Laakson lilja

Minä kirjoitin uskollisesti rakkaalle Henriettelleni, joka vastasi minulle yhdellä tai parilla kirjeellä kuussa. Hänen henkensä valisti siten minua, hänen ajatuksensa kulkivat etäisyyksien halki ja puhdistivat minun ilmakehäni. Ei ainoakaan nainen voinut minua vallata. Kuningas tiesi minun pidättymiseni; hän kuului tässä suhteessa Ludvig XV: nnen kouluun ja hymyillen nimitti minua neiti de Vandenesse'ksi, mutta elämäntapani järkevyys miellytti häntä suuresti. Minulla oli se vakaumus, että kärsivällisyys, johon minä olin tottunut lapsuuteni aikana ja etenkin Clochegourde'ssa, auttoi minua paljon saamaan suosionosoituksia kuninkaan puolelta, joka oli alati erinomaisen ystävällinen minulle. Hän oli epäilemättä saanut päähänpiston lukea minun kirjeitäni, sillä minun neitseellinen elämäni ei häntä kauvoja pettänyt. Eräänä päivänä kun herttualla oli palvelus hovissa, minä kirjoitin kuninkaan sanelun mukaan. Nähdessään herttua de Lenoncourt'in astuvan sisään kuningas silmäili meitä veitikkamaisella katseella.

– No, tuo pahuksen Mortsauf tahtoo siis alati elää? sanoi hän herttualle kauniilla hopeanhelähteisellä äänellään, johon hän osasi mielensä mukaan saada pistosanan purevuutta.

– Alati, vastasi herttua.

– Kreivitär de Mortsauf on enkeli, jonka minä mielelläni tahtoisin nähdä täällä, jatkoi kuningas; mutta jos minä en voi mitään, on minun kanslerini, sanoi hän kääntyen minua kohden, onnellisempi. Teillä on kuusi kuukautta vapaasti käytettävänänne, minä olen päättänyt antaa teille virkaveljeksi sen nuoren miehen, josta me puhuimme eilen. Pitäkää hauskaa Clochegourde'ssa, herra Cato! Ja kuningas poistui hymyillen huoneesta.

Minä lensin kuin pääskynen Touraine'a kohden. Ensi kerran minä menin näyttäytymään rakastetulleni en ainoastaan hiukan vähemmän kokemattomana, vaan myöskin lisäksi näöltäni hienona nuorena miehenä, jonka tavat olivat kohteliaimpien salonkien hiomat, jonka kasvatuksen kaikkein miellyttävimmät naiset olivat täydentäneet, joka vihdoinkin oli saanut kärsimyksensä palkituksi ja joka oli käyttänyt hyväkseen enkelin kokemusta, kauneimman enkelin, minkä taivas on lähettänyt lapsen suojelijaksi. Te tiedätte, kuinka minä olin vaatteiden puolesta varustettu noiden kolmen kuukauden aikana, jotka minä ensi kertaa vietin Frapesle'ssa. Kun minä palasin Clochegourde'en Vendée'n lähettiläsmatkani aikana, olin minä puettu metsästäjän tavoin. Minulla oli liivi, jossa oli vaaleanpunaiset napit, juovaiset polvihousut, nahkasäärystimet ja kengät. Matka, metsän tiheiköt olivat saattaneet vaatteeni niin huonoon kuntoon, että kreivin piti lainata minulle liinavaatteita. Kahden vuoden olo Pariisissa, seurustelu kuninkaan kanssa, varallisuus, täydentynyt kasvuni, nuorekkaat piirteeni, joilla lepäsi selittämätön, tyynestä sielusta johtuva loiste, sielusta, joka oli magneettimaisella vetovoimalla yhdistetty Clochegourde'sta ylitseni säteilevään puhtaaseen sieluun, kaikki oli saanut minussa aikaan muutoksen. Minussa oli varmuutta ilman ylvästelyä, minä tunsin sisäistä tyydytystä ollessani nuoruudestani huolimatta hallituksen huipuilla; minulla oli se tietoisuus, että minä olin salainen tuki ihanimmalle naiselle, joka koskaan on maanpäällä elänyt, hänen salainen toiveensa. Mahdollisesti minussa oli hiukan turhamielisyyden tunnetta, kun postimiesten ruoskat läjähtelivät uudella puistotiellä, joka erosi Chinon'in tiestä Clochegourde'en, ja kun ristikkoportti, jonka olemassaolosta minä en tiennyt, aukeni keskellä vastarakennettua ympärysaitaa. Minä en ollut kirjoittanut tulostani kreivittärelle, kun tahdoin valmistaa hänelle yllätyksen, ja siinä minä tein kaksinkertaisesti väärin: ensiksi, hänet valtasi liikutus, jonka aiheuttaa kauan ikävöity, mutta mahdottomana pidetty ilo, toiseksi hän osoitti minulle, että kaikki edeltäpäin lasketut yllätykset olivat sopimattomia.

