Varsinkin Amerikkaa oli iskettävä nopeasti, koska siitä jos kenestäkään saattoi koitua kilpailija ilmavaltiuden alalla. Amerikalla tiedettiin olevan melkoisen käytännöllinen lentokone, joka oli kehitetty Wrightin mallista. Mutta Washingtonin sotaviraston ei arveltu vielä ryhtyneen suuriin yrityksiin ilmalaivaston luomiseksi. Oli välttämättömästi iskettävä, ennenkuin se kävi päinsä. Ranskalla oli laivasto hitaita ilma-aluksia, joista useat olivat peräisin vuodelta 1908, mutta niistä ei ollut mihinkään uuden tyypin rinnalla. Ne oli rakennettu yksinomaan pitämään huolta tiedustelusta itäisellä rajalla, ne olivat enimmäkseen liian pieniä voidakseen kuljettaa enempää kuin kolmisenkymmentä miestä ilman aseita ja elintarpeita, eikä yksikään pystynyt kulkemaan neljääkymmentä engl. peninkulmaa tunnissa. Suur-Britannia näytti ahneuden sokaisemana kohtelevan imperialistis-mielistä Butteridgeä ja hänen suuremmoista keksintöään pikkumaisesti. Sekään ei siis ollut mukana pelissä, eikä voinutkaan olla ainakaan muutamaan kuukauteen. Aasiasta ei havaittu minkäänlaisia merkkejä. Saksalaiset selittivät tämän siten, että sanoivat keltaiselta rodulta puuttuvan keksimiskykyä. Muihin kilpailijoihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. "Nyt jos milloinkaan", sanoivat saksalaiset – "nyt jos milloinkaan meidän on vallattava ilma kuten englantilaiset muinen valtasivat meren! Sillä välin kuin kaikki muut vallat vielä kokeilevat!"
Heidän valmistuksensa olivat nopeita, järjestelmällisiä ja salaisia, suunnitelmansa kerrassaan oivallinen. Heidän tietääkseen ainoa mahdollinen vaara uhkasi Amerikasta, joka nytkin oli Saksan pahimpia kauppakilpailijoita ja sen vallan laajentumisen pääesteitä. Niin että Amerikan kimppuun oli käytävä heti. Atlannin yli lähetettäisiin suuri ilmalaivasta ja Amerikka muserrettaisiin varoituksetta ja yllättäen.
Se oli kauttaaltaan hyvin kuviteltu, toivorikas ja reipas aije, jos otamme huomioon Saksan hallituksen saamat tiedot. Oli sangen luultavaa, että siitä koituisi onnistunut yllätys. Ilmalaivat ja lentokoneet ovat aivan erilaisia kuin panssarialukset, joiden rakentamiseen kuluu pari vuotta. Kunhan vaan oli työpajoja ja – miehiä, niitä voi tehdä lukemattomia muutamassa viikossa. Tarpeellisten alueiden ja valimojen valmistuttua ilmalaivoja ja drachenfliegereitä saattoi syytämällä syytää esiin. Ajan tullen niitä tuprusikin ilmaan, kuten kärpäsiä kohoo liasta – käyttääksemme erään katkeroituneen ranskalaisen sanoja.
Hyökkäys Amerikan kimppuun oli oleva ensimäinen siirto tässä suunnattoman jännittävässä shakkipelissä. Mutta heti, kun se oli saatu alulle, oli aeronauttisten laitosten viipymättä ryhdyttävä valmistamaan noista ilmalaivastoa, joka pitäisi kurissa Europan ja liikuskelisi varoittavasti Lontoon, Pariisin, Rooman ja Pietarin yläpuolella ja missä hyvänsä sen moraalinen vaikuttavaisuus olisi tarpeen. Maailman yllätys siitä oli tuleva – ei mitään sen vähempää, maailman valloitus. Ja ihmeellistä on, kuinka vähällä tätä seikkailua sommittelevat mielet olivat onnistua suuremmoisessa aikeessaan.
