Laakson lilja

Te näette, hänen menettelytapaansa kuului vedota ylpeyteen, hän imarteli kaikkia turhamielisyyksiä pyhittäen ne, hän asetti minut niin korkealle, ettei hän voinut elää muuta kuin minun jaloissani; myöskin ilmeni koko hänen viettelytaitonsa hänen orjattaren asennossaan ja hänen täydellisessä alistumisessaan. Hän osasi pysyä kokonaisen päivän minun jalkojeni juuressa, äänettömänä, silmät minuun luotuina, odottaen nautinnon hetkeä kuten haaremin sulttaanitar ja pyrkien siihen taitavilla keimailuilla, mutta kuitenkin sen näköisenä kuin hän kärsivällisesti odottaisi. Millä sanoilla kuvaisin noita kuutta ensimäistä kuukautta, joiden aikana minä elin nautinnoista runsaan rakkauden uuvuttavissa iloissa; tuo rakkaus vaihteli niitä iloja taidolla, jonka kokemus antaa, mutta kätkien oppinsa intohimon purkauksiin. Nuo nautinnot, äkillinen aistinrunouden ilmestyminen, muodostavat voimakkaan siteen, joka kiinnittää nuoret miehet heitä vanhempiin naisiin; mutta tuo side on rangaistusvangin kahle, se jättää sieluun häviämättömän jäljen, se synnyttää siellä ennenaikaisen vastenmielisyyden raikasta, puhdasta, ainoastaan kukista rikasta rakkautta kohtaan, joka ei osaa tarjota alkoholia kummallisesti kaiverretuissa kultamaljoissa, joissa välkähtelee jalokivien sammumattomia tulia. Maistellen nautintoja, joista minä olin uneksinut tuntematta niitä, jotka minä olin ilmaissut kukkavihkoissani ja jotka sielujen yhteys teki tuhat kertaa hehkuvammiksi, minulta ei puuttunut tekosyitä puolustaakseni mielihyvää, jota minä tunsin tyhjentäessäni tuota kaunista maljaa. Usein kun minun sieluni äärimmäisen uupumuksen vallassa, ruumiista irtautuneena, liiteli kaukana maasta, minä ajattelin, että nuo nautinnot olivat keino kahlehtia aine ja päästää henki ylevään lentoonsa. Usein lady Dudley, kuten niin monet naiset, käytti hyväkseen kiihtymystä, jonka saa aikaan ylen suuri onni, sitoakseen minut valallisilla lupauksilla; ja himon puuskan aikana hän sai minun lausumaan häväiseviä sanoja Clochegourde'n enkelistä. Minusta oli tullut petturi, minusta tuli teeskentelijä. Minä jatkoin kirjoittamista rouva de Mortsauf'ille, aivankuin minä olisin yhä ollut tuo sama, pienessä, sinisessä pukupahasessa oleva lapsi, jota hän niin suuresti rakasti. Mutta, tunnustan sen, hänen lahjansa nähdä näkyjä pelotti minua, kun minä ajattelin tuhoa, jonka yksi ainoa ajattelemattomuus saattoi aiheuttaa toiveideni iloisessa linnassa. Usein, keskellä ilojani, äkillinen tuska jäädytti minut, minä kuulin äänen ylhäältä lausuvan Henrietten nimen, kuten Raamatussa: Kain, missä on Abel? Kirjeeni jäivät vastauksetta. Minut valtasi hirveä levottomuus, minä tahdoin lähteä Clochegourde'en. Arabelle ei vastustanut sitä ollenkaan, mutta hän piti luonnollisena, että hän seuraisi minua sinne. Hänen naisellinen neronsa ilmaisi hänelle tuossa matkassa keinon erottaa minut täydelleen rouva de Mortsauf'ista, sillävälin kun minä, pelosta sokeana ja todellisen yksinkertaisuuden vallassa, en nähnyt ansaa, johon minä olin tarttuva kiinni. Lady Dudley ehdotti mitä nöyryyttävimpiä myönnytyksiä ja ehätti kaikkien vastustelujen edelle. Hän suostui asumaan Tours'in lähellä, maaseudulla, tuntemattomana, valepuvussa, menemättä ulos päivällä ja valitsemaan kohtauksiamme varten yön hetket, jolloin ei kukaan voinut meitä kohdata. Minä läksin Tours'ista ratsain Clochegourde'en. Minulla oli syyni saapua sillä tavoin, sillä öisiä retkiäni varten minä tarvitsin hevosen. Minulla oli arabialainen hevonen, jonka lady Esther Samhope oli lähettänyt markiisittarelle; tämä oli antanut sen minulle tuota kuuluisaa Rembrandt'in taulua vastaan, joka hänellä on salissaan Lontoossa ja jonka minä olin niin kummallisella tavalla saanut. Minä valitsin tien, jota minä olin kulkenut jalkasin kuusi vuotta ennen ja pysähdyin pähkinäpuun alle. Sieltä minä näin rouva de Mortsauf'in valkeassa hameessa terassin rinteellä. Minä kiiruhdin heti häntä kohden salaman nopeudella ja olin muutamassa minuutissa muurin juurella kuljettuani matkan suorassa linjassa, ikäänkuin esteratsastus olisi ollut kysymyksessä. Hän kuuli erämaan pääskysen tulisen juoksun ja, kun minä seisautin hevoseni aivan terassin viereen, sanoi hän minulle: – Ah! tekö täällä!

