Saksalaiset alkoivat yhä ilmeisemmin joutua häviölle tuossa epätasaisessa taistelussa. Yhä selvemmin saattoi huomata, että he olivat ahdingossa ja taistelivat enimmäkseen vain pakoon päästäkseen. Aasialaiset kiitivät sivuitse ja ylitse, runtelivat heiltä potkurit, sytyttivät laivat tuleen ja ammuskelivat alas miehet, jotka sukellustamineisiin pukeutuneina kamppailivat sammutuskojein ja silkkirihmoin liekkejä ja repeämiä vastaan sisäverkossa. He vastasivat ainoastaan tehottomin laukauksin. Taistelu siirtyi takaisin Niagaran kohdalle, ja sitten saksalaisten rivit murtuivat äkkiä, ikäänkuin ennakolta sovitusta merkistä, ja laivat hajaantuivat paeten peittelemättä ja sikin sokin kaikille suunnille. Tämän huomattuaan aasialaiset kohosivat ylöspäin lähtien lentämään niiden perässä. Vain pieni ryhelmä, jonka muodosti neljä saksalaista ja kenties tusina aasialaisia, jäi taistelemaan Hohenzollernin ja prinssin ympärillä, kun hän ponnisteli viimeiset voimansa pelastaakseen Niagaran.
Kerran vielä laivat pyyhältivät Kanadan putouksen ylitse itään päin, kunnes häämöttivät kaukaa pieninä, pyörsivät sitten ympäri ja riensivät suurin hypyin ja liidellen töllistelevää katsojaamme kohti.
Koko tuo kamppaileva sikermä lähestyi sangen nopeasti, suureten suurenemistaan ja kuvastuen mustana iltapäivän aurinkoa vastaan yläkosken huikaisevien kuohujen yläpuolella. Se kasvoi myrskypilven lailla, kunnes se vielä kerran pimitti taivaan. Laakeat aasialaiset ilmalaivat pysyttelivät saksalaisten yläpuolella ja takana lennättäen vastausta saamatta luotejaan näiden kaasusäiliöihin ja kylkiin; lentokoneet leijailivat ja syöksyivät alaspäin kuin parvi hyökkääviä mehiläisiä. Yhä lähemmäksi ne saapuivat täyttäen alisen taivaan. Kaksi saksalaista pyyhälsi alaspäin ja kohosi jälleen ilmaan, mutta Hohenzollern oli jo saanut enemmän kuin sieti. Se kohousi heikosti, kääntyi jyrkästi, ikäänkuin päästäkseen erilleen taistelusta, leimahti tuleen sekä keulasta että perästä, pyyhälsi alaspäin vettä kohti, loiskahti siihen vinosti ja kieri useaan kertaan ympäri. Sitten se lähti kulkemaan virran mukana pyörien ja puskien ja vääntelehtien kuten elävä olento, pysähtyi ja jatkoi jälleen matkaansa murskautuneen ja taipuneen potkurin yhä piestessä ilmaa. Esiin tunkeutuneet liekit tukahtuivat jälleen synnyttäen kokonaisia höyrypilviä. Siinä oli onnettomuus, joka teki jättiläisvaikutuksen. Se ulottui kosken poikki kuin saari, kuin sarja korkeita luotoja, jotka tulivat alaspäin vyöryen, savuten, luhistuen ja kutistuen, läheten Bertiä milloin nopeammin, milloin hitaammin. Muuan aasialainen ilmalaiva – Bert luuli alhaalta katsoessaan näkevänsä tuhantisen jalkaa katukivitystä – kiiti takaisin ja teki pari, kolme kierrosta tuon suuren hylyn yläpuolella, ja puolikymmentä punaista lentokonetta tanssi hetkisen kuin parvi isoja hyttysiä auringon paisteessa, ennenkuin ne liitelivät toveriensa perään. Taistelu oli jo siirtynyt saaren taakse, ja sieltä kaikui nyt yhä koveten laukauksia, ulvontaa ja huumaavaa hälinää. Saaren puut peittivät sen nyt Bertiltä, ja hän unohtikin sen nähdessään tuon suunnattoman voitetun ilmalaivan lähenemistään lähenevän. Hänen taakseen putosi jotain rytisten ja oksia katkoen, mutta hän ei välittänyt siitä.
Hetkisen näytti siltä, että Hohenzollernin täytyisi taittaa selkänsä sillä kohtaa, missä Vuohisaari jakoi kosken kahteen haaraan; sitten sen potkuri läiskytti ja pärskytti vettä ja työnsi tuon luhistuvan hylyn Amerikan rantaan päin. Amerikan putousta kohti kiitävä virta tarttui siihen ja seuraavassa tuokiossa koko tuo suunnaton hylky, josta nyt leimahti esiin liekkejä kolmessa kohdin, rysähti Niagaran kaupungista Vuohisaarelle johtavaan siltaan ja työnsi pitkän käden keskikaaren alle, ikäänkuin nostaakseen sen ilmaan. Sitten keskisäiliöt räjähtivät kovasti kumahtaen, silta murtui ja ilmalaivan pääosa hoippui kuin mikäkin eriskummainen raajarikko putouksen partaalle, epäröi hetkisen ja teki sitten hurjan loikkauksen, kadoten syvyyteen.
