Hän häpesi omaa salaista lohdutustaan. Lähes kahteen vuoteen ei Hugh vielä voisi päästä mukaan. Sitä ennen tulisi varmaan rauha…
7
Melkein vieläkin ankarammin kuin nämä yhä lisääntyvät kertomukset järjettömästä kärsimyksen tuottamisesta, vaurioista ja suoranaisesta hävityksestä vaivasi mr Britlingiä englantilaisissa mielissä tapahtuva muutos: ensimäisen reippaan ponnistuksen ylevältä tasolta luisuttiin joutavanpäiväisen riidan asteelle.
Liian kauan oli Englannin elämää kehitetty kieroon suuntaan pitämällä yllä erinäisiä luulokuvia: uskollisuutta vierasperäistä hovia kohtaan, joka on kykenemätön mihinkään aloitteisiin, kansallista hurskautta valtiokirkon rajoissa, vapautta ammattipoliitikkojen hallitsemassa maassa, oikeutta taloudellisessa järjestelmässä, jossa ilmoittajilla, nylkyreillä ja koronkiskureilla oli satakertaiset edut tuottajien ja käsityöläisten rinnalla. Niinpä sille kävikin nyt mahdottomaksi pysytellä sankarillisten ponnistusten korkeudessa. Se oli ostanut mukavuutensa palvelijainsa moraalisen rappeutumisen kustannuksella. Sillä ei ollut yhtään täysin moitteetonta elintä, sen henkeä ahdisti yleinen epärehellisyys. Kun se vihdoin sai vastaansa katkeran vihamielisyyden ja mahtavan ja häikäilemättömän vihollisen, vihollisen, joka oli arvaamattomassa määrin sosialistinen, tieteellinen ja toimelias, niin sitä tosiaankin näytti hetkisen elähdyttävän tavaton tarmo ja yksimielisyys. Nuoriso ja yleensä kansa hehkui intoa. Kaikkien yhteiskuntaluokkain pojat lähtivät taistelemaan ja kuolemaan mieli täynnä kaunista kuvitelmaa tästä sodasta. Huolettomuus hävisi taulun etualalta, mutta vain hiipiäkseen takaisin kohta kun ensi innostus oli ohi. Tuota pikaa alkoivat vanhemmat henkilöt, karaistuneet poliitikot, omistava luokka ja muonakauppiaat, viehättävä naisväki ja ne, joilla yhä oli varaa tuhlata, toipua tuosta moraalisen innostuksen puuskasta. Vanhat tavat pääsivät jälleen valtaan sekä tajunnassa että toiminnassa. Sota, joka oli alkanut varsin dramaattisesti, ei saavuttanutkaan mitään korkeata nousukohtaa; se ei muodostunut sankarilliseksi, pikaiseksi häviöksi eikä sankarilliseksi, pikaiseksi voitoksi. Se oli edestakaisin häilymistä, pahin koetus, jonka alaiseksi kuriin tottumaton kansa voi joutua. Oli pitkiä, väsyttäviä aikoja, jolloin ei tapahtunut mitään. Ennenkuin Yserin taistelu oli ehtinyt täysin kehittyä, oli sodasta kadonnut kaikki dramaattisuus. Se ei ollut enää murhenäytelmä eikä myöskään riemuvoitto; se muuttui molempia riitapuolia luonnottomasti rasittavaksi ja hävittäväksi. Se oli muuttunut onnettomuuden painoa vastustavaksi uuvuttavaksi ponnistukseksi…
Tuon jännityksen alla murtui Englannin arvokkuus ja tuli ilmi viha, joka ehkä oli vähemmän keskitettyä ja kiivasta kuin saksalaisten, mutta kenties vieläkin kiusallisempi. Mikään patriarkaalinen hallitus ei ollut järjestellyt englantilaista henkeä isänmaallisia tarkoituksia varten; se kävi nyt ärtyisäksi ja kärsimättömäksi niinkuin henkilö, joka on ensi kertoja sairaana. Se ei enää suuntautunut yksin viholliseen, vaan toisin ottein kuviteltuihin pettureihin ja pakoileviin henkilöihin; se tuhlasi tarmonsa sisäisiin riitoihin ja yhä laajemmassa mittakaavassa singottuihin syytöksiin. Milloin oli ministeripresidentin ilkeä välinpitämättömyys, milloin lordikanslerin saksalainen sivistys, milloin ensimäisen amiraliteettilordin kekseliäät yritykset sellaisen kostoretken aiheena. Kaikissa yhteiskuntaluokissa, korkeinta lukuunottamatta, aloitettiin vakoojiin ja saksalaissyntyisiin epäilyihin kohdistuva ajojahti; milloin syytettiin "pettureita", milloin mielikuvitusrikkaita ihmisiä, milloin tiedemiehiä, milloin ylipäällikön persoonallisia ystäviä, milloin sitä milloin tätä ryhmää… Mr Britling luki joka päivä kolme, neljä sanomalehteänsä tuntien yhä syvempää pettymystä.
