"Toisinaan minusta tuntuu, että hän on viisaampi kuin minä. Toisinaan taas, että hän on vain hullumpi."
15
Nämä kirjeet painoivat raskaasti mr Britlingin mieltä. Hän tajusi että hänen ymmärrykseltään varhaiskypsä, teräväpäinen poikansa oli nyt ihan lähellä vaaran ja kuoleman linjaa, kulki sinne ja sieltä takaisin alituisen, aaltoilevan uhkan alaisena. Milloin hyvänsä, päivällä tai yöllä, saattoi onnettomuus suuntautua hänen polulleen. Jos mr Britling olisi osannut rukoilla, niin hän olisi rukoillut Hugh'n puolesta. Hän aloitti muutamia tehottomia rukouksia koskaan niitä päättämättä.
Hän yritti omaksua stoalaista Rooman miehen mieltä, tahtoi olla murtumattoman ylpeä, murtumattoman tyytyväinen, jos häneltä vaadittiin tämä äärimäinen uhri isänmaalle. Mutta hän huomasi yrittävänsä vain pettää itseään…
Tässä sodassa ei enää ollut sitä yksinkertaista suuruutta, joka olisi tehnyt sellaisen jylhän tyytyväisyyden mahdolliseksi.
Teddyn ja mrs Teddyn onnettomuus koski häneen kipeästi. Hän tunsi tuskaa muistaessaan mrs Teddyn värittömät kasvot ja hänen silmistään sinkoavan mykän syytöksen. Mr Britling tunsi, ettei hän milloinkaan voisi saada lausutuksi sitä ainoata puolustusta, mikä hänellä oli: "Minä en pidättänyt Hugh'ta. Jos sen olisin tehnyt, niin teillä olisi oikeus moittia minua."
Jos hänen olisikin onnistunut voittaa kaikki muut vaikeudet pyrkiessään sankarilliseen asenteeseen, niin tiellä oli yhä Hugh'n kukistumaton, kirkas tapa katsella asioita. Sota oli hulluutta…
Mutta mitä muuta oli tehtävä? Mitä muuta voi tehdä? Me emme voineet antaa perään Saksalle. Jos mielipuoli tappelee, täytyy terveittenkin tapella…
Mr Britling ei enää kirjoittanut mitään sodasta. Kaikki myöhemmät tätä aihetta käsittelevät kirjoituksensa hän oli jättänyt päättämättä. Hän ei voinut kuvitella niiden mitään merkitsevän, vaikuttavan kehenkään, saavan mitään aikaan. Oikeastaan hän kirjoittikin nyt vain silloin tällöin, hyvin harvoin. The Times oli jo aikoja sitten jäänyt ilman hänen avustustaan. Hän ajatteli nyt alinomaisesti sotaa, elämää ja kuolemaa ja uskonnollisia ongelmia, jotka olivat näyttäneet niin etäisiltä rauhan päivinä. Mutta mikään hänen ajattelunsa esine ei ottanut kirkastuakseen, niin että siitä olisi voinut kirjoittaa. Kaikki hänen ajatustensa kirkkaat tähdet peittyivät myrskypäiviin ja kiihtymykseen, jota sanomalehdet joka päivä pitivät yllä, ja elämän jokapäiväisiin askarruksiin. Ja samalla kertaa, kun hänen kirjailijatoimensa tuottamat tulot vähenivät henkisen hämmentymisen ja voimattomuuden vaikutuksesta, kävivät hänen ja hänen vaimonsa sijoitustenkin antamat tulot epävarmoiksi. Mrs Britlingillä oli ollut kaksituhatta puntaa Konstantinopolin lainassa ja seitsemänsataa ottomanisen radan obligatiota; hänellä itsellään oli ollut sijoitettuna samanlaiset summat pariin unkarilaiseen ja yhteen bulgarialaiseen lainaan, erääseen Rouenin linoleumitehtaaseen ja erääseen sveitsiläiseen hotelliyhtiöön. Kaikki nämä lopettivat maksunsa, ja heidän muiden sijoitustensa osingot vähenivät. Ei näyttänyt olevan mitään rajaa pääoman ja tulojen vähentymiselle. Tulovero oli kohonnut suunnattoman korkeaksi, useimpain tavarain hinnat olivat nousseet, ja elämän pulmallisuutta lisäsi nyt se, että täytyi rajoittua ja säästää. Hänelle selvisi, että hänen automobiilinsa, joka oli leikillä saanut Gladys-nimen, olikin ylellisyyskapine, ja hän möi sen parista sadasta punnasta. Hän menetti puutarhurinsa, joka oli saanut paremman palkan erään myllärin luona, ja hänen oli hyvin vaikea saada ketään sijaan, niin että puutarha muuttui epämiellyttävän hoidottomaksi ja epätyydyttäväksi. Hänen täytyi luopua taajoista Lontoon-matkoistaan. Hänen täytyi siirtää poikainsa Statesministeriin lähettäminen tuonnemmaksi. Ainakin toistaiseksi täytyi heidän kulkea Brinsmeadin koulua. Joka puolella oli vastassa tuo epämiellyttävä taloudellisten seikkojen harkitseminen. Vuosikausia hän oli elänyt huolettomasti ja jossakin määrin omahyväisesti. Oli tavattoman kiusallista kokea, kuinka suurempiin, poikaa, isänmaata ja uskoa koskeviin murheisiin sekaantuivat nämä ylimääräisen puolen shillingin ja sopimattomaan aikaan saapuvan laskun pikkuhuolet.
