi, minä olin lankeamaisillani, englannitar on valaissut minulle syvyyden.
Tällä hetkellä me nousimme vaunuihin; ajuri pyysi määräystä.
– Ajakaa puistokujan kautta Chinon'in tielle, te viette meidät Kaarle suuren nummien läpi ja Saché'n tietä takaisin.
– Mikä päivä meillä on? sanoin minä äkillisellä kiihtymyksellä.
– Lauantai.
– Älkää menkö ollenkaan sitä tietä, rouva, lauantai-iltana tie on täynnä torikauppiaita, jotka menevät Tours'iin, ja me kohtaisimme heidän kärryjänsä.
– Tehkää kuten sanoin, jatkoi kreivitär katsoen ajuriin. Me tunsimme liian hyvin toistemme äänenkäänteet, niin loputtomat kuin ne olivatkin, voidaksemme salata toisiltamme pienintäkään mielenliikutusta. Henriette oli ymmärtänyt kaiken.
– Te ette ole ajatellut torikauppiaita valitessanne tämän yön, sanoi hän hiukan iroonisella sävyllä. Lady Dudley on Tours'issa. Älkää kieltäkö, hän odottaa teitä täällä lähellä. Mikä päivä meillä on, torikauppiaat, vaunut! jatkoi hän. Oletteko te koskaan tehnyt tuollaisia huomautuksia, kun me ennen läksimme ulos?
– Ne todistavat, että minä unohdan kaiken Clochegourde'ssa, vastasin minä yksinkertaisesti.
– Hän odottaa teitä? jatkoi hän.
– Kyllä.
– Mihin aikaan?
– Yhdentoista ja kahdentoista välillä yöllä.
– Missä?
– Nummella.
– Älkää pettäkö minua ollenkaan, eikö pähkinäpuun alla?
– Nummella.
– Me menemme, sanoi hän, minä tahdon nähdä hänet.
Kuullessani nuo sanat, minä katselin elämääni ikäänkuin lopullisesti ratkaistuna. Minä tein yhdessä hetkessä päätöksen lopettaa täydellisellä avioliitolla lady Dudley'n kanssa tuon tuskallisen taistelun, joka uhkasi tyhjentää minun tunne-elämäni ja ryöstää niin monilla alati uudistuvilla iskuilla nuo nautinnolliset hienoudet, jotka muistuttavat hedelmien kukkaa. Minun tyly äänettömyyteni loukkasi kreivitärtä, jonka koko suuruutta minä en vielä tuntenut.
– Älkää ollenkaan kiihdyttäkö itseänne minua vastaan, sanoi hän kultaäänellään, tämä, rakkaani, on minun rangaistukseni. Te ette tule koskaan olemaan niin rakastettu, kuin te olitte täällä, jatkoi hän asettaen kätensä sydämelleen. Enkö minä ole teille sitä tunnustanut? Markiisitar Dudley on pelastanut minut. Hänelle tahrat, en kadehdi niitä ollenkaan. Minulle enkelien kunniakas rakkaus! Minä olen kulkenut suunnattomia matkoja teidän tulostanne lähtien. Minä olen arvostellut elämää. Kohottakaa sielu, te revitte sen; kuta korkeammalle te nousette, sitä vähemmän myötätuntoa te kohtaatte; sen sijaan, että te kärsisitte laaksossa, te kärsitte yläilmoissa, kuten kotka, joka liitää kantaen sydämessään jonkun raa'an paimenen ampumaa nuolta. Minä ymmärrän nyt, että taivas ja maa ovat sovittamattomia. Niin, sille, joka voi elää taivaallisessa vyöhykkeessä, Jumala yksin on mahdollinen. Meidän sielumme pitää silloin olla erotettu kaikesta maallisesta. Tulee rakastaa ystäviänsä kuten rakastaa lapsiansa, olla heitä eikä itseänsä varten. Minästä johtuvat onnettomuudet ja surut. Minun sydämeni kohoaa korkeammalle kuin kotka lentää; siellä on rakkaus, joka ei minua petä. Mitä maalliseen elämään tulee, se alentaa meitä liiaksi saattaessaan aistillisen egoismin hallitsemaan enkelin henkevyyttä, mikä meissä on. Nautinnot, joita intohimo antaa, ovat hirvittävän myrskyisiä ja maksettuja uuvuttavilla levottomuuksilla, jotka murtavat sielun jäntevyyden. Minä olen tullut meren rannalle, jossa nuo myrskyt riehuvat, minä olen nähnyt ne liian läheltä; ne ovat usein kietoneet minut pilvillään, aalto ei ole aina hajautunut minun jalkoihini, minä olen tuntenut sen ankaran kosketuksen, joka kylmentää sydämen; minun täytyy vetäytyä korkeille seuduille, minä joutuisin perikatoon tuon suunnattoman meren rannalla. Minä näen teissä, kuten kaikissa niissä, jotka ovat tuottaneet minulle levottomuuksia, hyveeni vartijan. Minun elämääni on sekoitettu ahdistuksia, jotka onneksi ovat olleet voimieni mukaisia, elämäni on säilynyt siten puhtaana huonoista intohimoista, se on ollut vailla viettelevää lepoa ja alati tarjona Jumalalle. Meidän kiintymyksemme oli mieletön koe, kahden puhtaan lapsen yritys tyydyttää sydämensä, ihmiset ja Jumala… Hulluutta, Felix! Ah! sanoi hän hetken vaiettuaan, kuinka tuo nainen teitä nimittää?