Kun Henriette näki nuoren miehen siinä, missä hän oli nähnyt vain lapsen, loi hän katseensa maahan traagillisen hitaalla liikkeellä, minä sain tarttua hänen käteensä ja suudella sitä, hänen osoittamatta tuota sisällistä iloa, jonka hänen tunteidensa värinä minulle muutoin aina ilmaisi. Kun hän kohotti kasvonsa katsoakseen minuun vielä kerran, huomasin minä hänen olevan kalpean.

– Se on oikein, te ette siis unohda vanhoja ystäviänne? sanoi minulle herra de Mortsauf, joka ei ollut muuttunut eikä vanhentunut.

Molemmat lapset hyppäsivät minun kaulaani. Portilla näin minä Jacques'in opettajan apotti Dominiksen vakavat piirteet.

– Niin, sanoin minä kreiville, minulla on tästälähin joka vuosi kuusi kuukautta vapautta, ja se aika kuuluu kokonaan teille. Mutta mikä teidän on? sanoin minä kreivittärelle ojentaen käsivarteni kietoakseni sen hänen vyötäisillensä ja tukeakseni häntä kaikkien hänen omaistensa läsnäollessa.

– Oh! päästäkää minut, sanoi hän minulle äkkiä peräytyen, se ei ole mitään.

Minä luin hänen sielustaan ja vastasin hänen salaiseen ajatukseensa sanomalla hänelle: – Ettekö te tunne enää uskollista orjaanne?

Hän tarttui minun käsivarteeni, jätti kreivin, lapsensa, apotin, paikalle kokoontuneet palvelijat ja vei minut etäälle kaikista, kääntyen nurmikentälle, mutta jääden heidän näkyviinsä; sitten kun hän luuli, ettei kukaan voinut kuulla hänen ääntänsä, hän sanoi: – Felix, ystäväni, antakaa anteeksi pelko ihmiselle, jolla ei ole muuta kuin yksi ainoa lanka tienviittana maanalaisessa labyrintissa ja joka vapisee nähdessään sen katkeavan. Toistakaa minulle, että minä nyt enemmän kuin koskaan olen teidän Henriettenne, että te ette jätä minua ollenkaan, ettei mikään ole teille minua arvokkaampi, että te pysytte aina uskollisena ystävänä. Minä olen vilahdukselta nähnyt tulevaisuuteen, ja te ette ollut kuten aina ennen kasvot loistavina ja silmät minuun kiintyneinä; te käänsitte minulle selkänne.

– Henriette, jumalattareni, jota minä palvelen enemmän kuin Jumalaa, elämäni kukka, kuinka te, joka olette minun omatuntoni, ette enää tiedä, että minä olen niin juurtunut teidän sydämeenne, että minun sieluni on täällä silloinkun minun ruumiini on Pariisissa? Pitääkö minun sanoa teille, että minä olen tullut seitsemässätoista tunnissa, että jokaiseen pyörän vierähdykseen sisältyi kokonainen maailma ajatuksia ja toiveita, jotka ovat puhjenneet kuin myrsky niinpian kuin teidät näin…

– Sanokaa, sanokaa! Minä olen varma itsestäni, minä voin kuunnella teitä ilman rikosta. Jumala ei tahdo minun kuolemaani: hän lähettää teidät minulle, kuten hän puhaltaa hengen luomiinsa, kuten hän vuodattaa pilvien sateen kuivalle maalle; sanokaa, sanokaa! rakastatteko minua pyhällä rakkaudella?

– Pyhällä rakkaudella.

– Ikuisesti?

– Ikuisesti.

– Kuten Neitsyt Mariaa, jonka täytyy pysyä verhottuna ja kantaa valkeata kruunua?

– Kuten ihmiseksi tullutta Neitsyttä.

– Kuten sisarta?

– Kuten liiaksi rakastettua sisarta.

– Kuten äitiä?

– Kuten salaisesti himottua äitiä.

– Ritarillisesti, ilman toivoa?

– Ritarillisesti, toivossa.

– Sanalla sanoen sillä tavalla kuin te vielä olisitte kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja pitäisitte huonoa sinistä tanssipukuanne?

– Paremmin vielä. Minä rakastan teitä siten ja minä rakastan teitä lisäksi vielä kuten… Hän katsoi minuun kiihkeän jännittyneenä… kuten teitä rakasti teidän tätinne.

– Minä olen onnellinen: te olette hälventänyt minun pelkoni, sanoi hän kääntyen takaisin perhettä kohden, joka oli hämmästyksissään meidän salaisesta keskustelustamme; mutta olkaa todellinen lapsi täällä, sillä te olette vielä lapsi. Jos teidän politiikkaanne kuuluu olla mies kuninkaan seurassa, niin, tietäkää, herra, että täällä teidän tulee pysyä lapsena. Lapsena te tulette olemaan rakastettu. Minä vastustan aina miehen voimaa, mutta mitä voisin minä kieltää lapselta! En mitään: hän ei voi tahtoa mitään, mitä minä en hänelle myöntäisi. – Salaisuudet ovat sanotut, sanoi hän luoden kreiviin ilkamoivan katseen, jossa tuli näkyviin hänen tyttömäisyytensä ja hänen alkuperäinen luonteensa. Minä jätän teidät, minä menen pukeutumaan.

