Kreivitär tahtoi pitää kiitosrukouksen Jumalalle herra de Mortsauf'in parantumisen johdosta, hän määräsi luettavaksi messun ja pyysi minun saattamaan hänet kirkkoon; minä johdin hänet sinne; mutta messun aikana minä kävin katsomassa herra ja rouva de Chessel'ia. Kun minä palasin tahtoi kreivitär nuhdella minua.
– Henriette, sanoin minä hänelle, minä olen kykenemätön petollisuuteen. Minä voin heittäytyä veteen pelastaakseni vihamieheni, joka hukkuu, minä voin antaa viittani lämmittääkseni häntä; lyhyesti minä voin antaa hänelle anteeksi, mutta unohtamatta loukkausta.
Kreivitär pysyi vaiti ja puristi minun kättäni sydäntänsä vasten.
– Te olette enkeli, te tarkoititte tietysti totta kiitoksillanne, jatkoin minä. Rauhan ruhtinaan äiti pelastettiin raivoisan kansan käsistä, joka tahtoi tappaa hänet, ja kun kuningatar kysyi häneltä: Mitä te teitte! hän vastasi: Minä rukoilin heidän puolestaan! Nainen on sellainen. Minä, minä olen mies ja luonnollisesti epätäydellinen.
– Älkää soimatko itseänne, sanoi hän liikuttaen kiivaasti käsivarttani, ehkäpä te olette arvokkaampi kuin minä.
– Kyllä, sanoin minä, sillä minä antaisin ikuisuuden yhdestä ainoasta onnen päivästä, ja te!..
– Ja minä, sanoi hän katsoen minuun ylpeästi.
Minä vaikenin ja loin silmäni maahan välttääkseni hänen katseensa salamaa.
– Minä, jatkoi hän, mistä minästä te puhutte? Minä tunnen monta minää itsessäni. Nuo kaksi lasta, lisäsi hän osottaen Madeleineä ja Jacques'ia, ovat minä. Felix, sanoi hän viiltävällä äänen painolla, luuletteko te minua siis egoistiksi? Ajatteletteko te, että minun pitäisi uhrata kokonainen ikuisuus palkitakseni sitä, joka uhraa minulle elämänsä? Tuo ajatus on hirveä, se kylmentää ainiaaksi uskonnolliset tunteet. Nainen, joka on niin syvälle langennut, voiko hän jälleen nousta? Voiko hänen onnensa vapahtaa hänet? Te saatatte minut pian ratkaisemaan nämä kysymykset!.. Niin, minä jätän teille lopultakin erään omantuntoni salaisuuden: tuo ajatus on usein kulkenut minun sydämeni läpi; minä olen sen usein sovittanut ankarilla katumuksilla, se on aiheuttanut minulle ne kyyneleet, joiden syytä te toissapäivänä minulta kysyitte…
– Etteköhän te anna liiallista merkitystä muutamille asioille, joita naiset tavallisesti pitävät suuressa arvossa, mutta joita teidän pitäisi…
– Oh! sanoi hän keskeyttäen minut, pidättekö te niitä vähemmässä arvossa?
Tämä logiikka ehkäisi kaiken keskustelun.
– Todenteolla, jatkoi hän, tietäkää se! Niin, olkoon että minä pelkurimaisesti jättäisin tuon vanhuksen, jonka elämä minä olen! Mutta, ystäväni, nuo kaksi pientä, niin heikkoa olentoa, jotka ovat meidän edessämme, Madeleine ja Jacques, jääväthän he isänsä luo! Uskotteko, kysyn teiltä, uskotteko, että he eläisivät kolmea kuukauttakaan tuon miehen mielettömän hallituksen alaisena? Jos minun laiminlyödessäni velvollisuuteni ei olisi kysymys muista kuin minusta… Hän hymyili ylpeästi. Mutta eikö se ole sama kuin tappaa minun kaksi lastani! Heidän kuolemansa tulisi olemaan varma. Jumalani, huudahti hän, minkätähden me puhumme näistä asioista? Menkää naimisiin ja antakaa minun kuolla.
Hän lausui nämä sanat niin katkeralla, niin syvällä äänellä, että ne tukahduttivat intohimoni myrskyn.
– Te olette huutanut tuskianne tuolla ylhäällä pähkinäpuun alla; minä näiden leppien alla, siinä kaikki. Minä vaikenen tästälähtien.
– Teidän jalomielisyytenne tappaa minut, sanoi hän kohottaen silmänsä taivaaseen.