Von Sternberg oli tämän ilmasodan Moltke, mutta epäröivän keisarin taivutti suunnitelman puolelle omituisen romanttinen prinssi Karl Albert. Hän oli todellakin maailman-draaman päähenkilö. Hän oli suursaksalaisuuden lemmikki ja uuden aristokraattisuuden ihanne; tämä suunta – uudeksi ritarisuudeksi sitä myöskin sanottiin – oli seuraus sosialismin kukistumisesta omaan eripuraisuuteensa sekä kurin puutteeseen ja rikkauksien keskittymisestä muutamien sukujen käsiin. Orjamaiset liehakoitsijat vertasivat häntä Mustaan prinssiin, Alkibiadekseen, nuoreen Caesariin. Monet näkivät hänessä Nietzchen yli-ihmisen olennoituna. Hän oli kookas, vaaleaverinen ja miehekäs sekä suuremmoisessa määrin epämoraalinen. Hänen ensimäinen suurtyönsä sai Europan kuohuksiin ja oli synnyttämäisillään uuden Troijan sodan; hän näet ryösti Norjan prinsessan Helenan ja kieltäytyi sitten jyrkästi ottamasta häntä puolisokseen. Sen sijaan hän nai Gretchen Krassin, erään verrattoman kauniin sveitsittären. Sitten hän pelasti Helgolannin läheisyydessä oman henkensä uhalla kolme uppoamaisillaan olevaa merimiestä, joiden vene oli kaatunut. Ja kun hän vielä voitti kilpapurjehduksessa amerikkalaisen Defender-aluksen, niin keisari antoi hänelle anteeksi ja teki hänestä Saksan armeijan uuden ilmapurjehdus-osaston ylipäällikön. Tätä hän kehitti ihmeteltävän tarmokkaasti ja kyvykkäästi, sillä hän oli päättänyt hankkia Saksalle maat ja meret ja taivaan, kuten hän itse lausui. Kansallinen hyökkäyskiihko ilmeni hänessä korkeimmassa määrässä, ja hänen kauttaan se myöskin puhkesi ilmi tässä hämmästyttävässä sodassa. Mutta hän ei viehättänyt ainoastaan omaa kansaa, yli koko maailman hänen säälimätön voimansa vallitsi mieliä, kuten muinen Napoleon-taru. Englantilaiset kääntyivät inholla oman politiikkansa hitaista, monimutkaisista, sivistyneistä menettelytavoista tuon taipumattoman, voimakkaan olennon puolelle. Ranskalaiset uskoivat häneen. Amerikan kielellä sepitettiin hänestä runoja.
Hänestä sota sai alkunsa.
Hallituksen nopea toiminta herätti Saksan suuressa yleisössä yhtä paljon hämmästystä kuin muussakin maailmassa. Melkoinen sotasuunnitteluja käsittelevä kirjallisuus, jonka oli jo 1906 aloittanut Rudolf Martin, eräs etevä ennustaja ja sananparren "Saksan tulevaisuus on ilmassa" keksijä, oli kuitenkin osaksi valmistellut saksalaisten mielikuvitusta senlaatuisen yrityksen varalle.
2
Kaikista näistä maailman mahdeista ja jättiläissuunnitelmista Bert Smallways ei tietänyt hituistakaan, ennenkuin huomasi joutuneensa aivan niiden polttopisteeseen ja katsella töllisteli ihmeissään tuota suunnatonta ilmalaiva-laumaa. Jokainen näytti Strandkadun pituiselta ja jotensakin yhtä suurelta kuin Trafalgar aukio. Muutamat olivat varmaankin kolmanneksen engl. peninkulman pituisia. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään niin suuremmoista ja tarkoin järjestettyä, kuin tämä suunnaton aeronauttinen laitos oli. Ensi kerran elämässään hän sai todellakin aavistuksen niistä erikoisista ja peräti tärkeistä asioista, joista moni aikalainen voi jäädä aivan tietämättömäksi. Hän oli aina luullut, että saksalaiset olivat lihavia, naurettavia ihmisiä, jotka tupakoivat porsliinipiipuista ja rakastivat tieteitä ja hevosenlihaa ja hapankaalia ja yleensä kaikkea vaikeasti sulavaa.
Hänen tarkastelunsa loppui varsin lyhyeen. Ensi laukaus sai hänet kyykistymään; ja heti, kun ilmapallo alkoi vaipua, hän rupesi ymmällään miettimään, miten hän saattaisi selviytyä ja oliko esiinnyttävä Butteridgenä vai eikö. "Hyvä jumala!" hän ähki tuskastuneena, kykenemättä ratkaisemaan asiaa. Sitten hänen katseensa osuivat sandaaleihin, ja hän tunsi inhoa itseään kohtaan. "He pitävät minua täydellisenä mielipuolena", hän virkkoi. Epätoivoissaan hän nousi seisoalleen ja heitti korista hiekkasäkin, joka saattoi alhaalla olevat ampumaan toisen ja kolmannen kerran.
Kun hän istui kyyryssä korin pohjalla, hänen päähänsä pälkähti, että hulluksi tekeytymällä hän saattoi päästä kaikellaisista ikävistä ja mutkallisista selittelyistä.
Se oli hänen viimeinen ajatuksensa, ennenkuin ilmalaivat näyttivät hyökkäävän ylös hänen ympärillään, ikäänkuin häntä tarkastaakseen, ja hänen korinsa jysähti maahan, kimmosi jälleen ylös ja heitti hänet suin päin ulos…
Hän heräsi huomatakseen tulleensa kuuluisaksi ja kuuli erään äänen huutavan: "Buuteraidsh! Ja, ja! Herr Buuteraidsh! Selbst!"
