Hän jäi miettimään sitä ja vaipui jälleen alakuloisuuden valtaan. Seikkailu oli vasta alullaan. Tavarat olivat jättämättä ja maksu nostamatta. Ja sitä ennen – kotimatka oli vielä kaukana, olihan hän menossa Amerikkaan sotaa käymään. "Vaikka vähiin se tappeleminen taitaa kuivua", hän arveli. Mutta jos sattuisikin niin, että Vaterland saisi pommin vatsaansa!..
"Eiköhän liene parasta laatia testamenttinsa valmiiksi?"
Hän makasi jonkun aikaa selällään testamentteja tehden, etupäässä Ednan hyväksi. Kaksikymmentä tuhatta puntaa hän oli nyt määrännyt hinnaksi. Hän järjesti myöskin joukon pienempiä perintöosuuksia.
Testamentit kävivät yhä mutkallisemmiksi ja suuremmoisemmiksi…
Hän heräsi pudotessaan kahdeksatta kertaa avaruuden halki. "Tämä lentäminen on hermoille käypää", hän sanoi.
Hän saattoi tuntea ilmalaivan sukeltavan alaspäin ja sitten verkalleen heilahtavan ylöspäin. Kone työskenteli jyskien ja tärisyttäen.
Hetken kuluttua hän nousi ja verhoutui Butteridgen päällystakkiin sekä kaikkiin peitteisiin, sillä ilma oli varsin kolea. Hän kurkisti ulos ikkunasta ja näki harmaan aamunkoiton valaisevan pilviä, väänsi sitten sähkölampun palamaan ja lukitsi oven, istuutui pöydän ääreen ja otti esille rintasuojustimensa.
Hän silitteli rypistyneitä piirustuksia kädellään ja tarkasteli niitä miettien. Sitten hän kaivoi salkusta toiset paperit. Kaksikymmentä tuhatta puntaa, jos hän pääsisi niiden perille! Kannatti ainakin koettaa.
Hän avasi laatikon, johon Kurt oli pannut paperia ja kirjoitustarpeita.
Bert Smallways ei ollut typerä mies, eikä hänen kasvatuksensakaan ollut huonoimpia, vaikkei se ulottunutkaan korkealle. Koulussa häntä oli opetettu hiukan piirustamaan ja laskemaan sekä ymmärtämään teknillisiä seikkoja. Jos hänen maansa tällöin oli väsynyt ponnistuksiinsa ja jättänyt hänet puolivalmiina kiistelemään leipäpalasta ilmoitusten ja yksilöllisen yritteliäisyyden kyllästämässä ilmassa, niin se ei todellakaan ollut hänen vikansa. Hän oli sellainen, miksi valtio oli hänet tehnyt, ja vaikka hän olikin mitätön esikaupungin poika, ei lukijan siltä pidä kuvitella häntä aivan kykenemättömäksi käsittämään aatetta, johon Butteridgen lentokone perustui. Mutta vaikealta ja mutkalliselta se tuntui hänestä. Moottoripyörä, Grubbin kokemukset ja koulussa harjoitettu konepiirustus auttoivat häntä pääsemään asian perille; sitäpaitsi oli näiden piirustusten tekijä, ken hyvänsä hän lieneekin ollut, koettanut tehdä tarkoituksensa mahdollisimman selviksi. Bert jäljensi suunnitelmia, teki muistiinpanoja ja sai laadituksi varsin ymmärrettävän ja tyydyttävän jäljennöksen tärkeimmistä piirustuksista. Sitten hän rupesi miettimään niitä.
Viimein hän nousi huoaten, kääri kokoon alkuperäiset piirustukset, joita hän oli ennen säilyttänyt rintasuojustimessaan, ja pisti ne takkinsa povitaskuun; sijaan hän pani erittäin huolellisesti laatimansa jäljennökset. Tätä tehdessään hänellä ei ollut mielessään mitään aivan selvää suunnitelmaa, hänestä tuntui vain vastenmieliseltä luopua kokonaan salaisuudestaan.
Kauan hän mietiskeli perinpohjaisesti – päätään nyökyttäen. Sitten hän sammutti valon, laskeutui jälleen vuoteeseen ja rakensi suunnitelmia, kunnes nukkui.
6
Myöskin jalosukuinen kreivi von Winterfeld nukkui vähän sinä yönä, mutta hän olikin niitä henkilöitä, joille ei riitä unta pitkälti ja jotka aikansa ratoksi ratkaisevat päässään shakkiproblemeja. Sinä yönä hänellä olikin erikoisen vaikea problemi selvitettävänä.