Me olimme saapuneet terassille, me tapasimme siellä kreivin istumassa nojatuolissa auringon paisteessa. Tämän kokoon vajonneen, heikon hymyilyn vaivoin elähyttämän olennon näkeminen sammutti tuhkasta leimahtaneet liekit. Minä nojauduin ristikkoaitaa vasten tarkastellen taulua, jonka tarjosi minulle tuo kuoleva kahden alati kivuloisen lapsensa välissä, ja hänen vaimonsa, joka oli kalpea yövalvonnasta, laihtunut liiallisesta työstä, levottomuudesta ja mahdollisesti noiden kahden kauhean kuukauden ilonhetkistä. Äskeisen kohtauksen synnyttämä mielenliikutus oli kuitenkin antanut hänen poskillensa luonnottoman hehkun. Nähdessäni tuon kärsivän perheen varisevan lehdistön keskellä, jonka läpi tunki pilvisen syksytaivaan harmaa valo, minä tunsin itsessäni irtautuvan niiden siteiden, jotka kiinnittävät ruumiin sieluun. Ensimäistä kertaa minä tunsin tuota elämään kyllästymistä, jota tuntevat, sanotaan, kaikkein voimakkaimmat taistelijat keskellä taistelujansa, jonkinlaista kylmää iloa, joka tekee mitä urhokkaimmasta miehestä pelkurin, uskottomasta uskon vimmaisen, joka tekee välinpitämättömäksi kaikesta, voimakkaimmista elon tunteistakin, kunniasta, rakkaudesta, sillä epäilys riistää meiltä meidän itsetuntemuksemme ja tekee meille elämän vastenmieliseksi. Te hermostuneet olentoraukat, jotka teidän sielunne ja ruumiinne rikkaus jättää pelastuksetta jonkin turmiollisen kohtalon valtaan, missä ovat teidän päärinne ja teidän tuomarinne? Minä ymmärsin, miten nuori yltiöpää, joka ojensi jo kättänsä tarttuakseen Ranskan marsalkan sauvaan, joka oli taitava diplomaatti samoin kuin peloton soturi, oli voinut tulla viattomaksi murhaajaksi, kuten minä hänet edessäni näin. Minun toiveeni, joita tällä hetkellä ruusut kaunistivat, oliko niiden loppu tällainen? Hämmästyneenä niin hyvin syystä kuin seurauksesta, kysyen kuten jumalaton, missä oli Kaitselmus, minä en voinut pidättää kahta kyyneltä, jotka vierivät poskilleni.
– Mikä sinun on, hyvä Felix? sanoi minulle Madeleine lapsen äänellään.
Henriette täydensi näiden synkkien sumujen ja pimeyksien hajoittamista levottomalla katseella, joka säteili minun sieluuni kuin aurinko. Tällä hetkellä vanha tallimestari toi minulle kirjeen Tours'ista. Sen näkeminen aiheutti minulta jonkinlaisen hämmästyksen huudahduksen, joka sai rouva de Mortsauf'in värisemään. Minä näin virkasinetin, kuningas kutsui minua takaisin. Minä ojensin Henriettelle kirjeen, hän luki sen yhdellä silmäyksellä.
– Meneekö hän pois? sanoi kreivi.
– Miten minun käy? sanoi Henriette minulle, huomaten ensi kertaa auringottoman yksinäisyytensä.
Me olimme kumpainenkin tyrmistyksessä, joka ahdisti meitä samalla tavoin, sillä me emme olleet koskaan niin hyvin tunteneet, kuinka välttämättömiä me olimme toinentoisillemme. Kreivittärellä oli hänen puhuessaan minulle kaikenlaisista, vieläpä jokapäiväisistäkin asioista äänessään uusi sointi aivan kuin jos soittokoneesta olisi katkennut useampia kieliä ja muut olisivat löyhtyneet. Hänen liikkeensä olivat välinpitämättömiä ja hänen katseensa valottomia. Minä pyysin hänen ilmaisemaan minulle ajatuksensa.
– Onko minulla niitä? sanoi hän.
Hän vei minut kamariinsa, asetti minut istumaan sohvaansa, etsi jotain toilettipöytänsä laatikosta, asettui polvilleen minun eteeni ja sanoi minulle: – Tässä ovat hiukset, jotka ovat minulta pudonneet vuoden kuluessa, ottakaa ne, ne kuuluvat teille; jonakin päivänä te tiedätte miten ja miksi.
Minä taivuttauduin hitaasti hänen otsaansa kohden, hän ei painanut alas päätänsä välttääkseen minun huuliani, minä suutelin hänen otsaansa pyhästi, ilman rikoksellista kiihkoa, ilman hyväilevää hekumallisuutta, juhlallisella liikutuksella. Tahtoiko hän uhrata kaikki? Menikö hän ainoastaan, kuten minä olin tehnyt, syvyyden reunalle? Jos rakkaus olisi saanut hänet antautumaan, hänellä ei olisi ollut tuota syvää tyyneyttä, tuota uskonnollista katsetta, ja hän ei olisi sanonut minulle puhtaalla äänellään: – Ettehän ole minulle enää vihainen?
Minä läksin yön saapuessa. Hän halusi saattaa minua jonkun matkaa. Me pysähdyimme pähkinäpuun alle; minä näytin sitä hänelle sanoen, kuinka minä sieltä neljä vuotta sitten olin huomannut hänet: – Laakso oli silloin hyvin kaunis! huudahdin minä.
