"Omituinen asia tuo 'kadoksissa'. Se ei ole traagillista – eikä säälittävää. Eikä osittain rauhoittavaa, kuten 'joutunut vangiksi'. Se panee vain miettimään miettimistään. Minä en saa käsiini ketään, joka tietäisi, missä 14:s essexiläinen on. Kaikki siirrot tapahtuvat täällä niin salaperäisesti, että me, mikäli ymmärrän, voimme löytää heidät lähimmästä juoksuhaudasta, kun taas menemme tulilinjalle. Mutta eräs hyvä mahdollisuus on olemassa. On parasta pitää Lettyä niin toivehikkaana kuin vain voitte. Toisaalta on olemassa huonoja mahdollisuuksia. Sellaisena ilmenee asia minulle, katseltuna selvästi ja ilman tunteenomaista suhtautumista. Minä ajattelen etupäässä Lettyä. Olen iloinen, että Cissie on hänen luonansa ja olen iloinen, että hänellä on poika. Pitäkää häntä toimessa! Hän piti pelottavasti Teddystä. Minä olen nähnyt heitä hyvinkin paljon, joten tiedän sen… Minä koetan kirjoittaa hänelle pian ja keksinen jotakin rohkaisevaa.
"Mutta nyt minulla on jotakin kerrottavaa. Olen ollut taistelussa, suuressa taistelussa, enkä ole saanut naarmuakaan. Olen ottanut kaksi vankia, minä, omin käsin. Miehiä ammuttiin ihan viereltäni. Minä en siitä välittänyt vähääkään. Se oli yhtä jännittävää kuin nuo ankarat taistelut, joita meillä tapasi olla hockey-maalin edustalla. Minä en välittänyt mistään ennenkuin jälkeenpäin. Sitten, kun olin juoksuhaudassa iltasella, astuin johonkin liukkaaseen – uh! Ja sitten kun kaikki jo oli ohi, sai eräs tovereistani osansa – se ei tuntunut rehelliseltä peliltä. Minä ajattelen yhä noita kahta asiaa, niin että itse taistelu tuntuu melkein kuin unennäöltä. Se muistuttaa enemmän jotakin kirjasta luettua tai Illustrated London Newsissa nähtyä kuin mitään todella elettyä. Olin niin usein ajatellut: miltä se tuntuu, miten tulen tekemään? – että se koettuna tuntui olemattomalta ja tavalliselta.
"Sanotaan, ettei meillä keväällä ollut riittävästi tykkejä tai ampumavaroja. Se asia on nyt ainakin korjattu. Ne alkoivat pehmittää saksalaista jo illalla ja jatkoivat aina aamunkoittoon asti. En ole koskaan kuullut sellaista meteliä, ja heidän juoksuhautansa – me voimme nousta niitä katselemaan saamatta sieltä yhtäkään laukausta – olivat yhtenä mylläkkänä kuin tulivuorenaukko. Me emme olleet tulilinjallamme. Olimme vetäytyneet muutamiin uusiin juoksuhautoihin selkäpuolelle – nähtävästi vastapommituksen varalta. Mutta tänä aamuna ne eivät toimittaneet paljoa. Kerrankin meidän tykkimme olivat voitolla. Olin odotuksen jännityksessä – jotenkin samassa tilassa kuin tutkinnossa tehtäviä odottaessani. Sitten oli vuoromme. Kun lähtee juoksuhaudasta hyökkäykseen, tuntee omituista tunnetta: ikäänkuin olisi vast'ikään puhkaissut kuorensa. Maailma suurenee yht'äkkiä. En muista, milloin tykkitulemme taukosi. Sitten aloitimme hyökkäyksen. 'Eteenpäin! Eteenpäin!' huutavat upseerimme. Kaikki ulvahtavat jollakin tavoin ja syöksyvät hyökkäämään. Kun näkee miehiä kaatuvan, niin hyökkää sitä hurjemmin. Ainoana esteenä on piikkilanka, jota on kierteinä joka paikassa. Sen yli ei tee mieli astella. Näkyviin joutuminen se on pelottavinta. Kun on viettänyt pitkiä aikoja juoksuhaudassa, niin tuntee itsensä turvattomaksi. Juoksee kuin säikähtynyt lapsi kohti vastassaolevaa saksalaisten juoksuhautaa. En voi käsittää, millainen rautainen rohkeus asuu siinä miehessä, joka tohtii kääntää selkänsä ja paeta. Ja pistimessä tuntuu jonkinlaista janoista tunnetta. Mutta ne eivät odottaneet. Ne heittivät kiväärinsä ja juoksivat pois. Mutta me juoksimme niin nopeasti heidän jäljissään, että saimme pari kiinni toisessa juoksuhaudassa. Minä tulin sinne, kuulin takaani äänen ja löysin suojakomerosta molemmat vankini, jotka olivat taitavasti pysytelleet piilossa. He nostivat kätensä, kun käännyin takaisin. Vaikka he eivät olisi niin tehneet, on luultavaa, etten sittenkään olisi mihinkään ryhtynyt. Minusta ei tuntunut siltä. Tunsin ystävyyttä.