Nuo kolme sanaa musersivat minut. Hän tiesi minun seikkailuni. Kuka sen oli hänelle ilmaissut? Hänen äitinsä, jonka vihattavan kirjeen hän minulle myöhemmin näytti! Välinpitämätön heikkous tuossa äänessä, joka ennen oli ollut niin täynnä elämää, sen väritön, himmeä sointi ilmaisivat kypsynyttä surua, ne henkivät jotain katkaistujen, kuihtuneiden kukkien tuoksua. Uskottomuuden myrsky, noiden Loire virran tulvien kaltainen, jotka hiekoittavat ainiaaksi maan, oli käynyt hänen sielunsa ylitse, jättäen jälkeensä autiomaan sinne, missä ennen rikkaat ruohokentät viheriöitsivät. Minä annoin hevoseni käydä sisälle pikku portista; se paneutui nurmikolle minun käskystäni, ja kreivitär, joka oli tullut esille hitain askelin, huudahti: – Kaunis eläin! Hän piti käsivarsiansa ristissä, jotten minä olisi voinut tarttua hänen käteensä; minä arvasin hänen tarkoituksensa. – Minä menen ilmoittamaan herra de Mortsauf'ille, sanoi hän jättäen minut.

Minä jäin seisomaan tyrmistyneenä, antaen hänen mennä, tarkastaen häntä. Kreivitär kulki yhä jalona, hitaana ja ylpeänä, valkeampana kuin mitä minä ennen olin hänet nähnyt, mutta hänen otsallaan oli mitä katkerimman melankolian kelmeä leima ja hänen päänsä oli taivuksissa kuten sateen täyttämä lilja.

– Henriette! huusin minä kuolemaisillaan olevan ihmisen epätoivoisella tuskalla.

Hän ei kääntynyt, hän ei pysähtynyt, hän halveksi sanoa minulle että hän oli ottanut minulta nimensä pois, että hän ei siihen enää vastannut, hän kävi yhä eteenpäin. Minä olen tuntenut itseni pieneksi tässä maallisessa murheen laaksossa, joka sisältää tuhansia tomuksi tulleita kansoja, joiden sielut liitävät nyt maan yläpuolella; minä olen tuntenut itseni pieneksi noiden joukkojen rinnalla, joiden kunniaa heidän yllänsä kaartuvat valoisat avaruudet kirkastivat; mutta silloin minä olen ollut vähemmän masentunut kuin mitä minä olin nähdessäni valkean olennon, joka nousi kuten nousee kaupungin kaduilla kaikki esteet murtava tulva, joka nousi tasaisin askelin linnaansa Clochegourde'en, tuon kristityn Didon kunnian ja tuskien paikkaan! Minä kirosin Arabelleä kirouksella, joka olisi hänet tappanut, jos hän olisi sen kuullut, hän, joka oli kaikki jättänyt minun tähteni, kuten jätetään kaikki Jumalan tähden! Minä seisoin vajonneena ajatuksien maailmaan, havaiten kaikkialla ympärilläni äärettömän surun. Minä näin silloin heidän kaikkien laskeutuvan alas. Jacques juoksi ikänsä luonnollisella malttamattomuudella. Madeleine, riutuvasilmäinen gaselli, seurasi äitiään. Herra de Mortsauf tuli minun luokseni, ojensi käsivartensa, syleili minua ja suuteli minua poskille sanoen: – Felix, minä tiedän, että saan teitä kiittää elämästäni!

Rouva de Mortsauf käänsi meille selkänsä tämän kohtauksen ajaksi ottaen tekosyyksi näyttää hevosta hämmästyneelle Madeleinelle.

– Pahus vieköön! kas siinä naisia, huusi kreivi kiukustuneena, he tarkastelevat teidän hevostanne.

Madeleine kääntyi ja tuli luokseni, minä suutelin hänen kättänsä katsahtaen kreivittäreen, joka punastui.

– Madeleine on jo paljon terveemmän näköinen, sanoin minä.

– Tyttö raukka! vastasi kreivitär suudellen häntä otsalle.

– Niin, tällä hetkellä he voivat kaikki hyvin, vastasi kreivi. Minä yksin, rakas Felix, olen hajoamistilassa kuten kaatumaisillaan oleva vanha torni.

– Näyttää siltä kuin kenraalilla olisi yhä vielä synkkä saattueensa, sanoin minä katsoen rouva de Mortsauf'iin.

– Meillä on kaikilla omat blues devils [raskasmielisyytemme. Suom. muist.], vastasi kreivitär. Eivätkö ne ole englantilaisia sanoja?