– Ja nyt? sanoi hän kiihkeästi.
– Te olette pähkinäpuun alla, ja laakso on meidän!
Hän painoi päänsä alas, ja me sanoimme toisillemme jäähyväiset. Hän nousi vaunuihinsa Madeleinen kanssa, ja minä, yksin, omiin vaunuihini. Pariisiin palattuani minulla onnekseni oli kiireellisiä töitä, jotka vaativat kaikki minun ajatukseni ja pakottivat minut riistäytymään maailmasta, joka unohti minut. Minä olin kirjevaihdossa rouva de Mortsauf'in kanssa, jolle minä lähetin jokaviikkoisen kirjeeni ja joka minulle vastasi kaksi kertaa kuukaudessa. Minun yksinäinen ja työteliäs elämäni muistutti noita kukkaisia ja tuntemattomia tiheikköjä, joita minä äsken vielä olin ihaillut metsien helmassa, sepitellessäni uusia runoja kukista kahden viimeisen viikon aikana.
Te, jotka rakastatte! tehkää nuo kauniit velvollisuudet, ottakaa täyttääksenne käskyt semmoisina, kuin kirkko on ne kristitylle joka päiväksi määrännyt. Ne ovat suuria aatteita, nuo roomalaisen uskonnon luomat ankarat säännöt, ne kyntävät yhä syvemmälle sieluun velvollisuuden vaot johtamalla uusimaan toimituksia, jotka pitävät toivoa ja pelkoa vireillä. Tunteet virtaavat alati elävinä noissa kaivetuissa uomissa, jotka johtavat vettä, kirkastavat ne, virvoittavat lakkaamatta sydäntä ja hedelmöittävät elämää kätketyn uskon ylitsevuotavilla aarteilla; jumalallinen lähde, jossa monistuu yhden ja ainoan rakkauden yksi ja ainoa ajatus.
Rakkauteni, joka muistutti keskiaikaa ja jälleen toi mieleen ritariajan, tuli tunnetuksi, en tiedä miten; mahdollisesti kuningas ja herttua de Lenoncourt olivat siihen syynä. Samalla kertaa romantillinen ja luonnollinen kertomus nuoresta miehestä, joka hurskaalla jumaloimisella rakasti kaunista, tuntematonta, yksinäisyydessään suurta naista, naista joka oli uskollinen tarvitsematta velvollisuuksien tukea, levisi epäilemättä tuosta ylemmästä piiristä faubourg Saint-Germain'in keskuuteen? Salongeissa minä huomasin olevani kiusallisen huomion esineenä, sillä siveällä elämällä on etuja, jotka niitä kokeneelle tekevät kuuluisuuden loiston sietämättömäksi. Samoinkuin silmiä, jotka ovat tottuneet vain heikkoihin väreihin, häikäisee voimakas valo, samoin on laita muutamien henkilöiden, joita voimakkaat vastakohdat eivät miellytä. Minä olin siihen aikaan sellainen; nyt te ehkä sitä ihmettelette, mutta olkaa kärsivällinen, nykyisen Vandenesse'n omituisuudet selviävät teille pian. Minusta olivat siis naiset hyväntahtoisia ja maailma täydellinen. Herttua de Berry'n naimisen jälkeen hovi sai jälleen loistoa, ranskalaiset juhlat palasivat. Ulkovaltojen sotajoukot olivat poistuneet, hyvinvointi palasi jälleen, huvitukset olivat mahdollisia. Arvoltaan kuuluisia tai varallisuudestaan huomattuja henkilöitä tulvi kaikilta Euroopan suunnilta älyn pääkaupunkiin, jossa muiden maiden edut ja virheet kohtasivat toisensa ranskalaisen hengen suurentamina ja kärjistäminä. Viisi kuukautta senjälkeen kun minä olin jättänyt Clochegourde'n, keskellä talvea, minun hyvä enkelini kirjoitti minulle epätoivoisen kirjeen kertoen poikansa vakavasta sairaudesta, josta tämä on päässyt, mutta joka antoi pelon aihetta tulevaisuuteen katsoen. Lääkäri oli puhunut varovaisuustoimenpiteisiin ryhtymisestä keuhkotautia vastaan, hirveä sana, joka tieteen lausumana synkisti kaikki äidin hetket. Henriette ehti tuskin hengittää, Jacques oli tuskin päässyt toipumisen asteelle, kun hänen sisarensa herätti levottomuutta. Madeleine, tuo iloinen kasvi, joka menestyi niin hyvin äidin hoidossa, sairastui tautiin, joka kyllä hänen iällään jo oli ennakolta odotettu, mutta joka oli vaarallinen niin hennolle rakenteelle. Masentuneena jo siitä uupumuksesta, jonka Jacques'in pitkällinen sairaus oli hänelle aiheuttanut, kreivitär tunsi itseltänsä puuttuvan voimia tuon uuden iskun kestämiseksi. Näky, jonka nuo kaksi rakasta olentoa hänelle tarjosi, teki hänet tunteettomaksi miehensä luonteen lisääntyneille myrskyille. Siten yhä enemmän häiriöitä tuottavat, raskaat rajuilmat tempasivat ankarilla aalloillaan juuriltaan hänen sydämeensä mitä syvimmin istutetut toiveet. Hän oli muutoin alistunut kreivin hirmuhallitukseen ja, taistelusta väsyneenä, luovuttanut voitetun alueen takaisin.