Ehkä enemmän kuin mikään muu rasitti hänen mieltänsä se, että hän vähitellen yhä huonommin tajusi sodan varsinaisia tuloksia. Aluksi oli militarismi ja Saksan hyökkäys tuntunut hänestä niin pahalta, ettei hän voinut pitää Englannin ja sen liittolaisten toimintaa muuna kuin ehdottomasti oikeudenmukaisena. Hän oli selvästi ja yksinkertaisesti ilmaissut sodan tarkoituksen lausumalla: "Nyt pitää militarismista tulla loppu!" Hän oli käsittänyt Saksan järjestelmäksi, imperialismiksi ja junkerismiksi, tunteettomaksi materialistiseksi hyökkäyshaluksi, siksi hengeksi, joka puhaltaa sodan lieskan ilmi, ja liittolaiset hän oli käsittänyt ihmiskunnan vastalauseeksi kaikkea tuota pahaa vastaan.
Huomaamattaan, tahtomattaan hän luopui tuosta ensimäisestä käsityksestään omaksuakseen toisen. Prameileva, korupuheinen Saksan keisari, joka oli ollut päävihollinen alusta pitäen, caesarismin viimeinen edustaja, Jumalan voideltu kuivuneine käsivarsineen ja panssaroituine nyrkkeineen, oli kadonnut kuvan etualalta; tuo todellisempi Saksa, joka on ajatusta ja järjestelmää, joka pyrkii suorittamaan asiat perinpohjin, Ostwaldin ja jo virkaheiton Hindenburgin Saksa astui esiin. Se ei esittänyt mitään puolusteita niihin erehdyksiin ja rikoksiin, joita se Hohenzollerien johdon alaisena oli ollut pakotettu tekemään, vaan se taisteli nyt pelastuakseen hävityksestä ja hajoamisesta, mikä olisi sen välttämätön osa, jos se liian helposti alistuisi häviöön; se taisteli kestääkseen, taisteli uusien mahdollisuuksien varassa, taisteli käyttäen hyväkseen kuria, taitoa ja kärsivällisyyttä ja vakaata tahtoa. Se taisteli tieteen, säästäväisyyden, koneiden ja aatteiden avulla kaikkia liian inhimillisiä vastustajiansa vastaan. Se herätti välttämättä leppymätöntä vihamielisyyttä, mutta vaati myöskin kunnioitusta. Sitä vastaan taisteli kolme suurta kansaa yhtä lujan tahdon varassa, mutta niillä ei ollut Saksan yhtenäisyyttä, tottumuskuria eikä tiedettä, ja juuri tämä viimeksimainittu puutos muuttui yhä enemmän mr Britlingin ajatusten murheelliseksi esineeksi. Ensimäisten kokemustensa, ensimäisen epävarman kuukauden jälkeen Ranska oli kohonnut ihan perikadon partaalta teräksisen loistavaan päättäväisyyteen, mutta Englanti ja Venäjä, nuo kaksi laiskaa jättiläistä, tuhlasivat yhä voimiansa, olivat huolettomia, huolimattomia ja epävarmoja. Kaikkialla, sekä asteikon ala- että yläpäässä, alkaen tyhmästä yksiväristen hiekkasäkkien käyttämisestä ja Hugh'n nuoresta upseerista, joka varoi käyttämästä karttaa, aina sodan yleiseen käsitykseen ja johtoon saakka havaitsi mr Britlingin kiihtynyt ja ylenherkkä äly samoja huonoja ominaisuuksia, joiden vuoksi hän rauhan päivinä oli kansalaisiaan niin usein soimannut – hitautta, tuhlaavaisuutta, tylsyyttä, kykenemättömyyttä tarttua tukevasti asioihin kiinni ja tehdä mitä ilmeisesti oli tehtävä. Sama velttous, joka oli johtanut Englannin niin lähelle kansalais-sodan suurta hullutusta Irlannissa heinäkuussa 1914, sekoitti ja pitkitti nyt sotaa ja siirsi tuonnemmaksi, kenties koskaan tulemattomaan aikaan, voiton, joka vielä vuosi sitten näytti niin varmalta. Poliitikot yhä juonittelivat, ja kelvottomat olivat johdossa. Älyä vastaan, joka jännitettiin äärimmilleen, he taistelivat työntämällä typerästi esiin miehiä, miehiä ja yhä miehiä, huonosti harjoitettuja, riittämättömästi varustettuja, typerästi johdettuja. Sanomalehdistön äänekäs vaatimus, että keksintöihin ja tieteelliseen aloitteenottoon oli pantava huomiota, vaiennettiin asettamalla vanhahkoista kuuluisuuksista ja mainioista poropeukaloista kokoonpantu lautakunta; sotatarveministeriö näytti alusta alkaen olevan "liikemiesten" vaikutukselle alttiina…
On totta, että oikeuden tulee saada voitto tyranneista ja ryöväreistä, mutta oliko välinpitämättömyydellä ja epäpätevyydellä mitään oikeutta viedä voitto pätevyydestä ja harkitsevaisuudesta. Monikin joutui vaikean epäröinnin tilaan tuon pulmallisen valinnan edessä. Ja oliko sitten meidän asiamme täysin oikea?
