Pelivalmistuksiin kuului ensinnäkin kiusallinen puolueiden valikoiminen eli "poimiminen", kuten sitä nimitettiin. Mr Britling, läpikuultoiseen flanellipukuun puettuna ja hockeykeppi kädessään, antoi kovalla äänellä merkin sen alkamiseen edeten samalla hockeykentän keskelle. "Poimimaan! Poimimaan!" kertasivat nuoret Britlingit annettua kehoitusta.
Mr Direck huomasi pitkän, kumarahartiaisen miehen, jolla oli pitkä tukka, pitkät harittavat sääret, vielä pitemmät valkoiset flanellihousut ja kasvot, jotka tuntuivat jossakin määrin tutuilta. Hän jutteli erittäin tutunomaisesti Manningin kanssa, ja yht'äkkiä mr Direck muisti juuri Manningin viikkolehdessä The Sectarianism, jossa joku pureva pilapiirtäjä elähdytti kirpeätä tekstiä, tutustuneensa Manningin toverin hahmoon. Sehän oli Raeburn, viekas Raeburn, puoluejärjestelmän tyypillisin tuote… No niin, se kuului Englannin tapoihin. "Tulkaa, täällä poimitaan!" huusi Britlingeistä nuorin tarttuen mr Direckiä käsivarteen. Kävi ilmi, että mr Britling ja eilisiltainen päivällisvieras, jonka nimeä mr Direck ei saanut koskaan tietää, olivat parhaillaan poimimassa.
Nimiä huudettiin. "Minä otan Cecilyn!" kuuli mr Direck mr Britlingin sanovan aivan kirkkaalla äänellä. Poiminnan edistyessä ryhmittyivät henkilöt kahdeksi vastakkaiseksi puolueeksi. Eräät nimet näyttivät aiheuttavan vaikeuksia. Mr Britling sanoi, osoittaen voimakkaammalta näyttävää hindulaista gentlemannia: "Te sir."
"Minä havittelen mr Dinksiä", sanoi mr Britlingin vastustaja.
Mr Direck arvasi mr Dinksin tulevan hänen hockeynimekseen.
"Te olette meidän puoluettamme", sanoi mrs Teddy. "Luullakseni te saatte pelata oikeanpuolisena hyökkääjänä ja pitää tarkoin silmällä Cissiä."
"Koetan tehdä voitavani", vastasi mr Direck. Puolueen kapteeni vahvisti hänen virkamääräyksensä.
Keppi, jonka hän oli saanut, oli aika raskas ja tukeva; pallo oli kova krikettipallo… Hän päätti olla hyvin kiltti Cecilyä kohtaan, ja katsoa, ettei häneen sattunut.
Puolueet asettuivat paikoilleen, ja mr Direck alkoi havaita jonkinlaista järjestystä. Keskellä seisoivat mr Britling ja vastapuolueen kapteeni; pallo oli heidän välissään. He valmistautuivat aloittamaan peliä. Samassa linjassa kuin he oli neljä muuta hyökkääjää. Ne näyttivät kaikki vilkkaalta ja tarmokkaalta väeltä, ja mr Direck olisi toivonut itselleen enemmän luottamusta puolustaakseen omaa eloisaa ulkonäköänsä. Britlingin pojat häärivät kummankin keskushyökkääjän takana. Sitten seurasi kummallakin puolella epämääräisempänä rivinä kolme puolustajaa, kiltimmän näköisiä ja vuosiltaan kypsempiä henkilöitä. Heihin kuului mr Raeburn, jolla katsottiin olevan suuret luontaiset taipumukset hockey peliin, mutta jolta puuttui kokemusta. Mr Raeburn oli mr Direckin takana. Mrs Britling oli keskuspuolustaja Mr Direckin puoleisessa kulmassa oli pieni kuusi- tai seitsenvuotias tyttö ja maalin edustalla automobiilitakkiin puettu rouvasihminen sekä eräs erittäin lyhyt mies, jota mr Direck ei ollut aikaisemmin huomannut. Mr Lawrence Carmine, jonka housunkannattimissa nähtiin rikkaita itämaisia koruompeleita, oli tämän puolueen maalinvahtina.
Keskushyökkäävät suorittivat pienen nopean seremonian. He iskivät keppinsä maahan ja koputtivat niitä sitten toisiinsa. "Yks'", sanoi mr Britling. Seremonia uudistettiin. "Kaks'"… "Kolme."
Pam! Mr Britling sai pallon ja lähetti sen kohti lyhempää ja tanakampaa pikku-Britlingiä, joka oli mr Direckin kapteenin takana.
Pam! Nyt se oli matkalla Teddyn luo. Pam! Se tuli suoraan kohti mr Direckiä.
"Suurenmoista!" sanoi hän valmistautuen iskemään.
Samassa lehahti luokse jotakin sinervää, sieppasi pallon ja ampui sen hänen ohitsensa. Se oli Cecily Corner, joka rinnan Teddyn kanssa juoksi tuulen nopeudella kohti Raeburnia.