"Kun kaikki minun voimani kohdistuivat lapsiini, kirjoitti hän minulle, saatoinko minä käyttää niitä herra de Mortsauf'ia vastaan ja saatoinko minä puolustaa itseäni hänen hyökkäyksiänsä vastaan torjuessani kuolemaa? Kulkiessani nyt yksin ja heikkona noiden kahden nuoren, alakuloisen olennon välillä, jotka minua seuraavat, on minut vallannut voittamaton vastenmielisyys elämää kohtaan. Mitä iskuja minä voin tuntea, mihin tunteenliikutukseen minä voin vastata, kun minä näen terassilla liikkumattoman Jacques'in, jonka elämän ilmaisevat minulle ainoastaan hänen kauniit kuihtumuksen suurentamat silmänsä, sisään vajonneina kuten vanhuksella, ja jonka kehittynyt henki – onneton enne – on ristiriidassa hänen heikon ruumiinsa kanssa? Kun minä näen sivullani iloisen, niin vilkkaan, niin viehättävän, niin punaposkisen Madeleinen nyt kalpeana kuin kuolleen, näyttävät minusta hänen hiuksensa ja hänen silmänsä vaalenneilta, hän luo minua kohden riutuvia katseita ikäänkuin jos hän tahtoisi sanoa minulle jäähyväisensä; ei mikään ruoka maistu hänelle tai jos hän haluaa jotain ravintoa, pelästyttää hän minua makujensa outoudella; tuo puhdas olento, vaikka hän on kasvanut minun sydämelläni, punastuu tunnustaessaan niitä minulle. Huolimatta ponnistuksistani minä en voi huvittaa lapsiani; kumpainenkin heistä hymyilee minulle, mutta tuon hymyilyn saan minä esiin houkutteluilla, se ei johdu heistä; he itkevät, kun eivät voi vastata minun hyväilyihini. Kärsimys on höllentänyt kaikki heidän sielussaan, vieläpä nekin siteet, jotka kiinnittävät meitä toisiimme. Te ymmärrätte siis, kuinka Clochegourde on surullinen: herra de Mortsauf hallitsee siellä esteettömästi. Oi, ystäväni, te minun kunniani! kirjoittaa hän minulle edelleen, teidän pitää paljon rakastaa minua rakastaaksenne minua vielä nyt, rakastaaksenne minua väsyneenä, kiittämättömänä ja tuskan kivettämänä."
Tähän aikaan, jolloin minä tunsin itseni enemmän kuin koskaan liikutetuksi sisintäni myöten ja jolloin minä en elänyt kuin tuossa yhdessä sielussa, jolle minä koetin lähettää aamujen valoisan tuulahduksen ja purppuraisten iltojen toivon, minä kohtasin Elysée-Bourbon'in salongeissa yhden noita kuuluisia ladyja, jotka ovat puoleksi kuningattaria. Suunnattomat rikkaudet, syntyminen perheessä, joka valloituksen ajasta alkaen oli puhdas alempisäätyisistä avioliitoista, meneminen naimisiin mitä ylhäisimmän englantilaisen päärivanhuksen kanssa, kaikki nämä edut eivät olleet muuta kuin sivuseikkoja, jotka lisäsivät tuon olennon kauneutta, hänen sulojaan, hänen tapojaan, hänen älyänsä, hänen, kuinka sanoisin, säihkyvää olemustansa, joka pikemmin häikäisi kuin lumosi. Hän oli päivän jumalatar ja hallitsi sitä enemmän pariisilaista seurapiiriä, kun hänellä oli menestykseen välttämättömät ominaisuudet, rautainen käsi silkkihansikkaassa, josta Bernadotte puhui. Te tunnette englantilaisten erikoisen luonteen, tuon ylpeän, ylitsepääsemättömän Kanaalin, tuon kylmän Pyhän Yrjön salmen, jonka he asettavat itsensä ja niiden välille, jotka eivät ole heille esiteltyjä: ihmiskunta on heille muurahaispesä, jonka ylitse he kulkevat. He eivät tunnusta joukkoonsa kuuluviksi muita kuin hyväksymiänsä ihmisiä; muiden kieltä he eivät ymmärrä: he näkevät kyllä huulien liikkuvan ja silmien katsovan, mutta ei ääni eikä katse kosketa heitä. Heille nuo ihmiset ovat ikäänkuin olemattomia. Englantilaiset tarjoavat siten ikäänkuin kuvan saarestaan, jossa laki hallitsee kaikkea, jossa kaikki on samanmuotoista joka piirissä, jossa hyveiden harjoittaminen näyttää olevan rivi