Me nousimme viinitarhoja kohden kävellen kaikki yhdessä ja tuntien jokainen, että jotain vakavaa oli tapahtunut. Kreivittärellä ei ollut mitään halua olla yksin minun kanssani. Minä olin hänen vieraansa.

– Mutta teidän hevosenne? sanoi kreivi kun me olimme lähteneet.

– Te näette, tarttui puheeseen kreivitär, että minulla olisi väärin sitä ajatellessani ja väärin ollessani sitä ajattelematta.

– Kyllä niin, sanoi kreivi, kaikki täytyy tehdä oikeaan aikaan.

– Minä menen sinne, sanoin minä tuntien tämän kylmän vastaanoton sietämättömäksi. Vain minä voin saada hevoseni liikkeelle ja viedä sen talliin oikealla tavalla. Minun groom'ini tulee vaunuilla Chinon'ista, hän pitää siitä huolen.

– Tuleeko groom [tallipoika] myöskin Englannista? sanoi kreivitär.

– Niitä ei ole hyviä muualla kuin siellä, vastasi kreivi, joka tuli iloiseksi nähdessään vaimonsa surullisena.

Hänen vaimonsa kylmyys tarjosi kreiville tilaisuuden vastustaa häntä; kreivi osoitti minulle kukkuramitalla ystävyyttään. Minä opin silloin tuntemaan, kuinka rasittava on aviomiehen ystävyys. Älkää uskoko, että hänen huomaavaisuutensa vaivaa jaloa sielua silloin, kun hänen vaimonsa lahjoittaa meille rakkautensa, joka on aviomieheltä riistetty pois. Ei! aviomiehet ovat vihattavia ja sietämättömiä päivänä, jolloin tuo rakkaus haihtuu. Hyvä suhde, tämäntapaisten rakkauksien välttämätön ehto, näyttää silloin välikappaleelta; se painaa, se on hirvittävä, kuten kaikki välikappaleet, joiden käyttämistä päämäärä ei enää oikeuta.

– Rakas Felix, sanoi kreivi minulle tarttuen minun käteeni ja puristaen sitä sydämellisesti, antakaa anteeksi rouva de Mortsauf'ille; naisilla on oikullisuuksien tarvetta, heidän heikkoutensa tekee ne anteeksiannettaviksi, heillä ei ole tuota mielen tasaisuutta, jonka meille meidän luonteemme voima antaa. Hän rakastaa teitä paljon, minä tiedän sen; mutta…

Sillä aikaa kun kreivi puhui, eteni rouva de Mortsauf huomaamattomasti meistä jättäen meidät yksin.

– Felix, sanoi hän minulle silloin matalalla äänellä katsellen vaimoansa, joka nousi takaisin linnaan kahden lapsensa seuraamana, minä en tiedä, mitä rouva de Mortsauf'in sielussa tapahtuu, mutta hänen luonteensa on täydelleen muuttunut kuusi viikkoa sitten. Hän, tähän asti niin lempeä, niin uhrautuvainen, on tullut uskomattoman pahantuuliseksi!

Manette ilmaisi minulle myöhemmin, että kreivitär oli vajonnut alakuloisuuteen, joka teki hänet tunteettomaksi kreivin ärtymisille. Kohtaamatta enää kärsivällistä maalia, johon voisi ampua nuoliansa, tuo mies oli tullut levottomaksi kuten lapsi, joka näkee ahdistamansa hyönteisraukan liikkumattomana. Tällä hetkellä hän tarvitsi uskottua, kuten teloittaja tarvitsee apulaista.

– Koettakaa, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, tutkia rouva de Mortsauf'ia. Naisella on aina jotain salattavaa mieheltään; mutta teille hän ehkä uskoo tuskiensa syyn. Vaikka se maksaisi minulle puolet jäljellä olevista päivistäni ja puolet omaisuudestani, minä uhraisin kaiken tehdäkseni hänet onnelliseksi. Hän on niin välttämätön minun elämälleni! Jos minä vanhuudessani en tuntisi alati tuota enkeliä vierelläni olisin minä onnettomin ihmisistä! Minä tahtoisin kuolla rauhallisena. Sanokaa hänelle siis, että hänen ei tarvitse pitkiä aikoja minua kärsiä. Minä, Felix, ystävä raukkani, minä menen pois, tiedän sen. Minä kätken kaikilta onnettoman totuuden, minkätähden tekisin heidät ennenaikojaan levottomiksi? Se on alati mahaportissa, ystäväni! Minä olen lopulta päässyt sairauteni perille, liika tunteellisuus on syynä kuolemaani. Toden teolla, kaikki tunteen liikutukset iskeytyvät vatsan hermoihin…

– Sillä tavalla, sanoin minä hymyillen, että tunteen ihmiset joutuvat perikatoon vatsansa tähden.