"Eivät kaikki saksalaiset juosseet. Kolme tai neljä jäi konekivääriensä ääreen, kunnes heidät surmattiin pistimillä. Molemmat juoksuhaudat olivat kamalasti ruhjoutuneet, ja ensimäisessä oli kaatuneita pienissä ryhmissä ja kasoissa. Me ryhdyimme heti työhön – heittämään hiekkasäkkejä entiseltä rintavarustukselta selkävarustukselle. Tykkimme eivät olleet koko aikana vaienneet; ne pommittivat nyt kolmatta juoksuhautalinjaa. Ja melkein äkkiarvaamatta alkoi saksalaisia granaatteja sataa joukkoomme. Vihollisemme luonnollisesti tiesi etäisyyden aivan täsmälleen. Ei ollut aikaa tuntea eikä ajatella, oli kohdistettava koko tarmonsa juoksuhaudan kääntämiseen…
"En muista auttaneeni ketään haavoittunutta tai välittäneeni sellaisesta koko aikana enkä myöskään tunteneeni mitään erikoista nähdessäni kaatuneita – paitsi että heidän yli astuessani vältin heidän päälleen astumista. Minua piti hallussaan tuo ajatus, että meidän oli saatava juoksuhauta suojaavaan kuntoon, ennenkuin yrittivät tulla takaisin. Ja pysyteltävä sitten siinä. Tahdoin voittaa – muuta ajatusta ei mielessäni ollutkaan…
"Ne pyrkivät takaisin, mutta ei kovin…
"Kun sitten aloin tuntea, että juoksuhauta oli varmasti hallussamme, aloin vasta huomata, kuinka väsynyt olin ja kuinka korkealle aurinko oli ehtinyt. Aloin katsella ympärilleni ja havaitsin useimpain muiden miesten olevan yhtä ankarassa työssä. 'Se on tehty!' sanoin minä, ja nuo olivatkin ensimäiset sanat, mitä olin lausunut sen jälkeen kun olin komentanut kaksi saksalaistani esiin ja asettanut erään sääreen haavoittuneen miehen heitä vartioimaan. 'Tämähän käy hiukan all right', virkkoi Ortheris, keskeyttäen työnsä hänkin ja sytyttäen puoleksi poltetun sikarin. Hän oli luullakseni kantanut sitä korvansa varassa koko hyökkäyksen ajan. Kaiketi tätä tilaisuutta varten. Kävi ilmi, että hän oli koko ajan pysytellyt läheisyydessäni. Sitten ilmestyi kelpo Park hyvin iloisena ja tyytyväisenä käsivarressaan pistimen haava, jonka hän uskoi minun sidottavakseni. Oli hauskaa nähdä hänetkin pääasiassa hyvin säilyneenä.
"'Otin kaksi vankia', sanoin minä, ja tapasinpa kenen hyvänsä, kerroin tuosta yhä. Olin siitä hirveän ylpeä.
"Ajattelin, että jos kykenin ottamaan kaksi vankia ensimäisessä hyökkäyksessäni, niin minusta saattoi tulla oikea sotamies.
"Kestin sen ihmeteltävän hyvin. En tuntenut itseäni järkytetyksi. Olin yhtä sitkeä kuin koskaan. Olin nähnyt kuolemaa ja surmaamista, ja se oli kaikki kuin hockey-peliä.
"Ja sitten tuon onnettoman Ortheriksen piti välttämättä antaa surmata itsensä.
"Granaatti heitti minut kumoon, mutta ei tehnyt pienintäkään vahinkoa. Olin hiukan pyörryksissä ja sain koko joukon likaa päälleni, ja kun pääsin polvilleni, näin Jewellin makaavan noin parin sylen päässä jalat aivan murskana. Uh! Ne olivat muuttuneet pehmeäksi tahtaaksi!
"Hän näytti kovin hämmästyneeltä. 'Piru', sanoi hän, 'piru ja helvetti!' Hän suuntasi katseensa minuun ja veti yht'äkkiä suunsa nauruun. Muistat kai, että me olemme tapelleet pari kertaa hänen kiroilunsa vuoksi – olen kai siitä kertonut – ensin ottelu ja sitten uusi haasteottelu. Hän ei osannut nyrkkeillä nimeksikään, mutta hän tappeli niinkuin kelpo brittiläinen ainakin, ja nyt häntä huvitti, kun minä seisoin siinä liian ällistyneenä osatakseni ollenkaan esittää vastalauseita! 'Minä luulin, että sinä sait sitä maistaa', sanoi hän. 'Minä olen koreassa kunnossa – p – leen kunnossa, eikö totta? Niinkuin pistetty sika. Piru vieköön – sanon vieläkin! En minä tiennyt, että minun mitenkään kävi.'
"Hän katsoi minuun ja nauraa virnisti tuntien jonkinlaista kalpeaa tyydytystä sen johdosta, että kesti loppuun asti – kuoli hyvänä Ortheriksena. Seisoin avuttomana hänen edessään, yhä sangen pyörryksissä.