Siirryttyään sanomalehdistä kirjeisiinsä hän havaitsi nimettömäin lähettäjäin olleen ahkerina…
Mr Britling oli kenties huomauttanut, että saksalaiset joka tapauksessa olivat inhimillisiä olentoja tai että jos Englannissa olisi 80-luvulla kuunneltu Matthew Arnoldia, niin upseerimme ehkä olisivat voineet yhdistää kunnollisuuden rohkeuteensa ja hilpeään mielenlaatuunsa. Kenties hän oli itse sekoittanut pisaran ärsyttävää happoa huomautuksiinsa. Viha leimahti häntä vastaan! "Kuka te olette, hyvä herra? Mitä te olette? Mitä oikeutta on teillä? Mitä vaatimuksia teidän sopii asettaa?.."
8
"Elämä on ollut taistelua alusta alkaen. Meidän jokaisen yläpuolella lepää viidenkymmenen miljonan murhan peritty kirous."
Tuollaisiksi sanoiksi muovautuivat mr Britlingin ajatukset, kun hän eräänä maaliskuun yönä viluisena ja alakuloisena vaelsi kaislaniittyä pilvisen taivaan alla. Jonkin pienen eläimen kuolonhuuto, joka äkkiä kajahti kaukaa metsiköstä, oli pannut tämän mielikuvasarjan alulle. "Elämä kenties taistelee perityn kirouksen alaisena", mietti hän. "Miten lähelle kristillistä teologiaa minä monesti palaankaan!.. Ja sitten tapahtuu lunastus verenvuodatuksen muodossa."
"Elämä, kuten kapinoiva lapsi, taistelee itseään vapaaksi vihan herruudesta, joka on siitä tehnyt mitä se on."
Mutta tuontapainen oli mr Britlingin käsitys gnostisismista eikä oikeaoppisesta kristillisyydestä. Hetken aikaa hän palautteli mieleensä teologisten opintojen kalvenneita muistoja. Mikä olikaan gnostikkojen aate ollut? Että vanhan testamentin jumala oli uuden testamentin paholainen? Ei, tuohan oli manikealaisten aate!..
Tummien pensasaitojen välissä mr Britling piankin luopui yrityksistään herättää jälleen eloon, mitä oli nuoruudessaan saanut selville niistä ihmissuvun ikivanhoista mietteistä, joiden tarkoituksena oli ratkaista tuhansien mietteiden ratkaisemattomia ongelmia. Onko viha ollut välttämätön, onko se yhä välttämätön ja tuleeko se aina olemaan välttämätön? Onko elämä aina ja kaikkialla ikuista taistelua? Kaniini on nopsa, aina varuillaan ja estyy rappeutumasta kivulloiseksi, ryömiväksi ruohonsyöjäksi siitä syystä, että portimo on sen alinomaisena uhkana. Mitä olisi elämä ilman sodan portimoa?.. Sota on tosin murhaamista, mutta eikö rauha ole rappeutumista?
Näinä vaellusöinään ensimäisenä sotatalvena mr Britling suunnitteli uutta teosta, jonka oli määrä tunkeutua verrattomasti syvemmälle kuin tuo kepeän pintapuolinen "Nyt sodat loppuvat". Sen piti saada nimekseen "Vihan anatomia". Tarkoituksena oli hyvin luotettavaan tapaan käsitellä vihan tehtävää kelvottomuuden vastamyrkkynä. Niin kauan kuin ihmiset ovat velttoja, täytyy ihmisten olla julmia. Tuo vakaumus juurtui häneen…
Siitä huolimatta, että mr Britling inhosi sotaa, ei hän kuitenkaan voinut pitää millaista rauhaa hyvänsä sotatilaa parempana. Jos sota aiheuttaa hävitystä ja julmuuksia, niin rauha voi aiheuttaa tylsyyttä, moraalista vajoamista, ahnetta kokoomishimoa ja itsekästä nautinnonhimoa. Sota on kuria, joka tulee pahan eduksi, mutta rauha voi olla herpautumista pois hyvästä. Köyhä voi olla yhtä onneton rauhan kuin sodan aikana. Huonon rauhan mädännyttävät voimat ja sodan viha ja hävitys ovat vain huonosti järjestettyjen inhimillisten suhteiden kaksi eri puolta. Eikö mikään suuri rauha ole mahdollinen, rauha, joka ei ole vain voimainkokoomista tarkoittava välihetki jatkuvassa surma- ja hävitysnäytöksessä, vaan jalon, luovan elämän kausi, rakentamisen, keksintöjen, kauneuden ja tutkimuksen kausi? Hän muisti, niinkuin muistetaan vainajaa, kuinka hän ennen oli unelmoinut suuria kaupunkeja, ihanaa vapautta, tulevaa aikakautta, ihmeellistä ihmiskyvyn laajentumista, tulevaisuuden tiedettä, joka olisi valkeutta, ja taidetta, joka voisi olla voimaa…
Mutta olisiko aikaisempi rauha milloinkaan voinut johtaa siihen?..