– Älkää naurako, Felix, mikään ei ole todellisempaa. Liian voimakkaat tuskat kiihoittavat ylenmäärin vegetatiivisen hermoston toimintaa. Tämä tunteellisuuden kiihtymys saa aikaan pysyvän kiihotuksen vatsan limakalvossa. Jos tätä tilaa jatkuu, johtaa se aluksi huomaamattomiin ruuansulatushäiriöihin: vatsanesteet huonontuvat, ruokahalu vähenee ja sulatus käy epäsäännölliseksi. Pian ilmaantuu viiltäviä kipuja, ne tulevat yhä voimakkaammiksi ja uudistuvat päivä päivältä yhä useammin; sitten häiriö saavuttaa huippunsa ikäänkuin jokin hitaasti vaikuttava myrkky sekoittuisi ravintomaljaan. Limakalvo pöhöttyy, mahaportti kovettuu ja syntyy rauhasten kovettuma, joka on kuolettava. Niin, siinä minä olen, rakas ystävä! kovettuminen jatkuu minkään voimatta sitä pysähdyttää. Katsokaa minun oljenkeltaista ihoani, minun kuivia ja kuumeisia silmiäni, minun äärimmäistä laihuuttani! Minä kuivetun. Mitä tehdä, minä olen juontanut tämän sairauden alun maanpakolaisuudesta; minä kärsin silloin niin paljon! Minun avioliittoni, joka olisi voinut parantaa maanpakolaisuuden tuottamat onnettomuudet, on kaukana siitä, että se olisi tyynnyttänyt minun revittyä sieluani, kiihdyttänyt haavaa. Mitä minä olen täällä löytänyt? Ikuisia lasteni aiheuttamia levottomuuksia, kotoisia suruja, alusta aljettavan omaisuuden kokoamisen, taloustoimenpiteitä, jotka pakoittivat tuhansiin säästäväisyyksiin, joista vaimoni ja vielä enemmän minä olemme saaneet kärsiä. Lopuksi vielä salaisuus, jota en voi uskoa muille kuin teille. Minun katkerin kärsimykseni on tämä: Blanche on tosin enkeli, mutta hän ei ymmärrä minua, hän ei tiedä mitään minun tuskistani, hän pahentaa niitä. Minä annan hänelle anteeksi! Se on kauheata sanoa ystäväni, mutta vähemmän hyveellinen nainen kuin hän olisi tehnyt minut onnellisemmaksi suostumalla lievennyskeinoihin, joista Blanchella ei ole aavistustakaan, sillä hän on kokematon kuin lapsi! Lisäksi vielä väkeni kiusaa minua, he ovat pölkkypäitä, jotka käsittävät kreikaksi, kun minä puhun ranskaksi. Kun meidän omaisuutemme oli jälleen saatu kokoon, kun minulla oli vähemmän ikävyyksiä, oli onnettomuus jo tapahtunut, minä saavuin huonojen ruokahalujen ajanjaksoon; sitten tuli minun suuri sairauteni, jonka Origet ymmärsi niin väärin. Lyhyesti, tänään minulla ei ole enää kuutta kuukautta elettävänä…

Minä kuuntelin kreiviä kauhistuksella. Nähdessäni kreivittären oli minuun koskenut hänen kuivien silmiensä loiste ja hänen otsansa kelmeä väri. Minä kuljetin kreiviä taloa kohden ollen kuuntelevinani hänen lääketieteellisiä väittelyjä sisältäviä valituksiaan; mutta minä ajattelin vain Henrietteä ja tahdoin saada nähdä häntä. Minä tapasin kreivittären salissa; hän oli läsnä matematiikan opetuksessa, jota apotti Dominis antoi Jacques'ille, ja hän neuvoi Madeleinelle erästä kirjailutyön kohtaa. Ennen hän oli aina osannut minun tulopäivänäni lykätä toimensa tuonnemmaksi omistautuakseen kokonaan minulle. Mutta minun rakkauteni oli niin syvää ja todellista, että minä painoin sydämeni pohjaan surun, jonka minulle aiheutti vastakohta menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Sitten minä näin onnettoman, kelmeän värin, joka noilla taivaallisilla kasvoilla muistutti niiden jumalallisten valojen heijastusta, joita italialaiset maalarit ovat asettaneet pyhimyksenkuviinsa. Minä tunsin itsessäni kuoleman jäädyttävän henkäyksen. Kun tuli hänen silmistään, joista puuttui tuo entinen katseiden kostea kirkkaus, kohtasi minut, värisin minä. Vasta nyt minä huomasin muutamia surun aikaansaamia muutoksia, joita minä ulkona en ollut ollenkaan pannut merkille: nuo niin hienot viivat, jotka minun viimeisellä käynnilläni olivat vain kevyesti kuultaneet hänen otsallaan, olivat syvälti uurtaneet sen; hänen sinertävät ohimonsa näyttivät hehkuvilta ja ontoilta; hänen silmänsä olivat vajonneet vienosti kaartuvien kulmakarvojen alle ja niiden ympärystä oli tummentunut. Hän oli sairas, kuten hedelmä, jossa mädäntymispilkut alkavat näkyä ja joka sisällisesti matojen syömänä näyttää ennen aikojaan kypsyneeltä. Minä, jonka koko kunnianhimo oli antaa onnen laineina virrata hänen sieluunsa, enkö minä ollut vuodattanut katkeruutta lähteeseen, josta hänen elämänsä sai virkistystä, josta hänen rohkeutensa sai uutta voimaa? Minä kävin istumaan hänen viereensä ja sanoin äänellä, jossa katumus itki: – Oletteko tyytyväinen terveyteenne?