– Amédée, vastasin minä, Felix on eristetty olento, joka ei koskaan kuulu muille kuin teille.
– Henrietten on vaikea kuolla, sanoi hän hurskaan hymyilyn värehtiessä hänen huulillaan. Mutta, jatkoi hän, se on kuoleva ensimäisestä ylpeän äidin kristillisestä nöyrtymyksestä, eilen hyveessään horjuvan, tänään siinä vahvistuneen vaimon ponnistuksesta. Mitä minä teille sanoisin? Niin, minun elämäni on yhdenmukaista niin kaikkein suurimmissa kuin kaikkein pienimmissä tapahtumissaan. Sydän, jonne minun piti istuttaa ensimäiset hellyyden juuret, äitini sydän on sulkeutunut minulle huolimatta herkeämättömistä ponnistuksistani koettaa löytää siellä poimu, jonne olisin voinut pujahtaa. Minä olin tyttö, minä synnyin kolmen kuolleen pojan jälkeen, ja minä yritin turhaan vallata heidän paikkaansa vanhempieni sydämessä; minä en parantanut ollenkaan haavaa, jonka perheemme ylpeys oli saanut. Kun minä tuon synkän lapsuuden jälkeen opin tuntemaan jumaloidun tätini, riisti kuolema hänet pian minulta. Herra de Mortsauf, jolle minä kuulun, on minua yhtämittaa loukannut, alinomaa, tietämättään, mies parka! Hänen rakkaudellaan on sama luonnollinen itsekkäisyys, kuin lasten rakkaudella meitä kohtaan. Hän on tietämätön onnettomuuksista, joita hän minulle aiheuttaa, olen alati antanut hänelle anteeksi. Minun lapseni, nuo rakkaat lapset, jotka ovat minun lihaani kaikkine kärsimyksineen, minun sieluani kaikkine ominaisuuksineen ja minun luontoani viattomine iloineen, eikö ne ole annettu minulle osoittamaan, kuinka paljon voimaa ja kärsivällisyyttä on äitien rinnassa? Niin, lapseni ovat minun hyveeni! Te tiedätte, onko minua vitsottu heidän tähtensä, heissä ja heistä huolimatta. Tulla äidiksi oli minulle samaa kuin saada oikeus alati kärsiä. Kun Hagar huusi erämaassa, antoi enkeli puhjeta tuolle liiaksi rakastetulle orjattarelle kirkkaan lähteen; mutta kun minulle, puhdas lähde, jota kohden te tahdoitte minut johtaa, alkoi kummuta Clochegourde'ssa (muistatteko sitä?), vuoti siitä vain katkeria vesiä. Niin, te olette tuottanut minulle suunnattomia kärsimyksiä. Jumala on varmasti antava anteeksi sille, joka ei ole tuntenut rakkaudessa muuta kuin tuskaa. Mutta, jos voimakkaimmat tuskat, jotka olen kokenut, ovat kohdanneet minua teidän tähtenne, ehkäpä minä olen ne ansainnut. Jumala on oikeamielinen. Niin, Felix, salainen suudelma sisältää ehkä rikoksia! Ehkäpä täytyy raskaasti sovittaa askeleet, joita on vaeltanut lastensa ja puolisonsa edellä, milloin on kävellyt iltasin tarkoituksessa saada olla yksin