Siinä oli varmaankin kaikkein pahin epäilys miehelle, jonka poika katseli kuolemaa silmästä silmään.
Taistelimmeko me tosiaankin tyranniutta vastaan vapauden puolesta?
Mr Britlingin korviin saapui sekavia ääniä, ääniä, jotka juttelivat taantumuksesta, työnantajain suunnitelmista ammattiyhdistysten kukistamiseksi, ahnaista laivanvarustajista ja ahnaista vuokraajista, jotka kahmaisivat itselleen voittoja, tuhlauksesta ja petoksesta itse ministeriön piirissä, uskonnollisesta ulkokultaisuudesta ja suvaitsemattomuudesta laajassa mittakaavassa, omain ansioitten korostamisesta verikirjaimin, tarvetavarain varastoihin keräämisestä ja muunlaisesta keinottelusta, järjettömästä ja katkerasta Intian ja Egyptin sortamisesta… Häneen vaikutti iskun tavalla sekin, ettei Hugh nähnyt sodassa juuri mitään muuta kuin mielettömyyttä ja että hän niin armottomasti tajusi sen oleellisen hyödyttömyyden. Poika pakotti isän näkemään, mitä hän oikeastaan jo oli alkanut itse yhä selvemmin havaita. Seikkailuja valloitusnäkökannaltakin oli sota jo aikoja sitten muuttunut luonnonvastaiseksi hulluudeksi. Jonkin tien täytyi johtaa pois tästä verisestä sekamelskasta, joka ei antanut voittoa kummallekaan puolelle eikä tuonut muuta tulosta kuin häviötä ja kuolemaa näihin asti aavistamattomassa laajuudessa. Kansan suuren enemmistön täytyi kaikkialla kaivata rauhaa, olla halukas ostamaan se mihin järjelliseen hintaan hyvänsä, ja missään koko maailmassa ei näyttänyt olevan riittävää kykyä tämän päivästä toiseen jatkuvan teurastuksen lopettamiseen ja sellaisen rauhan tuottamiseen, joka olisi jotakin parempaa kuin pelkkä hengähdysaika jatkuvan sodankäynnin lomassa… Joka päivä esittivät sanomalehdet säällisiä annoksia taisteluja, häviöitä, hävityksiä, uponneita laivoja, murskattuja kaupunkeja. Eikä milloinkaan ratkaisun, ei ratkaisun merkkiäkään.
Eräänä lauantai-iltapäivänä olivat mr ja mrs Britling Claverings'issa vierailemassa. Lady Homartyn kantoi surupukua kahden veljenpoikansa vuoksi, jotka kumpikin olivat kaatuneet, toinen Flanderissa, toinen Gallipolissa. Raeburnkin oli siellä, alakuloisena ja väsähtäneenä. Lisäksi kolme nuorta khakipukuista miestä, joista yhdellä oli esikuntaupseerin punaiset nauhat. Vielä pari kolme naishenkilöä, joita mr Britling ei ollut ennen tavannut, sekä miss Sharper, kirjailijatar, joka aivan äskettäin oli keräillyt kokemuksia toipuvain hoitajattarena Etelä-Ranskassa. Mr Britlingiä tympäisi kovin, kun hän huomasi, että seuraa vallitsi hänen vanha vastustelijansa lady Frensham, joka oli yhä taipumaton, muuttumaton, vallitsemishimoinen, vaatelias, julkea, loukkaava. Hänkin oli surupuvussa, ja hänen mustat turkiksensa olivat hienointa, mitä mr Britling koskaan oli nähnyt; ladyn voimakas, voittoisa profiili kohosi niitten keskeltä kuin korppikotkan pää kauluksestaan. Hänen vanhin veljensä oli Saksassa haavoittuneena ja vangittuna; toinen veli oli kaatunut, ja hän näytti uskovan, ettei sota ollut vielä vaatinut uhreja keltään muulta kuin häneltä. Hän esiintyi ikäänkuin tuo olisi antanut hänelle yksin oikeuden arvostella sotaa tai vaatia hyvitystä sen aiheuttamista vahingoista.
Hänen parantumaton taipumuksensa hajaannuksen aikaansaamiseen, syytösten sinkoamiseen erinäisiä yhteiskuntaluokkia, seutuja ja valtion palvelijoita vastaan, oli täysin valloillaan. Hän yritti kaikin voimin houkutella mr Britlingiä kiistaan ja lausui jonkinlaisia epäilyksiä hänen isänmaallisuudestaan, koska se selvästi erosi hänen omista suuriäänisistä ja suvaitsemattomista "lojaalisuus" – käsitteistään.