– Kyllä, vastasi hän katsoen syvästi minuun. Tuossa minun terveyteni, sanoi hän osoittaen minulle Jacques'ia ja Madeleineä.

Madeleine oli voitokkaasti läpäissyt taistelun luonnon kanssa ja oli viisitoista vuotiaana kypsynyt nainen. Hän oli kasvanut; Bengalin ruusun värit kukoistivat jälleen hänen tummilla poskillaan. Hän oli kadottanut tuon huolettomuuden, jolla lapsi katsoo kaikkia suoraan kasvoihin, ja alkoi painaa alas silmiänsä. Hänen liikkeensä tulivat harvoiksi ja arvokkaiksi, kuten hänen äitinsä liikkeet; hänen vartalonsa oli solakka; hänen yläruumiinsa soreat muodot olivat jo huomattavissa; viehättelyhalu silitti jo hänen uhkeata mustaa tukkaansa, joka ympäröitsi hänen espanjattaren otsaansa. Hän muistutti noita keskiajan somia pikku kuvapatsaita, ääriviivoiltaan niin hienoja, muodoltaan niin ohuvia, että silmä niitä hyväillessään pelkää näkevänsä niiden särkyvän. Mutta hänen terveytensä, tuo niin monien ponnistusten jälkeen puhjennut hedelmä, oli luonut hänen poskilleen kirsikan sametin ja pitkin hänen kaulaansa silkin hienoja ihokarvoja, joissa, kuten hänen äidillään, valo leikki. Hänen piti elää! Jumala oli, rakas kauneimman ihmiskukan umpu, kirjoittanut sen sinun pitkiin silmäripsiisi, sinun kaareviin hartioihisi, jotka lupasivat kehittyä uhkeiksi, kuten sinun äitisi hartiat! Tuo tumma, nuori, poppelivartaloinen tyttö muodosti vastakohdan Jacques'ille, hennolle seitsemäntoista vuotiaalle nuorukaiselle, jonka pää oli suurentunut, jonka otsa herätti levottomuutta nopealla levenemisellään, jonka kuumeiset, väsyneet silmät olivat sopusoinnussa syväsointuisen äänen kanssa. Hänen äänielimensä synnyttivät liian laajan äänen samoin kuin hänen katseensa toi ilmi liian paljon ajatuksia. Se oli älykkäisyyttä, sielua, se oli Henrietten sydän, joka nopealla liekillään kulutti heikkoa ruumista; sillä Jacques'illa oli tuo maidonvalkea, hehkuvien värien elähyttämä iho, ominainen nuorille englantilaisnaisille, joita sairaus vaivaa ja jotka jonkun ajan kuluttua menehtyvät. Pettävä terveys! Minä seurasin Henrietten viittausta, jolla hän, osoitettuaan minulle Madeleineä, käänsi huomioni Jacques'iin, joka piirusti mittausopillisia kuvioita ja suoritti algebran laskuja pöydän ääressä apotti Dominiksen edessä. Minä vapisin nähdessäni tuon kukilla peitetyn kuoleman ja kunnioitin äiti raukan erehdystä.

– Kun minä näen heidät tuollaisina, saa ilo vaikenemaan minun suruni, samoinkuin ne vaikenevat ja haihtuvat nähdessäni lapseni sairaina. Ystäväni, sanoi hän äidin iloa loistavin silmin, jos muut tunteet pettävät meitä, korvaavat täytetyt, menestyksen kruunaamat velvollisuudet muualla kärsityn tappion. Jacques tulee olemaan, kuten te, mies, joka on saanut korkean sivistyksen ja joka on täynnä tiedon hyveitä; hän tulee tuottamaan, kuten te, kunniaa isänmaalleen, jossa hän ehkä tulee saamaan johtavan aseman teidän vaikutusvaltaisella avullanne, mutta minä teen kaikkeni saadakseni hänet pysymään uskollisena ensimäiselle rakkaudelleen. Madeleinellä, rakkaalla olennolla, on jo ylevä sydän, hän on puhdas kuin Alppien korkeimman huipun lumi, hänellä tulee olemaan puolison uhrautuvaisuus ja viehättävä älykkäisyys, hän on ylpeä, hän on oleva Lenoncourt'ien arvoinen! Ennen niin levoton äiti on nyt hyvin onnellinen, onnellinen äärettömästä, puhtaasta onnesta; niin, minun elämäni on täyteläinen, minun elämäni on rikas. Jumala antaa ilojeni puhjeta minulle luvallisten tunteiden piiristä ja sekoittaa katkeruutta niihin tunteisiin, joihin minua veti vaarallinen taipumus.