muistojen ja ajatusten kanssa, jotka eivät kuuluneet heille, ja kun siten kävellessä sielu oli naimisissa toisen kanssa! Kun koko sisällinen ihminen vetäytyy kokoon sisältääkseen vain enää sen paikan, joka tarjotaan hyväilyille, ehkäpä se on pahin rikoksista! Kun nainen kumartuu vastaanottaakseen hiuksiinsa miehensä suudelman, saadakseen pitää otsansa puolueettomana, on se rikos! On rikos haaveilla itselleen tulevaisuutta perustaen sen kuolemaan, rikos kuvitella tulevaisuudessa huoletonta äitiyttä, kauniita lapsia, jotka leikkivät iltasin koko perheen jumaloiman isän kanssa, onnellisen äidin heitä liikutettuna katsellessa. Niin, minä olen rikkonut, minä olen paljon syntiä tehnyt! Minua ovat miellyttäneet kirkon vaatimat katumusharjoitukset, mutta ne eivät kuitenkaan olleet riittävä sovitus noille virheille, joita kohtaan pappi ehkä on ollut liian suvaitsevainen. Jumala on epäilemättä osannut rangaistuksellaan näiden erehdysten sydämeen, ahdistaessaan kostolla sitä, jonka tähden niihin ryhdyttiin. Antaa hiuksensa, eikö se ollut samaa kuin luvata itsensä? Minkätähden minusta oli mieluista pukeutua valkeaan vaatteeseen? Sillä tavalla minä uskoin itseni paremmin teidän liljaksenne; olittehan te nähnyt minut ensimäisellä kerralla, täällä, valkeassa hameessa. Voi! minä olen vähemmän rakastanut lapsiani. Te näette hyvin, Felix, kaikella kärsimyksellä on merkityksensä. Iskekää, iskekää kovemmin kuin ovat iskeneet herra de Mortsauf ja minun lapseni. Tuo nainen on Jumalan vihan välikappale, minä tulen lähestymään häntä ilman vihaa, minä hymyilen hänelle; pelosta, etten olisi kristitty, puoliso ja äiti, minun täytyy rakastaa häntä. Jos, kuten te sanoitte, minä olen auttanut teidän sydäntänne säilymään turmelevalta kosketukselta, tuo englannitar ei voi vihata minua. Naisen pitää rakastaa rakastettunsa äitiä, ja minä olen teidän äitinne. Mitä minä olen tahtonut teidän sydämessänne? Paikan, jonka rouva de Vandenesse on jättänyt tyhjäksi. Niin, te aina valitatte minun kylmyyttäni! Enhän minä ole muuta kuin teidän äitinne. Antakaa minulle siis anteeksi ne vastentahtoiset tylyt sanat, jotka minä teille sanoin teidän saapuessanne, sillä äidin pitää iloita tietäessään poikansa niin hyvin rakastetuksi. Hän nojasi päätänsä minun rintaani toistaen: – Anteeksi! anteeksi! Minä kuulin silloin tuntemattomia äänen sävyjä.
Se ei ollut hänen tyttömäinen äänensä iloisine sävelineen, ei hänen emäntä-äänensä käskevine lopputavuineen, ei murhemielisen äidin huokauksia, se oli viiltävä, uusi ääni uusille tuskille.