Aluksi hän kiusasi mr Britlingiä asevelvollisuusasialla. Hän sinkosi syytöksiä piileksijöitä ja "jänistäviä luokkia" vastaan. Koko keskiluokka muka tarrautui kurjiin yksityistehtäviinsä keksien kaikenlaisia puolusteita…
Mr Britlingistä tuntui, että hänen oli ryhdyttävä syytettyjä puolustamaan. "Liiketoimi", sanoi hän purevasti, "ei ole yhtä mukava kuin maatila, joka kasvaa kalliiksi maatessaan ja rikastuttaa omistajaansa. Liikemiehet eivät voi jättää tointansa minkä pikku tuhertajan haltuun hyvänsä, kun astuvat sotapalvelukseen. Kymmenet tuhannet keskiluokan miehet ovat joutuneet taloudelliseen häviöön ja menettäneet kaikki edistymisen toiveet lähtemällä tähän sotaan."
"Ja monet kymmenet tuhannet ovat varoneet sitä tekemästä", virkkoi lady Frensham. "Niitä miehiä minä tarkoitan…"
Mr Britling otti tarkastaakseen pientä luetteloa, johon oli merkitty aristokraattisia kotonaolijoita ja jossa oli ensimäisenä erään herttuan nimi.
"Niinpä ei kukaan häntä puhuttelekaan", vastasi lady Frensham.
Hän käänsi hyökkäyksensä työväkeä vastaan. He muka halusivat mieluummin nähdä maansa joutuvan häviölle kuin alistuivat lievään sotilaskuriin.
"Koska eivät ollenkaan luota heidän asioitaan hoitaviin asianajajiin ja maanomistajiin", sanoi mr Britling. "Voiko heitä siitä moittia?"
Lady Frensham jatkoi kertomalla aivan avoimesti mitä hän haluaisi tehdä lakkolaisille. Hän ei ryhtyisi pitkiin neuvotteluihin niiden kanssa, vaan antaisi niiden tuntea hiukan preussilaisia menettelytapoja – homeopaattista käsittelyä. "Mutta tuo vanha, ääniä kalasteleva Asquith ei tietenkään uskalla – hän ei uskalla!" Mr Britling avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään; hänet oli vaiennettu. Khakipukuiset miehet kuuntelivat kunnioittavasti, mutta hiukan kaksimielisen näköisinä; eräs nuoremmista naishenkilöistä näytti olevan täydellisesti lady Frenshamin kannalla ja haluavan innokkaasti ilmaista kannatuksensa. Kelpo lady oli nyt ehtinyt käsiksi hallituskuntaan ja ryhtyi hyvän muistinsa varassa arvostelemaan sen kahtakymmentäkahta jäsentä. Winston Churchill oli kumonnut lordi Fisherin Gallipolin kysymyksessä ja oli siten joutunut hirvittävään vastuuseen. Lordi Haldane – lady Frensham nimitti häntä "Tynnyri Haldaneksi" – oli ilmeinen petturi. "Se mieshän on saksalainen kiireestä kantapäähän. Oh, mitäpä se merkitsee, vaikka hänen suonissaan ei ole pisaraakaan saksalaista verta? Hän on ehdoin tahdoin saksalainen – ja se on pahempaa."
"Minä olen otaksunut, että hänellä on jonkinlaista järjestelykykyä", huomautti mr Britling.
"Me emme tahdo tietää hänen järjestelyistään, emmekä hänestä itsestään", sanoi lady Frensham.
Mr Britling pyysi yksityiskohtaisia tietoja entisen lordikanslerin petoksista. Ei ollut mitään yksityiskohtia. Juuri tuo ajatus oli iskeytynyt kelpo ladyn päähän samaten kuin moniin muihin herkkäuskoisiin päihin. Lady Frensham väitti, että maassa tällä haavaa oli yksi ainoa oikea mies, nimittäin sir Edward Carson.
Mr Britling kohahti tuolissaan.
"Mutta onko hän tehnyt mitään milloinkaan", huusi hän, "ellei ota lukuun sitä, että hän on katkeroittanut Irlannin?"
Lady Frensham ei kuullut tuota kysymystä. Hän jatkoi loistavan aiheensa esittämistä. Lloyd George, joka aikaisemmin olisi ansainnut hirsipuun, oli nyt ainoa ministeri, joka oli sovelias sankarin viereen asetettavaksi. Hän oli voittanut ladyn sydämen työväkeen kohdistuvalla hyökkäystuomiollaan. Hän oli ainoa mies, joka ei peljännyt puhua suutansa puhtaaksi, sanoa heille, että he joivat, pakoilivat ja vetelehtivät, sanoa heille suoraan, että jos maamme joutuisi häviölle, niin syy lankeaisi heidän niskoilleen.
"Ei!" huudahti mr Britling.