toisiinsa liitettyjä pyöriä, jotka asetetaan käyntiin määrättyyn aikaan. Loistavat teräshäkit ympäröivät englantilaista naista, hän on sidottu kultanauhoilla taloonsa, mutta hänen ruoka- ja juoma-altaansa, hänen istumapuunsa ja hänen ravintonsa ovat parasta lajia. Kaikki tämä antaa hänelle vastustamattoman viehätyksen. Ei koskaan mikään kansa ole paremmin valmistanut naimisissa olevalle naiselle tilaisuutta tekopyhyyteen asettaessaan hänet joka hetki kuoleman ja seuraelämän välille; hänelle ei ole mitään väliasteita häpeän ja kunnian välillä: joko on rikos täydellinen tai olematon; se on: kaikki tai ei mitään, se on Hamletin to be, or not to be. Tämä vaihtoehto, yhdistyneenä pysyvään halveksimiseen, johon tavat totuttavat heidät, tekee englantilaisesta naisesta poikkeusolennon maailmassa. Hän on surkuteltava olento, hyveellinen pakosta ja valmis turmelemaan itsensä, hän on tuomittu alituisiin valheisiin, jotka ovat haudatut hänen sydämeensä, mutta hän on ulkonaisesti viehättävä, sentähden että tälle kansalle on muoto kaikessa pääasiana. Siitä johtuvat ne erikoiskauneudet, joita tämän maan naisilla on: nuo ylenmääräiset hellyyden purkaukset, jotka heille välttämättömästi merkitsevät elämää, liiallinen huolenpito omasta itsestään, heidän rakkautensa hienous, joka niin viehättävästi on kuvattu Romeon ja Julian kuuluisassa kohtauksessa, jossa Shakespearen nero on yhdellä piirteellä ilmentänyt englantilaisen naisen. Teille, jotka kadehditte heitä niin monesta asiasta, mitä minä sanoisin teille sellaista, jota te ette tietäisi, noista valkeista sireeneistä, jotka ovat näöltään läpitunkemattomia ja kuitenkin heti tunnettuja, jotka uskovat että rakkaus riittää rakkaudelle, jotka kyllästyvät huvituksiinsa, kun eivät osaa niitä vaihdella, joiden sielussa on vain yksi sävel, joiden äänessä on vain yksi tavu. He ovat rakkauden valtameriä, ja se, joka ei ole niissä uinut, on aina tietämätön muutamista aistinrunouden puolista, kuten sillä, joka ei ole nähnyt merta, on muutamia kieliä vähemmän kanteleessaan. Te tiedätte, mihin minä näillä sanoillani pyrin. Minun seikkailuni markiisitar Dudley'n kanssa tuli turmiollisen kuuluisaksi. Vaikka minä olin iässä, jolloin aisteilla on niin paljon valtaa meidän päätöstemme yli, vaikka minussa niiden hehku oli ollut niin väkivaltaisesti tukahdutettu, säteili mielikuva pyhimyksestä, joka kärsi pitkällistä kidutusta Clochegourde'ssa niin voimakkaasti ylitseni, että minä kykenin vastustamaan viettelyksiä. Tämä uskollisuus oli sädekehä, joka käänsi minuun lady Arabellen huomion. Minun vastustukseni yllytti hänen intohimoansa. Se, mitä hän halusi, kuten monet englantilaisnaiset, oli huomion herättämistä, jotain tavatonta. Hän tahtoi suolaa ja pippuria sydämen ravinnoksi, samalla tavoin kuin englantilaiset tahtovat väkeviä maustimia kiihottaakseen makuaan. Välinpitämättömyys, jonka nuo naiset saavat olemukseensa asioiden pysyvästä täydellisyydestä, tapojen johdonmukaisesta säännöllisyydestä, johtaa heidät kaiken romantillisen ja vaikean ihailuun. Minä en ymmärtänyt tuota luonnetta. Kuta enemmän minä sulkeuduin kylmään halveksumiseen, sitä intohimoisemmaksi lady Dudley kävi. Tämä taistelu, johon hän asetti koko kunniansa, herätti muutamien salonkien uteliaisuuden, se oli hänelle ensimäinen onni, joka teki voiton saamisen hänen velvollisuudekseen. Ah! minä olisin ollut pelastettu, jos joku ystävä olisi kertonut minulle ne julmat sanat, jotka hän sanoi rouva de Mortsauf'ista ja minusta:
– Minä olen kyllästynyt, sanoi hän, noihin kyyhkysenkuherruksiin!