Hän makasi pienellä nurmitilkulla aeronauttisessa laitoksessa, erään pääkadun varrella. Ilmalaivat muodostivat suuren kujanteen, suunnattoman perspektiivin, ja jokaisen tylppää kokkaa koristi noin sadan jalan laajuinen musta kotka. Kadun toisella puolen sijaitsi sarja kaasugeneraattoreita, ja suuria johtoputkia kierteli kaikkialla. Aivan lähellä makasi hänen ilmapallonsa, joka oli litistynyt melkein tyhjäksi; ja sen kori näytti lähimmän ilmalaivan jättiläisruumiin rinnalla mitättömän pieneltä, särkyneeltä lelulta, kurtistuneelta kuplalta. Hänen ympärillään hyöri parvi kiihtynyttä väkeä, enimmäkseen kookkaita, kiinteäpukuisia miehiä. Saksaa puhuivat kaikki, muutamat huusivatkin; hän tunsi sen saksaksi siitä, että he kähisivät ja sähisivät kuin ärtyneet kissanpojat. Hän tajusi vain yhden asian, jota tuon tuostakin toistettiin – nimen "Herr Buuteraidsh".
"Turkanen!" sanoi Bert. "He ovat keksineet sen."
"Besser", sanoi joku, ja sitten seurasi virtanaan saksan kieltä.
Hän huomasi, että lähellä oli kenttätelefoni, johon muuan pitkä sinipukuinen upseeri puhui hänestä. Toinen seisoi aivan hänen vierellään, kädessään piirustuksia ja valokuvia sisältävä salkku. Molemmat kääntyivät katsomaan häntä.
"Puhuko te saksa, härra Buuteraidsh?"
Bert arveli parhaaksi näyttää yhä vielä huumaantuneelta. "Missä minä olen?" hän kysyi.
Puheen solinaa jatkui. Mainittiin "der Prinz". Kaukana kajahti torvi, toinen lähempi toisti sen kutsun ja sitten törähti kolmas aivan likeltä. Tämä seikka tuntui suuresti enentävän kiihkoa. Muuan vaunu huristi ohitse yksiraiteista rataansa myöten. Puhelimen kello kilisi kiukkuisesti, ja pitkä upseeri tuntui joutuneen tuliseen väittelyyn. Sitten hän lähestyi Bertiä ympäröivää ryhmää huutaen jotain sellaista kuin "mitbringen".
Eräs vakavakasvoinen, kuihtunut ja harmaaviiksinen mies puhutteli Bertiä. "Härra Buuteraidsh, me lehdemme paikalla!"
"Missä minä olen?" Bert toisti.
Joku pudisti häntä olkapäästä. "Oletteko härra Buuteraidsh?" hän kysyi.
"Härra Buuteraidsh, me lehdemme paikala!" virkkoi harmaaviiksinen uudelleen; ja sitten avuttomasti: "Mike vaiva? Mitte me voi tehde?"
Puhelimen ääressä seisova upseeri toisti lauseensa "prinssistä" ja selitti uudelleen: "mitbringen". Viiksiniekka mies tuijotti hetken, sai sitten jotain päähänsä ja muuttui peräti toimeliaaksi, nousi ja karjui määräyksiä näkymättömille ihmisille. Tehtiin kysymyksiä, ja Bertin vieressä seisova lääkäri vastasi "Ja!" Ja useat kerrat, lisäten vielä jotain sellaista kuin "Kopf". Puoleksi pakottaen hän sai vastahakoisen Bertin nousemaan pystyyn. Kaksi harmaapukuista sotamiestä lähestyi Bertiä ja tarttui häneen. "Halloo!" huudahti Bert säikähtyneenä. "Mitäs tämä on?"
"Olka rauhasa", lääkäri selitti; "miehet kanta täitä."
"Minne?" Bert kysyi, mutta ei saanut vastausta.
"Pane kesivarsi ympäri!"
"Mutta mihin sitä mennään?"
"Pitä kiini!"
Bert ei vielä ehtinyt keksiä enempää sanottavaa, kun molemmat sotamiehet jo nostivat hänet ilmaan. He liittivät kätensä hänen istuakseen, ja hänen käsivartensa asetettiin heidän kaulaansa. "Vorwärts!" Joku juoksi hänen edellään salkkua vieden, ja häntä kannettiin nopeasti kaasugeneraattorien ja ilmalaivojen välistä leveätä tietä myöten, nopeasti ja yleensä tasaisestikin; vain pari kertaa kantajat kompastuivat johtoputkiin ja olivat pudottamaisillaan hänet.
Päässään hänellä oli Butteridgen alppilakki, hänen pientä ruumistaan verhosi tämän turkit, ja hän oli vastannut Butteridgeä puhuteltaessa. Sandaalit heiluivat avuttomina. Peijakas! Jokaisella näytti olevan hitonmoinen kiire. Miksi? Keikkuen ja töllistellen hän matkasi hämärän halki, suunnattomasti ihmetellen.
Järjestelmällisesti sovitetut aukeat alat, suuret joukot toimeliaita sotamiehiä, sirot tavarakasat, kaikkialle ulottuvat yksiraiteiset radat ja suuret, laivojen runkoja muistuttavat laitteet johtivat hänen mieleensä Woolwichin laivatelakan, jossa hän poikasena oli käynyt. Koko leiristä kuvastui sen luojan, uudenajan tieteen suunnaton mahti. Omituisen leiman antoi sille alhaalla maassa sijaitseva sähkövalo, joka loi varjot ylöspäin ja muodosti hänestä ja hänen kantajistaan ilmalaivojen kylkiin hullunkurisen kuvan, sulattaen kaikki kolme hirviöksi, jolla oli hoikat jalat ja viuhkamainen kyttyräselkäinen ruumis. Lamput oli sijoitettu maahan sen vuoksi, että oli koetettu mahdollisimman paljon välttää patsaita ja kannattimia, jotka ilmalaivojen lentoon noustessa saattoivat aiheuttaa häiriöitä.