En ollut koskaan sitten kolmen vuoden kuullut hänen ääntänsä niin täysin onnellisena. Minä tunsin ensimäistä kertaa nuo pääskysen iloiset viserrykset, nuo lapsen elkeet, joista minä olen teille puhunut. Minä toin Jacques'ille metsästyspuvun ja Madeleinelle ompelurasian, samanlaisen kuin hänen äidilläänkin oli; vihdoinkin minä korvasin tuon turhantarkkuuden, johon äitini säästäväisyys oli minut varemmin pakottanut. Ilo, jota nuo pienet lapset osoittivat näytellessään toinen toisilleen lahjojaan, näytti vaikuttavan epäsuotuisasti kreiviin. Hän oli aina surullinen, milloin ei hänestä välitetty. Minä tein ymmärtämyksen merkin Madeleinelle ja seurasin kreiviä, joka tahtoi puhella minulle omasta itsestään. Hän vei minua puutarhapengermää kohden, mutta me pysähdyimme portailla jokaisesta tärkeästä sanasta, minkä hän minulle lausui.

– Felix parkani, sanoi hän minulle, te näette heidät kaikki onnellisina ja hyvinvoivina: minä yksin olen varjona taulussa, minä olen ottanut kannettavakseni heidän onnettomuutensa, ja minä kiitän Jumalaa siitä, että ne on minulle annettu. Ennen minä en tiennyt, mikä minulla oli, mutta nyt minä sen tiedän: minun vatsani on epäkunnossa, minä en sulata enää mitään.

– Mikä sattuma on tehnyt teidät viisaaksi kuin lääketieteen professori? sanoin minä hänelle hymyillen. Onko teidän lääkärinne niin ajattelematon, että hän sanoo teille jotakin sellaista?

– Jumala varjelkoon minua kysymästä neuvoa lääkäreiltä, huudahti hän osoittaen inhoa, jota suurin osa luulosairaista tuntee lääketiedettä kohtaan.

Minä alistuin sitten mielettömään keskusteluun, jonka kuluessa hän uskoi minulle mitä naurettavimpia asioita, valittaen vaimoaan, väkeään, lapsiaan ja elämää, ilmeisesti huvikseen kerraten noita arkipäiväisiä juttujansa ystävälle, joka niitä tuntematta saattoi niistä hämmästyä ja jonka kohteliaisuudesta täytyi kuunnella häntä tarkkaavaisesti. Hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen minuun, sillä minä omistin hänen puheillensa mitä syvintä huomiota, koettaen päästä tämän käsittämättömän luonteen perille ja aavistaen uusia mielenpurkauksia, joilla hän kiusasi vaimoansa ja joista kreivitär ei minulle mitään puhunut. Henriette teki lopun tästä yksinpuhelusta ilmaantuen portaille. Kreivi huomasi hänet, kohotti päätänsä ja sanoi minulle: – Te kuuntelette minua, te, Felix; mutta täällä ei kukaan surkuttele minua!

Hän meni pois, ikäänkuin hän olisi tietänyt saavansa aikaan hämmennystä minun ja Henrietten keskustelussa, tai ikäänkuin hän, ritarillisesta huomaavaisuudesta vaimoansa kohtaan, olisi tiennyt tekevänsä vaimolleen mieliksi jättämällä meidät yksin. Hänen luonteessaan oli todellakin selittämättömiä piirteitä, hän oli luulevainen, kuten kaikki heikot ihmiset ovat, mutta myöskin hänen luottamuksensa vaimonsa puhtauteen oli rajaton; mahdollisesti juuri ne kärsimykset, joita tuon korkean hyveen ylemmyys tuotti hänen itserakkaudelleen, saivat hänen pysyvästi vastustamaan kreivittären tahtoa, hän uhmasi kreivitärtä, kuten lapset uhmaavat käskijöitään tai äitejään. Jacques'illa oli oppitunti, Madeleine puki itseään: minä saatoin lähes tunnin ajan kävellä yksin kreivittären kanssa pengermällä.

– Rakas enkeli, sanoin minä hänelle, kahleet ovat tulleet raskaammiksi, hiekka on alkanut polttaa, okaat lisääntyvät?

– Vaietkaa, sanoi hän minulle aavistaen ne ajatukset, joita keskustelu kreivin kanssa oli minussa herättänyt; te olette täällä, kaikki on unohdettu! Minä en kärsi ollenkaan, minulla ei ole ollut kärsimyksiä!

Hän otti muutamia keveitä askeleita, ikäänkuin tuulettaakseen valkoista pukuaan, jättääkseen ilmattarille lumivalkean silkkipäähineensä, liehuvat hihansa, uudet nauhansa, viittansa ja Sévigné-tapaan kammatut aaltoilevat kiharansa. Minä näin hänet ensi kerran nuorena tyttönä, luontaisen iloisuutensa vallassa, valmiina leikkimään kuten lapsi. Minä tunsin silloin sekä onnen kyyneleet, että ilon, jota mies tuntee levittäessään iloa.