"Hän puhui jotakin hirvittävästä janosta, joka häntä ahdisti.
"En tosiaankaan usko hänen tunteneen tuskia. Varmaan hän olisi saanut niitä kokea, jos olisi elänyt.
"Sill'aikaa kun minä kopeloin vesipulloani, hän äkkiä menetti voimansa. Hän unohti kaiken, mikä kuuluu Ortherikseen. Äkkiä hän sanoi jotakin, mikä leikkasi minua luihin ja ytimiin. Hänen kasvonsa rypistyivät aivankuin äkäisen lapsen, joka ei tahdo mennä makuulle. 'En tahtoisi lähteä', sanoi hän kiukkuisesta. 'Ja nyt olen mennyttä!' Ja sitten – sitten hän näytti vain tyytymättömältä ja onnettomalta ja kuoli – muitta mutkitta. Käänsi hiukan päätänsä. Ikäänkuin kaikki olisi vaivannut häntä. Meni tainnoksiin – ja sammui pois.
"Hetken aikaa yritin yhä saada häntä juomaan…
"En voinut uskoa, että hän oli kuollut…
"Mutta äkkiä kaikki muuttui. Minä aloin itkeä. Kuin lapsi. Pidin vesipulloa hänen huulillaan pitkän aikaa sen jälkeen, kun tiesin hänet kuolleeksi. En tahtonut minäkään, että hän olisi 'lähtenyt'! Jumala tietää, mistä se johtui. Olisin tahtonut saada rakkaan pikku cockney-poikani takaisin. Niin, minä kaipasin häntä suunnattomasti.
"Pudistelin häntä. Olin kuin säikähtynyt lapsi. Nyyhkytin ja ulvoin… Kaikki on toisenlaista hänen kuoltuaan.
"Isä, isä hyvä, minä suren suremistani – ja kaikki on pelkkää mielettömyyttä. Ja mitä vain ajattelenkin, aina palaa mieleeni se tahdas, johon astuin. Asia käy yhä pahemmaksi. En näytä kykenevän tuntemaan mitään, en edes Teddyn asian johdosta.
"Tämä helvetillinen hulluus näyttää minusta nyt kohonneen huippuunsa…
"Jos on olemassa valhe, joka on suurempi kuin mikään muu, on se siinä, että väitetään ihmistä järkiolennoksi…
"Sota on mielipuolisuutta, se on hullua mielipuolisuutta, helvetillistä järjettömyyttä…
"Joka tapauksessa poikasi on terve ja reipas – vaikkakin surullinen ja vihoissaan. Meidän sijaamme tuli toisia miehiä tuona yönä. Huhutaan, että tulemme aivan pian pääsemään lomalle ja että riviaukkomme täytetään. Me menetimme aika paljon. Meitä on kiitetty. Mutta essexiläiset ovat tehneet tehtävänsä pitkin linjaa. En voi toivoa pääseväni vielä takaisin, mutta on olemassa sellaista, jota nimitetään kahdeksanviidettä tunnin loma-ajaksi…
"Olisipa hauskaa pyörähtää siellä katsomassa…
"Olen väsynyt. Ah, kuinka väsynyt…
"Tahtoisin kirjoittaa kaikesta, mikä koskee Jewellia, hänen äidilleen tai morsiamelleen tai jollekin; tahtoisin oikein häntä ylistää, sanoa kaikki, mitä nyt havaitsen hänestä ajatelleeni, mutta en saa sitäkään tyydytystä. Hän oli köyhäinhoidon holhokkeja, oli kasvanut eräässä noista Surreyn Suttonin ja Bansteadin välillä sijaitsevista kammottavista paikoista. Olen jo kertonut hänen lemmenseikkailuistaan. 'Soldiers Three' oli hänen raamattunsa; 'Tipperary' kaikui aina hänen huuliltansa, mutta sävel ei ollut koskaan oikea, eikä hänen onnistunut oppia useampia kuin kolme riviä. Hän siteli aina puhettaan kirosanoilla, ne olivat hänelle esityksen suola ja kaunistus. Mutta hän oli terhakka ja rohkea kuin punarintasatakieli tai orava; en muista hänen olleen milloinkaan peloissaan tai huonolla tuulella. Onnettomuudet ja nöyryytykset tekivät hänet vain puheliaaksi. Ja hän olisi nähnyt nälkää voidakseen antaa jotakin toiselle.
"No niin, tällaista on sota, isä hyvä. Tätä se sota on. Kirottu Kaiser! Kirottuja kaikki hourupäät!.. Sano terveiseni äidille, veikoille ja kaikille…"
19
Oli kulunut suunnilleen kolme viikkoa Hugh'n viimeisen kirjeen saapumisesta, kun mr Direck jälleen vieraili Matching's Easyssä. Hän oli tehnyt retken Hollantiin, – retken, joka oli ollut yhtä paljon Cissie'n moitteilta pakoilemista kuin tiedustelumatka. Hänen tarkoituksensa oli ollut jatkaa matkaa Belgiaan, missä hän jo aikaisemmin oli suorittanut hyödyllistä avustustyötä mr Hooverin johdolla, mutta omien tunteiden sekamelska oli hänet pysähdyttänyt ja saanut matkustamaan takaisin.