Oli jo syvä hämärä, tyyni, sinertävä ilta. Maassa loistavat valoläikät tekivät kaikki ympäröivät esineet läpikuultaviksi, kookkaiksi ryhmiksi. Ilmalaivojen sisustassa hehkui pieniä tarkastuslamppuja kuin pilvien himmentämät tähdet, tehden ne ihmeellisen aineettoman näköisiksi. Jokaisen ilmalaivan nimi oli kummassakin kyljessä merkittynä mustilla kirjaimilla valkoiselle pohjalle, ja kokassa levitti siipiään keisarillinen kotka, näyttäen hämärässä jättiläislinnulta. Kuului torvien toitotusta, vaunut kuljettivat huristen ohitse äänettömiä sotamiehiä. Ilmalaivojen keulan alla sijaitsevissa hyteissä ruvettiin sytyttämään tulia; ovia avattaessa näkyi patjoilla vuorattuja käytäviä. Silloin tällöin annettiin käskyjä epäselvästi näkyville työmiehille.
Selviydyttiin vartijoista, kuljettiin portaita ja ahdasta käytävää pitkin, kompastuttiin tavarakasoissa, ja sitten Bert havaitsi laskeutuvansa omille jaloilleen ja seisovansa tilavan hytin ovella. Hytti oli noin kymmenen neliöjalan suuruinen ja kahdeksan jalan korkuinen; seiniä verhosivat punaiset patjat, kalusto oli aluminiumista. Muuan pitkä, linnun kaltainen nuori mies, jolla oli pieni pää, pitkä nenä ja varsin vaalea tukka, seisoi hänen edessään kädet täynnä tavaraa, kuten parranajotarpeita, saapaspihtejä ja harjoja, ja mutisi jotain harmissaan. Nähtävästi hän oli saanut käskyn siirtyä asunnostaan. Sitten hän katosi, ja Bert jätettiin makaamaan eräälle penkille, pielus päänsä alla, ja hytin ovi sulkeutui. Hän oli yksin. Jokainen oli hämmästyttävän nopeasti kiirehtinyt jälleen ulos.
"Taivahinen!" sanoi Bert. "Mitenkähän tässä käy?"
Hän tuijotteli ympäri huonetta.
"Butteridge! Pitääkö tätä peliä jatkaa vai eikö?"
Huone saattoi hänet ymmälleen. "Ei tämä näytä vankilalta." Sitten vanha huoli pääsi vallalle. "Kunpa minulla ei olisi jaloissani näitä typeriä sandaaleja!" hän huudahti valittaen. "Ne pilaavat koko jutun."
3
Ovi kimmahti auki ja muuan tukeva nuori upseeri astui sisään, tuoden Butteridgen salkun, matkalaukun ja peilin. "Mitä kummia!" hän virkkoi virheettömällä englannin kielellä. Hänellä oli säteilevät kasvot ja punertava tukka. "Ja tekö sitten olette Butteridge?"
Hän paiskasi Bertin vähäiset matkatarpeet permannolle.
"Puolen tunnin päästä me olisimme jo olleet matkalla", hän sanoi. "Te tulitte aivan viime tingassa!"
Hän tarkasteli Bertiä uteliaana. Hetkiseksi hänen katseensa pysähtyivät sandaaleihin. "Teidän olisi pitänyt saapua lentokoneellanne, herra Butteridge."
Hän ei odottanut vastausta. "Prinssi sanoi, että minun on pidettävä teistä huolta. Hän ei tietenkään voi tavata teitä juuri nyt, mutta hän pitää teidän tuloanne sallimuksen merkkinä. Taivaan suosion osoituksena. Halloo!"
Hän seisoi äänetönnä ja kuunteli.
Ulkopuolelta kuului jalkojen kopinaa, etäällä törähtivät torvet, joiden kutsu toistui aivan lähellä, huudettiin äänekkäästi lyhyitä, teräviä, luultavasti tärkeitä käskyjä, joihin kauempaa vastattiin. Kello kilisi, ja joku kulki käytävää pitkin. Syntyi hiljaisuus, joka oli hälinääkin hämmentävämpi, ja sitten kuului veden solinaa, kohinaa ja loisketta. Nuori mies kohotti kulmakarvojaan. Hän epäröi hetkisen ja hyökkäsi sitten ulos. Äkkiä kuului huumaava jymähdys, jota seurasi kaukainen riemuhuuto. Nuori mies palasi sisään.
"Vesi lasketaan jo pois sisäpallosta."
"Mikä vesi?" kysyi Bert.
"Vesi, joka on pitänyt meitä ankkurissa. Taidattepa kujeilla?"