– Oikein! huudahti apotti iloisesti. Herra vikontti tietää yhtä paljon kuin minä…

Täydentäessään tehtäväänsä Jacques alkoi yskiä.

– Riittää täksi päiväksi, rakas apottini, sanoi kreivitär liikutettuna, eikä varsinkaan kemian tuntia. Nouse ratsaille, Jacques, jatkoi hän ottaen vastaan poikansa syleilyn äidin hyväilevällä, mutta arvokkaalla mielihyvällä, ja silmät minuun suunnattuina ikäänkuin loukatakseen minun muistojani. Mene, rakas poika, ja ole varovainen!

– Mutta, sanoin minä hänelle, sillävälin kun hän seurasi poikaansa pitkällä katseella, te ette ole minulle vastannut. Tunnetteko te jotain tuskia?

– Kyllä, joskus vatsassa. Jos minä olisin Pariisissa, olisi minulla kunnia sairastaa vatsakatarria, muotisairautta.

– Minun äitini kärsii usein ja paljon, sanoi Madeleine minulle.

– Ah! sanoi kreivitär, te olette huvitettu minun terveydestäni?..

Madeleine, hämmästyneenä näiden sanojen syvästä ironiasta, katseli meitä arvostellen kumpaakin. Minun silmäni tähystivät ruusunkukkia jotka koristivat harmaan vihreän nojatuolin tyynyä.

– Tämä asema on sietämätön, kuiskasin minä kreivittären korvaan.

– Minäkö sen olen saanut aikaan? kysyi hän minulta. Rakas lapsi, lisäsi hän puoliääneen teeskennellen tuota purevaa iloisuutta, jolla naiset salaavat kostonsa, ettekö tunne nykyajan historiaa? Ovathan Ranska ja Englanti aina olleet vihollisia? Madeleine tietää sen, hän tietää, että suunnaton meri erottaa ne toisistaan, kylmä, myrskyinen meri.

Uunin maljakoiden sijalle oli asetettu kynttiläjalkoja, epäilemättä sentähden, etten minä saisi iloa täyttää niitä kukilla. Minä löysin ne myöhemmin hänen kamaristaan. Kun minun palvelijani saapui, menin minä ulos antaakseni hänelle määräyksiä. Hän oli tuonut minulle muutamia esineitä, jotka minä tahdoin viedä kamariini.

– Felix, sanoi kreivitär minulle, älkää menkö harhaan: Tätini entinen huone on nyt Madeleinen, teidän on kreivin huoneen yläpuolella.

Minä olin rikollinen, mutta minulla oli sydän. Kaikki nuo sanat olivat tikarin iskuja, kylmästi tähdättyjä arimpiin kohtiin, jotka kreivitär näytti valitsevan iskuilleen. Moraaliset kärsimykset eivät ole ehdottomia, ne riippuvat sielujen herkkyydestä, ja kreivitär oli saanut ankarasti käydä tuon tuskien kynnyksen yli. Mutta juuri tuosta syystä parhain nainen on aina sitä julmempi, mitä hyväntahtoisempi hän on ollut. Minä katsoin kreivittäreen, mutta hän painoi päänsä alas. Minä menin uuteen huoneeseeni, joka oli iloinen, vaalean vihreä huone. Siellä minä vuodatin kyyneleitä. Henriette kuuli itkuni, hän saapui tuoden kimpun kukkia.

– Henriette, sanoin minä hänelle, ettekö te voi ollenkaan antaa anteeksi inhimillisintä kaikista rikoksista?

– Älkää kutsuko minua enää milloinkaan Henrietteksi, sanoi hän, Henrietteä, tuota naisraukkaa ei ole enää olemassa; mutta te löydätte aina rouva de Mortsauf'in, uskollisen ystävän, joka teitä kuuntelee, joka teitä rakastaa. Felix, me keskustelemme myöhemmin. Jos teillä on vielä hellyyttä minua kohtaan, antakaa minun tottua näkemään teitä. Hetkellä, jolloin sanat eivät enää haavoita minun sydäntäni, hetkellä, jolloin minä olen saanut hiukan rohkeutta, – silloin, ainoastaan silloin. Näettekö tuota laaksoa, sanoi hän, osoittaen minulle Indre'a, se tekee minulle pahaa, minä rakastan sitä yhä.

Ah! Hävitköön Englanti ja kaikki sen naiset! Minä jätän erohakemukseni kuninkaalle, minä kuolen täällä, anteeksi saaneena.

– Ei, rakastakaa häntä, tuota naista! Henrietteä ei ole enää, tämä ei ole leikkiä, te tiedätte sen.

Hän vetäytyi pois ilmaisten viimeisten sanainsa korostuksella tuskiensa suuruuden. Minä menin nopeasti ulos, pidätin hänet ja sanoin hänelle: – Te ette siis minua enää rakasta?