– Ihana ihmiskukka, jota minun ajatukseni hyväilee ja jota minun sieluni suutelee! Valkea liljani, sanoin minä hänelle, alati koskematon ja suoravartinen, alati valkea, ylpeä, tuoksuva, yksinäinen!

– Kylliksi, herraseni, sanoi hän hymyillen. Puhukaa minulle teistä, kertokaa minulle aivan kaikki.

Meillä oli silloin värisevän, liikkuvan lehtikatoksen alla pitkä keskustelu, joka oli täynnä loppumattomia välilauseita, joka milloin taukosi, milloin jatkui ja jossa minä tein hänelle selvää elämästäni ja toimistani. Minä kuvasin hänelle asuntoni Pariisissa, sillä hän tahtoi tietää kaikki; ja – tällä hetkellä arvaamattoman kallis onni – minulla ei ollut mitään häneltä salattavaa. Tuntiessaan siten minun sieluni ja ankaralla työllä täytetyn elämäni yksityiskohdat, ymmärtäessään noiden toimien laajuuden, toimien, joissa ilman vakavaa rehellisyyttä saattoi niin helposti pettää ja rikastua, mutta joita minä hoidin niin suurella omantunnonmukaisuudella, että kuningas, sanoin minä hänelle, kutsui minua neiti de Vandenesse'ksi, hän tarttui minun käteeni ja suuteli sitä antaen ilon kyynelten pudota kädelleni. Tämä äkillinen osien vaihdos, tämä niin suurenmoinen ylistys, tämä niin nopeasti ilmaistu, mutta vielä nopeammin ymmärretty ajatus: "Tuossa mies, jonka minä olisin tahtonut, tuossa minun unelmani"; kaikki se, mikä oli tunnustusta tuossa teossa, johon alentuminen oli suuruutta ja jossa rakkaus tuli ilmi yliluonnollisessa maailmassa, tuo taivaallisten asioiden rajuilma löi minun sydämeeni ja musersi minut. Minä tunsin itseni pieneksi, olisin tahtonut kuolla hänen jalkoihinsa.

– Ah! sanoin minä hänelle, te kohoatte kaikessa alati meidän ylitsemme. Kuinka voitte te epäillä minua, sillä äskettäin te olette sitä tehnyt, Henriette?

– En tällä hetkellä, jatkoi hän katsoen minuun sanomattomalla sulolla, joka vain minulle yksin paljasti hänen silmiensä loisteen; mutta nähdessäni teidät niin kauniina, minä sanoin itselleni: – Meidän suunnitelmamme Madeleineä varten tulee tekemään tyhjäksi joku nainen, joka aavistaa teidän sydämeenne kätketyt aarteet, joka teitä jumaloi, joka meiltä riistää meidän Felix'imme ja särkee kaikki täällä.

– Aina vaan Madeleine! sanoin minä ilmaisten hämmästystä, josta hän ei välittänyt kuin puoleksi. Madeleinellekö minä siis olen uskollinen?

Me vajosimme äänettömyyteen, jonka herra de Mortsauf onnettomasti tuli keskeyttämään. Minun täytyi sydän tulvillaan ylläpitää vaikeuksilla täytettyä keskustelua, jossa minun suorat vastaukseni kuninkaan tähän aikaan seuraamasta politiikasta törmäsivät yhteen kreivin mielipiteiden kanssa, ja hän vaati minua selittämään Hänen Majesteettinsa tarkoituksia. Huolimatta kyselyistäni, jotka koskivat hänen hevosiaan, hänen maataloudellista asemaansa, oliko hän tyytyväinen noihin viiteen vuokralle annettuun tilaan, hakkauttaisiko hän maahan erään vanhan puistokujan puut, hän palasi yhä politiikkaan vanhan piian riidanhaluisuudella ja lapsen itsepintaisuudella; sillä tämäntapaiset luonteet syöksyvät mielellään paikkoihin, joissa valo loistaa, he palaavat sinne alati suristen mitään ymmärtämättä ja väsyttävät sielua, kuten suuret kärpäset väsyttävät korvaa lentäessään pöristen pitkin ikkunoita. Henriette oli vaiti. Lopettaakseni tämän keskustelun, jota nuoruuden tulisuus olisi saattanut kiihdyttää, minä vastasin yksikantaisilla hyväksymisillä välttäen siten hyödyttömiä väittelyjä; mutta herra de Mortsauf'illa oli liian paljon järkeä ollakseen tuntematta kaikkea sitä, mikä minun kohteliaisuudessani oli loukkaavaa. Hetkellä, jolloin hän suuttuneena siitä, että hänellä aina oli oikein, alkoi kimmastua, hänen kulmakarvansa ja hänen otsansa uurteet liikahtelivat, hänen keltaiset silmänsä säihkyivät, hänen punertava nenänsä tuli vielä värikkäämmäksi, kuten tuona päivänä, jolloin minä ensi kerran olin yhden hänen mielettömyydenpuuskansa todistajana: Henriette loi minuun rukoilevia katseita antaen minun ymmärtää, ettei hän voinut käyttää minun hyväkseni valtaa, jolla hän hankki oikeutta lapsilleen tai puolusti heitä. Minä vastasin silloin kreiville, ottaen hänet vakavalta kannalta ja käsitellen hänen kiihtynyttä mieltänsä äärimmäisellä taitavuudella.