"Hei!" huusi mr Raeburn, edeten, kuten mr Direckistä tuntui, sopimattomin ja uhkaavin elein kohti Cissiä.
Mutta ennenkuin mr Direck ehti sopeuttaa tajuntaansa tähän asiain uuteen vaiheeseen, oli Cecily kulkenut jalosukuisen gentlemannin ohi yhtä salaperäisen helposti kuin hän äsken oli lehahtanut mr Direckin vieritse ja kuljetti palloa kohti sitä sekalaista Landwehr-joukkoa, jonka piti toimia puolustajana mr Direckin puolella.
"Senkin villikissa!" huusi mr Raeburn ja ryhtyi erinomaisen vilkkaaseen takaa-ajoon liittäen käsivarsien ja jalkojen pituuteen eräänlaisen keskitysvoiman, jota hänessä sitä ennen ei ollut voinut havaita.
Mr Raeburnin avuksi juokseva Britlingin poika oli hänen soma vastakohtansa. Aivankuin maamullero avustamassa meriankeriasta. Mr Direckin edessä tanakka pikkumies oli vilkkaassa liikkeessä. Teddy avusti hyökkäystä kentän keskipaikkeilla huutaen "keskelle!", ja mr Britling, pyöreänä ja päättäväisenä, riensi uhattua maalia kohti. Mutta mrs Teddy, joka juoksi yhtä vikkelästi kuin hänen sisarensa, oli Teddyn ja pallon välissä. Läiskis! Pikkumiehen ja Cecilyn kepit paukahtivat toisiinsa. Kepit ja jalat kasautuivat sekasortoiseksi joukoksi, jossa pieni mies näytti yrittävän hakata poikki Cecilyä niinkuin puita hakataan poikki. Cecily koetti lähettää palloa puolueensa keskushyökkääjälle, mutta se oli myöhäistä – mrs Teddy oli siepannut sen ja pyrähti nyt kiivasta vauhtia kohti mr Britlingin maalia. Mr Direck katsoi olevansa velvollinen yhtymään hyökkäykseen. Niin, hänen oli seurattava mrs Teddyä ja jos niin sattui pelastettava pallo ja toimitettava se joko takaisin hänelle tai kapteenille tai vasemmanpuolisille hyökkääjille, aina asianhaarojen mukaan. Se oli päivänselvää.
Hänen hetkensä tulikin. Pieni, pelottaviin säärivarustuksiin puettu rouva, joka edellisenä iltana oli ollut Dower Housessa päivällisillä, ahdisti urheasti mrs Teddyä. Yhteentörmäyksen hämmingistä selviydyttyään pallo lipui mr Direckin ulottuville. Mihin se oli lyötävä ja miten? Tilanne vaati hetkisen harkintaa.
Mutta nyt alkoi Dower House-tyylisen hockeyn vapaa järjestys ilmaista vaikutustaan. Mr Direck huomasi vihdoinkin pitkän hindulaisen nuorukaisen, joka voimaa täynnä ja häviötä varoen oli aluksi sijainnut jotenkin etäällä vastapuolueen oikealla siivellä. Välittämättä pelin muodollisuuksista ja säännöllisestä menetelmästä tämä nuori mies oli päättänyt viipymättä ja maksoi mitä maksoi iskeä palloa kelpo tavalla. Hän syöksyi kuin aasialainen rajumyrsky yli kentän huolimatta mr Britlingin kielloista ja puolueensa strateegisesta asemasta. Mr Direck huomasi hänet vasta välittömässä läheisyydessään. Tapahtui yhteentörmäys josta selviydyttyä mr Direckistä tuntui, että toinen puoli hänen kasvojaan oli ainaiseksi litistynyt. Hän päätti kuitenkin urheasti käydä verraten unisen pallon kimppuun. Hänen ja horjuvan, mutta yhä päätteliään hindulaisen kepit kalahtivat jälleen yhteen, ja mr Direck pääsi voitolle. Kokenut hockeyn pelaaja ei olisi kyennyt taitavammin lähettämään palloa kapteenille…
"Hyvin tehty!"
Suosionosoitus tuli varmaankin lontoolaisten vieraiden joukosta.
Olihan tämä sentään peliä!
Pallo liikkui muutamia kertoja nopeasti edestakaisin poikki kentän. Tämä puoli ahdisteli ankarasti. Sekalaiset puolustajat ja muut pyrkivät innokkaasti uhattua maalia kohti. Mr Britlingin puolue menetti nopeasti järjestystänsä. Toinen sivuvaunussa saapuneista naisista ja urhea hindulainen olivat siirtyneet toimimaan puolustajina, ja heidän joukossaan eräs silmälaseilla varustettu herrasmies heilutti keppiänsä melkoisesti korkeammalle kuin mitkään pelisäännöt sallivat. Mr Direckin kapteeni ja molemmat Britlingin pojat riensivät mukaan mylläkkään. Mr Britling, joka mr Direckin mielestä näytti liian demagogiselta ollakseen kapteeni, juoksi hankin joukkonsa jäljessä huutaen kaikin voimin.