Tahtomatta tässä puolustaa rikostani minä huomautan teille, Natalie, että miehellä on vähemmän voimia vastustaa naista kuin teillä on välttääksenne meidän ahdistelujamme. Meidän tapamme eivät salli meidän sukupuolellemme tylyjä poistyöntämisiä, jotka teillä ovat kiihottimina rakastajalle ja joita muutoin sovinnaisuuskin teiltä vaatii. Me jätämme teille kainouden yksinoikeuden, jotta teillä olisi suosioiden osoittamisen etuoikeus, mutta kääntäkää osat ja mies joutuu pilkan alaiseksi. Vaikka rakkauteni suojeli minua, minä en ollut iässä, jolloin pysytään tunteettomana ylpeyden, antautuvaisuuden ja kauneuden kolminkertaisille viettelyksille. Kun lady Arabelle keskellä tanssiaisia, joiden kuningatar hän oli, laski minun jalkoihini suosionosoitukset, jotka hän niissä sai, ja kun hän tähysteli minun katsettani saadakseen tietää, oliko hänen pukunsa minun makuni mukainen, ja kun hän värisi nautinnosta, huomatessaan sen miellyttävän minua, olin minä liikutettu hänen tunteistaan. Hän pysytteli muuten alueella, jolla minä en voinut häntä paeta; minun oli vaikeata kieltäytyä määrätyistä kutsuista diplomaattipiirissä. Hänen arvonsa avasi hänelle kaikki salongit ja tuolla taidolla, jota naiset käyttävät saavuttaakseen sen, mikä heitä miellyttää, hän talon emännän avulla asetti niin, että hän joutui istumaan pöydässä minun viereeni; sitten hän sanoi minun korvaani: – "Jos minä olisin niin rakastettu kuin rouva de Mortsauf, minä uhraisin teille kaiken". Hän esitti minulle hymyillen mitä nöyrimpiä ehtoja, hän lupasi minulle ehdotonta vaikenemista tai pyysi minun ainoastaan suvaitsemaan sitä, että hän rakastaisi minua. Hän lausui minulle eräänä päivänä nuo sanat, jotka tyydyttivät kaikki aran omantunnon vaatimukset ja nuoren miehen hillittömät halut: – "Teidän ystävänne aina, ja teidän rakastajattarenne, koska vaan tahdotte!" Lopulta hän keksi keinon käyttää minun tuhoamisekseni minun oman luonteeni rehellisyyttä. Hän taivutti puolelleen minun kamaripalvelijani ja erään illanvieton jälkeen, jossa hän oli näyttäytynyt niin kauniina, että hän varmasti tiesi herättäneensä minun himoni, minä löysin hänet huoneestani. Tieto tästä tapauksesta levisi Englantiin, ja sen ylimystön valtasi tyrmistys kuten taivaan sen kauneimman enkelin langetessa. Lady Dudley astui englantilaisen taivaansa pilvistä alas, tyytyi kohtaloonsa ja tahtoi himmentää uhrauksillaan sen naisen, jonka hyve oli aiheuttanut tämän kuuluisan katastroofin. Lady Arabelleä miellytti, kuten kiusaajaa temppelin harjalla, näyttää minulle hehkuvan kuningaskuntansa rikkaimmat maat.
Lukekaa minua, pyydän teitä, kärsivällisesti. Tässä on kysymyksessä yksi ihmiselämän mieltäkiinnittävimmistä probleemeista, ratkaiseva käänne, jonka suurin osa ihmisistä on saanut kokea, ja jonka minä tahtoisin selvittää, vaikkapa vain sytyttääkseni johtoloiston tälle kalliolle. Tuo kaunis lady, niin solakka, niin hento, tuo maidonvalkea nainen, niin murrettu, niin murtuvainen, niin hempeä, jonka otsa oli niin viehkeä, niin hienojen, vaaleiden hiusten seppelöimä, tuo olento, jonka esiintyminen näytti niin virvatulimaiselta ja lyhytaikaiselta, oli rautaista rakennetta. Ei mikään hevonen, oli se kuinka vauhko tahansa, kestä hänen jäntevää kättänsä, tuota näöltänsä pehmeätä kättä, jota ei mikään uuvuta. Hänellä on jalat, kevyet kuin naarashirvellä, pienet, kuivat, lihaksiset jalat, joiden muoto on kuvaamattoman suloinen. Hänessä on voimaa, joka ei pelkää mitään taistelussa; ei yksikään mies voi seurata häntä hevosen selässä; hän voittaisi kentaurit steeple chase [esteratsastus] ratsastuksessa; hän ampuu kauriita ja hirviä pysähdyttämättä hevostaan. Hänen ruumiinsa ei hiesty, hän imee tulta ilmakehästä ja hänen täytyy elää vedessä, jos hän ylipäänsä tahtoo elää. Myöskin hänen rakkautensa on kokonaan afrikalaista; hänen intohimonsa riehuu kuin erämaan tuuli. Erämaan