Hän yllätti Bertin tämän ollessa vielä vuoteessa ja nauttiessa kahvia ja leipää, jotka muuan sotilas oli hänelle tuonut. Kreivillä oli salkku kainalossaan, ja varhaisessa kirkkaassa aamuvalossa hänen likaisen harmaa tukkansa ja tukevat, hopeasankaiset silmälasinsa tekivät hänet melkein suopean näköiseksi. Hän puhui englantia sujuvasti, mutta äänsi sitä aito saksalaiseen tapaan. Aluksi hän lausui muutamia lieviä kohteliaisuuksia, kumarsi, otti oven takaa pöydän ja saranatuolin, sovitti edellisen Bertin ja itsensä väliin, istuutui jälkimäiselle, yskähti kuivasti ja avasi salkkunsa. Sitten hän laski kyynärpäänsä pöydälle nipisti alahuultaan molemmilla etusormillaan ja katseli Bertiä suurin silmin, niin että tämä joutui hämilleen. "Herra Butteridge, te tulitte luoksemme vastoin tahtoanne", hän virkkoi viimein.
"Mistäs sen päätätte?" kysyi Bert toinnuttuaan hämmästyksestään.
"Päätin sen kartoistanne. Ne olivat kaikki Englannin karttoja. Ja ruokavaroistanne. Ne olivat huviretkeä varten. Sitäpaitsi olivat köytenne sotkeutuneet. Te olette kiskonut niistä – onnistumatta. Ette voinut hallita ilmapalloa, ja joku toinen mahti on tuonut teidät luoksemme. Eikö totta?"
Bert mietti.
"No niin – missä on tuo nainen?"
"Hä! – mikä nainen?"
"Te lähditte matkaan naisen kanssa. Se on päivän selvää. Lähditte huviretkelle. Teidän luontoisenne mies – hän ottaa naisen matkaansa. Hän ei ollut mukananne, kun putositte maahan Dornhofissa. Korissa oli vain hänen päällystakkinsa. Se on tietysti oma asianne. Mutta olenpa hieman utelias."
Bert harkitsi. "Mistäs te sen tiedätte?"
"Päätin sen varusteidenne laadusta. Mihin naisenne on joutunut, sitä en voi saada selville. En myöskään voi sanoa, miksi teillä on sandaalit ja tuollaiset halvat siniset vaatteet. Ne eivät kuulu minun ohjeisiini. Kenties ne ovat joutavuuksia. Virallisesti niihin ei kiinnitetä mitään huomiota. Naiset tulevat ja menevät – olen maailmanmies. Olen nähnyt viisaiden miesten käyttävän sandaaleja, vieläpä kieltäytyvän liharuokaa syömästä. Olen tuntenut miehiä – tai ainakin olen tuntenut apteekkareja – jotka eivät tupakoineet. Epäilemättä olette jättänyt tuon naisen jonnekin. No niin. Ryhtykäämme asiaan. Korkeampi mahti" – hänen äänensä sävy muuttui, hänen silmänsä näyttivät suurenevan – "on tuonut teidät ja salaisuutenne suoraa päätä meidän luoksemme. Niin on käynyt." Hän taivutti päätään. "Sen on tehnyt Saksan ja prinssimme sallimus. Ymmärrän hyvin, että te kuljetatte aina tuota salaisuutta mukananne. Pelkäätte rosvoja ja vakoojia. Niin se joutui kerallanne meille. Herra Butteridge, Saksa ostaa sen."
"Ostaako?"
"Ostaa", sanoi sihteeri tarkastellen kiinteästi Bertin sandaaleja, jotka oli heitetty nurkkaan. Hän heräsi mietteistään, tarkasteli hetkisen muistiinpanojaan, ja Bert silmäili hänen ruskeita, kurttuisia kasvojaan täynnä odotusta ja kauhua. "Minut on valtuutettu lausumaan", sanoi sihteeri yhä katsellen pöydälle levitettyjä papereitaan, "että Saksa on aina halunnut ostaa salaisuutenne. Me olemme todellakin odottaneet sitä innokkaasti – hyvin innokkaasti. Ainoastaan siitä syystä, että pelkäsimme teidän isänmaallisuudesta tehneen salaisen liiton Englannin sotaministeriön kanssa, me käyttäydyimme varovaisesti keskustellessamme suuren keksintönne ostamisesta. Nyt me voimme empimättä suostua ehdotukseenne ja maksaa sata tuhatta puntaa."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bert huumaantuneena.
"Mitä tarkoitatte?"
"Koski päätäni", sanoi Bert, kohottaen kätensä sidotulle otsalleen.
"Vai niin. Olen myöskin valtuutettu sanomaan, että mitä tulee tuohon jaloon, väärin syytettyyn naiseen, jota te olette niin urheasti puolustanut englantilaista tekopyhyyttä ja tunteettomuutta vastaan, niin on koko Saksan aatelisto hänen puolellaan."