Britlingin maalin edustalla tapahtuva kamppailu ei ollut enää peliä, vaan jotakin tappelun ja kansankokouksen väliltä. Mr Britlingin maalinvartijan kuultiin huutavan: "Minä en voi nähdä palloa! Nostakaa jalkojanne!" Temmeltävä joukko liikkui kohti maalipylväitä. "Minun sääreni!" huusi mr Manning. "Ei, älkää niin!"
Läiskis ja taas läiskis!
"Maali!" huusi moottoriherra. "Maali!" huusivat Britlingin pojat…
Mr Manning, maalinvartija, lähti hakemaan palloa, mutta toinen Britlingin pojista ennätti kohteliaasti hänen edellensä.
Joukon jännitys laukesi, ja aljettiin vetäytyä takaisin pitkin kenttää.
"Ei ole hyvä parveutua maalin luo tuolla tavalla", selitti mr Britling seuralaisilleen hiukan kiukkuisella äänellä. "Pitäisi pysyä erillään eikä tunkea toistensa tielle."
Sitten hän meni tutunomaisesti nuoren hindulaisen luo tekemään joitakin hänen liikehtimistään koskevia rajoittavia huomautuksia.
Mr Direck peräytyi Cecilyä kohti. Hän oli palavissaan ja hiukan kolhiintunut, mutta, kuten tuntui, ei mitenkään häpeään joutunut. Hänhän oli voittajain puolella.
"Ottakaa nuttu yltänne", sanoi Cecily. Se oli hyvä ajatus.
Moni oli jo tehnyt niin; rajaviivalla näkyi nopeasti riisuttuja takkeja ja muita vaatekappaleita toinen toisensa vieressä. Automobiilitakkiin puettu rouvashenkilö sitävastoin napitti nuttunsa leukaa myöten.
"Yksi maali tehtynä", sanoi pienempi Britlingin poika.
"Me emme ole vielä alkaneet, Sunny", virkkoi Cecily.
"Sonny! Se on amerikkalainen muoto", sanoi mr Direck.
"Ei. Me nimitämme häntä Sunny Jimiksi", sanoi Cecily. "Nyt siellä aloitetaan uudelleen."
"Sunny Jim on myöskin amerikkalainen nimi", virkkoi mr Direck palaten asemilleen.
Taistelu alkoi uudelleen. Ja pian selvisi, ettei ensimäisen maalin saannissa ollut vielä tullut kysymykseenkään totinen ponnistelu. Teddy ja Cecily muodostivat pelottavan tehokkaan yhdistelmän. Heidän loistavia hyökkäyksiään vastaan, joita äkilliseen, mutta vaikuttavaan tapaan tuki hindulainen heidän oikealla puolellaan sekä johti valtavin huudoin mr Britling (keskustasta), mr Direck, sivuvaununainen ja mr Raeburn taistelivat turhaan. Erään nopean etenemisen pysähdytti vain automobiilitakki, jonka poimuissa pallo säilyi, kunnes saapui apua; toisen ehkäisi mr Raeburnin pelottava isku, joka sai pallon nuorimman Britlingin päätä hipoen viilettämään kentän toiseen päähän; kolmas päättyi siten, että Cecily toimitti pallon nopeasti oikealla puolella olevalle vanhemmalle Britlingin pojalle, joka ampui sen nopeasti ja selvästi maaliin mr Lawrence Carminen puolustavaan eleiden muodostaman ristikon läpi. Sitten sai mr Britlingin puolue hyvin pian toisen maalin ja kohta kolmannenkin.
Nyt mr Britling kuulutti kovalla äänellä, että "puoli aikaa" oli kulunut ja selitti mr Direckille, että toisen puolen saatua kolme maalia katsottiin puolet ajasta kuluneeksi, pidettiin viiden minuutin lepohetki ja vaihdettiin puolia. Kaikki olivat palavissaan ja tyytyväisiä lukuunottamatta automobiilitakkiin puettua rouvashenkilöä, joka oli täysin viileä. Kaikkien silmistä loisti taisteluhalu eikä mikään varjo olisi sumentanut mr Direckin ehtoopäivän kirkkautta, ellei hän olisi tuntenut jonkinlaista sanoin selittämätöntä levottomuutta mr Raeburnin housujen vuoksi.
Huomattava on, ettei mr Direck ollut koskaan ennen nähnyt mr Raeburnia eikä tiennyt mitään hänen housuistansa.
Ne näyttivät olevan putoamassa. Alunpitäen ne olivat olleet verraten runsaat jalkain seutuvilla, ne oli käännetty, ja pelin kestäessä kerääntyi toinen flanellipoimu toisensa jälkeen mr Raeburnin nilkkoihin. Mikäli peli salli, käytti hän tavan takaa hyväkseen tilaisuutta kiertääkseen taas kaksinkerroin kuusi tuumaa tai enemmänkin tuota kasaantunutta kangasmäärää. Mr Direck tietysti luuli tuon menettelyn päättyvän onnettomasti. Hän ei tiennyt, että mr Raeburnin housut olivat kuin virta, että ne voivat olla lakkaamatta putoamassa silti koskaan loppumatta…
Mr Direckin mieleen kuvautui, kuinka tuo onnellisen tietämättömyyden tila yhtäkkiä häviää kamalan katastroofin tapahtuessa…
Tätä huolta lukuunottamatta mr Direck oli yhtä tyytyväinen kuin kuka muu hyvänsä.