hehkuva lakeus kuvastuu hänen silmissään, erämaan, joka on täynnä sineä ja rakkautta muuttumattomine taivaineen, raikkaine tähtiöineen. Mitä vastakohtia Clochegourde'en verrattuna! Itämaa ja länsimaa, toinen vetäen puoleensa pienimmänkin kosteuden ravitakseen itseään, toinen huokuen ulos sielunsa ja kietoen uskollisensa valoisaan ilmakehään; tämä eloisa ja kevyt; tuo hidas ja raskas. Lyhyesti, oletteko te koskaan miettinyt englantilaisten tapojen yleistä tarkoitusta? Eikö se ole aineen jumaloittamista, määrättyä, ajateltua, viisaasti sovellettua epikuurolaisuutta. Mitä hän tehnee tai sanoneekaan, englantilainen on materialisti, ehkäpä vastoin tahtoaankin. Hänellä on uskonnollisia ja siveellisiä pyrkimyksiä, joista jumalallinen henki, joista katoolinen sielu on poissa, ja niiden siunauksellista vaikutusta ei korvaa mikään tekopyhyys, kuinka hyvin näytelty se lieneekin. Hän omistaa mitä korkeimmassa määrässä tuon elämisen taidon, joka tekee täydelliseksi pienimmätkin aineellisuuden osat, joka saa aikaan, että teidän tohvelinne ovat maailman valikoiduinta lajia, joka antaa teidän liinavaatteillenne selittämättömän tuoksun, joka päällystää kaapit seedripuulla ja valelee hajuvesillä pesukaapit; joka kaataa määrätyllä hetkellä mietoa, taidokkaasti valmistettua teetä, joka karkoittaa tomun, joka naulaa kiinni mattoja ensimäisestä kynnyksestä talon viimeiseen sopukkaan asti, joka kalkitsee kellarien seinät, kiilloittaa oven lukon, tekee vaunujen vieterit notkeiksi, joka sanalla sanoen tekee jokapäiväisestä elämästä ravitsevan, hienokuituisen, loistavan ja puhtaan hedelmän, jonka ääressä sielu sammuu nautinnoissa. Tämä taito synnyttää hyvinvoinnin hirvittävän yksitoikkoisuuden, se antaa teille elämän ilman oman tahdon vapautta, se, sanoakseni teille kaikki, tekee teidät koneeksi. Niin minä opin äkkiä tuntemaan keskellä tätä englantilaista ylellisyyttä naisen, sukupuolessaan ehkä ainoan laatuaan, joka kietoi minut uudelleen puhkeavan rakkauden verkkoihin, rakkauden, jonka ylenpalttisuuteen minä suhtauduin ankaralla itseni hillitsemisellä. Tuollaisella rakkaudella on masentavia kauneuksia, sillä on itsessään sähköisyys; se johtaa teidät usein taivaisiin unelmiensa elfenluisten porttien kautta, se kohottaa teidät sinne siivitettyjen vyötäistensä takana. Rakkaus, hirvittävän kiittämätön, joka nauraa tappamiensa olentojen raadoille, rakkaus ilman muistia, verinen rakkaus, joka muistuttaa englantilaisten politiikkaa ja jonka uhriksi joutuvat melkein kaikki miehet. Te ymmärrätte jo tämän probleemin. Ihminen on kokoonpantu aineesta ja hengestä; eläimellinen puoli lakkaa hänessä ja jumalallinen alkaa. Tästä johtuu tuo taistelu, jota me kaikki saamme kokea, taistelu tulevan kohtalon välillä, jonka me aavistamme, ja entisten vaistojemme välillä, joista me emme ole täydelleen vapaita: lihallinen rakkaus ja jumalallinen rakkaus. Joku sovittaa ne keskenään, joku toinen kieltäytyy; yksi penkoo koko sukupuolen etsiäkseen tyydytystä aikaisemmille himoilleen, toinen taas idealisoi ne yhteen ainoaan naiseen, joka hänelle edustaa koko maailmaa; toiset horjuvat ilman ratkaisua aineen ja hengen nautintojen välillä, toiset henkevöitsevät lihan, vaatien siltä sellaista, mitä se ei voi antaa. Jos te, ajatellen näitä rakkauden yleispiirteitä, otatte lukuun ne vastenmielisyydet ja viehätykset, jotka johtuvat elimistöjen erilaisuudesta ja jotka rikkovat sopimukset niiden välillä, jotka eivät ole selvillä itsestään; jos te yhdistätte niihin erehdykset, joita toiveillaan saavat aikaan ne henkilöt, jotka elävät erikoisemmin hengestä, sydämestä tai toiminnasta, jotka ajattelevat, jotka tuntevat tai toimivat ja joiden kutsumukset ovat petetyt ja kielletyt siinä yhteydessä, johon kaksi samalla tavoin kaksinaista olentoa joutuu; te tulette silloin olemaan hyvin suvaitsevainen onnettomuuksia kohtaan, joille