"Nainenko?" Bert virkkoi heikosti, mutta muisti sitten Butteridgen lemmentarinan. Olikohan tuo ukko lukenut kirjeetkin? Kylläpä hän siinä tapauksessa mahtoi pitää häntä aika tulikekäleenä. "Oh! Se juttu on aivan selvä", hän sanoi. "Sitä minä en ensinkään epäillyt. Minä – "
Hän vaikeni. Sihteeri tuijotti kerrassaan kauhistuttavasta Bertin mielestä ennätti kulua kokonainen ikuisuus, ennenkuin hän antoi katseensa jälleen vaipua. "No niin, kuten suvaitsette. Nainen on teidän asianne. Olen suorittanut tehtäväni. Ja paroonin arvon voitte myöskin saada. Suostumme kaikkeen, herra Butteridge." Hän rummutti pöytää hetkisen ja jatkoi sitten: "Voin kertoa teille, että tulitte luoksemme käänteentekevänä hetkenä. Nyt voin huoletta ilmaista teille suunnitelmamme. Koko maailma on tunteva sen, ennenkuin lähdette jälleen tästä laivasta. Sota on kenties jo julistettu. Me menemme – Amerikkaan. Laivastomme laskeutuu ilmasta Yhdysvaltain kimppuun – se maa ei ole missään suhteessa varustautunut taisteluun. Ovat aina luottaneet Atlantan. Ja merilaivastoonsa. Olemme valinneet määrätyn kohdan se on toistaiseksi päälliköiden salaisuus – jonka me anastamme, ja sitten laadimme varastopaikan – jonkinlaisen sisämaan Gibraltarin. Siitä on tuleva – niin, kuinka sanoisin? – kotkan pesä. Sinne meidän ilmalaivamme kokoontuvat, siellä ne korjataan, ja sieltä ne lentelevät yli koko maan herättäen kauhua kaupungeissa, pitäen vallassaan Washingtonia, ottaen väkisin, mitä tarvitaan, kunnes meidän ehtomme hyväksytään. Ymmärrättekö?"
"Jatkakaa vaan!" sanoi Bert.
"Olisimme voineet suorittaa kaiken tämän omillakin ilmalaivoillamme, mutta teidän lentokoneenne tekee suunnitelmamme täydelliseksi. Siitä saamme paremman drachenfliegerin, ja sen lisäksi meidän ei tarvitse enää pelätä Englantia. Ilman teitä Englanti, jota te niin suuresti rakastitte ja joka on niin huonosti palkinnut teitä, tuo fariseuksien ja matelijain maa, ei voi tehdä mitään – ei yhtään mitään! Kuten huomaatte, puhun teille aivan suoraan. No niin, olen valtuutettu sanomaan, että Saksa tunnustaa kaiken tämän. Haluamme saada teidät käytettäväksemme, tehdä teistä ylimmän lentopäällikkömme. Me tahdomme teidän johdollanne varustaa lauman ampiaisia. Me tahdomme, että te johdatte tätä voimaa. Ja juuri Amerikkaan perustettavalla asemallamme me tarvitsemme teitä. Siksi me hyväksymme tinkimättä ehdot, jotka viikkoja sitten esititte – saatte sata tuhatta puntaa ennakkomaksuna, palkaksi kolme tuhatta puntaa vuodessa, eläkkeeksi tuhannen puntaa vuodessa ja paroonin arvonimen, kuten halusitte. Nämä ovat ohjeeni."
Hän ryhtyi jälleen tutkimaan Bertin kasvoja.
"Aivan oikein, luonnollisesti", sanoi Bert hiukan hengästyneenä, mutta muuten päättäväisenä ja tyynenä. Ja hänen mielestään oli nyt aika ryhtyä toteuttamaan yöllisiä suunnitelmia.
Sihteeri tutkiskeli yhä tarkkaavaisesti Bertin kaulusta. Vain hetkiseksi hänen katseensa siirtyi sandaaleihin.
"Vartokaas, kun mietin hiukkasen", sanoi Bert, johon katse teki lamauttavan vaikutuksen. "Kuulkaas nyt!" hän virkkoi viimein kasvoillaan erittäin suora ilme. "Salaisuus on minun hallussani."
"Niin on."
"Mutta en tahdo, että Butteridge nimi tulee tunnetuksi – ymmärrättekö? Olen ajatellut asiaa."
"Hienotunteisuuttako?"