"Aivan varmaan", sanoi lady Frensham. "Heidän ja niiden niskoille, jotka ovat heitä imarrelleet ja johtaneet harhaan…"
Ja niin edespäin…
Ennen pitkää havaitsi lady Homartyn, että hänen oli pelastettava mr Britling suuren ladyn ruhjovilta isänmaallisilta hyökkäyksiltä. Hetken kuluttua mr Britling käyskeli syksyisessä puutarhassa, jonka komeat georgiinit eivät koskaan olleet esiintyneet niin edukseen – Raeburnin, esikuntaupseerin ja erään pienen naishenkilön seurassa, joka viimeksimainittu osoittautui erinomaisen hyvin asioihin perehtyneeksi. He olivat kaikki alakuloisia. "Minä olen sitä mieltä, että nuo umpimähkään singotut syytökset ovat kaikkein pahinta – ja kaikkein pahaenteisintä – mitä nykyään voi tapahtua", sanoi mr Britling rauhallisen vaitiolon jälkeen, joka oli seurannut lady Frenshamin luota poistumista.
"Niitä kuulee kaikkialla", sanoi esikuntaupseeri.
"Onko se todella – kunniallista?" kysyi mr Britling.
Raeburn päätti vastata hetkisen mietittyään. "On kyllä, mikäli se johtuu typeryydestä. Koko joukko syytöksiä tullaan vielä tekemään; tilinteon päivänhän täytyy saapua, ja luullakseni me kaikki vaistomaisesti koetamme hakea syntipukkia, joka sovittaisi meidän yhteiset rikkomuksemme. Vanhoillinen sanomalehdistö on läpeensä mätää, ja sen vihaan – esimerkiksi Churchilliin kohdistuviin hyökkäyksiin – sisältyy koko joukko henkilökohtaista kaunaa. Henkilökohtaista kateutta luultavasti. Meidän 'vanhat perheemme' näyttävät kaikessa hiljaisuudessa muuttuneen kovin rahvaanomaisiksi hengeltään – noin yhden sukupolven aikana. Ne riitelevät, piileskelevät ja haukuskelevat aivan kuin huono palvelusväki – ja asiat ovat yhä aivan liian suuressa määrin heidän käsissään. Toiminnassa ilmenee hutilointia, siitä ei voi olla epäilystäkään – ei tosin auttamatonta, mutta joka tapauksessa sangen arveluttavaa. Entä hallitus – se oli inhimillinen ennen sotaa, emmekä me myöhemminkään ole saaneet sinne yhtäkään arkkienkeliä. Se on sekamelskaa. Toinen epäilee toistaan. Ei milloinkaan tiedä, minkä sanomalehden toimituksen kanssa Lloyd George ensi kerralla on yhteistoiminnassa. Hän on rehellinen, isänmaallinen ja tarmokas, mutta pelkää kamalasti vanhaa naisväkeä ja luokkien juonitteluja. Hän ei tiedä mihin turvautua. Hän pelkää kuten sosialistijohtaja saavansa puukon selkäänsä. Jäntevyyden puutetta on sekin, että erotetaan eteviä upseereja – joilla on vaikutusvaltaisia ystäviä."
Esikuntaupseeri nyökkäsi.
"Northcliffe näyttää jotakin merkitsevän", sanoi mr Britling. "Kaikki häntä panettelevat."
"Minä lakkauttaisin hänen Daily Mail'insä", sanoi Raeburn. "Antaisin The Times'in ilmestyä, mutta lakkauttaisin Daily Mail'in jo sen liioittelujen vuoksi. Sehän on täynnä rahvaanomaista huutoa ja kirkunaa. On ilmeinen tosiasia, että saksalainen kunto on säikähdyttänyt Northcliffe'in suunniltaan – ja kun mies sodan aikana säikähtyy suunniltaan, olipa hän kunniallinen mies tai ei, niin pistetään säkki hänen päähänsä tai näytetään hänelle pistolia, kunnes hän rauhoittuu… Mitä hyödyttää kaikki tämä huuto, että hallitusta on vaihdettava? Meillä ei ole varaa vaihtaa hallitusta. Yhtä hyvin voisi kehoittaa maankiertäjää muuttamaan paitaa. Kaikki meidän miehemme, kaikki julkisuuden miehet, ovat toisen luokan miehiä, joilla on asianajajain tavat. Heissä ei ole mitään erinomaista. Kuinka voisi toivoa järjestelmän tuottavan mitään sen parempaa? Mutta he toimivat niin hyvin kuin osaavat, eikä heitä käynyt korvaaminen kellään muilla, ja siinä sitä ollaan."
"Sill'aikaa", sanoi mr Britling, "meidän poikamme – kaatuvat".
"He kaatuisivat sitä enemmän, jos yritettäisiin muodostaa 'luja, hiljainen hallitus', johon kuuluisivat – sanokaamme Carson, Lloyd George, Northcliffe ja lady Frensham sekä heidän ohellaan esimerkiksi Austin Harrison ja Horatio Bottomley… Minä näkisin mieluummin Northcliffe'in diktaattorina… Me emme voi äkkiä palautua menneisyyteen ja muuttaa tyyppiämme. Me emme kuunnelleet Matthew Arnoldia. Emme ole ryhtyneet perinpohjin puhdistamaan korkeampia oppilaitoksiamme. Olemme vastustaneet opillista sivistystä. Olemme mieluummin säilyttäneet sellaista kansallista ylellisyyttä kuin piispainpenkkiä ja puoluepolitiikkaa. Pakollista kreikanlukua ja vanhoillisia yliopistoja. Ja lady Frenshamia. Kaikkea tuollaista. Ja siinä sitä ollaan!.. No niin, hitto soikoon, meillä on nyt työ suoritettavana; meidän on kynnettävä sarka loppuun niillä – niillä mitä meillä on – ja sellaisina kuin itse olemme."