Ja vihdoin: olivatko sellaiset näyt milloinkaan olleet muuta kuin turhaa haavetta? Eikö sota ollut vain paljastanut todellisuutta?..
Hän tuli eräälle veräjälle ja seisahtui nojaamaan siihen.
Oli pimeä ja sataa tihuutti. Hän nosti kauluksen pystyyn ja katseli puiden ja pensaiden epämääräisiä ääriviivoja, jotka häämöttivät yössä odotellen synkkää aamua. Hän oli viluinen, nälkäinen ja väsynyt.
Kenties hän vaipui horroksiin. Ainakin hän näki näyn, varsin todenmukaisen ja selvän, näyn, joka ei missään suhteessa muistuttanut mitään Utopia-unelmaa.
Hän oli näkevinään miten miina äkkiä räjähti suuren, merellä liikkuvan laivan alla, miten miehet huusivat ja naiset nyyhkyttivät ja kyyristyivät ja häilyviä valoja leikki sateessa tummilla aalloilla. Sitten kuva vaihtui maataistelua esittäväksi: valonheittäjäin hohde liehahteli läpi sateen, granaatit välkähtelivät kaameasti, miehet, jotka näkyivät tummina varjokuvina punaisten liekkien taustalla, juoksivat esiin pistimet ojossa, luiskahtelivat ja kierivät liejussa ja hyökkäsivät vihdoin vihollisen juoksuhautoihin kohottaen huudon, joka tuulessa vaimeni…
Sitten hän oli jälleen yksin ja tuijotteli yli kostean, tumman kentän kohti muodottomain puiden epäselviä latvoja.
9
Sodan kauheus, joka näihin asti oli ilmennyt ainoastaan yhä lisääntyvänä sarjana tiedonantoja, kertomuksia, huhuja ja epäluuloja, ojensi nyt äkkiä ja ikävästi yllättäen käsivartensa kohti Essexiä ja haavoitti oudon julmasti mr Britlingiä aina sydänjuuriin saakka. Myöhään eräänä iltapäivänä saapui sähkösanoma Filmington-on-Sea'stä, mihin täti Wilshire oli asettunut virkistämään mieltänsä sen jälkeen kun oli tehnyt sarjan vieraskäyntejä Yorkshiressa ja nummiseuduilla. Hän oli "sangen vakavasti vioittunut" erään yöllä suoritetun saksalaisen ilmahyökkäyksen aikana. Aamulehdet eivät olleet maininneet sanaakaan koko hyökkäyksestä. Täti halusi nähdä mr Britlingin.
Suppeassa sähkösanomassa oli vielä huomautus, että oli "parasta tulla heti".
Mrs Britling auttoi häntä matkalaukun varustamisessa ja tuli mukaan asemalle ajaakseen automobiilin takaisin kotiin, koska puutarhurin poika, joka tähän asti oli suorittanut tuollaisia pikku tehtäviä, nyt oli ammattitaidottomana työmiehenä astunut Chelmorfordin ampumatarvetehtaan palvelukseen. Mr Britling istui hitaasti kulkevassa junassa, joka kuljetti häntä halki maaseudun kohti Filmingtonia, eikä voinut ollenkaan käsittää, mitä vanhalle tädille oli tapahtunut. Vaikka hänestä itsestäänkin tuntui järjettömältä, oli hänen mielessään kuitenkin ajatus, että tällainen häiritseminen oli tädille oikein luonteenomaista. Täti oli aina ollut niin luja ja järkähtämätön eukko, ettei hän, ennenkuin näki, voinut kuvitella häntä vakavasti ja surkuteltavasti vioittuneena…
Sairaalassa hän tapasi tädin, joka tosiaankin oli saanut vakavia vammoja. Hän oli murskautunut jotenkin monimutkaiseen tapaan, niin että yläruumis oli jäänyt vioittumatta, ja nyt hän makasi monen pieluksen varassa. Murtuneiden, sidottujen raajojen ja raadellun alaruumiin peitteeksi oli vedetty lakana ja huopapeitto. Mr Britling sai tietää, että oli käytetty morfiinia tuskien lieventämiseksi, mutta luultavasti kärsimykset taas kohta alkaisivat. Hän puolittain istui vuoteessaan ikäänkuin jonkinlaisessa valtaistuinasennossa, hyvin valkoisena ja hiljaisena, ja hänen voimakas profiilinsa suurine nenineen, hänen vanukkeinen tukkansa sekä eräänlainen arvokkuus tekivät hänet pikemmin jonkin huomattavan, hyvin iäkkään miehen – esimerkiksi vanhan paavin – kuin vanhan naisen näköiseksi. Sen jälkeen kun hänet oli puettu ja asetettu vuoteeseen, ei hän ollut virkkanut muuta kuin "lähettäkää hakemaan Hughie Britlingiä, Dower House'ista, Matching's Easy'sta; hän on paras koko joukossa". Hän oli hanakasti toistanut osoitetta ja kiitostaan kerran toisensa perästä, ikäänkuin lihavin kirjakkein, vielä sittenkin, kun hänelle oli vakuutettu, että sähkösanoma oli pantu matkaan.