– Te olette tehnyt minulle enemmän pahaa kuin kaikki muut yhteensä! Nyt minä kärsin vähemmän, minä rakastan siis teitä vähemmän; mutta vain Englanti on maa, jossa ei sanota ei milloinkaan, eikä aina; täällä me sanomme aina. Olkaa viisas, älkää suurentako minun tuskaani; ja jos te kärsitte, ajatelkaa, että minä elän, minä?

Hän veti minulta pois kätensä, joka oli kylmä, liikkumaton, mutta kostea, ja pelastautui nuolen nopeudella käytävän läpi, jossa tämä todella traagillinen kohtaus oli tapahtunut. Päivällisen aikana kreivi valmisti minulle kidutuksen, jota minä en ollut ajatellut.

– Markiisitar Dudley ei ole siis Pariisissa? sanoi hän minulle.

Minä punastuin kovasti vastatessani hänelle: – Ei. Hän ei ole Tours'issa, sanoi kreivi jatkaen.

– Hän ei ole eronnut puolisostaan, hän voi mennä Englantiin. Hänen miehensä olisi hyvin onnellinen, jos markiisitar tahtoisi palata hänen luokseen, sanoin minä nopeasti.

– Onko hänellä lapsia, kysyi rouva de Mortsauf muuttuneella äänellä.

– Kaksi poikaa, sanoin minä hänelle.

– Missä he ovat?

– Englannissa isänsä luona.

– No niin, Felix, olkaahan suora. Onko hän niin kaunis kuin sanotaan?

– Kuinka voitte tehdä hänelle sellaisen kysymyksen! Nainen, jota rakastetaan, onhan hän aina kaunein kaikista naisista, huudahti kreivitär.

– Kyllä, aina, sanoin minä ylpeästi, luoden häneen, katseen, jota hän ei kestänyt.

– Te olette onnellinen, jatkoi kreivi, niin, te olette onnellinen veitikka. Ah! minun nuoruudessani minä olisin ollut hulluna tuollaisesta valloituksesta…

– Riittää, sanoi rouva de Mortsauf osoittaen katseella Madeleineä hänen isälleen.

– Minä en ole mikään lapsi, sanoi kreivi, jota huvitti palata nuoruuden aikaan.

Nousten pöydästä kreivitär vei minut terassille, ja kun me olimme siellä, huudahti hän: – Kuinka, onko naisia, jotka uhraavat lapsensa yhden miehen tähden? Omaisuuden, maailman, myönnän sen, ikuisuuden, niin, ehkä! Mutta lapset! jättää lapsensa!

– Kyllä! ja nuo naiset tahtoisivat, että heillä olisi vielä enemmän uhrattavaa, he antavat kaikki…

Kreivittärelle maailma kääntyi nurin, hänen ajatuksensa menivät sekasin. Tuon suurenmoisuuden valtaamana, epäilevästi miettien voiko onni oikeuttaa tuollaisen uhrauksen, kuullen omassa itsessään kapinallisen lihan huudot hän jäi tyrmistyneenä laiminlyödyn elämänsä eteen. Niin, hänellä oli hirveä epäilyksen hetki, mutta hän nousi jälleen suurena ja pyhänä, pitäen korkealla päätään.

– Rakastakaa siis paljon, Felix, tuota naista, sanoi hän kyyneleet silmissä, hän tulee olemaan minun onnellinen sisareni. Minä annan hänelle anteeksi pahan, jonka hän on minulle tehnyt, jos hän antaa teille sen, mitä te ette koskaan löydä täältä, sen, mitä te ette voi saada minulta. Teillä on ollut oikein, minä en ole teille koskaan sanonut, että minä rakastan teitä, ja minä en ole teitä koskaan rakastanut, kuten rakastetaan tässä maailmassa. Mutta jos hän ei ole äiti, kuinka voi hän rakastaa?

– Rakas pyhimys, sanoin minä, minun pitäisi olla vähemmän liikutettu kuin mitä minä olen selittääkseni sinulle, kuinka sinä voitokkaana vallitset hänen ylitsensä, kuinka hän on maan nainen, langenneitten rotujen tytär ja kuinka sinä olet taivaiden tytär, jumaloitu enkeli, kuinka sinä omistat koko minun sydämeni ja kuinka hänellä ei ole muuta kuin minun ruumiini. Hän tietää sen, hän on siitä epätoivoissaan, ja hän vaihtaisi sinun kanssasi, vaikkapa tuon vaihdon hinnaksi vaadittaisiin häneltä mitä hirvein kidutus. Mutta kaikki on niinkuin on. Sinulla sielu, sinulla ajatukset, puhdas rakkaus, sinulla nuoruus ja vanhuus; hänellä lyhytaikaisen intohimon halut ja nautinnot; sinulla minun muistini koko sen laajuudessa, hänellä mitä syvin unhotus.