Nuori esikuntaupseeri nyökkäsi. Hän kai arveli asian olevan suunnilleen sillä tavalla.
"Teillä ei ole poikaa", sanoi mr Britling.
"Enhän minä ole naimisissakaan", sanoi Raeburn, aivankuin Jumalaa kiittäen.
Pieni, asioissa hyvin perilläoleva naishenkilö huomautti äkkiä omistavansa kaksi poikaa; toinen oli juuri palannut haavoittuneena kotiin Suvlan lahdelta. Se, mitä hänen poikansa oli kertonut, teki hänet hyvin vakavaksi. Hän huomautti, että yleisöllä yhä oli aivan hämärät käsitykset Anafartan taistelusta. Se oli ollut kamalaa sekamelskaa, ja meikäläiset olivat joutuneet pahasti häviölle. Esikunta oli toiminut hirvittävän huonosti. Ei mikään luonnistanut, ei mikään ollut paikallaan, kun olisi tarvittu. Esimerkiksi veden hankinta oli kokonaan epäonnistunut; miehet olivat olleet janoon nääntymässä. Erään rykmentin, jonka nimen hän mainitsi, oli eräs toinen rykmentti jättänyt pulaan; kun ensinmainittu vihdoin palasi takaisin, niin nuo kaksi osastoa taistelivat keskenään, vihollisesta välittämättä. Ei ollut ollut minkäänlaista johtoa, ei mitään yhteistoimintaa, ei mitään suunnitelmaa. Tykeistä, kertoi hän, oli osa jäänyt Egyptiin. Erästä kuormaston osastoa ei vieläkään oltu löydetty. Se oli eksynyt jonnekin Levantiin. Aluksi ei sir Ian Hamilton ollut edes mukana. Hän ei ollut ehtinyt sinne ajoissa. Kokonainen armeija oli huolettomasti heitetty menemään. Ja niin toivorikas armeija! Hänen poikansa oli selittänyt, että tämä merkitsi Dardanelleihin kohdistuvain suunnitelmain täydellistä epäonnistumista…
"Kun vielä kuulee, kuinka likellä voittoa me olimme!" huudahti hän jättäen asian sikseen.
"Kolme kertaa", virkkoi Raeburn, "olemme tänä vuonna antaneet voiton liukua käsistämme esikuntien kehnon työn vuoksi. Ei auta ruveta poimimaan esille syntipukkeja. Kysymyksessä ovat kansalliset tottumukset. Se johtuu siitä, etteivät ne miehet, jotka lähtevät julkisista oppilaitoksistamme, ole koskaan oppineet tulemaan ajoissa asemalle, saapumaan minuutilleen konttoriinsa, pakkaamaan kunnollisesti matkalaukkuansa tai yleensä tekemään mitään taitavasti ja reippaasti – nimittäin mitään sellaista, minkä joku toinen voi tehdä hänen edestään. Ei voi odottaa, että henkilöt, jotka yleensä viettävät huoletonta elämää, kykenisivät toimimaan täysin pontevasti kovinkaan pitkää aikaa. Koko heidän kasvatuksensa on esteenä. Koko heidän entisyytensä. He kauhistuvat turhaa täsmällisyyttä. Englantilainen haluaa mieluummin olla millainen typerä hutilus hyvänsä kuin näyttää turhimukselta. Se on syynä siihen, että olemme hävinneet kolmessa hyvässä taistelussa, joissa meidän olisi pitänyt voittaa – samalla menettäen tuhansia miehiä, sotatarpeita ja aikaa, jonka arvoa emme edes aavistakaan. Me olemme menettäneet kokonaisen vuoden. Olemme murskanneet kansamme innostuksen."
"Poikani, joka on Flanderissa", virkkoi mr Britling, "sanoo jokseenkin samaa. Hän sanoo, etteivät upseerimme ole milloinkaan oppineet laskemaan kymmentä kauemmaksi ja että he kauhistuvat nähdessään kartan."
"Ja sota jatkuu", sanoi pieni naishenkilö.
"Oi Herra, kuinka kauan?" huudahti mr Britling.
"Sanokaamme yhden vuoden", virkahti esikuntaupseeri. "Jos tätä menoa jatketaan. Sitten täytyy ilmaantua jotakin mahdollisuutta. Rahat tulevat loppumaan kaikkialta. Miehet loppuvat… Joka tapauksessa saavat saksalaiset siitä ensin kärsiä. Venäjällä yksin on kolmattakymmentä miljonaa."