Yöllä sanoivat hänen puhuneen mr Britlingistä.
Mr Britling ei ollut aluksi varma, tajusiko täti hänen läsnäolonsa.
"Tässä minä nyt olen, täti Wilshire", virkkoi hän.
Täti ei antanut merkkiäkään.
"Sisarenpoikanne Hugh."
"Keskinkertainen ja tyhmä", virkkoi täti sangen selvästi.
Mutta hän ei tarkoittanut mr Britlingiä. Hän haasteli jostakin toisesta henkilöstä.
Hän jutteli: "Ei olisi pitänyt ilmoittaa, että minä olen täällä. Vakoojia on kaikkialla. Kaikkialla. Täällä on nytkin vakooja – tai möhkäle, joka on hyvin vakoojan näköinen. Väittävät, että se on kuumennuspullo. Väittävät… Niin, miksei, minä myönnän – mieletöntä. Mutta minua ovat vakoojat ahdistaneet. Lukemattomat vakoojat. Lukemattomat, lukemattomat vakoojat. He keksivät ihan uskomattomia… Hän ei ole koskaan antanut minulle anteeksi…
"Kaikki tämä vain maton takia. Palatsimaton. Joka ei ollut minun hallussani. Minä sanoin mitä ajattelin. Hän tiesi, että minä sen tiesin. Minä en sitä koskaan salannut. Niin minut ajettiin pois. Vuosikausia minä olen miettinyt kostoa. Nyt se on hänellä. Mutta mitä se maksaa. Ja ne nimittävät häntä keisariksi. Keisariksi!
"Hänen käsivartensa on kuivettunut; hänen poikansa – vähämielinen.
Hän on kuoleva – ilman arvoa…"
Hänen äänensä heikkeni, mutta oli selvää, että hän tahtoi sanoa jotakin lisää.
"Minä olen täällä", sanoi mr Britling. "Sisarenpoikanne Hughie." Täti kuunteli.
"Voiko täti ymmärtää minua?" kysyi mr Britling.
Täti muuttui äkkiä vakavaksi, helläksi olennoksi. "Poika kulta!" sanoi hän ja näytti etsivän muististaan jotakin, mitä ei löytänyt.
"Sinä olet aina ymmärtänyt minua", koetti hän sanoa.
"Sinä olet aina ollut hyvä poika minua kohtaan, Hughie", sanoi hän sangen laimeasti ja lisäsi muutaman hetken hiljaa mietittyään: "au fond".
Senjälkeen hän oli vaiti muutamia minuutteja eikä välittänyt mr
Britlingin kuiskauksista.
Sitten hän taas muisti mitä hänen mielessään oli ollut. Hän ojensi kätensä ja haparoi mr Britlingin hihaa.
"Hughie!"
"Tässä minä olen, täti hyvä", sanoi mr Britling. "Tässä minä olen."
"Älä salli hänen saada käsiinsä sinun Hughiasi… Liian hyvä siihen, niin liian – liian hyvä… Ihmiset sallivat näitten sotien ja intohimojen temmata itsensä mukaansa… He panevat niihin liian suurta painoa… Ne eivät ole – ne eivät ole sen arvoisia. Älä salli hänen saada käsiinsä sinun Hughiasi."
"Ei!"
"Ymmärräthän minua, Hughie?"
"Aivan varmaan, täti hyvä."
"Älä sitten unohda sitä – milloinkaan."
Hän oli sanonut mitä oli tahtonut sanoa. Hän oli sanellut testamenttinsa. Hän sulki silmänsä. Mr Britling oli ihmeissään, kun huomasi, että tuo omituinen vanha olento oli yht'äkkiä muuttunut kauniiksi, saanut tuon hopeanhohtoisen kauneudenpiirteen, joka toisinaan näkyy hyvin vanhoissa miehissä. Hän oli haltioituneen näköinen kuten suurten taiteilijain kuvaamat vanhukset toisinaan. Mr Britlingin teki mieli suudella hänen otsaansa.
Joku tarttui hiljaa hänen hihaansa.
"Nyt se luullakseni riittää", sanoi sairaanhoitajatar, joka seisoi vieressä, mutta jonka mr Britling oli kokonaan unohtanut.
"Mutta saanhan tulla jälleen?"
"Ehkä."
Hän viittasi kädellään mr Britlingiä poistumaan.
10
Seuraavana päivänä ei täti Wilshire enää ollenkaan tiennyt, että joku oli käynyt hänen luonaan.
Hänen asentoaan oli muutettu, niin että hän nyt makasi vaakasuorana; hän tuijotti lakkaamatta kattoon mutisten kummallisia yhteenkuulumattomia asioita.