Mr Direckin mielessä vallitsi hämminki, joka oli liiankin tavallinen tänä traagillisena ja painostavana vuotena. Hän oli kietounut pahaan pulmaan: kuten kaikkein useimpain amerikkalaisten tuona aikana oli hänenkin myötätuntonsa aivan selvästi liittolaisten puolella ja kuten monet muut oli hänkin varmasti vakuutettu siitä, että Yhdysvaltojen sotaan yhtyminen olisi väärää ja mahdotonta. Hänen myötätuntonsa oli kokonaan Dower House'in ja siihen kuuluvan pikku suvun puolella, ja jalomielinen tunne olisi saanut hänet itkemään, jos hän olisi nähnyt tähtilipun noiden kolmen muun punaista, valkoista ja sinistä väriä kantavien lippujen joukossa, jotka johtivat maailmaa Saksan imperialismia ja militarismia vastaan, mutta sittenkään ei hänen mielensä halunnut astella tuon sävelen tahdissa. Kaikkia noita virikkeitä vastaan taisteli jokin mr Direckin katsantokannan perusominaisuus, eräs Amerikkaa koskeva ennakkokäsitys, joka melkein huomaamatta oli hänessä kehittynyt, nimittäin se ajatus, että Amerikka valtiona oli korkealla vanhan maailman järjestelmän yläpuolella, uusi lähtökohta ihmiskunnalle, jotakin aivan liian hienoa ja kallisarvoista voidakseen joutua jaloimpaankaan eurooppalaiseen kiistaan osalliseksi. Amerikan oli tultava ihmiskunnan yhteensulautumisen alkukohdaksi, jossa ei saksalaisuus, ei brittiläisyys eikä ranskalaisuus saanut mitään erikoista merkitystä. Amerikasta oli tuleva suuri rauhan ja järjellisyyden koe. Sen oli pidettävä sivistystä ja yhteiskunnallista järjestystä tämän taistelun yläpuolella, pakopaikkana, jossa voivat löytää suojan kaikki ne hienommat asiat, jotka häviävät väkivallan ja levottomuuden aikoina; sen tehtävänä oli pitää yllä elämän korkeampia tasoja ja inhimillisyyden vaatimuksia valloitetuissa maakunnissa ja vankileireissä, sen piti olla parantaja ja rauhantuomari, varoittava, mutta ei iskevä käsi. Iskeviä käsiä oli varmaan jo riittämään asti.
Mutta tuo ajatus, että Amerikan oli oltava tuomarina ja varoittajana toisten yläpuolella, johti hänet päätelmään, joka harmitti häntä. Ellei Amerikka tahtonut tai ellei sen pitänyt käyttää väkivaltaa oikeuden palvelukseen, mietti hän, niin silloinhan Amerikalla ei ollut oikeutta valmistaa eikä viedä maasta sotatarpeita. Sen ei ollut lupa tehdä kauppaa sillä, mitä se ei hyväksynyt. Hän arvioi Amerikan liittolaisille lähettämän sotatarpeiden määrän aivan liian korkealle, taipui uskomaan, että liittolaiset olivat kokonaan riippuvaisia valtamerentakaisesta tuonnista, ja niin hän johtui siihen vakaumukseen, että liittolaisten voitto ja Amerikan kunnia olivat ristiriitaisia käsitteitä. Ja kumminkin hän – eetillisestä etääntymisestään huolimatta – piti liittolaisista. Hän toivoi niiden voittoa, mutta samalla hän toivoi Amerikan luopuvan siltä tieltä, jonka hän uskoi yksin voivan johtaa liittolaiset voittoon. Siinä oli älyllinen pulma. Hän piilotti tämän omassa mielessään ilmenevän ristiriidan Matching's Easyn ihmisiltä jotenkin samanlaisin tuntein, kuin joku apulaispappi voisi piilottaa myrkytetyn tikarin teeseurueelta…
Oli ehdottomasti hänen henkisiä tottumuksiansa vastaan salata mitään – varsinkaan mitään monimutkaista ongelmaa – mutta hän ymmärsi varsin hyvin, ettei sopinut odottaa Cecilyn eikä mr Britlingin rauhallisesti kuuntelevan hänen vaikeuksiaan, jotka onnellisemmissa oloissa olisivat voineet näyttää mitä mielenkiintoisimmalta moraaliselta pulmalta. Hänen luonnonlaatunsa ei ollut salaamista, vaan selontekoa varten.
Cecily teki asian vielä paljoa vaikeammaksi. Hän ei ollenkaan säälinyt mr Direckiä. Hän piti hänet loitolla. "Kuinka voin sallia, että te armastelette minua, kun kaikki Englannin miehet lähtevät sotaan", sanoi hän, "kun Teddy on vankina ja Hugh juoksuhaudassa. Jos minä olisin mies – !"