"Aivan niin. Te ostatte salaisuuden – ainakin minä annan sen teille – omistajalta – ymmärrättekö?" Hänen äänensä petti hieman, ja toinen tuijotti yhä. "Tahdon tehdä kaupat salanimellä. Ymmärrättekö?" Sihteeri tuijotti yhä. Bert ajelehti kuin pyörteeseen joutunut uija. "Nähkääs, aion ottaa nimen Smallways. Paroonin nimestä en välitä, olen muuttanut mieleni. Ja rahat tahdon saada huomiota herättämättä. Ne sata tuhatta puntaa on maksettava pankkeihin kolmekymmentä tuhatta Lontoon piirikunnan haaraosastoon Kentin Bun Hiilissä, heti kun luovutan teille suunnitelmat, kaksikymmentä tuhatta Englannin pankkiin, puolet jäännöksestä johonkin hyvään ranskalaiseen pankkiin ja toinen puoli Saksan valtiopankkiin. Juuri niin ne on sijoitettava. Mutta ei Butteridgen nimeen. Ne on sijoitettava Albert Peter Smallwaysin nimeen; sen minä aion ottaa itselleni. Siinä on ensimäinen ehto."
"Jatkakaa!" virkkoi sihteeri.
"Seuraava ehto on se", sanoi Bert, "ett'ette rupea tutkimaan omistusoikeutta, ette kysele, kuinka sen sain. Ymmärrättekö? Tässä mä olen – toimitan teille tavarat, asia on aivan selvä. Muutamat ihmiset eivät häpeä väittää, ettei keksintö ole omani. Mutta se on minun – ihan varmaan, siitä ei ole puhettakaan. Mutta en tahdo, että sitä asiaa ruvetaan penkomaan. Tahdon selvän sopimuksen, jossa se myönnetään. Ymmärrättekö?"
Tämä "Ymmärrättekö?" häipyi syvään hiljaisuuteen.
Lopulta sihteeri huokasi, nojautui taaksepäin tuolissaan, otti esille hammastikun ja käytti sitä apunaan Bertin asiaa miettiessään. "Mikä tuo nimi olikaan?" hän kysyi viimein pannen pois hammastikun. "Minun on kirjoitettava se muistiin."
"Albert Peter Smallways", sanoi Bert lempeällä äänellä.
Sihteeri kirjoitti sen paperille suoriuduttuaan oikeinkirjoitushankaluuksista, jotka aiheutuivat siitä, että kirjaimilla on kummassakin kielessä eri nimet.
"Ja nyt, herra Smallways", hän sanoi lopuksi nojautuen taaksepäin ja ruveten jälleen tuijottamaan, "kertokaapa, miten te saitte käsiinne herra Butteridgen ilmapallon?"
7
Kun kreivi von Winterfeld viimein poistui Bert Smallwaysin luota, tämä tunsi itsensä peräti tyhjäksi ja köykäiseksi, sillä hänen oli täytynyt kertoa koko juttu.
Hän oli keventänyt omantuntonsa putipuhtaaksi. Aivan yksityiskohtiin asti oli hänen täytynyt syventyä. Hänet oli pakotettu selittämään sininen puku, sandaalit, "Aavikon dervisshit" – kaikki tyyni. Jonkun aikaa tieteellinen into hallitsi sihteeriä, ja suunnitelmien kohtalo pysyi ratkaisematta. Rupesipa hän pohtimaan kysymystä, kutka pallossa olivat ensin olleet. "Luultavasti", hän sanoi, "tuo nainen oli se oikea. Mutta se asia ei kuulu meihin."
"Tämä on varsin omituinen ja hullunkurinen juttu, mutta pelkäänpä prinssin pahastuvan. Hän toimi päättäväisesti kuten tavallisesti – hän toimii aina ihmeteltävän päättäväisesti, kuten Napoleon. Heti, kun hänelle oli kerrottu teidän laskeutuneen Dornhofin leiriin, hän sanoi: 'Tuokaa hänet! Tuokaa hänet! Sen on tähteni tehnyt!' Hänen kohtalonsa tähti! Ymmärrättekö? Hän pettyy. Hän määräsi, että teidän on tultava herra Butteridgenä, mutta te ette ole tehnyt niin. Te olette koettanut, luonnollisesti; mutta huonolla menestyksellä. Hän arvostelee ihmisiä erittäin oikein, ja ihmisten on parasta vastata hänen odotuksiaan. Varsinkin juuri nykyään."
Hän asettui omituiseen asentoonsa, nipistäen etusormillaan alahuultaan. Hän puhui melkein tuttavallisesti. "Tämä on noloa. Minä koetin lausua epäilyksiä, mutta niitä ei otettu huomioon. Prinssi ei kuuntele. Hän on ilmassa kärsimätön. Kenties hän ajattelee, että hänen tähtensä on tehnyt hänelle kepposen. Kenties hän arvelee minun petkuttaneen häntä." Hän veti otsansa ryppyihin ja imaisi sisään suupielensä.
"Onhan minulla suunnitelmat", huomautti Bert.