Bert koetti käsittää.
"Luonnollisesti", sanoi tuo roteva nuori mies, "te ette ymmärrä tätä."
Bert tunsi lievää tärinää. "Se on kone", sanoi nuori mies mielihyvällä. "Nyt ei kestä enää kauan."
Kuunneltiin jälleen pitkän aikaa.
Hytti heilahti. "Tuhat tulimmaista! me lähdemme jo liikkeelle", hän huudahti. "Me lähdemme liikkeelle!"
"Lähdemme liikkeelle!" Bert huudahti nousten istumaan. "Minne?"
Mutta nuori mies oli jälleen tiessään. Käytävästä kuului saksankielisen puheen hälinää ja muita hermoja järkyttäviä ääniä.
Hytti alkoi heilua ankarammin. Nuori mies palasi. "Niin, nyt sitä mennään!"
"Kuulkaapas!" sanoi Bert. "Minne me lähdemme? Haluaisin saada selvitystä. Mikä paikka tämä on? En ymmärrä ollenkaan."
"Mitä!" huudahti saksalainen. "Ettekö ymmärrä?"
"En. Tuo isku, jonka sain päähäni, pani minut aivan pyörälle. Missä me olemme? Ja minne menemme?"
"Ettekö tiedä, missä olette – mitä tämä on?"
"En hituistakaan. Mitä tämä heiluminen ja hälinä merkitsee?"
"Lysti juttu!" huusi nuori mies. "Oikein vietävän lysti juttu! Ettekö tiedä? Olemme matkalla Amerikkaan, ettekä te ole tajunnut sitä. Tulitte aivan viime tingassa. Te olette nyt prinssin mukana siunatussa lippulaivassamme. Nyt teiltä ei mene mitään hukkaan. Mitä hyvänsä tapahtuneekin, niin saattepa, hitto vie, nähdä että Vaterland on siellä mukana."
"Me! – matkalla Amerikkaan?"
"Aivan niin!"
"Ja ilmalaivassa?"
"Mitä te oikein tarkoitatte?"
"Minä! matkalla Amerikkaan ilmalaivassa! Hei! kuulkaapas – minua ei haluta lähteä! Tahdon kulkea omilla jaloillani. Päästäkää minut ulos! Min'en ymmärtänyt."
Hän aikoi hyökätä ovelle.
Nuori mies pysähdytti Bertin kädenliikkeellä, tarttui erääseen hihnaan, nosti ylös seinässä olevan luukun, jolloin näkyviin ilmestyi ikkuna. "Katsokaa!" hän sanoi. Rinnan seisoen he katsoivat ulos ikkunasta.
"Herra jumala!" sanoi Bert. "Mehän nousemme ilmaan!"
"Niin nousemmekin!" myönsi nuori mies hilpeästi; "ja nopeasti!"
Pehmeästi ja tyynesti he kohosivat ilmaan ja liukuivat koneen jyskyttäessä verkalleen ilmapurjehduskentän poikki. Se leveni heidän allansa, näyttäen pimeässä hämärältä geometriseltä kuviolta, jossa määrättyjen välimatkojen päässä tuikki kiiltomatojen kaltaisia valoja. Harmaiden, pyöreäselkäisten ilmalaivojen pitkään riviin jäänyt musta aukko osoitti paikan, josta Vaterland oli lähtenyt. Sen vierestä nousi nyt keveästi ilmaan toinen hirviö, siteistään ja kahleistaan vapautuneena. Sitten kohosi kolmas ihmeteltävän tarkasti määräaikaansa noudattaen, ja sitten neljäs.
"Liian myöhäistä, herra Butteridge!" huomautti nuori mies. "Olemme matkalla! Taisipa tämä olla teille pieni yllätys, mutta sille ei mahda mitään! Prinssi sanoi, että teidän täytyi tulla."
"Kuulkaapas nyt", sanoi Bert. "Min'olen todellakin päästäni pyörällä.
Mikäs tämä oikeastaan on? Minne me lähdemme?"
"Tämä, herra Butteridge", virkkoi nuori mies, "on ilmalaiva. Prinssi Karl Albertin lippulaiva. Tämä on Saksan ilmalaivasto, ja se on matkalla Amerikkaan läksyttämään tuota urheata kansaa. Ainoa seikka, mikä meissä herätti hieman levottomuutta, oli teidän keksintönne. Ja nyt te olettekin mukana!"
"Mutta! – oletteko te saksalainen?" kysyi Bert.
"Luutnantti Kurt. Ilmaluutnantti Kurt, nöyrin palvelijanne."
"Mutta tehän puhutte englantia!"
"Äiti oli englannitar – kävin koulua Englannissa. Olen siitä huolimatta saksalainen. Nykyisin olen määrätty pitämään huolta teistä, herra Butteridge. Äskeinen kuperkeikkanne on järkyttänyt mieltänne. Kaikki on aivan paikallaan. Teidän koneenne ostetaan. Istukaa ja rauhoittukaa. Te pääsette pian asioiden perille."