Hän ei ollut taivutettavissa hyväksymään mitään Amerikkaa puolustelevaa näkökohtaa. Englanti taisteli vapauden puolesta, ja Amerikan tuli olla sen rinnalla. "Koko maailman pitäisi liittyä yhteen Saksan jumalattomuutta vastaan", arveli hän.
"Minä teen parhaani Belgian auttamiseksi", vakuutti mr Direck. "Enkö ole toimessa? Me olemme ruokkineet neljä miljonaa ihmistä."
Hänessä oli selkärankaa eikä hän aikonut sallia Cecilyn pelottaa itseään omaksumaan väärää käsitystä Amerikasta. Amerikka oli puolueeton. Se teki oikein pysytellessään puolueettomana… Toisaalta tuntuivat Cecilyn moitteet sietämättömiltä. Mr Direck saattoi tuntea ajautuvansa hänestä erilleen…
Eihän hän, mr Direck, voinut saada Amerikkaa yhtymään sotaan.
Rauhallisessa hotellissaan Lontoossa hän ajatteli asiaa perinpohjaisesti. Hän istui kirjoituspöydän ääressä tehden muistiinpanoja, joiden tarkoituksena oli järjellisen, tasapuolisen, vapaamielisen amerikkalaisen käsityskannan täysin selvä esittäminen. Vaistomainen varovaisuus sai hänet valitsemaan Britlingin ensimäiseksi väitteittensä koetinkiveksi.
Mutta mr Britling osoitti tosiksi hänen pahimmat pelkonsa. Hän ei halunnut kuulla puhuttavankaan.
"On kulunut neljättä viikkoa siitä kun viimeksi kuulin pojastani", sanoi mr Britling sen sijaan, että olisi tervehtinyt. "Tänä aamuna oli kaksikymmentäkolme päivää kirjeen saapumisesta."
Mr Direckistä tuntui, että mr Britling oli äkkiä tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänen kasvojensa rypyt olivat syventyneet ja ihon väri oli muuttunut harmaaksi. Hän liikkui rauhattomasti ja hapuillen. Hänen hermonsa olivat ilmeisesti epäkunnossa.
"On sietämätöntä, kun täytyy kestää tätä kamalaa epätietoisuutta.
Poika ei ole kauempana kuin kolmensadan mailin päässä."
Mr Direck teki itsestäänselviä kysymyksiä.
"Hän on aina ennen kirjoittanut – tavallisesti joka toinen viikko."
He juttelivat Hugh'sta hetkisen, mutta mr Britling oli oikukas ja ärtyinen, vieläpä valmis syyttämään mr Direckiä sotaministeriön saamattomuudesta, Bulgarian petollisuudesta, Romanian horjuvaisuudesta tai mistä muusta hänen herkkätuntoisuuttaan ärsyttävästä asiasta tahansa. He söivät pikimmältään välipalan ja lähtivät sitten työhuoneeseen tupakoimaan.
Siellä mr Direck onnettomuudekseen huomasi vihkon viatonta amerikkalaista aikakauskirjaa The New Republic, jonka vieressä lepäsi pari kolme numeroa saksalaisystävällistä aikakauskirjaa The Fatherland, joka siihen aikaan välttämättä lähetettiin englantilaisille kirjailijoille. Mr Direck huomautti, että The New Republic oli mielenkiintoinen la jeunesse americaine'in suorittama yritys. Mr Britling katseli tuota mielenkiintoista yritystä väsynein, kylmäkiskoisin katsein.
"Te amerikkalaiset", sanoi hän, "olette maailman kummallisinta kansaa."
"Me olemme poikkeuksellisessa asemassa", vastasi mr Direck.
"Te luulette olevanne", sanoi mr Britling. Sitten hän vaikeni ja alkoi hetken kuluttua keventää sydäntänsä pitämällä Amerikkaa koskevan esitelmän, jonka katkeruus lisääntyi pitkin matkaa. Aluksi hän järkeili ja selitteli, mutta menetti esityksensä edetessä mielenmalttinsa ja muuttui dogmaattiseksi, syyttäväksi ja parjaavaksi. Hän piirsi yhä selvemmän yhtäläisyysmerkin mr Direckin ja Amerikan välille ja sinkosi yhä suoranaisemmin epäkohteliaan "te" hänelle vasten kasvoja. Hän antoi sikarinsa sammua ja heitti sen kärsimättömästi tuleen. Aivankuin olisi amerikkalainen ollut syypää sen sammumiseen…
Samoinkuin useissa muissa englantilaisissa oli mr Britlingissäkin Amerikkaa kohtaan sellaista isänmaallisen tunteen vivahdusta, joka pukeutuu kärsimättömän kritiikin muotoon. Englannissa ei kukaan nimitä amerikkalaista muukalaiseksi. Saksan tai Espanjan vikapaikkojen huomaaminen ei ole erikoisen vastenmielistä kenellekään, mutta Amerikan virheet koskevat englantilaiseen mieleen jokseenkin yhtä kipeästi kuin Englannin omat virheet. Mr Britling kykeni tosin varsin reippaasti selittämään Englannin virheet oikeastaan olemattomiksi; hannoverilainen kuningashuoneemme, valtiokirkkomme ja sen lamaava vaikutus kasvatukseen, maailmanvallasta johtuvat velvollisuutemme sekä niiden aiheuttama hallinnollisten kykyjen ankara kysyntä olivat seikkoja, joita siinä suhteessa sopi käyttää selityksinä. Mutta Amerikassa eli vanha rotu ilman kruunua, kirkkoa ja kansainvälisiä selkkauksia, eikä sitä kuitenkaan sopinut erikoisesti ylistää. Mr Britlingin mr Direckille pitämä esitelmä oli sapekas kuin perheriita. Kirjoitan tähän vain muutamia lauseita, jotka tulivat säilymään mr Direckin muistissa.