"Aivan oikein, niin onkin. Mutta nähkääs, herra Butteridge herätti romanttisuutensa tähden prinssissä mielenkiintoa. Herra Butteridge oli niin paljon enemmän – oh! – kuvasta päättäen. Pelkäänpä, ett'ette kykene johtamaan leirimme lentokoneosastoa, kuten hän toivoi teidän tekevän. Hän oli itse luvannut tehdä sen…
"Ja sitten Butteridgen maailmanmaine – se olisi painanut meidän puolellamme… No, katsotaanpa, mitä tässä voidaan tehdä." Hän kurotti kättään. "Antakaa paperit minulle."
Herra Smallwaysin olemuksen valtasi jäätävä kylmyys. Hän ei vielä elämänsä lopullakaan ollut selvillä siitä, itkikö hän vai eikö, mutta varmasti hänen äänessään oli kyyneleitä. "Kuulkaapas nyt!" hän vastusteli. "Enkö minä saa – mitään niistä?"
Sihteeri silmäili häntä hyväntahtoisesti. "Te ette ansaitse mitään!" hän sanoi.
"Olisinhan voinut repiä ne."
"Ne eivät ole teidän!"
"Tuskinpa ne olivat hänenkään."
"Tarpeetonta maksaa mitään."
Bert näkyi saavan rohkeutta epätoivoiseen tekoon. "Soo!" hän sanoi kahmaisten takkiaan. "Vai tarpeetonta!"
"Rauhoittukaa", sanoi sihteeri. "Kuunnelkaa! Te saatte viisi sataa puntaa. Minä lupaan sen. Sen verran teen teidän hyväksenne, enempää en voi. Ottakaa se summa minulta. Mikä tuon pankin nimi olikaan? Kirjoittakaa se tähän. Kas niin! Sanonpa teille, ettei prinssin kanssa ole leikittelemistä. En luule, että hän oli eilen illalla teihin tyytyväinen. En voi vastata hänestä. Hän odotti Butteridgeä, ja nyt te pilasitte koko jutun. Prinssi – en oikein ymmärrä sitä, hän on omituisessa tilassa. Sen on tehnyt lähtöhetken jännitys ja tämä suuremmoinen liiteleminen ilman halki. En voi taata hänen tekojaan. Mutta jos kaikki käy hyvin, niin toimitan teille viisi sataa puntaa. Riittääkö se? Antakaa minulle nyt paperit."
"Senkin kitupiikki!" sanoi Bert, kun ovi oli sulkeutunut. "Saamarin kitupiikki! – Saituri!"
Hän istuutui tuolille ja vihelteli jonkun aikaa hiljalleen.
"Kylläpä olisi pettynyt, jos olisin repinyt ne palasiksi! Olisin voinut tehdä sen."
Hän hieroi nenänsä vartta miettiväisenä. "Pilasin koko jutun. Ei olisi pitänyt puhua salanimestä… Hätäilit, poikaseni – nuolaisit, ennenkuin tipahti. Tekisi mieli potkaista itseäni.
"No, eihän tulos sentään ole varsin huono", hän jatkoi. "Viisi sataa puntaa… Eihän se olekaan minun salaisuuteni. Niinhän se on, kuin olisin löytänyt tieltä viisi sataa puntaa.
"Paljonkohan piletti Amerikasta Englantiin maksaa?"
8
Myöhemmin samana päivänä Bert Smallways seisoi peräti masentuneena ja järkytettynä prinssi Karl Albertin edessä.
Keskustelu kävi saksankielellä. Prinssi oli omassa hytissään, joka sijaitsi ilmalaivan keulassa; se oli viehättävä huone, kalustona korituoleja ja – pöytiä, etuseinällä koko huoneen levyinen akkuna. Hän istui vihreällä veralla verhotun pöydän ääressä, rinnallaan von Winterfeld ja kaksi muuta upseeria, ja edessään heillä oli joukko Amerikan karttoja, Butteridgen kirjeet ja salkku sekä kasa irtonaisia papereita. Bertiä ei pyydetty istumaan, ja hän saikin seisoa koko haastattelun ajan. Von Winterfeld kertoi hänen tarinansa, ja tuon tuostakin Bert erotti sanat ilmapallo ja Butteridge. Prinssin kasvot pysyivät ankarina ja pahaa ennustavina, upseerit tarkastelivat niitä varovaisesti tai vilkaisivat Bertiin. Tuossa tarkastelussa oli jotain omituista uteliaisuutta, levottomuutta. Sitten prinssin mieleen juolahti jotain, ja he rupesivat keskustelemaan piirustuksista. Prinssi kysyi äkkiä Bertiltä englannin kielellä: "Oletko milloinkaan nähnyt tämän koneen nousevan ilmaan?"
Bert hätkähti. "Näin sen Bun Hillin luona, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne."
Von Winterfeld selitti tarkemmin. "Kuinka nopeasti se liikkui?"