Windsor Castlen mattoa koskeva asia liikkui yhä hänen mielessään, mutta siihen sekaantui jokapäiväisten, sodan johtoa arvostelevain sanomalehtikiistain sirpaleita. Hän ajatteli yhä edelleen sotaa pitämättä hallitsijahuoneita silmällä. Vakoojia hän ei myöskään unohtanut. Hänellä oli sydämellään joitakin kuninkaan saksalaisia tätejä koskevia asioita.
"Varmuuden vuoksi", sanoi hän, "varmuuden vuoksi. Vartioikaa niitä kaikkia… Prinsessa Christian… Perustuksia rakennettu… Sementistä… Tykkejä. Vai mitä tarkoitusta varten ne aina rakentaisivat perustuksia?.. Aina… Mitä varten?.. Vaiennetaan…"
"Näitä asioita", sanoi hän, "ei oteta sanomalehtiin. Ne pitäisi ottaa."
Hetken kuluttua hän lausui hyvin selvästi; "Wellingtonin herttua.
Minun esi-isäni – todellakin… Asiat julki, vaikka kadotus uhkaisi."
Sitten hän taas makasi hiljaa.
Lääkärit ja hoitajattaret voivat antaa mr Britlingin tiedusteluihin vain sellaisia vastauksia, jotka jättivät kovin vähän sijaa toivolle; he sanoivat olevan suorastaan ihmeellistä, että hän vielä eli.
Seitsemän tienoissa samana iltana hän sitten kuoli.
11
Katseltuaan kuollutta sukulaistaan viimeisen kerran kuljeskeli mr Britling tunnin ajan tuossa pienessä, hiljaisessa kylpypaikassa, ennenkuin palasi hotelliinsa. Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut keskustella, eikä muuta tekemistä kuin ajatella äskeistä kuolemaa.
Yö oli kylmä ja tuulinen, mutta tähtikirkas. Hän oli jo ehtinyt tutustua paikkaan ja tiesi tarkoin, mihin pudotetut pommit olivat sattuneet. Tuossa kulmassa, missä seinät olivat mustuneet ja hirret hiiltyneet, oli kolme haavoittunutta hevosta palanut elävältä talliinsa, tuossa taas oli rivi taloja, joista toiset olivat murskana, toiset melkein aivan eheät, tuolla oli eräs silpoutunut lapsi huutanut kaksi tuntia, ennenkuin se voitiin pelastaa sortuneitten säpäleitten joukosta ja kuljettaa sairaalaan. Kaikkialla voi himmennettyjen katulyhtyjen hämärässä valossa nähdä mustia kuoppia ja ammottavia, särkyneitä ikkunoita; toisinaan niitä oli tiheässä, toisinaan vain siellä täällä muuten vahingoittumattomissa rakennuksissa. Monta uhriksi joutunutta henkilöä hän oli nähnyt siinä pienessä sairaalassa, jossa täti Wilshire äsken oli kuollut. Hän oli ollut yhdestoista niistä jotka kuolivat. Yhteensä viisikymmentäseitsemän henkilöä oli kuollut tai haavoittunut tämän saksalaisten loistavan sotatoimen johdosta.
Mereltä oli tullut kaksi zeppeliniä, joita oli ammuttu Ipswichistä tuodulla zenit-tykillä. Tämän tykin laukaukset olivat ensimäisinä varoitusmerkkeinä uhatun kaupungin asukkaille. Useat olivat juosseet ulos katsomaan mikä oli kysymyksessä. Epäiltävää on, oliko kukaan todella nähnyt zeppelinejä, vaikka kaikki todistivat kuulleensa niitten koneitten äänen. Niin äkkiä oli pommiryöppy tullut alas. Ainoastaan kuusi oli sattunut ihmisiin tai taloihin; muut olivat hävitystä tuottaen pudonneet paikkakunnan pallokentälle; ainakin toinen puoli niistä oli jäänyt räjähtämättä, ja näytti siltä, kuin ei niitä siinä tarkoituksessa olisi pudotettukaan.
Ainakin kolmas osa vioittuneista ihmisistä oli jo ollut vuoteessa, kun hävitys heitä kohtasi.