– Mitä teihin tulee, Felix, jatkoi hän elostuen, te olette ystävä, joka ette voisi tehdä pahaa. Ah! te ette ole mitään menettänyt minun sydämessäni, älkää moittiko itseänne mistään, älköön teillä olko pienimpiäkään omantunnon tuskia. Olihan itsekkyyden huippu pyytää teitä uhraamaan mahdottomalle tulevaisuudelle kaikkein suurimmat nautinnot, koska niitä maistaakseen nainen jättää lapsensa, luopuu arvostaan ja kieltäytyy ikuisuudesta. Kuinka monta kertaa minä olenkaan tuntenut teidän olevan yläpuolella minua, te olitte suuri ja jalo, minä, minä olin pieni ja rikoksellinen! Kas niin, se on nyt sanottu, minä en voi olla teille muuta kuin korkealta loistava valo, säteilevä ja kylmä, mutta muuttumaton. Pitäkää, Felix, vain huoli siitä, etten minä yksipuolisesti rakasta veljeä, jonka olen itselleni valinnut. Pitäkää minua rakkaana! Sisaren rakkaudella ei ole huonoa huomista eikä vaikeita hetkiä. Teidän ei tarvitse valehdella tuolle lempeälle sielulle, joka tulee elämään teidän kauniista elämästänne, joka ei koskaan laiminlyö ottaa osaa teidän suruihinne, joka ilostuu teidän iloistanne, rakastaa naisia jotka tekevät teidät onnelliseksi, ja vihastuu petoksista. Minulla ei ole ollut veljeä, jota minä olisin voinut sillä tavoin rakastaa. Olkaa kylliksi suuri luopuaksenne kaikesta itserakkaudesta, päättääksenne meidän suhteemme, joka tähän asti on ollut niin epäiltävä ja myrskyjen täyttämä, tuolla suloisella ja pyhällä rakkaudella. Minä voin vielä elää siten. Minä aloitan ensimäisenä puristamalla lady Dudley'n kättä.
Hän ei itkenyt, lausuessaan nuo sanat, jotka olivat täynnä katkeraa tietoisuutta ja joilla hän, riistäen viimeisen verhon, joka minulta peitti hänen sielunsa ja hänen surunsa, osoitti minulle, kuinka monilla siteillä hän oli liittynyt minuun, kuinka paljon voimakkaita kahleita minä olin hakannut poikki. Me olimme sellaisessa huumauksessa, että me emme ollenkaan huomanneet sadetta, joka valui virtanaan.
– Eikö armollinen kreivitär tahdo astua hetkiseksi sisälle tänne, sanoi ajuri viitaten Ballan'in päämajataloa.
Hän teki myöntymyksen merkin, ja me viivyimme noin puoli tuntia eteisen katoksen alla suureksi hämmästykseksi majatalon väelle, joka kyseli itseltään, miksi rouva de Mortsauf oli puoli yhdentoista aikaan liikkeellä. Menikö hän Tours'iin? Palasiko hän sieltä? Kun rajuilma oli lakannut, kun sade oli muuttunut tihkusateeksi, joka ei estänyt kuuta valaisemasta ylängön tuulen nopeasti ajamia sumupilviä, meni ajuri ulos ja käänsi hevosen minun suureksi ilokseni.
– Seuratkaa minun käskyäni, huusi kreivitär hänelle vienosti.
Me läksimme siis ajamaan Kaarle suuren nummille vievää tietä, jolloin sade alkoi uudelleen. Puolivälissä nummea minä kuulin Arabellen lempikoiran haukkumisen; hevonen syöksähti äkkiä esiin tammien alta, kiisi yhdellä hyppäyksellä tien poikki, hyppäsi ojan yli, jonka tilanomistajat olivat kaivattaneet eroittaakseen kukin maansa noilla käyttämättömillä nummilla, joita luultiin viljelyskelpoisiksi, ja lady Dudley ajoi nummelle nähdäkseen ajoneuvojen kulkevan ohitsensa.
– Mikä ilo, odottaa siten lastansa, kun sen voi tehdä ilman rikosta! sanoi Henriette.
Koiran haukkuminen oli ilmaissut lady Dudley'lle, että minä olin vaunuissa; hän epäilemättä luuli, että minä huonon sään johdosta tulin tällä tavoin tapaamaan häntä. Kun me saavuimme paikalle, jossa markiisitar odotti, lensi hän tien syrjää pitkin tuolla ratsastajan huimuudella, joka oli hänelle ominaista ja jota Henriette hämmästeli kuten ihmettä. Leikillisesti Arabelle ei sanonut minun nimestäni muuta kuin kaksi viimeistä tavua englanniksi lausuttuina, kutsumatapa, joka hänen huulillaan sai aivan ihmeellisen viehätyksen. Hän tiesi, etteivät muut kuin minä ymmärtäneet häntä hänen huutaessaan: My dee!