"En voi sanoa, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne. Sanomalehdet, ainakin Daily Courier, sanoivat kahdeksankymmentä englanninpeninkulmaa tunnissa."
He keskustelivat siitä jonkun aikaa saksan kielellä.
"Voiko se pysyä paikallaan? Ylhäällä ilmassa? Sen juuri haluan tietää."
"Se saattoi leijailla kuin ampiainen, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne", sanoi Bert.
"Viel besser, nicht wahr?" virkkoi prinssi von Winterfeldille ja jatkoi sitten saksan kielellä jonkun aikaa.
Hetken kuluttua he lopettivat pakinansa, ja molemmat upseerit katsahtivat Bertiin. Toinen soitti kelloa, ja salkku jätettiin palvelijalle, joka vei sen pois.
Sitten he palasivat Bertin asiaan, ja prinssi oli ilmeisesti taipuvainen kohtelemaan häntä ankarasti. Von Winterfeld pani vastaan. Luultavasti puututtiin jumaluusopillisiinkin näkökohtiin, sillä monesti mainittiin sana "Gott". Keskustelijat pääsivät viimein johonkin lopputulokseen, ja nähtävästi von Winterfeld sai toimekseen ilmoittaa sen Bertille.
"Herra Smallways", hän sanoi, "te olette saanut tässä laivassa jalansijan häpeämättömästi ja järjestelmällisesti valehtelemalla."
"Ei siinä juuri järjestystä ollut", virkkoi Bert. "Minä – "
Prinssi viittasi häntä vaikenemaan.
"Ja Hänen Ylhäisyytensä voi kohdella teitä kuin vakoojaa ainakin."
"Älkääs nyt! – Minä tulin myymään – "
"Ssh!" sanoi toinen upseereista.
"Mutta koska onnellinen sattuma on tehnyt teidät Jumalan välikappaleeksi ja te siten olette saattanut tämän Butteridgen lentokoneen Hänen Ylhäisyytensä käsiin, niin teidät on päätetty armahtaa. Niin – te toitte hyviä sanomia. Te saatte jäädä tähän laivaan, kunnes sopivassa tilaisuudessa voimme vapautua teistä. Ymmärrättekö?"
"Me kuljetamme häntä", lisäsi prinssi kammottavasti tuijottaen, "AlsBallast."
"Te seuraatte meitä", sanoi von Winterfeld, "paarlastina.
Ymmärrättekö?"
Bert avasi suunsa kysyäkseen noista viidestä sadasta punnasta, mutta pelastava älyn kipinä sai hänet vaikenemaan. Hän kohtasi von Winterfeldin katseen, ja hänestä näytti siltä, että sihteeri nyökkäsi kevyesti. "Mene!" sanoi prinssi tehden kädellään suuren liikkeen ovea kohti. Bert katosi kuin myrskytuulen ajama lehti.
9
Mutta ennen ylläkerrottua pelottavaa kohtausta Bert oli tarkastellut Vaterlandia päästä toiseen. Retki oli tuntunut hänestä hauskalta, vaikka mielessä liikkuikin pahoja aavistuksia. Useimpien Saksan ilmalaivaston miehien tavoin Kurt ei tietänyt juuri sanottavia ilmapurjehduksesta, ennenkuin hänet komennettiin uuden lippulaivan upseeriksi. Mutta hän oli peräti innostunut tähän uuteen ihmeelliseen aseeseen, jonka Saksa oli niin äkkiä hankkinut. Poikamaisella kiihkeydellä ja ihastuksella hän näytteli sitä Sertille, aivan kuin lapsi, joka uutta leikkikalua näytellessään tutustuu siihen toistamiseen. "Tarkastetaanpa koko laiva", hän sanoi mielihyvällä. Hän huomautti erittäinkin kaiken keveyttä, aluminiumiputkien runsasta käyttöä, tiivistetyllä vedyllä täytettyjä, joustavia pieluksia; väliseininä oli jäljitellyllä nahalla peitettyjä vetysäiliöitä, yksinpä ruoka-astiatkin oli laadittu perin ohuiksi ja niiden ontto sisusta tehty ilmattomaksi, joten ne painoivat tuskin nimeksikään. Missä lujuutta tarvittiin, siellä oli käytetty uutta Charlottenburg-seosta, n.s. saksanterästä, maailman sitkeintä ja kestävintä metallia.