– Rakas poika raukka! sanoi kreivitär toistaen hiljaa useampia kertoja noita sanoja, jotka saapuivat minun korvaani kuin tuulen henkäys. Sitten kun hän luuli voivansa menestyksellä keskeyttää puhelun, sanoi hän meille pysähtyen: – Tiedättekö, herrat, te olette täydelleen ikävystyttäviä!

Tällä lauseella palautettuna naisille tulevaan ritarilliseen kuuliaisuuteen kreivi lakkasi puhumasta politiikasta. Me vuorostamme ikävystytimme hänet keskustelemalla mitättömistä asioista, ja hän jätti meidät yksin kävelemään väittäen, että hänen päänsä pyrki tällä tavoin alituiseen kulkemaan samaa rataa.

Minun surulliset otaksumani olivat tosia. Kauniit maisemat, lauha ilmasto, kirkas taivas, tuon laakson hurmaava runollisuus, joka viidentoista vuoden ajan oli tyynnyttänyt tämän sairaan kiusallisia mielijohteita, kaikki oli nyt voimatonta. Iällä, jolloin muilla ihmisillä jyrkkyydet tasoittuvat ja särmikkäisyys häviää, oli vanhan aatelismiehen luonne tullut entistään niskoittelevammaksi. Jo muutaman kuukauden ajan hän vastusti vain vastustaakseen, ilman järkeä, ilman mielipiteidensä oikeutusta; hän kysyi joka asian syytä, hätäili viivytyksestä tai jostain tehtävästä, pisti nenänsä joka hetki talousasioihin, piti lukua pienimmistäkin taloustoimista ja väsytti siten vaimoansa ja palvelijoita kieltämällä heiltä vapauden. Ennen hän ei koskaan kiihtynyt ilman erikoista aihetta, nyt hänen kiihtymyksensä oli pysyväistä. Mahdollisesti omaisuudesta huolehtiminen, maanviljelyssuunnitelmat ja liikkuva elämä olivat tähän asti lieventäneet hänen pahantuulista mieltänsä antamalla ravintoa hänen levottomuudelleen ja pitämällä toimessa hänen mieltänsä; ja mahdollisesti nyt toiminnan puute sai hänen sairautensa kääntymään omaan itseensä; kun se ei enää toiminut ulospäin, ryhtyi se työskentelemään päähänpiintymillä, siveellisen minän oli vallannut ruumiillinen minä. Hän oli tullut omaksi lääkärikseen; hän haki neuvoja lääkärinkirjoista, uskoi itsessään olevan sairauksia, joista hän luki kuvauksia, ja ryhtyi silloin terveytensä suojaksi tavattomiin varovaisuustoimenpiteisiin, jotka olivat vaihtelevia ja edeltäkäsin mahdottomia aavistaa ja sen mukaan mahdottomia täyttää. Jos hän tahtoi rauhallisuutta, ja kreivitär järjesti niin, että hänen ympärillänsä vallitsi ehdoton hiljaisuus, valitti hän äkkiä olevansa kuin haudassa. Silloin kun hän oli olevinaan täydelleen välinpitämätön maallisista asioista, koko talo hengitti keveämmin; hänen lapsensa leikkivät, taloustoimia ei hoitanut mikään arvostelu; äkkiä keskellä melua hän huudahti valittavasti: – "Minut tahdotaan tappaa! – Rakkaani, jos kysymys olisi teidän lapsistanne, te olisitte heti aavistanut, mikä heitä vaivaa", sanoi hän vaimolleen lisäten näiden sanojen vääryyttä katkeralla ja kylmällä sävyllä. Hän puki ja riisui itseään joka hetki tutkien pienimpiäkin ilmanmuutoksia, eikä tehnyt mitään katsomatta ensin ilmapuntaria. Huolimatta hänen vaimonsa äidillisestä huolenpidosta hän oli tyytymätön kaikkiin ruokiin, sillä hän väitti vatsansa olevan turmeltuneen ja huonon ruuansulatuksen tuottavan hänelle jatkuvaa unettomuutta; ja kaikesta huolimatta hän söi, joi, sulatti ja nukkui niin oivallisesti että oppineinkin lääkäri olisi sitä ihmetellyt. Hänen tahdonmuutoksensa väsyttivät talon väkeä, joka, tottumuksistaan kiinnipitävänä kuten kaikki palvelijat, oli kykenemätön mukautumaan alinomaa toisilleen vastakkaisiin vaatimuksiin. Yhtenä päivänä kreivi määräsi ikkunat pidettäviksi auki, koska ulkoilma oli muka välttämätön hänen terveydelleen; muutamien päivien perästä ulkoilma, joko liian kosteana tai liian kuumana, kävi