– Herra de Vandenesse on täällä, markiisitar, sanoi kreivitär tarkastellen kuun säteissä tuota haaveellista olentoa, jonka kärsimättömiä kasvoja ympäröitsi kummallisesti pitkät, irrallaan riippuvat kiharat.
Te tiedätte, millä nopeudella kaksi naista tarkastaa toisensa. Englannitar tunsi kilpailijansa ja oli kunniakkaasti englannitar; hän kietoi meidät englantilaista halveksumistansa uhkuvaan katseeseen ja hävisi sumuun nuolen nopeudella.
– Kiireesti Clochegourde'en, huusi kreivitär, jolle tuo synkkä silmänluonti oli kuin kirveen isku sydämeen.
Ajuri käänsi lähteäkseen ajamaan Chinon'in tietä, joka oli parempi kuin Saché'n. Kun vaunut sivuuttivat uudelleen nummen, kuulimme me Arabellen tulisen hevosen nelistämistä ja hänen koiransa askeleet.
Kaikki kolme pyyhkäisivät metsiä sumun toisella puolella.
– Hän menee pois, te kadotatte hänet ainiaaksi, sanoi Henriette minulle.
– Mitäs siitä, vastasin minä, menköön vaan! Hän ei jätä minuun kaipausta.
– Oh! naisraukat! huudahti kreivitär ilmaisten säälivää kauhua.
Mutta minne hän menee?
– Grenadière'en, erääseen pieneen taloon lähellä Saint-Cyr'iä, sanoin minä.
– Hän menee yksin, jatkoi Henriette äänellä, joka osoitti minulle, että naiset puolustavat toisiaan rakkaudessa eivätkä koskaan hylkää toisiaan.
Kun me ajoimme Clochegourde'n puistotielle, Arabellen koira ulvahteli iloisesti juosten vaunujen edellä.
– Hän on ajanut meidän edellemme, huudahti kreivitär. Sitten hän jatkoi hetken vaiettuaan: – En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa naista. Mitkä kädet, mikä vartalo! Hänen ihonsa on liljaa valkeampi ja hänen silmissään on timantin säihky. Mutta hän ratsastaa liian hyvin, hän varmaankin rakastaa levitellä voimaansa, minä luulen häntä toimintakykyiseksi ja intohimoiseksi; sitten hän näyttää minusta asettuvan hiukan liian rohkeasti sovinnaisuuksien yläpuolelle: nainen, joka ei tunnusta mitään lakeja, joutuu pian vaaraan noudattaa ainoastaan omia mielijohteitaan. Ne, jotka pitävät noin paljon loistamisesta ja liikkumisesta, eivät ole saaneet pysyväisyyden lahjaa. Minun ajatuksieni mukaan rakkaus vaatii enemmän rauhallisuutta; minä olen kuvitellut sitä suunnattomaksi järveksi, jossa luotinauha ei tapaa ollenkaan pohjaa, jossa myrskyt voivat olla rajuja, mutta harvinaisia ja määrättyjen rajojen sisäpuolella pysyviä, jossa kaksi olentoa elävät kukkaisessa saaressa, kaukana maailmasta, jonka kokemus ja loisto loukkaa heitä. Mutta rakkaus saa leimansa luonteista. Olen ehkä väärässä. Jos luonnon ilmiöt mukautuvat ilmaston vaatimuksiin, miksi ei asian laita olisi samoin yksilöiden tunteisiin nähden? Epäilemättä tunteet, jotka noudattavat yleistä, kaikille yhteistä lakia, eroavat toisistaan vain ilmenemismuodoissaan. Joka sielulla on omat tapansa. Markiisitar on voimakas nainen, joka murtaa erotukset ja toimii miehen voimakkuudella. Se, joka vapauttaa rakastajansa, tappaa vanginvartijan, vartiostot ja pyövelit; kun sitävastoin jotkut olennot eivät osaa muuta kuin rakastaa kaikesta sielustaan; vaarassa he polvistuvat, rukoilevat ja kuolevat. Kumpi näistä kahdesta naisesta miellyttää teitä enin? siinä koko kysymys. Mutta onhan selvää, markiisitar rakastaa teitä, hän on tehnyt teille niin paljon uhrauksia! Mahdollisesti hän tulee teitä rakastamaan silloinkin, kun te ette enää häntä rakasta!