"Suunnilleen on asia niin", sanoi Raeburn…
"Luuletteko, että meillä syntyy sisäinen sota?" kysyi nuori esikuntaupseeri äkkiä, kun oli vähän aikaa vaiettu.
Kului hetkinen, ennenkuin kukaan vastasi tuohon yllättävään kysymykseen.
"Sodan loputtua, luulen minä", sanoi nuori upseeri.
"Niin, kyllä kai saamme vielä kalliisti maksaa", sanoi Raeburn.
"Tässä maassa temmataan vähitellen kaikki juuriltaan", arveli mr
Britling.
"Me emme ole saaneet aikaan mitään suunnitelmaa sotaa varten ja tuskin kykenemme rauhaakaan ennakolta suunnittelemaan", sanoi Raeburn ja lisäsi: "Ja lady Frenshamin pieni joukko tulee tekemään kaikkensa, ettei riita tule loppumaan… He tulevat heti vetämään esiin Irlannin ja Ulsterin. Mutta luullakseni Ulster ei voi heitä pelastaa."
"Me tulemme riitelemään. Mitäpä muuta me koskaan teemmekään?"
Ei kukaan tuntunut kykenevän ajattelemaan tuon enempää. Pieni seurue painui hiljaiseksi.
"No niin, Jumalalle kiitos näistä georgiineista!" sanoi Raeburn näytellen filosofia.
Nuori esikuntaupseeri katseli kukkia osoittamatta mitään innostusta.
16
Mr Britling istui eräänä syyskuun ehtoopäivänä kapteeni Lawrence Carmine'in seurassa auringonpaisteessa luuvapihalla tupakoiden, toisinaan sanoen jotakin, toisinaan taas vaieten.
"Kun tämä alkoi, en voinut uskoa, että nykyinen sota tulisi samanlaiseksi kuin kaikki muut sodat", sanoi hän. "En voinut sitä uneksiakaan. Minä luulin, että olimme vihdoinkin viisastuneet. Se tuntui minusta suuren siivonteon alkamiselta. Minä luulin, että ihmiskunnan terve järki murtautuisi esiin kuin liekki, kuin närkästyksen liekki, ja polttaisi tuhaksi kaiken tuon vanhentuneen hulluuden keisarikuntineen, lippuineen ja militarismeineen kohta kun sota alkaisi ahdistaa ihmisten onnea. Minä luulin, että monet toiveet, joiden nyt huomaan olleen lapsellisia, välttämättömyyden pakosta täyttyisivät. Luulin, että Amerikka selittäisi olevansa Belgian loukkaamista vastaan, ettei se suvaitsisi suuren sisarustasavaltansa murskaamista – vaikkapa vain Lafayette'iä muistaen. No niin – minä huomaan Amerikan pääharrastuksena olevan sen seikan, että me olemme julistaneet puuvillan sotakieltotavaraksi. Luulin, että Balkanin valtiot kykenivät järjelliseen yhteistoimintaan, että ne yhdessä kykenivät puolustamaan yhteistä vapauttaan. Minä huomaan nyt kolmen saksalaisen kuningashuoneen tekevän kauppoja talonpojilla, ilman että kukaan heidän maassaan panee vastalausetta. Minä, kuten monet ranskalaiset, pidin tätä sotaa tapahtumana, jonka tuli täydellä oikeudella synnyttää suurenmoinen närkästynyt innostus… Kaikki tuo oli unta, jota uneksi eräs onnellinen, hyvissä oloissa elävä mies, joka ei milloinkaan ollut joutunut kokemaan elämän leikkaavaa kärkeä. Kaikkialla peittyvät suuret ja yksinkertaiset näkökohdat pikku riitoihin ja vihaan, epäluuloon, epärehellisyyteen, pelokkuuteen, heikkoihin aikomuksiin ja kääpiömäisiin kuvitteluihin… Nyt tämä sota on samanlaista kuin kaikki muut meluisat, monisuuntaiset mullistukset, jotka ovat hajoittaneet valtakuntia ja hävittäneet maailmaa. Se on sotaa, josta on katkennut kärki, sotaa, joka on menettänyt sielunsa, se on muuttunut pelkäksi yhteydettömäksi tappelemiseksi ja hävittämiseksi, sukumme typeryyden ja kykenemättömyyden suunnattomissa ja traagillisissa muodoissa liikkuvaksi todistukseksi…"
Hän lakkasi ja syntyi hetken kestävä vaitiolo.
Kapteeni Carmine heitti taidokkaasti sikarinpätkänsä tynnyriin, jossa kasvoi hortensioita. "Kiinassa", sanoi hän, "oli jo kolmetuhatta vuotta sitten ihmisiä, jotka olivat yhtä alakuloisia kuin mekin ja samasta syystä".