yhteiskunnalla ei ole sääliä. Niin, lady Arabelle tyydytti meissä olevan hienojyväisen aineellisen puolen vaistoja, elimiä, taipumuksia, virheitä ja hyveitä. Hän oli ruumiin valtijatar, rouva de Mortsauf oli sielun puoliso. Rakkaudella, jota rakastajatar tyydyttää, on rajansa, aineellinen puoli on lopussa, sen ominaisuuksilla on lasketut voimat, se on välttämättömän kyllääntymisen alainen. Minä tunsin usein jonkinlaista tyhjyyttä Pariisissa, lady Dudley'n lähellä. Sydämen alue on ääriä vailla; Clochegourde'ssa oli rakkaus rajaton. Minä rakastin intohimoisesti lady Arabelleä, ja varmasti, vaikka eläin loisti hänessä, oli hänessä myöskin älyn etevyyttä; hänen pisteliäs keskustelunsa liikkui kaikilla aloilla. Mutta minä jumaloitsin Henrietteä. Yöllä minä vuodatin onnen kyyneliä, aamulla minä itkin katumuksesta. On muutamia naisia, jotka ovat kylliksi viisaita kätkeäkseen mustasukkaisuutensa mitä enkelimäisimpään hyvyyteen, sellaisia ovat ne, jotka, kuten lady Dudley, ovat sivuuttaneet kolmannenkymmenennen vuotensa. Nuo naiset osaavat silloin tuntea ja laskea, puristaa kaiken mehun nykyisyydestä ja ajatella tulevaisuutta; he voivat usein tukahduttaa oikeutetut huokaukset tarmolla, jonka vallassa metsästäjä ei huomaa haavaansa seuratessaan kiihkein huudoin saalistaan. Puhumatta rouva de Mortsauf'ista Arabelle koetti tappaa hänet minun sielussani, jossa hän alati kohtasi Henrietten, ja hänen intohimonsa sai kiihdykettä tuon voittamattoman rakkauden henkäyksestä. Saadakseen voittoja vertauksilla, jotka olivat hänelle edullisia, hän ei koskaan näyttäytynyt epäluuloiseksi, riidanhaluiseksi eikä uteliaaksi, kuten useimmat nuoret naiset ovat; mutta muistuttaen naarasleijonaa, joka on siepannut hampaisiinsa ja vienyt luolaansa saaliin jyrsittäväksi, hän oli varuillaan, ettei mikään päässyt häiritsemään hänen onneansa, ja säilytti minua kuten uhmailevaa voitettua. Minä kirjoitin Henriettelle hänen silmiensä alla, hän ei koskaan lukenut ainoatakaan riviä, hän ei koskaan koettanut millään keinolla saada selvää kirjeisiini kirjoitetuista osotteista. Minulla oli vapauteni. Hän näytti sanovan itselleen: – Jos minä hänet menetän, olen minä yksin siihen syynä. Ja hän nojautui ylpeästi rakkauteen, niin uhrautuvaiseen, että hän epäröimättä olisi antanut elämänsä minulle, jos minä olisin sitä häneltä vaatinut. Lopuksi hän oli saanut minut uskomaan, että jos minä jättäisin hänet, hän tappaisi itsensä heti. Täytyi ymmärtää hänen tässä suhteessa ylistävän indialaisten leskien tapaa, jotka poltattavat itsensä aviopuolisoidensa roviolla. – "Vaikka Indiassa tuo tapa on erikoisesti ylimysluokalle ominaista, ja vaikka europalaiset vähän sitä ymmärtävät, he kun eivät aavista tuon etuoikeuden halveksuvan ylpeää suuruutta, tunnustakaa, sanoi hän minulle, että meidän alhaisissa tavoissamme ylimystö ei voi muuten kohottaa itseänsä kuin tavattomilla tunteilla. Kuinka voin minä saada porvarit ymmärtämään, että minun suonieni veri ei ole heidän vertansa, ellen osottaisi sitä kuolemalla toisin kuin he kuolevat? Alhaissukuisilla naisilla voi olla timantteja, vaatteita, hevosia, vieläpä vaakunoitakin, joiden pitäisi olla yksinomaan meitä varten, sillä nimi voidaan nykyään ostaa! Mutta rakastaa pää pystyssä, lakeja uhmaten, kuolla epäjumalan edestä, jonka on itsellensä valinnut kietoen hänen vaatteistaan ympärilleen kuolinliinan, laskea maa ja taivas yhden ihmisen jalkoihin riistäen Kaikkivaltiaalta oikeuden tehdä jonkun jumalaksi, ei pettää häntä mistään hinnasta, ei hyveenkään tähden; sillä kieltää itsensä häneltä velvollisuuden nimessä, eikö se ole antautumista jollekin, joka ei ole hän? … olkoon se ihminen tai aate, se on aina petosta! Kas siinä suuruuksia, joihin eivät pääse tavalliset naiset; he eivät tunne muuta kuin kaksi mahdollista tietä, joko hyveen suuren tien tai rakastajattaren likaisen polun."