Koko asia oli kuin sivu jostakin Jules Vernen fantastisesta romaanista: vanhassa pikkukaupungissa vallitsee rauha, ihmiset menevät levolle, kadut ovat hiljaiset, taivas kaareutuu tyynenä ja tähtikirkkaana, ja sitten kuuluu kymmenen minuutin aikana tykkien ja pommien pauketta ja särkyvien lasien kilinää, syntyy tulipaloja siellä täällä; joku lapsi huutaa kimeästi kivun ja pelon äänellä, kauhistuneet ihmiset kulkevat edestakaisin lyhtyineen, ja sitten on ilma jälleen tyhjä, hyökkääjät ovat poissa…
Viisi minuuttia aikaisemmin täti Wilshire oli istunut täyshoitolan oleskeluhuoneessa yrittäen suurta tähtipasianssia, keisaripasianssia (Napoleonin, ystäväiseni! – eikä tuon potsdamilaisen olennon), jonka suorittamiseen kului tunteja. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli olento, jonka täytti synnynnäinen pelkoja kuolemantuska ja joka verta vuotaen ja musertunein jaloin putosi säpälekasan sekaan. Silloin saksalaisten ilmalaivain miehistö oli jälleen matkalla merelle, ylpeänä itsestään, epäilemättä mielissään – niinkuin poikaset, jotka ovat heittäneet kiven ikkunasta sisään; he kiiruhtivat kotiin ottamaan vastaan kiitoksensa ja palkintonsa, rautaristinsä ja ylpeät syleilyt, joita heille jakoivat ihastuneet Frauen ja Fräulein…
Mr Britlingistä tuntui, että hän ensi kerran näki sodan välittömän kauheuden, asian julman ajatuksettomuuden, selvästi ja läheltä. Tuntui kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt mitään tällaista, kuin hän olisi ollut tekemisissä vain juttujen, kuvien, näytelmäin ja esitysten kanssa, joiden hän tiesi olevan pelkkää leikkiä. Mutta se, että tuo rakas, omituinen olento, jonka hän tunsi lapsuudestaan asti, tuo vanha täti tuttuine oikkuineen ja tuttuine ärtyisyyksineen joutuisi silvotuksi, saisi maata tuskia kärsien kuin yliajettu hiiri, salli hänen nähdä koko asian uudessa valaistuksessa. Kaikkien tässä miljonien kuolonkamppailussa silvotuiksi ja kitumaan joutuneitten joukossa ei ollut yhtään ainoata sielua, jota ei jokin läheinen ystävä olisi rakastanut tai kunnioittanut. Täti Wilshire rukka, jonka onnettomuus oli niin välittömästi koskettanut häntä, oli vain yksi noiden lukemattomien silvottujen joukossa, joiden viheriänvalkeilla huulilla kuohuu tuskan vaahto, joiden murtuneet luut ovat tunkeutuneet läpi punaisen, vertavuotavan lihan… Saksan kruununprinssin inhotut piirteet sukelsivat kuvan etualalle. Tuo nuorimies seisoi hienoon univormuunsa puettuna, naurunvirnistys pitkän nenän alla, välinpitämättömässä asennossa, ylpeillen siitä suunnattomasta merkityksestä, mikä hänellä oli lukemattomien ihmisten elämälle…
Vähään aikaan ei mr Britling voinut muuta kuin raivota.
"Paholaisia ne ovat!" huusi hän tähtiä kohti.
"Paholaisia! Mielettömiä paholaisia. Julmia paksupäitä. Apinoita, joilla on koko tiede käytettävänään! Hyvä Jumala! Mutta vielä me ne opetamme!…"
Tämä oli perussävynä hänen mielialassaan, kun hän kokonaisen tunnin vaelsi ilman mitään päämäärää. Hänen kävelynsä päättyi vasta, kun eräs vartija käännytti hänet takaisin kaupunkiin…
Hän käveli mutisten. Hän tunsi melkoista lievitystä saadessaan suunnitella kostoa ja hävitystä lukemattomille saksalaisille. Hän kuvitteli nopeita, aseistettuja lentokoneita, jotka iskivät lentävään ilmalaivaan, puhkaisivat sen niin että se putosi maata kohti miesten kirkuessa. Hän kuvitteli rikkiammutun zeppelinin, joka pudota kumppelehti pelloille Dower House'in taakse, ja kuvitteli itsensä juoksemassa sinne lapio kädessä iskeäkseen saksalaiset kuoliaaksi. "Vai armoa! Kamerad! Tuosta saat, kurja murhamies!"
Himmeässä valaistuksessa näki vartija mr Britlingin hahmon vetäytyvän takaisin tehden omituisen liikkeen, ja hän ihmetteli, mitä tuo mahtoi tarkoittaa. Merkinantoako? Mitä piti älykkään vartijan tehdä? Ampuako häntä kohti? Pidättääkö hänet?.. Olla koko asiasta välittämättä?..
Mr Britling oli sillä hetkellä tappamassa kreivi Zeppeliniä murskaamalla hänen pääkoppansa. Sinä yönä sai kreivi Zeppelin surmansa ja Saksan keisari murhattiin; sitäpaitsi lepytettiin täti Wilshiren maaneja uhraamalla parikymmentä vähäpätöisempää olentoa. Huomattavia julmuuksia sattui, ennenkuin mr Britlingin raivo ja katkeruus olivat laimenneet. Mutta sitten hän yht'äkkiä kyllästyi noihin ajatuksiin; ne heitettiin syrjään ja katosivat hänen mielestään.