"Kolmentuhannen vuoden kuluttua", sanoi mr Britling, "tulee kenties vielä olemaan ihmisiä, joita vaivaa sama alakuloisuus… Ja sittenkin – ja sittenkin… Ei! Nyt juuri minulta puuttuu kimmoisuutta. Ei ole minun luonteeseeni kuuluvaa joutua epätoivoon. Mutta tapahtumat painostavat minua. Minä en toivu, kuten ennen tapasin toipua. Minä vakuutan itselleni yhä, että vaikka tie on pitkä ja hankala, täytyy toivon hengen, luomisen hengen, ihmissydämen jalouden ja ritarillisuuden lopultakin voittaa. Mutta minä vakuutan tuota itselleni niinkuin kulunnaista rukousta toistellaan. Minun taivaani on tähdetön. Toisinaan minua epäilyttää, kirkastuuko se enää milloinkaan. Rohkaiskoot nuoremmat miehet mielensä ja jatkakoot työtään tässä maailmassa! Jos voisin nyt kuolla oikean asian puolesta – sen sijaan, että minun on elettävä tässä hedelmättömäin taistelujen maailmassa – niin kuolisin mielelläni, Carmine…"
17
Näinä päivinä oli myöskin mr Direck sangen onneton.
Cissie näet ei ainakaan ollut unohtanut sodan oleellisia virikkeitä. Hän oli yhtä varma nyt kuin koskaan, että saksalainen militarismi sekä Saksan hyökkäys Belgiaan ja Ranskaan oli sodan alkuaiheena. Kaikki toisarvoiset syyt hän jätti huomioonottamatta. Hän kyseli yhä edelleen, miksi Amerikka ei ottanut osaa sotaan. "Me taistelemme Belgian puolesta. Ettekö te halua taistella hollantilaisten ja norjalaisten laivain puolesta? Ettekö edes tahdo taistella omien laivojenne puolesta, joita saksalaiset upottavat?"
Mr Direck yritti antaa selityksiä, joita ei kumminkaan hyväksytty.
"Te olitte kylläkin kärkkäitä taistelemaan espanjalaisia vastaan, kun he räjähdyttivät Maine'n. Mutta saksalaiset saavat upottaa Lusitania'n! Se on, kuten sanotte, eri asia."
Mr Direck'in mieleen välähti omituinen epäily, että Cissie luuli
Lusitaniaa amerikkalaiseksi alukseksi. Mutta hän oli juuri oppimassa
Cissie'ään eikä uskaltanut ärsyttää häntä tässä kysymyksessä.
"Te ette ole oikein käsittänyt Amerikan kantaa", sanoi hän. "Me tähtäämme sotaa kauemmaksi."
"Sitähän juuri me olemme yrittäneet tehdä", sanoi Cissie. "Luuletteko meidän yhtyneen sotaan huvin vuoksi?"
"Enkö ole tuhansin tavoin osoittanut myötätuntoani?"
"Mielenkiintoa – pyh!"…
Paljoa paremmin ei mr Direckin käynyt mr Britlingin käsissä. Mr Britling tosin ei sanonut suoraan, mutta viittaili pitkin matkaa liiankin selvästi Amerikkaan. "On olemassa kahdenlaista vapaamielisyyttä", sanoi hän, "joita väärin luullaan samaksi asiaksi: on suurten tarkoitusperäin vapaamielisyyttä ja puuttuvan moraalisen tarmon vapaamielisyyttä…"
18
Vasta kun Teddy oli ollut kolme viikkoa kadoksissa, Hugh kirjoitti hänestä. Molemmat Flanderin rintamalla olevat essexiläiset pataljoonat sijaitsivat nähtävästi etäällä toisistaan, ja Hugh sai vasta kotoa käsin kuulla mitä oli tapahtunut.
"Ette voi uskoa, kuinka tietopiiri kutistuu, kun joutuu tänne eturintamalle. Ei tiedä edes mitä tapahtuu muutaman mailin päässä täältä, ennenkuin sanomalehdet saapuvat. Lukemalla hiukan rivien välejä ja rohkeasti arvailemalla me sovitamme pikku kokemuksemme isompaan kehykseen. Tietysti minä useinkin olen ajatellut, miten Teddyn laita lienee. Mutta kumma kyllä en ole juuri tullut ajatelleeksi, että hän olisi täällä mukana. Se on kummallista, mutta niin se vain on. En ymmärrä, miksi…
"Minä en tiedä mitään 'kadoksissa-olemisesta'. Täällä ei ole sattunut mitään sellaista, joka olisi voinut aiheuttaa katoamista. Kaikkien miestemme kohtaloista on oltu selvillä. Mutta olosuhteet voivat muuttua jo muutaman mailin päässä toisella kohdalla rintamaa. Hänen osastonsa on ehkä ollut vihollista likempänä ja on kenties sattunut hyökkäys ja kahakkaa jostakin juoksuhaudan osasta jommallakummalla puolen. Toisin paikoin saksalaisten juoksuhaudat ovat tuskin kolmenkymmenen jardin päässä, ja siellä ne kaivavat miinakäytäviä, heittävät pommeja ja kiipeävät ylös alinomaa. Me täällä olemme hieman edenneet. Mutta minä kerron siitä kohta enemmän. Missään tapauksessa minä en ymmärrä mitään 'kadoksissa-olemisesta'. Nykyään otetaan hyvin harvoin vankeja. Mutta älkää puhuko siitä Lettylle! Minä koetan kuvitella kelpo Teddyn siinä…