Mainittu pelko kenties vaikutti haitallisesti hänen peliinsä. Ainakaan hän ei toisen puolen ajan kuluessa tehnyt mitään, mikä olisi häntä itseänsä tyydyttänyt. Cecily leijaili hänen yllään ja ympärillään, ja kymmenen minuutin kuluessa oli hänen puolueensa voittanut kaksi jälelläolevaa maalia. Tulos siis oli viisi yhtä vastaan, ja viisi maalia on Matching's Easyn pelisääntöjen mukaan "game".
Aivan lyhyen loman jälkeen tämä väsymätön väki alkoi uudelleen. Mr Direck pujahti tiehensä ja palasi puettuna valkoiseen silkkipaitaan ja vyön kannattamiin tennishousuihin, Tällä kertaa hän ja Cecily olivat samalla puolella, Cecily-Teddy yhdistelmä oli rikottu, ja hänen näytti pitävän asettua pelottavan Teddyn sijaan vasemmalle siivelle.
Tällä kertaa puolueet olivat paremmin valikoidut ja pelasivat pitkän, sitkeän ja tasaisen pelin. Yksi yhtä, yksi kahta, yksi kolmea (puoli aikaa) kaksi kolmea, kolme kolmea, neljä kolmea, neljä neljää vastaan…
Tähän mentäessä mr Direck alkoi täysin tajuta kysymyksessä olevan urheilulajin yksinkertaista strategiaa. Hän alkoi myöskin tajuta sitä tosiasiaa, että Cecily oli vikkelin, reippain ja väsymättömin pelaaja koko kentällä. Mr Direck teki vartiopalvelusta ja toimitti palloa hänelle. Hän kehitteli hiljaista yhteisymmärrystä heidän välilleen. Suojelemisajatukset olivat haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Teddy, toinen moottorineideistä ja Raeburn apunaan, taisteli huomattavalla taidolla ja menestyksellä heitä vastaan, Teddy oli notkea kuin kissa. "Neljä kolmea vastaan" tuntui jo voiton enteeltä, mutta kohta Teddy, pitkä hindulainen ja mrs Teddy tasoittivat pelin. He olivat vähällä saada heti senjälkeen uuden maalin ja siis voittamaisillaan, mutta mr Manning pelasti tilanteen lähettämällä pallon mr Direckille pelottavalla vinoiskulla. Mr Direck kuljetti pallon Raeburnin luo, väistyi äkkiä ja toimitti sen Cecilylle. Vasemmalla oli vilkas ottelu; mr Raeburn löi pallon ulos, toinen nuorista Britlingeistä saattoi sen sisään; hyökkääjät menettivät sen ja säärivarusteinen rouva sai sen huostaansa. Jälleen hyökkääjille Nyt sen täytyy tapahtua!
Vasemmalla oli Cecily vielä kerran päässyt mr Raeburnin ohi. Teddy, joka huomasi tilanteen vakavuuden, peräytyi voidakseen ryhtyä vastahyökkäykseen.
Mr Direck avusti tyynesti ja tarkkaavaisesti. "Keskelle!" huusi mr Britling. "Keskelle!"
"Mr Direck!" kuului Cecilyn luottava ääni. (Sellaiset silmänräpäykset luovat sankareita.) Pallo lensi hyökkäävän Teddyn ohi. Käyttäen Britlingin vanhimmalta pojalta vast'ikään oppimaansa temppua mr Direck pysähdytti sen jalallaan. Hän ei hidastellut eikä liikoja kiirehtinyt. Hän oli puoliympyrän sisäpuolellapa maalin edessä olivat esteenä vain viittanainen ja mr Lawrence Carmine. Hän oli ampuvinaan mr Carminen vasemmalta puolelta, mutta iskikin sen nopeasti ja jäntevästi hänen oikealle puolelleen.
Se onnistui! Mr Carminen keppi ja jalat olivat kyynärän päässä pallosta.
Tätä hurjan voitonriemun silmänräpäystä seurasi jähmetyttävä kauhistus. Kaikkeahan ei voi nähdä. Hänen katseensa seurasi pallon kulku-uraa…
Suoraan sen suunnassa olivat lapsenvaunut. Ikäänkuin ihmeen kautta pallo väisti jalonenäisen tädin jalkoja, iski lapsenvaunujen pyörään ja singahti siitä hyrränä kukkalavan laitaan.