4
Bert istui penkille tuumailemaan, ja nuori mies jutteli hänelle ilmalaivasta.
Hän oli todellakin sangen hienotunteinen nuori mies, luonnollisen hienotunteinen. "Kaikki tämä lienee teille uutta", hän sanoi; "aivan toisellaista kuin teidän koneenne. Nämä hytit ovat oikein mukavia."
Hän nousi ja kuljeskeli ympäri tuota pikku huonetta, selitellen sen yksityiskohtia.
"Tässä on makuusija", hän sanoi kiskaisten seinästä ulos vuoteen ja heittäen sen jälleen paikoilleen. "Tässä on toalettitarpeita", ja hän avasi sievästi järjestetyn kaapin. "Peseminen jää varsin vähäiseksi. Vettä ei ole muuta kuin juotavaksi. Kylvyt ja muut saavat jäädä pois, kunnes Amerikassa laskeudumme maahan. Saatte puolen litraa kuumaa vettä ajaaksenne partanne. Siinä kaikki. Tuossa laatikossa on vaippoja; niitä tarvitsette pian. Sanovat käyvän kylmäksi. Minä en tiedä, kun en ole koskaan ennen ollut ilmassa. Kolme neljännestä koko joukosta on nyt mukana ensi kertaa. Tässä on saranatuoli, ja pöytä on oven takana. Eikö olekin tukeva?"
Hän otti tuolin ja viipotti sitä pikkusormensa päässä. "Aika kevyt. Aluminiumi- ja magnesiumisekoitusta ja sisästä ontto. Kaikki nämä patjat on täytetty vedyllä. Aika sukkelata! Koko laiva on laadittu samalla tapaa. Ja prinssiä ja paria muuta lukuunottamatta ei yksikään mies koko laivastossa paina seitsemääkymmentä kiloa enempää. Prinssiä ei nähkääs saatu laihtumaan. Huomenna tarkastamme joka sopen. Minä olen hirveän innostunut tähän."
Hän silmäili Bertiä säteillen. "Kovin nuorelta te näytätte", hän huomautti. "Kuvittelin teitä aina vanhaksi parrakkaaksi mieheksi – jonkinlaiseksi filosofiksi. Minkähän vuoksi sitä aina arvelee nerokkaita ihmisiä vanhoiksi? Niin teen ainakin minä."
Bert väisti tämän kohteliaisuuden hieman kömpelösti; ja sitten luutnantin päähän pisti udella, miks'ei herra Butteridge ollutkaan saapunut omalla lentokoneellaan.
"Se on pitkä juttu", sanoi Bert. "Kuulkaapas!" hän tokaisi äkkiä.
"Voisitteko lainata minulle parin tohveleita tai muita sentapaisia.
Nämä sandaalit ihan inhoittavat minua. Ne ovat aika rajoja. Muuan ystävä pyysi minua niitä koettelemaan."
"Tuossa tuokiossa!"
Luutnantti livahti huoneesta ja toi palatessaan aimo varaston jalkineita, kankaisia kylpytohveleita ja parin purppuraisia, kultaisilla päivännoudoilla koristettuja aamukenkiä.
Mutta viimeksi mainittuja hän rupesi säälimään. "En käytä niitä itsekään", hän selitti. "Otin ne vaan mukaani matkakiireessä." Hän nauroi tuttavallisesti. "Sain ne – Oxfordissa. Eräältä ystävältä. Ne ovat aina mukanani."
Silloin Bert valitsi toisen parin.
Luutnantti hihitti hilpeästi. "Täällä me koettelemme tohveleita", hän sanoi, "ja allamme leviää maailma panoraaman tavoin. Kerrassaan hullunkurista. Katsokaahan!"
Bert kurkisti hänen laillaan akkunasta, katsellen tuosta pienestä, kirkkaasta, puna- ja hopeanhohtoisesta hytistä ulos pimeään äärettömyyteen. Ottamatta lukuun muuatta järveä maa lepäsi alla mustana ja epäselvänä, ja toiset ilmalaivat olivat näkymättömissä. "Ulkopuolelta näkyy enemmän", selitti luutnantti. "Mennäänpä sinne! Siellä on jonkinlainen pieni parveke."
Hän astui edellä pitkään käytävään, jota valaisi pieni sähkölamppu, kulki muutamien saksalaisten ilmoitustaulujen ohi toiseen, avoimeen käytävään ja laskeusi kevyitä porraspuita myöten metalliristikoista rakennetulle ulkonevalle parvekkeelle. Bert seurasi opastaan verkalleen ja varovaisesti. Sieltä hän saattoi ihmetellen nähdä, kuinka ensimäinen ilmalaivasto kiiti halki yön. Laivat lensivät kiilamaisessa järjestyksessä, Vaterland korkeimmalla ja etunenässä, takimmaiset häipyen taivaanrantaan. Nuo suuret, tummat kalanmuotoiset hirviöt etenivät pitkin, säännöllisin aaltomaisin liikkein, valoa näkyi tuskin nimeksikään, koneet synnyttivät jyskeen, joka kuului selvästi parvekkeelle. Ne olivat jo viiden tai kuuden tuhannen jalan korkeudessa ja kohosivat yhä. Alhaalla lepäsi maa äänettömänä, sen mustalle pinnalle muodostivat sulattoryhmät ja suurten kaupunkien valaistut kadut kimmeltäviä pisteitä ja viivoja. Maailma näytti makaavan kuin kulhossa; ilmalaivan runko peitti yläpuolella kaiken muun paitsi alimman taivaankannen.