"Te luulette voivanne jäädä ikuisiksi ajoiksi syrjään. Niin mekin luulimme. Me olimme yhtä tyytyväisiä itseemme kuin te nyt, kun Ranska hävisi v. 71… Te vain olette vieläkin eristyneemmässä asemassa. Te luulette, että tyhjä puolueettomuutenne on jonkinlaista moraalista paremmuutta. Niin mekin luulimme…
"Teidän rauhanne ei kestä kymmentä vuotta, jos me häviämme…
"Luuletteko, että meidän häviömme jättää Atlantin teidän käsiinne? Luulotteletteko, että on olemassa muunlaista merien vapautta kuin se, jota me pidämme yllä, paitsi vapautta hyökätä teidän kimppuunne? Neljäkymmentä vuotta on Englannin laivasto varjellut koko Amerikkaa eurooppalaiselta hyökkäykseltä. Teidän Monroe-oppinne piileskelee nyt sen takana…
"Minua vaivaa tuo teidän ylevä, tyhjänpäiväinen sotaa koskeva jaarittelunne… Te olette kansakunta, joka pikkumaisena katselee – kun me kuristamme tai joudumme kuristetuiksi. Te uskallatte panna vetoa, että me voitamme. Ja me voitammekin; me voitamme. Ja te tulette siitä hyötymään. Kun me sitten olemme saavuttaneet voiton, joka on melkein yhtä hirvittävä kuin tappiokin, niin aiotte te tulla meidän rauhaamme parsimaan. Laskette meistä vielä hiukan verta saksalaisten patrioottienne iloksi…"
Hän esitti viimeisen syytöksensä. "Te puhutte uusista rauhanihanteistanne. Sanotte olevanne liian ylpeitä käydäksenne taisteluun. Mutta new-yorkilaiset liikemiehenne paljastavat teidät. Joka toisessa New-Yorkin liikekonttorissa on nykyään pieni, painettu kortti, joka ilmaisee Amerikan todellista rauhanrakkautta. Heillä on kiire, nähkääs. Kauppa käy tosiaankin hyvin. Ja jotta mitään keskeytystä ei tapahtuisi, naulaavat he seinään tuon kortin: 'Emme yhdy sotaan!' Ajatelkaahan: 'Emme yhdy sotaan!' Tässä on kysymyksessä koko ihmiskunnan kohtalo, ja Amerikka ottaa osaa vain hiukan murisemalla, kun saksalaiset upottavat Lusitania'n ja murisemalla oikein ankarasti, jos me pidätämme laivan tai pari tai jos jokin tuhma satamakapteeni ottaa liikaa maksua. Muuten – 'Emme yhdy sotaan!'…
"No niin, älkää yhtykö! Älkää tulko minulle juttelemaan! Vuosi takaperin te selailitte kirkonkirjoja saadaksenne selkoa essexiläisestä sukujuurestanne. Älkää yhtykö! Selityksiä! Mitä minä selityksistä? Ja – " tässä hän matki vieraansa äänenpainoa ja ajattelutapaa – "erinomaisista vaikeuksistanne".
Hän nousi ja jäi seisomaan epäröiden. Hän tiesi olleensa suunnattoman kohtuuton Amerikasta puhuessaan ja häpeällisen loukkaava vierasta kohtaan, joka osoitti hänelle luottamusta, ja hän tiesi, ettei hänellä ollut oikeutta lopettaa puhettaan yhtä väkivaltaiseen tapaan. Mutta erinomaisen lievittävältä se tuntui. Ja mitä asian korjaamiseen tulee —
Ei! hän oli iloinen, että oli tullut tuon sanoneeksi…
Mr Direck kuuli hänen menevän hallin läpi ja tempaisevan pienen oleskeluhuoneen oven kiivaasti kiinni jälkeensä…
Mr Direckiä oli syvästi kuohuttanut tuon purkauksen moraalinen paheksuminen ja mr Britlingin äänen kiusaantunut sävy. Hänkin oli noussut seisomaan, mutta ei seurannut isäntäänsä.