sietämättömäksi; hän nurisi silloin, haastoi riitaa ja ollakseen oikeassa hän kielsi usein ennenantamansa määräyksen. Tämä muistin virheellisyys tai tämä huono rehellisyys tuotti hänelle voiton kaikissa väittelyissä, joissa hänen vaimonsa koetti osoittaa hänen olevan ristiriidassa oman itsensä kanssa. Oleskelu Clochegourde'ssa oli tullut niin sietämättömäksi, että apotti Dominis, syvästi oppinut mies, oli ottanut tehtäväkseen etsiä ratkaisua muutamille probleemeille ja verhoutui näennäiseen hajamielisyyteen. Kreivitär ei toivonut enää, kuten ennen, voivansa rajoittaa perheen piiriin nuo mielettömyyden puuskat; talonväki oli jo ollut todistajana kohtauksissa, joissa tuon ennenaikaisen vanhuksen aiheeton kiihtymys meni yli rajojen. He olivat kuitenkin niin uskollisia kreivittärelle ettei ulospäin levitetty tästä mitään, mutta kreivitär pelkäsi joka päivä, että tuo hulluus, jota inhimillinen kunnioitus ei enää voinut hillitä, puhkeaisi julkisesti esiin. Minä sain myöhemmin kuulla kauheita yksityisseikkoja kreivin käyttäytymisestä vaimoansa kohtaan; sensijaan että hän olisi lohduttanut vaimoaan, hän syyti kreivittärelle synkkiä ennustuksia ja teki hänet vastuunalaiseksi tulevista onnettomuuksista. Kaikki siksi, että hän hylkäsi ne mielettömät lääkitsemiset, joiden alaiseksi kreivi tahtoi hänen lapsensa asettaa. Jos kreivitär oli kävelemässä Jacques'in ja Madeleinen kanssa, ennusti kreivi hänelle myrskyä, vaikka taivas oli kirkas: jos hänen ennustuksensa sattumalta toteutui, teki itserakkauden tyydytys hänet tunteettomaksi lastensa onnettomuudelle; jos toinen heistä voi pahoin, pani kreivi parastaan löytääkseen syyn tähän sairauteen vaimonsa hoitotavassa, jota hän moitti pienimpiä yksityisseikkoja myöten lopettaen aina noilla murhaavilla sanoilla: "Jos teidän lapsenne tulevat sairaiksi, olette te sitä tahtonut". Tällä tavoin hän menetteli pienimmissäkin kotoisen hallituksen yksityisseikoissa esiintyen joka hetki paholaisen asianajajana, hänen vanhan ajurinsa ilmaisutapaa käyttäen. Kreivitär oli määrännyt Jacques'ille ja Madeleinelle eri aterioimisajat kuin muille ja oli siten pelastanut heidät kreivin sairauden hirvittävältä toiminnalta, ottaen omalle osalleen kaikki myrskyt. Madeleine ja Jacques näkivät harvoin isäänsä. Egoisteille ominaisen aistihairahduksen tähden kreivillä ei ollut kaukaisinta aavistustakaan pahasta, johon hän oli syypää. Tuttavallisessa keskustelussa, joka meidän välillämme oli ollut, hän oli erikoisesti valittanut olevansa liian hyvä omaisiansa kohtaan. Hän käytti siis ruoskaa, raivosi ja särki kaikki ympärillään aivan kuin apina; haavoitettuaan uhriaan hän kielsi koskeneensa häneen. Minä ymmärsin silloin, mistä johtuivat nuo uurteet, jotka olivat aivan kuin partaveitsellä kreivittären otsaan vedetyt ja jotka minä olin huomannut kreivittären nähdessäni. Jaloilla sieluilla on häveliäisyys, joka estää heitä ilmituomasta kärsimyksiään, he kätkevät ylpeästi tuskiensa suuruuden niiltä, joita he rakastavat autuaallisen laupeuden tunteella. Myöskään minä en saanut pakottavista pyynnöistäni huolimatta Henrietteä hetikohta tunnustamaan tätä. Hän pelkäsi tuottaa minulle surua, hän teki minulle tunnustuksia, joita äkilliset punastumiset keskeyttivät; mutta minä olin hetikohta aavistanut sen pahennuksen, jonka kreivin joutilaisuus oli saanut aikaan kotoisissa asioissa.

– Henriette, sanoin minä hänelle muutamia päiviä jälkeenpäin osoittaakseni hänelle, että minä olin mitannut hänen uusien onnettomuuksiensa syvyyden, ettekö tee väärin järjestäessänne niin hyvin maatilanne, ettei kreivillä ole siinä enää mitään tehtävää?