He katselivat maisemaa jonkun aikaa.
"Mahtaa olla somaa tehdä keksinnöitä", sanoi luutnantti äkkiä. "Miten te tulitte ensinnä ajatelleeksi konettanne?"
"No, minä sain sen päähäni", Bert vastasi hetken perästä. "Kävin siihen vaan käsiksi."
"Meikäläiset ovat hirveän innostuneet teihin. Luultiin brittiläisten saaneen teidät puolelleen. Eivätkö he olleet innostuneet?"
"Tavallaan", sanoi Bert. "Mutta – se on pitkä juttu."
"Minusta keksintöjen tekeminen on suunnattoman vaikeata. Minä en pystyisi siihen, en vaikka henki olisi kysymyksessä."
Molemmat vaikenivat tarkastellen omissa mietteissään tummennutta maailmaa, kunnes torvi kutsui heidät myöhästyneelle päivälliselle. Bert kävi äkkiä levottomaksi. "Eikö täällä ole vaihdettava pukua?" hän kysyi. "Olen aina ollut niin kiinni tieteellisessä työssä, etten ole joutunut ottamaan osaa seuraelämään ja sen semmoisiin."
"Siitä ei ole huolta", sanoi Kurt. "Kullakin on mukanaan vain yksi puku. Kaikki liika paino on jätetty pois. Voisitte kenties riisua päällystakkinne. Huoneen kummassakin päässä on sähkölämmityslaite."
Ja niin Bert istuutui hetkisen kuluttua aterioimaan samassa huoneessa kuin "Saksan Aleksanteri" – suuri ja mahtava prinssi Karl Albert, sodan herra, kahden pallopuoliskon sankari. Hän oli kaunis vaaleaverinen mies, jolla oli silmät syvällä päässä, pystynenä, ylöspäin kiertyvät viikset ja pitkät valkoiset kädet. Hän istui muita ylempänä mustan, siipiään levittävän kotkan ja Saksan valtakunnan lipun alla, ikäänkuin valtaistuimella, ja Bert huomasi kummastellen, ettei hän syödessään silmäillyt läsnäolevia, vaan katseli heidän päidensä ylitse ikäänkuin näkyjä nähden. Pöydän ympärillä seisoi kaksikymmentä eriasteista upseeria ja Bert. Kaikki näyttivät olevan perin uteliaita näkemään kuuluisaa Butteridgeä ja heidän oli vaikea salata hämmästystä, jonka hänen ulkomuotonsa heissä herätti. Prinssi tervehti häntä arvokkaasti, ja hän älysi kumartaa vastaukseksi. Prinssin vieressä seisoi ruskeakasvoinen kurttuinen mies, jolla oli hopeiset silmälasit ja käherä, likaisen harmaa poskiparta, ja hän silmäili Bertiä niin kumman tarkasti, että tämä joutui ymmälleen. Seurue istuutui toimitettuaan menoja, joita Bert ei ymmärtänyt. Pöydän toisessa päässä oli linnunnaamainen upseeri, joka oli saanut väistyä Bertin tieltä; hän näytti vielä vihamieliseltä ja kuiskaili Bertistä naapurilleen. Kaksi sotilasta toimi tarjoilijoina. Päivällinen oli yksinkertainen – keittoa, tuoretta lampaanpaistia ja juustoa – ja aterioitaessa puhuttiin varsin vähän.
Jokaisen oli todellakin vallannut omituisen juhlallinen tunnelma. Osaksi se oli lamautumista, joka seurasi lähdön aiheuttamaa ankaraa työtä ja jännitystä, osaksi sen synnytti tietoisuus, että nyt käytiin kohti uusia kokemuksia ja ihmeellisiä seikkailuja. Prinssi oli vaipunut mietteisiinsä. Hän nousi juomaan sampanjamaljan keisarin kunniaksi, ja seurue huusi "Hoch!" niinkuin seurakunta vastaa kirkossa papin messuun.
Tupakoiminen oli kielletty, mutta muutamat upseereista menivät tuolle pienelle avoimelle parvekkeelle pureskelemaan tupakkaa. Kaikellainen tulen käsitteleminen oli vaarallista niin helposti syttyvien aineiden läheisyydessä. Bertiä rupesi äkkiä haukotuttamaan ja viluttamaan. Hän tunsi olevansa niin peräti mitätön noiden suurten eteenpäin syöksyväin ilmahirviöiden keskellä. Hän tunsi, että elämä oli hänelle liian suuri – aivan ylenmäärin valtaava.