"Syynä on poika", virkkoi mr Direck vihdoin kääntyen luottavasti kirjoituspöydän puoleen. "Mitäpä hänen kanssaan voisi keskustella? Sehän on hänelle täyttä kadotusta…"
20
Mr Direck sanoi hyvästi mrs Britlingille ja lähti hitaasti kulkemaan pientä tupaa kohti, mutta hän ei mennyt sinne asti. Hän tunsi, että sieltä löytyisi vain toinen kiusattu sielu.
"Mitä hyödyttää kulkea täällä jaaritellen?" virkkoi mr Direck.
Hän pysähtyi polun jalkaportaalle ja istuutui vaipuen syviin mietteisiin. "Ainoastaan yksi asia voi saada hänet vakuutetuksi", sanoi hän.
Hän ojensi sormiaan. "Ensin tuo", kuiskasi hän, "ja sitten tuo. Niin se on."
Hän eteni aina siihen tien käänteeseen, josta näkee tuvan, ja seisoi hetkisen sitä katsellen.
Hän palasi entistä alakuloisempana asemalle, ja joka askeleella, jonka hän otti, tuntui hänestä, että olisi parempi nähdä Cecily vihaisena ja herjaavana kuin jättää hänet kokonaan näkemättä.
Postikonttorin luona hän pysähtyi ja kirjoitti postikortin.
"Cissie hyvä", kirjoitti hän. "Minä matkustin tänne tänään saadakseni nähdä teidät – mutta muutin päätökseni. Minä lähden kohta takaisin, ottaakseni jotakin selkoa Teddystä. Jollakin tavoin minä saan sen asian selväksi. Minä matkustan ympäri ja otan siitä selkoa jollakin tavoin, vaikkapa minun pitäisi lähteä Saksan rintamalle siinä tarkoituksessa. Ja kun tuo asia on selvä, on minulla jotakin muuta mielessä – niin, se tulee poistamaan väliltämme koko tämän pienen, puolueettomuutta koskevan ikävyyden, joka on kasvanut niin suureksi. Minä pidän teistä paljon, Cissie."
Enempää ei korttiin mahtunut.
21
Ikäänkuin kaikki Dower House'in asukkaat olisivat sitä odottaneet, saapui sitten tieto Hugh'n kaatumisesta.
Sähkösanoman toi esiliinaan puettu tyttö, eikä poika kuten ennen, sillä pojat tekivät nyt nuorukaisten töitä ja nuorukaiset niiden miesten töitä, jotka olivat lähteneet sotaan.
Mr Britling seisoi ulko-ovella, hän oli seisonut katselemassa myöhäisen lokakuun lehviä, joihin lankesi ehtoopäivän lämmin valaistus, kun sanantuoja saapui. Hän avasi sähkösanoman toivoen, kuten aina Hugh'n lähdön jälkeen sähkösanomaa avatessaan, ettei se sisältäisi niitä sanoja, jotka hän nyt luki, että se puhuisi haavoittumisesta tai kaikkein pahimmassa tapauksessa 'katoamisesta', että se kenties voisi tuoda kerrassaan ilahduttavan uutisen, ilmoittaisi lyhyen kotonakäynnin, johon viime kirje oli viitannut. Hän luki lopullisen, lyhytsanaisen tiedonannon ja virallisen surunvalituksen. Hetkisen hän seisoi aivan hiljaa tuijotellen sanoihin…
Sähkösanomakonttorista Dower House'iin oli neljännesmaili, ja hänellä oli aina tapana antaa lantti sähkösanomantuojalle. Nyt hän olisi mielellään tahtonut päästä eroon tytöstä, joka punaisine polkupyörineen seisoi odottaen hänen edessään. Hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja rasittuneeksi, hän oli varma, että ellei hän voimiaan ponnistaen pysyttelisi kylmänä ja tyynenä, niin hän itkisi ääneen. Hän kopeloi taskuaan: siellä oli joitakin kuparikolikoita ja yksi shilling. Hän otti esiin kaikki ja tuijotteli niitä.
Hänellä oli omituinen, järjetön tunne, että tytön pitäisi saada puoli shillingiä tuollaisesta sähkösanomasta. Asia vaivasi häntä. Hän olisi tahtonut antaa tyttöselle puoli shillingiä, mutta hänellä ei ollut niin paljon kuparia; hän ei tiennyt mitä tekisi, eivätkä hänen aivonsa toimineet. Olisi sopimatonta antaa kokonainen shilling, mutta ei hän toisaalta voinut kuparilanttejakaan antaa niin tärkeästä asiasta kuin Hugh'n kuolemasta. Sitten koko tuo ongelma katosi, ja hän ojensi lapselle shillingin. Tyttö tuijotti häneen kysyvästi ja epäillen. "Tuleeko siihen vastaus, sir?"