12
Koko sen ajan, jolloin mr Britling oli antautunut noiden kuviteltujen veritöiden suorittamiseen sekä kyyneleitten ja purkautuvan vihan muodossa tapahtuvaan sydämensä keventämiseen, oli hänen järkensä pysytellyt myrskyn ulko- ja yläpuolella niinkuin aurinko, joka odottaa rajuilman takana, tai niinkuin viisas hoitajatar, joka pysyttelee hiljaisena ja vakavana lapsen hurjien kohtausten kestäessä. Ja koko ajan oli hänen järkensä hiljaa ja järkähtämättä, ilman huutoa, ilman pitkiä puheita, pysynyt siinä vakaumuksessa, että ne miehet, jotka olivat syypäät tähän tilanteeseen, eivät olleet mitään paholaisia, enempää kuin mr Britlingkään, vaan samanluontoisia syntisiä ihmisiä kuin hänkin, kovia, tyhmiä, samaan olosuhteiden verkkoon kiedottuja. "Tapa heidät intohimossasi, jos tahdot", sanoi järki, "mutta ymmärrä heitä. Tätä eivät ole aiheuttaneet paholaiset eivätkä mielipuolet, vaan vähämielisten vaikutinten yhteisvaikutus, järkevien ihmisten ponneton myöntyväisyys, rikos, joka ei ollut kenenkään yksityisen, vaan koko ihmiskunnan hervottomuuden, sokeitten vaikuttimien ja sekapäisyyden välttämätön tulos."
Niin puolusti järki väitettään pitäen sitä mr Britlingin yläpuolella kuin valoa, jota hän ei tahtonut nähdä hakatessaan ilmalaivan matruuseja väriseviksi kappaleiksi lapiolla, jonka hän oli itse hionut ja tukehduttaessaan Saksan ruhtinaita heidän omilla myrkkykaasuillaan, josta hän antoi heille niin hitaasti ja tuskaa tuottavasti kuin suinkin osasi. "Entäs ne kaupungit, joita meidän laivamme ovat pommittaneet?" tiedusteli järki itsepintaisesti. "Entäs tasmanialaiset, jotka meidän väkemme lopullisesti hävitti sukupuuttoon?
"Entäs ranskalaiset konekiväärit Atlas-vuorilla?" ahdisteli järki edelleen. "Ja Himalayan palavat kylät? Mitä teimme Kiinassa? Niin, varsinkin mitä Kiinassa teimme…"
Mr Britling ei tuosta huolinut. "Saksalaiset olivat Kiinassa meitä katalampia", heitti hän vastaan…
Hän tuli raivoihinsa ajatellessaan, että zeppelini oli lähtenyt, nousten korkealle ja kauas taivaalle, häviten näkymättömiin tähtien sekaan – ajatellessaan, että nuo murhaajat olivat päässeet pakoon. Tavan takaa hän pysähtyi ja pui nyrkkiä Karhunvartialle, joka hiljalleen kohosi näkyviin…
Vihdoin hän istahti pahoinvoipana ja kurjana aution kävelypaikan penkille tähtien alle, lähelle näkymätöntä, kohisevaa merta…
Hänen ajatuksensa palasi vielä kerran noihin vanhoihin gnostilaisiin ja manikealaisiin harhaoppeihin, jotka käsittivät maailman jumalan läpeensä pahaksi ja jotka äärimäistä pidättyväisyyttä noudattaen, pakoillen ja luonnottomuuksiin langeten yrittivät välttää olemassaolon synkkää pahuutta. Hetkiseksi hänen sielunsa vaipui noiden epätoivoisten tunnustusten kaameaan pimeyteen. "Minä, joka olen rakastanut elämää", mutisi hän ja olisi voinut sinä hetkenä uskoa, että olisi parempi olla lapseton…
Onko luonnon koko suunnitelma paha? Onko elämä olemukseltaan julmaa? Lepääkö ihminen alinomaa vavisten ikuisen elävältäleikkaajan pöydällä ilman tarkoitusta – ja saamatta osakseen sääliä?
Nämä ajatukset eivät olleet ennen sotaa milloinkaan johtuneet mr Britlingin mieleen. Kun ne nyt tulivat, torjui ne kohta hänen synnynnäinen luonnonlaatunsa. Viikkokausia oli hänen sielunsa, tajuisesti tai alitajuisesti, yrittänyt ratkaista tätä ongelmaa. Hän oli sitä aprikoinut kuljeskellessaan yksinään ylimääräisen konstaapelin virkatoimissa; se oli hirveinä vertauskuvina heijastunut hänen uniensa tummalle kankaalle. "Onko todellakin olemassa puhtaan julmuuden paholainen? Käsittääkö mikään olento, kaikkein julminkaan, todella sitä tuskaa, jonka aiheuttaa, tekeekö se pahaa vain pahaa tehdäkseen?" Hän kutsui joukon muisteloja, joukon kuvitelmia, sielunsa tuomioistuimen eteen todistamaan. Hän unohti pakkasen ja yksinäisyyden näiltä mietteiltään. Hän istui tutkistellen koko olemistoa tältä näkökannalta, kylmien, välinpitämättömien tähtien alla.