"Hyvä!" huusi Cecily. "Loistavasti ammuttu!" Hän oli ampunut maaliin. Hän oli onnistunut. Lapsenvaunut eivät näyttäneet ketään huolestuttavan. Vaikka pamahdus ilmeisesti oli herättänyt lapsukaisen. Hän tuskin kuuli mr Britlingin huomautusta. "Täti, eihän sinun tarvitsisi vaunuja juuri sinne lykätä."
"Minä arvelin", sanoi täti kääntäen kasvojaan maalipylväihin päin, "että nuo paalut olisivat jonkinlaisena suojana… Mutta mitä vielä!"
Vahinkoa ei mitään.
"Siitä tuli game!" virkkoi toinen nuorista Britlingeistä erinomaisen ihastelevin äänenpainoin mr Direckille, ja koko seurue, joka äkkiä höltyi ja kutistui kuin alaslaskettu lippu, lähti pihamaalle teetä juomaan.
5
"Teenjuonnin jälkeen pelataan vielä vähäsen", sanoi Cecily. "Silloin on viileämpää."
"Toden totta, minä alan pitää siitä", virkkoi mr Direck.
"Teistä tulee erittäin hyvä pelaaja", sanoi Cecily.
Ja sellainen taikavoima piilee pelissä, että mr Direck kaikessa nöyryydessään oli ylpeä ja kiitollinen osakseen tulleesta ylistyksestä ja asteli tuon nopsan ja päättäväisen olennon vierellä ylenmäärin iloisena vain siitä, että sai astella hänen vierellänsä.
Kun oli päästy pitkällisestä teenjuonnista, jota vilkastuttivat mr Raeburnin ihmeelliset ja kokonaan epätodenmukaiset äskeisestä pelistä saadut muistumat, pelattiin jälleen, tällä kertaa paremmin välttäen virheitä, taitavammin ja nopeammin, ja mr Direck teki niin nopsia ja älykkäitä temppuja, että kaikki selittivät hänet synnynnäiseksi hockeynpelaajaksi. Iltahämärä, joka teki pallon aseman liian epämääräiseksi ja pelin lopettamisen välttämättömäksi, saapui hänen mielestään aivan liian aikaisin. Hän oli pelannut kuusi erää ja tiesi seuraavana päivänä olevansa jäykkä kuin puunukke. Mutta hän oli hyvin, hyvin onnellinen.
Sunnuntai-illan jälelläoleva osa oli pääasiassa hockeypelin jälkinäytöstä.
Mr Direck vetäytyi huoneeseensa, hieroi jäseniään jollakin mr Britlingin erikoisen tarmokkaasti suosittelemalla voiteella ja tuli takaisin puettuna mustaan takkiin ja leveään mustaan kaulaliinaan. New Yorkista lähdettyään hän ei ollut tuntenut sellaista ruumiillista hyvinvointia kuin nyt. Omituista oli, ettei tämä ruumiillisen hyvinvoinnin tunne ollut aivan sama kuin se, mitä Amerikassa saattoi kokea. Siellä tuntuu kirkkaalta ja terävältä ja hieman kuivalta, täällä – kostealta. Hänen älynsä väreili tyynenä ja tyytyväisenä kuin järven pinnalla auringon laskiessa seulova hyttysparvi – siinä ei ollut mitään teräviä, kirkkaita salamoita – ja ruumis halusi vain istuskella. Cecilyä häneen liittävä tutunomaisuuden tunne lisääntyi alinomaa. Kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, niin neito hymyili. Mr Direck tunsi nyt päässeensä oikean menettelytavan perille: ei mitään kohteliaisuuksia enää, vaan pysytellä hänen oppilaanaan hockeytä ja badmintonia pelattaessa.
Illallisen jälkeen ehdotti mr Britling uudelleen automobiiliretkeä maanantaiksi. "Teitä ei mikään pakota palaamaan Lontooseen", sanoi mr Britling, "ja me voisimme varsin hyvin kierrellä näillä seuduin pikku vaunussani ja katsella mitä te haluatte nähdä…"
Mr Direck ei empinyt montakaan sekuntia. Hänen mieleensä kuvastui Gladys; hänen mieleensä kuvastui miss Cecily Corner.
"Kiitos, miksei", hän vastasi, "ellei teillä ole mitään sitä vastaan, ellen tuota minkäänlaista hankaluutta olemalla täällä vielä yli yön, niin tosiaankin mielelläni käyttäisin hyväkseni tarjoutuvaa tilaisuutta ja silmäilisin hiukan näitä vanhoja seutuja…"
6
Sanomalehdet saapuivat seuraavana aamuna yhdeksän tienoissa ja tiesivät melkein yksinomaan Sarajevon murhasta. Mr Direck sai käsiinsä Daily Chroniclen ja keksi siinä otsakkeita, jotka olivat harvinaisen eloisia esiintyäkseen englantilaisessa lehdessä.
"Kuka se sitten on, tuo arkkiherttua?" kysyi hän. "Ja missä tuo Bosnia sijaitsee? Minä luulin sen olevan Turkin maakuntia."
"Se on Itävallassa", selitti Teddy.