Tilasta ei ollut puutetta. Tila ei merkinnyt mitään, kunhan ei paino lisääntynyt. Laivan asuttava osa oli kahdensadan viidenkymmenen jalan pituinen ja hytit sijaitsivat kahdessa kerroksessa. Niiden yläpuolella oli omituisia pikku torneja, joissa oli suuret akkunat ja ilmanpitävät kaksinkertaiset ovet ja joista saattoi katsella avaria kaasusäiliöitä. Tämä sisäpuoli teki Bertiin syvän vaikutuksen. Hän ei ollut milloinkaan ennen tietänyt, ettei ilmalaiva ollut mikään yhtämittainen kaasusäkki, jossa ei ollut muuta kuin kaasua. Nyt hän näki yläpuolellaan sen selkärangan ja suuret kylkiluut, "neuraliset ja haemaliset kanavat", sanoi Kurt, joka oli lukenut hieman biologiaa.
"Melkeinpä niin!" myönsi Bert, vaikk'ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta noiden sanojen merkityksestä.
Sinne voitiin kiinnittää pieniä sähkölamppuja, jos jotakin joutui yöllä epäkuntoon. Olipa siellä tikapuitakin. "Mutta eihän kaasun keskelle voi mennä", väitti Bert. "Ei sitä voi hengittää."
Luutnantti avasi erään kaapin oven ja otti esille sukeltajan asun kaltaiset varusteet. Niihin kuuluivat öljytystä silkistä laadittu puku ja tiivistetyllä ilmalla täytetty säiliö sekä kypärä, jotka olivat aluminiumin ja jonkun keveän metallin sekoituksesta tehdyt. "Me voimme päästä aivan turvallisesti sisäpuoliseen verkkolaitokseen käsiksi ja paikata vuodot sekä kuulien tekemät repeämät", hän selitti. "Tässä on verkkolaitosta sekä sisä- että ulkopuolella. Koko ulkokuori on niin sanoakseni köysiverkkoa."
Ilmalaivan asuttavan osan perästä alkoi räjähdysaineiden varasto, joka ulottui sen keskivaiheille asti. Siinä oli erilaisia pommeja, enimmäkseen lasikuorisia. Saksalaisilla ilmalaivoilla ei ollut muita tykkejä kuin yksi pieni pom-pom (käyttääksemme vanhaa, buurisodan aikuista englantilaista pilanimeä), joka oli keulaparvekkeella kotkan sydämen kohdalla. Varastosta johti kaasusäiliöiden alitse perässä sijaitsevaan konehuoneeseen peitetty kangaskäytävä, jonka pohjaan oli kudottu aluminiumilankoja ja sivulle laadittu köysikaide; sitä myöten ei Bert kuitenkaan kulkenut eikä siis milloinkaan tullut nähneeksi koneita. Mutta hän nousi päin ankaraa ilmavirtaa, jolla tuulettaminen toimitettiin, pitkin tikapuita, jotka johtivat jonkinlaista kaasunpitävää käytävää myöten halki etumaisen suuren ilmasäiliön sille pienelle parvekkeelle, jolla sijaitsi kaukopuhelin ja kevyt pom-pom-tykki kuula-arkkuineen. Tämä parveke oli tehty aluminiumi-magnesiumiseoksesta. Ylä- ja alapuolella pöhötti ilmalaivan kiinteä, kallion tapainen rinta ja musta kotka levitti siipiään niin suunnattomana, että sen äärimmäiset osat katosivat pullistuvan kaasusäiliön taakse.
Ja etäällä, leijailevien kotkien alapuolella, kenties neljänkin tuhannen jalan syvyydessä oli Englanti, joka näytti aamuauringon valossa varsin pieneltä ja turvattomalta.
Huomatessaan sen Englanniksi Bert tunsi äkkiä ja odottamatta isänmaallisia tunnonvaivoja. Hänessä heräsi aivan uusi ajatus. Hän olisi yhtäkaikki saattanut repiä nuo paperit palasiksi ja heittää ne pois. Eivät nämä ihmiset olisi voineet tehdä hänelle suuriakaan. Ja jos olisivatkin, niin eikö englantilaisen pitäisi kuolla maansa puolesta? Tähän asti tuo ajatus oli melkein tukehtunut kilpailuun kiihottavan arkielämän huoliin. Hänen mielensä muuttui perin alakuloiseksi. Hän tajusi, että hänen olisi varemmin pitänyt nähdä asia siinä valossa. Miksi hän ei ollutkaan nähnyt asiaa siinä valossa varemmin?
Niin, eikö hän ollut tavallaan kavaltaja?..
Hän ihmetteli, miltä ilmalaivasta mahtoi näyttää tuolta alhaalta käsin. Epäilemättä järisyttävältä ja musertavalta.