Hän muisteli eräitä poikamaisen julmuuden tapauksia, jotka olivat häntä kauhistuttaneet omalla poikaiällään, ja hänestä oli selvää, ettei se ollut julmuutta, vaan niin karkeata, paksunahkaista uteliaisuutta, ettei se edes tajunnut sokaistun kissan tuskia. Nuo pojat, jotka olivat aiheuttaneet melkein sietämätöntä kärsimystä hänen lapsensielulleen, eivät olleet niinkään kiduttaneet kuin tehneet kidutusta koskevia huomioita, kokeilleet elämällä yhtä kevytmielisesti kuin jäätä poljetaan rikki ensimäisinä talvipäivinä. Varmaankin ei julmuuden todellisena vaikuttimena useinkaan ole pahempaa kuin sellaista tylsää uteliaisuutta; kun ymmärrys vähänkin lisääntyy, hermot ja mieli vähänkin herkistyvät, niin se käy mahdottomaksi. Mutta tuo ei pidä paikkaansa aina, eipä edes useimmissakaan tapauksissa, milloin julmuus on kysymyksessä. Useimmiten piilee julmuudessa jotakin muuta, jotakin muuta kuin poikavintiön kömpelöä kokemukseen kouraisemista; siinä on kostoa tai kaunaa; se ei ole koskaan tyyntä eikä aistimusluontoista; se saa virikkeensä – miten ontuvaa ja luonnotonta sen puolustelu lieneekin – jonkinlaisesta rankaisuvietistä ja edellyttää niinmuodoin jonkinlaista oikeamielisyyden tai koston tuntoa, olipa tämä tunto miten harhasuuntainen hyvänsä. Sama tekijä piilee vihassakin: kun jotakin alhaista ja häpeällistä tehdään kateudesta tai vahingonilosta, niin tuohon kateuteen sisältyy aina – ainako? – niin, aina vihatun olion todellista tuomitsemista epäoikeudellisena oliona, vääränä anastuksena, epäoikeutettuna etuoikeutena, syntisenä röyhkeytenä. Ilmalaivan miehet? – hän palasi niihin. Hän esitti itselleen kysymyksen: oliko mahdollista, että inhimillinen olento tekee julman teon ilman että on olemassa mitään puolustavaa aihetta – tai ainakin jonkinlaista tunnetta, että sellainen aihe on löydettävissä. Mitä tulee näihin saksalaisiin ja heidän tekemiinsä julmuuksiin, älysi hän, että aina on olemassa jonkinlaista, joskaan ei täydellistä puolustetta. Samoinkuin siinäkin tapauksessa, että hän pahoinpitelisi pudonnutta saksalaista lentäjää. Heidän pahuuteensa sisältyi kiukkua. Nuo saksalaiset olivat väkeä, joka ei välitä hienouksista, suoraa ja rehtiä väkeä sanan parhaimmassa ja pahimmassa merkityksessä; he olivat taipuvaisia moraaliseen närkästymiseen, ja moraalinen närkästyminen on kaikkein useimpien julmuuksien aiheena. He olivat huomanneet englantilaisten ja venäläisten hitauden, olivat huomanneet heidän välinpitämättömyytensä tiedettä ja järjestelmää kohtaan, eivät voineet tajuta noiden suurempien rotujen suurempia kykyjä ja otaksuivat Saksan asiana olevan rangaista ja korjata tuota velttoutta. Varmaankaan – päättelivät he – ei Jumala ole niiden puolella, joiden pellot ovat viljelemättä. Niinpä he olivat surmanneet nuo vanhat naiset ja teurastaneet nuo lapset osoittaakseen meille, mitä seuraa, kun
"Kaikkialla likaa vain ja kaikki sekaisin,
Kaikki teki summittain, jos työhön ryhtyikin."
Aivan samanlaisia puolusteita on englantilainen runoilijamme keksinyt tuhansille Idän mailla tekemillemme julkeuksille. "Älkää unohtako järjestystä ja todellisuutta!" kuului se hyvä sanoma, jota meille tuomaan pommit, myrkkykaasut ja sukellusvenheet suunniteltiin. Mitä oikeutta olikaan meillä englantilaisilla olla vailla sellaista tykkiä tai lentokonetta, joka olisi valmistanut tuolle zeppelinille häpeällisen ja auttamattoman lankeemuksen? Emmekö olleet suunnitelleet imperiumia? Emmekö olleet suurten kansojen johtajia? Oliko meillä itse asiassa suurtakaan syytä valituksiin, jos imperialistista asennonottoamme ivattiin? "Siinä", sanoi mr Britlingin järki, "on meillä ainakin eräs niistä ajatuslinjoista, jotka ovat johdattaneet tuon näkymättömän, julman hävittäjän öiseen aikaan Filmington-on-Sea'n kattojen yläpuolelle. Siinä on tavallaan syy näihin murhiin. Julmaa se on ja inhottavaa, onpa kyllä, mutta onko se yksinomaan julmaa? Eikö siinä lopultakin piile jonkinlaista typerää oikeutta? Eikö se ole ainakin yhtä typerän välinpitämättömyyden typerä vastavaikutus?"