"Ei", sanoi hän. "Se on sinulle. Kaikki… Se on erikoinen sähkösanoma… Tärkeitä uutisia…"
Tuota sanoessaan hän kohtasi tytön katseen ja tuli yht'äkkiä siihen vakaumukseen, että tyttö aivan hyvin tiesi, minkä tiedon sähkösanoma oli tuonut, ja että häntä säikähdytti tuon julman uutisen juhlallinen käsittely. Mr Britling epäröi, tuntien että hänen oli sanottava jotakin lisää, ettei se, mitä hän oli sanonut, ollut riittävää, mutta sitten hän päätti hinnasta mistä hyvänsä vapautua tytön katseesta, joka yhä oli tähdätty hänen kasvoihinsa. Tyttö ei tehnyt liikettäkään poistuakseen. Hän tuntui painavan mieleensä mr Britlingiä, tekevän huomioita voidakseen ne sitten kertoa, ahnaasti, olemuksen joka jänne vireessä. Mr Britling kulki hänen ohitsensa puutarhaan ja unohti kohta, että hän oli olemassakaan…
22
Viimeksi kuluneina viikkoina hän oli melkein lakkaamatta ajatellut tätä mahdollisuutta ja kuitenkin hän huomasi nyt, kun se oli muuttunut todellisuudeksi, ettei hän ollut ajatellut sitä milloinkaan, että hänen täytyi olla yksin tarkastellakseen tuota hirveätä ja kauhistuttavaa tosiasiaa häiriytymättä ja yhteen menoon.
Hän näki vaimonsa tulevan käytävää pitkin ruusujen keskitse.
Hän joutui tunteiden valtaan, jotka olivat yhtä omituisia ja selittämättömiä kuin nuoruusiällä. Hän tunsi nyt aivan samaa kuin poikavuosinaan, kun oli tunnustettava vanhemmille jokin ikävä asia. Hän tunsi olevansa voimaton sitä vielä hänelle ilmaisemaan, tunsi, ettei hän jaksaisi kertoa asiaa huomioita tekevälle kuuntelijalle. Hän kääntyi äkkiä vasemmalle. Hän meni, ikäänkuin ei olisi häntä huomannutkaan, nurmikon poikki kohti pientä huvimajaa, joka sijaitsi maantietä vallitsevalla pienellä kumpareella. Hänen jälkeensä huudettiin, mutta hän ei vastannut…
Hän ei halunnut katsoa taakseen, mutta hetkisen hänen kaikki aistinsa olivat vireissä saadakseen tietää tultiinko jäljessä. Päästyään huvimajan turviin hän tohti katsoa taaksensa.
Kaikki oli hyvin. Mrs Britling oli menossa sisään.
Hän veti jälleen sähkösanoman taskustaan, varovasti, melkein syyllisyyttä tuntien, ja luki sen uudelleen. Hän käänteli sitä ja luki sen vieläkin kerran…
Kaatunut.
Sitten hänen oma äänensä, joka kuului käheältä ja oudolta hänen korviinsa, lausui julki hänen ajatuksensa.
"Hyvä jumala! Kuinka sanomattoman mieletöntä… Miksi annoin hänen lähteä? Miksi annoin hänen lähteä?"
23
Mrs Britling ei saanut tietää heitä kohdanneesta iskusta ennenkuin päivällisen jälkeen saman päivän iltana. Hän oli niin tottunut olemaan välittämättä miehensä käsittämättömistä mielialanvaihdoksista, ettei hän huomannut hänessä mitään traagillista ennenkuin heidän pöydässä istuessaan. Mr Britling tuntui raskasmieliseltä, jurolta ja välttelevältä, mutta tuontapainen nyrpeys ei ollut mitään harvinaista. Mrs Britling tiesi, että asiat ja seikat, jotka hänestä itsestään tuntuivat perin joutavilta, esimerkiksi poliittiset puheet, joita The Times selosti, pienet elämää koskevat mietelmät, jotka kenties tehtiin aivan sattumalta, jopa pelkät eleetkin voivat saada hänet siten pois raiteiltaan. Mrs Britling oli oppinut jättämään sellaiset synkät puuskat huomiotta. Mutta kun hän päivällispöydässä loi katseensa mieheensä ja näki kalpeat, ränstyneet kasvot ja epätoivoiset silmät, jotka aavistuttelevasti katselivat häntä, niin hän tunsi pistoksen sydämessään.
"Hugh!" huudahti hän ja lisäsi kuin kylmän kysyvästi: "Mitä on tapahtunut?"
He katselivat toisiaan. Mr Britlingin kasvot sulivat ja alkoivat väristä.
"Minun Hugh'ni", kuiskasi hän. Muutamia silmänräpäyksiä olivat molemmat vaiti.
"Kaatunut", sanoi hän, nousi äkkiä nyyhkien ja kopeloi taskuaan.
Tuntui siltä kuin hän ei milloinkaan löytäisi mitä etsi. Vihdoin se tuli esiin, rypistynyt sähkösanoma. Hän heitti sen vaimonsa eteen, työnsi kömpelösti tuolin pöytään ja lähti nopeasti huoneesta. Hän kuului nyyhkyttävän. Mrs Britling ei ollut enää uskaltanut katsoa häntä kasvoihin.