Hän virkkoi Kurtille jotain päästään, palasi heiluvalta pikku parvekkeelta jyrkkiä portaita myöten takaisin ilmalaivan sisustaan ja kävi vuoteeseen, ikäänkuin turvapaikkaa etsien.
5
Bert nukkui jonkun aikaa, ja sitten hän rupesi näkemään unia. Enimmäkseen hän oli pakenevinaan muodottomia vaaroja ilmalaivan halki ulottuvaa loppumatonta käytävää pitkin – käytävää, jossa ensin vilahteli ahnaita salaluukkuja ja jonka pohja sitten muuttui hirvittävän hataraksi kankaaksi.
"Puh!" sanoi Bert kääntyen toiselle kyljelleen, pudottuaan seitsemättä kertaa pohjattomaan syvyyteen.
Hän nousi pimeässä istumaan nojaten leukaansa polviaan vastaan. Ilmalaiva ei liikkunut lainkaan niin tasaisesti kuin ilmapallo. Hän saattoi tuntea sen säännöllisesti keikkuen ensin kohoavan ja sitten vaipuvan ja koneiden jyskivän ja tärisyttävän.
Hänen mieleensä alkoi tulvia muistoja – yhä enemmän muistoja.
Niiden läpi tunkeutui, kuin hyrskyjen keskellä ponnisteleva uija, kysymys: mitä on huomenna tehtävä? Huomenna, niin Kurt oli hänelle kertonut, tulisi prinssin sihteeri, kreivi von Winterfeld, keskustelemaan hänen kanssaan hänen lentokoneestaan, ja sitten hän pääsisi prinssin puheille. Hänen oli nyt pysyttävä väitteessään, että hän oli Butteridge, ja myytävä tuo keksintö. Entä, jos he huomaisivat petoksen? Hän oli näkevinään lauman raivostuneita Butteridgejä… Kenties oli parasta tunnustaa? Väittää asian johtuneen heidän väärinkäsityksestään? Hän rupesi pohtimaan juonia, joiden avulla saisi salaisuuden myydyksi ja Butteridgen puijatuksi.
Paljonkohan heiltä pyytäisi? Kaksikymmentä tuhatta puntaa tuntui hänestä sopivalta summalta.
Hänet valtasi alakuloisuus, joka aina väijyilee varhaisina aamuhetkinä. Asia oli hänelle liian vaikea aivan liian vaikea…
Laskelmat hukkuivat muistojen tulvaan.
"Missä olin eilen tähän aikaan?"
Hän koetti väsyttävän tarkalleen muistella edellisiä iltoja. Eilen hän oli ollut pilvien yläpuolella Butteridgen ilmapallossa. Hän ajatteli hetkeä, jolloin hän vaipui niiden läpi ja näki hämärässä kolean meren aivan allaan. Hän muisti vielä tuon järkyttävän tapahtuman niin elävästi, kuin se olisi painajaisena häntä ahdistanut. Ja edellisenä iltana hän ja Grubb olivat tiedustelleet Kentin Littlestonessa halpaa yösijaa. Kuinka kaukaiselta se tuntuikaan nyt! Ikäänkuin siitä olisi jo vuosia. Ensimäistä kertaa hän ajatteli dervisshitoveriaan, joka oli jäänyt Dymchurchin rannalle kahden punaiseksi maalatun polkupyörän kera. "Ei hän nyt ilman minua pääse pitkälle. Mutta olihan hänellä taskussaan meidän aarteemme – vaikk'ei se suuri ollutkaan!"… Sitä edellisenä iltana he olivat pohtineet laulumatkaansa, laatineet ohjelman ja harjoitelleet tanssia. Ja sitä ennen oli ollut helluntai.
"Herra paratkoon!" huudahti Bert, "kyllä se vietävän moottoripyörä tuotti minulle puuhaa!" Hänen mieleensä muistui sisustansa menettäneen pieluksen veltto lepattaminen ja voimattomuuden tunne, joka hänet oli vallannut liekkien leimahtaessa uudelleen esiin.
Tuon traagillisen tulipalon sekavien muistojen keskeltä sukeltausi esiin varsin kirkkaana ja katkeran suloisena muuan pieni olento, Edna, joka katuen huusi poistuvasta automobiilista: "Huomenna tavataan, Bert!"
Tämän vaikutelman ympärille ryhmittyi muitakin Ednaan liittyviä muistoja. Ne johtivat Bertin mielen askel askeleelta miellyttävään tilaan, joka pukeutui ajatukseen: "Minä nain hänet, ellei hän pidä varaansa." Ja sitten hänen mielessään leimahti ajatus, että Butteridgen salaisuuden myymällä hän saattoi sen tehdä! Entäpä jos hän sittenkin saisi kaksikymmentä tuhatta puntaa; olihan sellaisia summia maksettu ennenkin. Niillä rahoilla hän voisi ostaa talon puutarhoineen, uusia vaatteita aivan loppumattomiin, moottoripyörän, saisi matkustaa, nauttia yhdessä Ednan kanssa kaikkia sivistyneen elämän iloja. Luonnollisesti se saattoi olla vaarallistakin. "Varmaankin Butteridge minua ahdistaisi!"