– Rakas, sanoi hän minulle hymyillen, asemani on kylliksi vaikea vaatiakseen kaiken minun tarkkaavaisuuteni, uskokaa että olen hyvin tutkinut apulähteet, kaikki ovat jo tyhjennetyt. Todenteolla, ikävyydet ovat alati olleet kasvamaan päin. Kun herra de Mortsauf ja minä olemme alati taistelussa toisiamme vastaan, en minä voi niitä heikentää jakamalla ne usempaan kohtaan, kaikki olisi yhtä surullista minulle. Minä olen ajatellut kääntää herra de Mortsauf'in mielen toisaalle kehoittamalla häntä perustamaan silkkipuuviljelyksen Clochegourde'en, jossa jo on muutamia silkkipuita, Tourainen vanhan teollisuuden jälkiä; mutta minä huomasin, että hän samalla kuitenkin olisi itsevaltias talossa ja että minulle koituisi tuhansia ikävyyksiä tästä yrityksestä. Tietäkää, herra huomioidentekijä, että nuorella iällä maailma hillitsee miehen huonoja ominaisuuksia, intohimojen leikki pysähdyttää niiden puhkeamisen, ihmiskunnioitus ehkäisee ne; myöhemmin, yksinäisyydessä vanhemmalla iällä pienet virheet tulevat esiin sitä peloittavampina, mitä kauemmin ne ovat olleet tukahdutettuja. Inhimilliset heikkoudet ovat pohjaltaan hillittömiä, ne eivät suvaitse rauhaa eikä aselepoa; sen, mitä te eilen olette niille myöntänyt, vaativat ne tänään, huomenna ja aina; ne syntyvät myöntymisistä ja laajentavat niitä. Voimakkuus on lempeää, sitä voidaan saada taivutetuksi, se on oikeamielistä ja rauhallista; sitävastoin heikkouden synnyttämät intohimot ovat suvaitsemattomia, ne menettelevät mieluimmin kuten lapset, jotka pitävät salaa ryöstettyjä hedelmiä parempina niitä, joita he voivat syödä pöydältä. Siten herra de Mortsauf tuntee todellista iloa minun yllättämisestäni, ja hän, joka ei pettäisi ketään muita, pettää minua nautinnolla, kunhan hänen viekkautensa vain jää salatuksi.

Noin kuukauden kuluttua tuloni jälkeen, eräänä aamuna, lähtiessäni aamiaiselta, kreivitär tarttui minun käsivarteeni, kiiruhti erään puutarhaan johtavan ristikkoportin kautta ja veti minut kiihkeästi mukanaan viinitarhaan.

– Ah! Hän tappaa minut, sanoi hän. Kuitenkin minä tahdon elää, vaikkei muun niin lapsieni tähden. Kuinka, ei edes yhtä levon päivää! Aina vain pitää kulkea tiheiköissä, olla joka hetki kompastumaisillaan ja joka hetki koota voimiansa säilyttääkseen tasapainonsa. Ei mikään olento kestä sellaisia voiman kulutuksia. Jos minä hyvin tuntisin alueen, johon minun on voimani kohdistettava, jos minun vastustukseni saisi olla rajoitettu, sielu mukautuisi siihen; mutta ei, joka päivä hyökkäys muuttaa luonnettaan ja yllättää minut aseettomana; minulla ei ole vain yksi suru, niitä on monta. Felix, Felix, te ette voi kuvitella itsellenne, minkä vihattavan muodon hänen hirmuhallituksensa on ottanut ja mitä hurjia vaatimuksia lääkärikirjat ovat ajaneet hänen päähänsä. Ah! ystäväni… sanoi hän nojaten päätään olkaani ja täydentämättä tunnustustaan. Miten minun käy? mitä tehdä? jatkoi hän taistellen noita ajatuksia vastaan, jotka hän oli jättänyt lausumatta. Kuinka vastustaa? Hän tappaa minut. Ei, minä tapan itse itseni, ja se on kuitenkin rikos. Paetako? Entä lapseni! Erota? Mutta miten voin viidentoista vuoden avioelämän jälkeen sanoa isälle, etten enää voi asua herra de Mortsauf'in kanssa, kun isäni tai äitini tullessa hän on maltillinen, viisas, kohtelias, henkevä. Muutoin, onko naineella naisella isää, onko hänellä äitiä? Hän kuuluu ruumiineen kaikkineen miehelleen. Minä elin tyynenä, vaikkakaan en onnellisena, minä ammensin jotain voimaa siveästä yksinäisyydestäni, tunnustan sen; mutta jos tämä kielteinen onni minulta ryöstetään, tulen myöskin minä hulluksi. Kieltäytymiseni perustuu voimakkaisiin syihin, jotka eivät johdu minusta. Eikö ole rikos antaa elämä surkuteltaville olennoille, jotka edeltäkäsin ovat tuomitut yhtämittaiseen kärsimykseen. Kuitenkin minun käyttäytymiseni antaa aihetta niin vakaviin kysymyksiin, että minä en voi ratkaista niitä yksin; minä olen tuomari ja syytetty. Minä menen huomenna kysymään neuvoa apotti Birotteaulta, uudelta rippi-isältäni; sillä minun rakas ja hyveellinen rippi-isäni apotti de la Berge on kuollut, sanoi hän keskeyttäen. Vaikka hän oli ankara, tulen minä aina kaipaamaan hänen apostoolista voimaansa. Hänen seuraajansa on lempeä kuin enkeli ja säälii, sensijaan että hän rankaisisi; kuitenkin, mikä rohkeus ei saisi uskonnon helmassa uutta voimaa? mikä ymmärrys ei vahvistuisi Pyhän Hengen äänestä? – Jumalani, jatkoi hän kuivaten kyyneleitään ja kohottaen silmänsä taivasta kohden, mistä sinä rankaiset minua? Mutta se täytyy uskoa, sanoi hän nojaten kädellään käsivarteeni, niin, uskokaamme se, Felix, meidän on kestettävä tulikoe, ennenkuin me saavumme pyhinä ja täydellisinä ylempiin ilmakehiin. Pitääkö minun vaieta? Kiellätkö sinä, Jumalani, minua huutamasta ystävän rinnalla, rakastanko minä häntä liiaksi? Hän puristi minua sydäntänsä vasten, ikäänkuin hän olisi pelännyt kadottavansa minut. Kuka vapauttaa minut näistä epäilyksistä? Omatuntoni ei moiti minua mistään. Tähdet säteilevät korkealta ihmisten ylitse; miksi ei sielu, tuo ihmistähti, saisi verhota ystävää säteillänsä, kun sille ei tarjota muita kuin puhtaita ajatuksia?