Kurt kertoi, että kuljettiin Manchesterin ja Liverpoolin väliä. Näköalan poikki ulottuva kimmeltävä juova oli Laivakanava ja etäällä näkyvä vyöryvä oja, joka oli täynnä aluksia, Merseyn vuono. Bert oli kotoisin Etelä-Englannista, hän ei ollut milloinkaan käynyt pohjan puolella, ja lukemattomat tehtaat ja savupiiput – jälkimäiset olivat nyt suurimmaksi osaksi hyljätyt ja savuttomat, sillä sijaan oli tullut suunnattomia sähkölaitoksia, jotka nielivät oman nokensa – vanhat maantiesillat, raitiotieverkot, tavaravajat ja likaisen harmaat rakennukset ja hujan hajan risteilevät kadut tekivät häneen ränsistyneen esikaupungin vaikutuksen. Siellä ja täällä oli ikäänkuin verkkoon tarttuneina vainioita ja maanviljelyselämän jäännöksiä. Epäilemättä tässä sekamelskassa oli myöskin museoita, raatihuoneita ja tuomiokirkkojakin osoittamassa kunnallisen ja uskonnollisen järjestyksen teoreettisia keskuksia. Mutta Bert ei voinut nähdä niitä, ne eivät pistäneet lainkaan esiin tuosta sekavasta taulusta, jonka kokoon kasatut työläisasunnot ja työpaikat, myymälät ja yksinkertaiset kirkot ja kappelit muodostivat. Ja tämän teollisuussivistyksen leimalla merkityn maiseman yli liukuivat saksalaisten ilmalaivojen varjot kuin kiireesti uiva kalaparvi…
Kurt ja Bert rupesivat pakinoimaan ilmapurjehdustaidosta ja lähtivät hetken kuluttua alaparvekkeelle, jotta Bert saisi nähdä drachenfliegerit, jotka oikean siiven ilmalaivat olivat edellisenä iltana ottaneet hinattavikseen; niitä oli nyt jokaisen laivan perässä kolme tai neljä kappaletta. Ne näyttivät näkymättömien nuorien nenässä kiitäviltä suunnattomilta leijoilta. Niillä oli pitkä neliskulmainen pää ja litteä pyrstö sekä sivuilla propellit.
"Noihin tarvitaan suurta taitoa – suurta taitoa!"
"Niinpä tietenkin!" Äänettömyys.
"Onko teidän koneenne erilainen, herra Butteridge?"
"Aivan erilainen", vastasi Bert. "Enemmän hyönteisen, vähemmän linnun kaltainen. Ja se hyrisee, eikä se ajelehdi tuolla tavoin. Mitähän noilla on virkaa?"
Kurt ei ollut itsekään siitä selvillä ja selitteli parhaillaan, kun Bert kutsuttiin prinssin luo kuulusteltavaksi, kuten varemmin olemme kertoneet…
Ja kun tutkinto oli päättynyt, putosivat Butteridgen viimeiset jäännökset Bertin yltä kuin vaatteet, ja hän muuttui Smallwaysiksi. Sotamiehet lakkasivat tekemästä hänelle kunniaa, ja upseerit eivät olleet hänestä tietävinäänkään, paitsi luutnantti Kurt. Hänet ajettiin ulos sievästä hytistään ja ahdettiin tavaroineen luutnantti Kurtin kumppaniksi, tämä kun oli upseereista nuorin. Linnunpää-upseeri palasi asuntoonsa, yhä vielä hiljakseen kiroillen ja kantaen käsissään parranajotarpeita, saapaspuita, kevyitä hiusharjoja, käsipeilejä ja pomaadarasioita. Bert joutui Kurtin luo senvuoksi, ettei koko laivassa ollut ainoatakaan muuta paikkaa, minne hän olisi saattanut kallistaa sidotun päänsä. Mutta hänen oli määrä aterioida miehistön kera.
Kurt saapui sisään ja seisoen hajasäärin tarkasteli häntä hetkisen, kun hän istui masentuneena uudessa asunnossaan.
"No, mikä teidän oikea nimenne on?" kysyi Kurt, joka oli saanut vain vaillinaisia tietoja asiain uudesta tilasta.
"Smallways."
"Minä ajattelin, että teissä oli hiukan petkuttajaa – silloinkin, kun luulin teitä Butteridgeksi. Kiittäkää onneanne, että prinssi pysyi niin tyynenä. Hän on hirveän vaarallinen, kun hän suuttuu. Häntä ei arveluttaisi vähääkään heittää teidän laisenne mies ulos laivasta, jos sen asianhaarat vaatisivat… Ne sysäsivät teidät minun vastuksikseni, mutta tämä on minun hyttini."
"Kyllä koetan muistaa", sanoi Bert.
Kurt poistui, ja palatessaan hän toi mukanaan erään kuvan, jonka hän kiinnitti seinään. Se oli Siegfried Schmalzin "Sodan jumala", tuo hirvittävä, musertava olento, joka viikinkikypärä päässään, punainen viitta yllään ja miekka kädessään kahlaa hävityksen halki. Ulkonäöltään se muistutti erittäin suuresti prinssi Karl Albertia, jonka mieliksi se oli maalattu.