"Se on keski-ajassa", sanoi mr Britling. "Omituinen, itsepintainen historia se näyttää olleen. Ensin pommi, sitten toinen; vihdoin pistoolilla varustettu mies. Meidän sill'aikaa kävellessä ruusutarhassa. Sehän muistuttaa 'Zendan linnan vankia'."
"Miten niin?" virkkoi hra Heinrich.
Mr Britlingin ilme muuttui miettiväksi.
"Eikö tämä tule vaikuttamaan Euroopan politiikkaan?"
"En tiedä. Ehkä."
"Lehdessä kerrotaan Serbian lähettäneen nuo pommit Sarajevoon."
"Se on kuin toista maailmaa", virkkoi mr Britling lehtensä takaa. "Murha poliittisena menetelmänä. Voitteko ajatella mitään sellaista nykyään tapahtuvaksi Adrianmeren länsipuolella? Ajatelkaahan, että joku murhaisi Amerikan varapresidentin, ja pommit havaittaisiin lähetetyiksi Toronton arsenaalista!.. Täällä lännessä politiikka on ikävystyttävämpää… Ettekö ota toista munaa, mr Direck?"
"Mitä arvelette, eikö tämä voi johtaa sotaan?"
"En sitä usko. Itävalta voi uhata Serbiaa, mutta se ei halunne suotta ärsyttää Venäjää. Se olisi menemistä liian likelle ruutikellaria. Mutta eriskummallinen asia se on joka tapauksessa."
"Mutta jos kävisi niin?" jatkoi hra Heinrich tiedusteluaan.
"Ei käy… Muutamia vuosia takaperin minä uskoin eurooppalaisen sodan välttämättömyyteen", selitti mr Britling mr Direckille, "mutta se on ollut uhkaamassa niin kauan, että olen lopulta lakannut kokonaan siihen uskomasta. Suurvallat riitelevät ja uhkailevat. Ne ovat liian varovaisia ja liian sivistyneitä laukaistakseen tykkejänsä. Jos sota voisi syttyä, niin se olisi syttynyt kaksi vuotta sitten, kun Balkanin liittoutuneet ahdistivat Turkkia. Tai kun Bulgaria hyökkäsi Serbian kimppuun…"
Hra Heinrich mietti ja omaksui nuo päätelmät kunnioittavan ja hartaan näköisenä.
"Minä olen tietysti peloissani", sanoi hän, "sillä olen ostanut matkalipun Boulogneen, jossa lomani aikana kokoontuu esperantokongressi."
7
"On olemassa ainoastaan yksi tapa oppia automobiilia ohjaamaan", sanoi mr Britling noustessaan pääoven edustalla ohjaajan istuimelle, "ja se on siinä, että heti alunpitäen päättää olla antautumatta vaaralle alttiiksi. Ajettakoon hitaasti, jos se on välttämätöntä. Pysähdyttäköön harkitsemaan, milloin syntyy epäilystä. Mutta älköön tehtäkö mitään hätäillen, älköön sallittako mitään erehdyksiä."
Mr Direck, joka nousi isännän viereen, piti mainittuja periaatteita erinomaisen hyvänä.
He ajoivat veräjästä erittäin varovasti, Kaksi kertaa he pysähtyivätkin pyrkiessään kääntymään maantielle, ja kone oli pantava aina uudelleen käyntiin.
"Te ehkä nauratte minulle", sanoi mr Britling, "mutta minä olen päättänyt välttää virheitä tällä kertaa".
"En minä naura ensinkään", vastasi mr Direck. "Teette mielestäni ihan oikein."
"Se on oikea tapa", sanoi mr Britling. "Varovaisuutta – oh, perhana, nyt minä taas pysähdytin koneen. No, no – noin! – Varovaisuutta, tahdoin sanoa, – ja tyyneyttä."
"Älkää missään tapauksessa luulko minun kiirehtivän", sanoi mr Direck. "En minä…"
He ajoivat kylän läpi hiljaista, miellyttävää vauhtia, toitottaen kuuluvasti joka käänteessä ja jokaisen jalankävijän varalta. Mr Direck tuli ajatelleeksi, ettei hän vieläkään ollut esittänyt luentosuunnitelmaa mr Britlingille. Oli tapahtunut niin paljon – Vaunu pysähtyi äkkiä ja kone lakkasi käymästä.
"Minä luulin tuon kirotun kanan aikovan tien poikki", sanoi mr Britling. "Mutta se pujahtikin aidanraosta. Se kyllä katseli tännepäin… Minä taidan olla hiukan turhantarkka tänään… Kyllä kai tässä kohta päästään vähän parempaan vauhtiin."
"Liian varovainen tuskin voitte olla", sanoi mr Direck. "Näin ollen ehtii nähdä maisematkin tarkemmin"…
Kylästä päästyä mr Britlingin itseluottamus näytti lisääntyvän. Vauhti kävi kiivaammaksi. Mutta aina kun tuli näkyviin joku muu ajopeli tai jotakin tienristeyksen tapaista, niin varovaisuus palasi. Mr Britling kulki ikäänkuin salaa hiipimällä ohi tienviittain, hän ajoi koko aamun ikäänkuin väijytyksiä vainuten. Ja kuitenkin piti onnettomuuden häntä kohdata. Sillä jumala vaatii meiltä enempää kuin pelkkää vanhurskautta.