Minä kuuntelin tätä hirveätä valitushuutoa ääneti pitäen tuon naisen kosteata kättä omassani, joka oli vielä kosteampi; minä puristin sitä voimalla, johon Henriette vastasi yhtä suurella voimalla.

– Oletteko te siis siellä? huusi kreivi, joka saapui meitä kohden paljain päin.

Takaisintulostani alkaen hän pyrki itsepintaisesti sekoittautumaan meidän keskusteluihimme, olkoon että hän toivoi siitä jotain huvia, tai että hän luuli kreivittären kertovan minulle surujaan ja valittavan minun rinnoillani, tai että hän kadehti iloa, josta hän ei ollut osallinen.

– Kuinka hän minua seuraa! sanoi kreivitär epätoivoisella sävyllä. Menkäämme katsomaan viinitarhoja, me vältämme hänet. Hiipikäämme kumarassa pitkin aitauksen sivua, jotta hän ei huomaisi meitä.

Me käytimme suojanamme tiheätä pensasaitaa, saavutimme juosten viinitarhat ja olimme pian kaukana kreivistä eräässä mantelipuiden käytävässä.

– Rakas Henriette, sanoin minä hänelle silloin puristaen hänen kättänsä sydäntäni vasten ja pysähtyen katsomaan häntä hänen surussaan, te olette minua äskettäin viisaasti ohjannut suuren maailman vaarallisilla poluilla; sallikaa minun antaa teille muutamia neuvoja ja auttaa teitä lopettamaan kaksintaistelu, jossa ei ole todistajia ja jossa te ehdottomasti häviätte, sillä te ette taistele ollenkaan samanlaisilla aseilla. Älkää ponnistelko kauempaa hullua vastaan…

– Vaietkaa! sanoi hän pidättäen kyyneleitä, jotka tunkeutuivat hänen silmiinsä.

– Kuunnelkaa minua, rakas Henriette! Oltuani tunnin hänen kanssansa noissa keskusteluissa, joihin minun on pakko alistua rakkaudesta teihin, minun ajatukseni usein ovat häiriintyneet ja minun pääni on raskas; kreivi saa minut epäilemään omaa ymmärrystäni, samat toistetut ajatukset takertuvat vastoin tahtoani aivoihini. Selväluontoiset päähänpiintymät eivät ole tarttuvia; mutta kun hulluus ilmenee tavassa katsella asioita ja kun se kätkeytyy pysyvästi keskusteluihin, voi se aiheuttaa häiriöitä niille, jotka elävät sen läheisyydessä. Teidän kärsivällisyytenne on ylevää, mutta eiköhän se vie teitä henkiseen murtumiseen? Sentähden niin teidän kuin lastenne takia muuttakaa menettelyänne kreiviä kohtaan. Teidän ihailtava myöntymisenne on lisännyt hänen itserakkauttansa, te olette kohdellut häntä kuten äiti kohtelee hemmoteltua lasta, mutta nyt, jos te tahdotte elää… ja, sanoin minä katsoen häneen, te tahdotte sitä, niin käyttäkää valtaanne, joka teillä hänen ylitsensä on. Te tunnette hänet, hän rakastaa teitä ja pelkää teitä; lisätkää hänen pelkoansa, asettakaa hänen sekavia tahdonilmaisujansa vastaan suorasuuntainen tahto. Laajentakaa valtaanne, kuten hän on osannut laajentaa myönnytyksiä, joita te olette hänelle tehnyt, ja sulkekaa hänen sairautensa henkiseen piiriin, kuten hullut suljetaan koppeihin.