– Sanokaa, sanokaa, sanokaa minulle jälleen se, oi ystäväni! Hän kävi istumaan penkille ja puhkesi kyyneliin. Hyve, Felix, elämän puhtaus, äidin rakkaus eivät siis ole erehdyksiä. Oh! vuodattakaa tuo palsami minun haavoihini! Toistakaa sana, joka kohottaa minut taivaisiin, jonne minä tahtoisin lentää rinnakkain teidän kanssanne! Antakaa minulle siunaava katse, pyhä sana, minä annan teille anteeksi kaiken pahan, mitä minä olen kahtena kuukautena saanut kärsiä.

– Henriette, meidän elämässämme on salaperäisyyksiä, joita te ette tunne. Minä kohtasin teidät iällä, jolloin tunne vielä saattoi tukahduttaa meidän luontomme synnyttämät himot. Mutta useampien kohtauksien, joiden muisto on lämmittävä minua kuoleman hetkellä, on täytynyt teille todistaa, että tuo ikä loppui, ja teidän pysyvä voittonne on ollut siinä, että olette pidentänyt tuon iän äänettömiä nautintoja. Rakkaus ilman omistamista pysyy pystyssä juuri kiihtyvän kaipauksen avulla; sitten tulee hetki, jolloin kaikki meissä on kärsimystä, meissä, jotka emme ole missään teidän kaltaisianne. Meissä on voima, jota me emme voi kieltää, ilman miehuutemme menettämisen vaaraa. Saamatta ravintoa, jonka pitäisi sitä ruokkia, sydän kalvaa omaa itseään ja tuntee menehtymistä, joka ei ole kuolema, mutta joka käy sen edellä. Luontoa ei siis voi kauvoja pettää; pienimmästäkin tapauksesta se herää voimalla, joka muistuttaa hulluutta. Ei, minä en ole rakastanut, minulla on ollut jano keskellä erämaata.

– Erämaata! sanoi hän katkerasti osoittaen laaksoa. Ja, lisäsi hän, kuinka viisaasti te todistelette ja kuinka paljon hienoja eroavaisuuksia te teette? Uskollisuus ei ole niin nerokas.

– Henriette, sanoin minä hänelle, älkäämme riidelkö muutamien rohkeiden ajatusten vuoksi. Ei, minun sieluni ei ole horjunut, mutta minä en ole ollut aistieni herra. Tuo nainen tietää, että sinä olet ainoa rakastettu. Hänellä on sivuosa minun elämässäni, hän tietää sen ja alistuu siihen; minulla on oikeus jättää hänet, kuten jätetään rakastajatar…

– Ja silloin…

– Hän on sanonut minulle, että hän silloin tappaisi minut, vastasin minä luullen, että tämä päätös yllättäisi Henrietten. Mutta minua kuunnellessaan hänen huulillansa väreili yksi noita halveksuvia hymyilyjä, jotka ovat vielä ilmehikkäämpiä kuin niiden ilmaisemat ajatukset. – Rakas omatuntoni, sanoin minä, jos sinä ottaisit huomioon kieltäymykset ja viettelykset, jotka liittyivät yhteen tuhotakseen minut, sinä käsittäisit tuon välttämättömän…

– Oh! niin, välttämättömän! sanoi hän. Minä olen uskonut teistä liikaa. Minä uskoin, että te ette horjuisi hyveessä, jonka pappi toteuttaa ja… jonka omistaa herra de Mortsauf, lisäsi hän antaen äänellensä pistosanan purevuuden. – Kaikki on lopussa, jatkoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, minä saan kiittää teitä paljosta, ystäväni; te olette sammuttanut minussa ruumiillisen elämän liekit! Vaikein osa tiestä on kuljettu, vanhuus lähenee, minä olen pian kärsivä, pian sairaloinen. Minä en voinut olla teille säteilevä haltijatar, joka vuodattaa teidän ylitsenne suosioiden sateen. Olkaa uskollinen lady Arabellelle. Madeleine, jonka minä kasvatin niin hyvin teitä varten, kenelle joutuu hän? Madeleine parka, Madeleine parka, toisti hän kuten surullista loppukertoa. Jos te olisitte kuullut hänen sanovan minulle: "Äitini, sinä et ole kohtelias Felix'ille!" Rakas olento!

Hän silmäili minua laskevan auringon riutuvissa säteissä, jotka liukuivat lehdistön läpi, ja ikäänkuin tuntien jotain sääliä meidän onnemme rauniota kohtaan hän syventyi meidän niin puhtaaseen menneisyyteen, heittäytyen mietiskelyihin, jotka valtasivat myöskin minut. Me palasimme muistoihimme, meidän silmämme siirtyivät laaksosta viinitarhoihin, Clochegourde'n ikkunoista Frapesle'en, me täytimme tämän unelman tuoksuvilla kukkavihkoinamme, toiveidemme romaaneilla. Se oli hänen viimeinen aistihurmauksensa, nautittuna kristityn sielun puhtaudella. Tuo näyttämö, niin suuri meille, oli saattanut meidät saman surumielisyyden valtaan. Hän uskoi minun sanoihini ja näki itsensä siellä, minne minä hänet asetin, taivaissa.