Hän ajoi yli mäkien Market Saffroniin päin pitkin erästä kapeata tietä, jota hän ei ollut ennen kulkenut. Aljettiin kulkea ylämäkeä. Hän selitti mr Direckille kuinka oivallisesti hänen koneensa kykeni nousemaan mäet suurimmalla välityksellä. He tulivat käänteeseen, mäki kävi jyrkemmäksi, ja mr Britling avasi venttiiliä.
Kone alkoi käydä päristen ja vauhti hiljeni. Sitten tuli mr Britlingin näkyviin pieni valkoinen ilmoitustaulu, jossa huomautettiin vaarallisen käänteen olevan tulossa. Mr Britling arveli olevan parasta heti ryhtyä toimenpiteisiin ja kävi kiinni jarruun. Kohta hän sai katua toimenpidettään. Kolme kertaa ankarasti paukahdettuaan kone seisahtui. Suonenvedontapaisesti pusertaen ohjauspyörää mr Britling pani sähkösytyttäjän toimimaan, irroitti toisen jalkansa jarrusta toisen turhaan etsiessä apua vauhdinlisääjästä. Mr Direck tunsi että oltiin menossa taaksepäin, taaksepäin kaikista äänistä huolimatta. Hän tarttui hätäjarruun. Onnettomuutta oli kuitenkin mahdoton enää välttää. Ikäänkuin pehmeästi voihin vajoten automobiili painui alaspäin pysähtyen vasta kun molemmat takapyörät olivat ojassa.
Mr Britling sanoi, että he olivat ojassa, sanoi sen aivan tarpeettoman kiivaasti…
Tällä kertaa tarvittiin parihevoset ja viiden miehen voima, jotta Gladys jälleen saatiin soveliaaseen asentoon…
Sitten he ajoivat Market Saffroniin, jonne saavuttiin lunchin aikaan, ja aterian jälkeen mr Direck teki tutkimuksia kirkossa, kirkkomaalla ja seurakunnan arkistossa…
Palattaessa mr Britling ajoi iloisemmin. Market Saffronista aina Blandishiin, missä eräs haara erkaantuu Matching's Easya kohti, on tie Lontoon ja Norwichin välistä valtatietä. Se polveutuu roomalaisajalta ja on kunnioitettavan suorasuuntainen. Risteykset näkyvät puolen peninkulman päähän eivätkä matalat pensasaidatkaan jätä mitään sijaa yllätyksille. Sellainen tie ilahduttaa ketä hyvänsä, sitä ajaa turvallisemmin ja nopeammin. Mr Britlingiä se rohkaisi aivan erikoisesti; Gladys pääsi vähitellen vapautumaan aamupäivän ankarasta hillinnästä. "Tällaisella tiellä ei voi sattua mitään onnettomuutta", sanoi mr Britling.
"Ellei akseli katkea tai rengas puhkea", virkkoi mr Direck.
"Minulla on Matching's Easyssä mies, joka tarkastaa sen aina hyvin huolellisesti", sanoi mr Britling painaen samassa vauhdinlisääjää, niin että nopeus nousi neljästäkymmenestä neljäänkymmeneen viiteen. "Hän tutki koko laitoksen aivan äskettäin. Eikähän se ole ollut vielä kuukauttakaan käytännössä."
Sittenkin sattui onnettomuus.
Se sattui heidän kiitäessään Brandismeadin puiston suurten vanhain puiden ja niitä reunustavan maalauksellisen muurin ohitse. Syynä oli ainoastaan pieni etäisyyden määräämistä koskeva erehdys. Heidän edellään, selvästi tien vasemmalla puolella, ajoi postinkuljettaja polkupyörällään; suoraan heitä vastaan tuli moottoripyöräilijä sillä omituisen vääjäämättömällä ja raivoisalla vauhdilla, joka on moottoripyörille ominaista. Ensiksi mr Britling ajatteli, ettei ollut hyvä yrittää ajaa niiden välitse. Sitten hän kuitenkin päätti sen tehdä ja lisäsi vauhtia, sitten hän palasi alkuperäiseen päätökseensä ja sitten tuntui vauhti hänestä niin kovalta, että hänen ilmeisesti täytyisi ajaa postinkuljettajan yli. Yrittäessään sitä välttää hän suuntasi vaunun suoraan moottoripyörän tielle. "Herra Jumala!" huusi mr Britling – "herra Jumala!" – väänsi ohjauspyörää ja polki kaikkia vipuja minkä ennätti.
Hänellä oli epäselvä mielikuva, että pitäisi päästä moottoripyörän alta kääntämällä poikki tien, ja samassa he jo kulkivat kapeata ruohikkorinnettä alaspäin suoraan kohti muuria, yhä vieläkin hyvällä vauhdilla. Moottoripyörä törmäsi johonkin ja pyöräilijä hävisi näkyvistä. Muuri näytti syöksyvän heitä kohti ja sitten – räiskis! Kauhea tärähdys. Mr Direck hapuili vanhaa tuttavaansa, hätäjarrua, mutta ehti tuskin koskea siihen, kun hänen päänsä iski lasisuojustimeen ja kaikki pimeni…
Avatessaan silmänsä hän näki vioittuneen muurin, kasaantuneen moottoripyörän, ilmailijanlakkiin ja kaikkien moottoripyöräilijäin ihailemiin hienoihin nahkavaatteihin puetun moottoripyöräilijän. Mr Direck tuijotteli yrittäen sitten puolipyörtyneenä nousta jaloilleen. Hän tunsi pistävää kipua.
"Älkää liikahtako", sanoi moottoripyöräilijä. "Olette loukannut käsivartenne ja kylkenne aika pahoin, pelkään…"
8
Lähinnä seuraavien kahdentoista tunnin kuluessa mr Direck joutui tekemään huomion, joka oli paljoa harvinaisempi ennen sotaa kuin nykyään. Hän havaitsi, että kipu ja vamma voivat olla erittäin mielenkiintoisia ja edullisia.
Jos joku olisi hänelle ennakolta sanonut, että hän menee tiedottomaksi viiden, kuuden minuutin ajaksi, että hän haavoittaa otsansa ja poskensa ja nyrjähdyttää ranteensa, ja kaiken tämän johdosta tuntee vilpitöntä iloa, niin hän olisi pitänyt ennustusta naurettavana. Mutta nyt hän makasi jäykkänä seljällään ranne siteissä sivullaan ja hymyili pimeässä vielä kirkkaammin kuin pari päivää sitten Essexin maisemia ensi kertaa katsellessaan. Kipu tietenkin ärsyttää ja vaivaa, mutta terverakenteista ihmistä se ei tee onnettomaksi. Kivun odotus, vamman välttämättömyys voi tehdä meidät sangen toivottomiksi, mutta todellisuus herättää meissä vastustusvoimaa. Ei kukaan halaja säären katkeamista tai ranteen nyrjähtämistä, mutta hyvin harvat ihmiset joutuvat kovin alakuloisiksi, kun niin sattuu käymään. Paljoa alakuloisemmiksi he saattavat tulla poltettuaan sata savuketta kolmessa päivässä tai menetettyään yhden prosentin pääomaansa.
Kaikki olivat olleet erinomaisen sydämellisiä mr Direckiä kohtaan, joka yksin oli onnettomuudessa vioittunut. Mr Britling, joka oli puristautunut kiinni ohjauspyörään, ei ollut edes viskautunut ulos vaunusta. "Ellen ole saanut sisäisiä vammoja", sanoi hän, "niin minussa ei ole mitään vikaa. Maksa ehkä – hiukan tärskähtänyt…"
Gladys oli ollut jätettävä ojaan, ja eräs ohi kulkeva automobiili oli ystävällisesti kuljettanut miehet kotiin. Cecily oli sattunut olemaan Dower Housessa, kun he saapuivat. Hän oli nähnyt miten amerikkalainen voi sietää tuskia. Myötätuntonsa ja avuliaisuutensa viehätystä hän oli vielä lisännyt lausumalla julki ihailunsa.
"Hän on synnynnäinen sairaanhoitajatar", sanoi mr Direck ja lisäsi sitten, ikäänkuin suuremman kuulijakunnan puoleen kääntyen: "mutta tämäntapaiset seikat ne tuovatkin ilmi kaiken sen hyvyyden, mikä naisessa piilee".
Mr Direck oli ollut aivan avomielinen kaikille ja erityisesti hoitajattarelleen, kun ilmoitettiin, että hänen oli pysyttävä Dower Housessa kunnes käsivarsi oli terve. Hän oli anoen katsonut noihin soreihin silmiin ja sanonut:
"Jos tulen jäämään tänne pariksi, ehkäpä kolmeksikin viikoksi tuon pienen tärähdyksen takia, ja te käytte juttelemassa kanssani silloin tällöin, niin en tahdo nimittää tätä onnettomuudeksi. Se on silloin kerrassaan hyvä onni…"
Siinä hän nyt makasi suorana kuin muumio, sielu täynnä hiljaista, sädehtivää iloa. Kuukausia kestäneiden ikävyyksien ja levottomuuksien jälkeen hän oli päässyt jälleen oikealle tolalle. Hän oli keskellä valoisaa ja kaunista tositarinaa, ja olo tuntui hyvältä. Hän tiesi tarkoin mitä tahtoi.
"Sittenkin", saneli hän, "se on totta. Ihanteita on olemassa. Hän on ihanne. Häntä minä rakastin ennenkuin vielä olin Mamieta nähnytkään. Minä rakastin häntä ennenkuin sain pitkät housut. Tuo vanha valokuva, se viittoili kohtaloni tietä… Se on heimoustunnetta… Se on luonnollista valintaa…