Sen irtautunut keulaosa jäi puristuksiin vasten sitä pientä saarta – Vihersaareksi sitä tavallisesti sanottiin – joka on porraskivenä mantereen ja Vuohisaaren välillä.
Bert seurasi tätä tapaturmaa virran haarautumasta sillan päähän asti. Sitten, välittämättä pysyä suojassa, vaikka Ison sillan yläpuolella leijaili aasialaisia ilmalaivoja kuten joukko suunnattomia kattoja, hän lähti loikkimaan pohjoista kohti ja saapui ensi kerran sille kallioiselle kielekkeelle Luna saarta, josta näkee suoraan alas Amerikan putoukseen. Siinä hän seisoi hengästyneenä keskellä tuota ikuista kohinaa, hengästyneenä ja tuijottaen.
Syvällä alhaalla ja kulkien nopeasti koskea myöten alas pyöri jotain, mikä muistutti tyhjää säkkiä. Hänelle se oli – mitä kaikkea se olikaan? – Saksan ilmalaivasto, Kurt, prinssi, Europpa; siihen sisältyi kaikki se, mikä oli hänelle pysyväistä ja tuttua, ne voimat, jotka olivat luoneet hänet, voimat, jotka olivat hänestä näyttäneet epäämättömän voitollisilta, ja se kulki koskea alas kuin tyhjä säkki ja jätti näkyväisen maailman Aasialle, pakanalliselle keltaiselle rodulle, kaikelle, mikä oli kauhistavaa ja outoa!
Kauas Kanadan ylitse siirtyi lopputaistelu häipyen pois hänen näköpiiristään…
YHDEKSÄS LUKU
Vuohisaarella
1
Viereiseen kallioon iskevä luoti muistutti häntä siitä, että hän oli näkösällä ja ainakin osaksi saksalaisten asussa. Se ajoi hänet takaisin puiden sekaan, ja jonkun aikaa hän ryömi ja kyyristeli ja etsi suojaa kuin kananpoikanen, joka lymyilee viidakossa kuviteltuja haukkoja. "Voitettu", hän kuiskasi. "Voitettu ja nujerrettu… Kiinalaiset! Keltaiset veijarit kintereillä!"
Lopulta hän pääsi suojaan pensasryhmään lähelle erästä teljettyä ja autiota virvoitusmyymälää, josta näki Amerikan puolelle. Siitä hän sai jonkinlaisen luolan ja valkaman, sillä pensaat kaartuivat hänen ylleen. Hän loi katseensa kosken yli, mutta ammunta oli kokonaan tauonnut ja kaikki näytti rauhalliselta. Aasialainen ilmalaiva oli siirtynyt entiseltä paikaltaan Ison sillan kohdalta ja lepäsi nyt liikkumattomana Niagaran kaupungin yläpuolella varjostaen koko sähköaseman ympäristöä, joka oli ollut maataistelun näyttämönä. Näytti siltä, kuin tuo hirviö olisi levollisena tuntenut olevansa varma ylivallastaan, ja sen perästä riippui ylevänä ja koristeellisena pitkä liehuva lippu, suuren liittokunnan punainen, musta ja keltainen merkki, päivännousu- ja lohikäärmeviiri. Sen itäpuolella ja paljon korkeammalla leijui toinen toveri, ja Bert, joka mieltään rohkaisten ryömi esiin ja kurotti kaulaansa, huomasi vielä kolmannenkin ilmalaivan kuvastuvan etelässä auringonlaskua vastaan.
"Lyöty ja nujerrettu!" hän sanoi. "Suuri jumala!"
Ensin näytti siltä, että taistelu oli jo päättynyt Niagaran kaupungissa, vaikka erään runnellun talon katolla vielä liehui Saksan lippu. Sähköasemalla kohotettiin valkoinen hursti, ja tämä liehui yhä seuraavienkin tapahtumain aikana. Mutta hetken kuluttua kajahti laukauksia, ja saksalaisia sotilaita saapui juosten. He katosivat talojen suojaan, ja sitten ilmestyi kaksi koneenkäyttäjää, yllään sininen paita ja housut, ja heitä ajoi kiivaasti takaa kolme japanilaista miekkamiestä. Etumainen pakolaisista oli kauniskasvuinen ja juoksi kevyesti ja hyvin; toinen oli tanakka pieni mies ja jotensakin lihava. Hän juoksi hullunkurisesti, loikkien ja hyppien, paksut käsivarret sivuille taivutettuina ja pää kenossa. Ahdistajilla oli yllään sotilaspuku ja päässä tumma metallista ja nahasta tehty kypärä. Pieni mies kompastui, ja Bert haukkoi ilmaa, tajuten, että sodassa oli vielä uusiakin kauhuja.
Etumainen miekkamies ennätti ottaa kolme askelta ja pääsi kyllin lähelle tavoitellakseen häntä säilällään, kun hän hyökkäsi jälleen eteenpäin.
He juoksivat kolmisenkymmentä jalkaa, ja sitten miekkamies huitaisi uudelleen, ja kun tuo paksu mies putosi suulleen, Bert saattoi kuulla veden yli heikon äänen, ikäänkuin jonkinlainen kääpiölehmä olisi ammunut. Miekkamies sivalsi kaksi kertaa, ja uhri koetti turhaan suojella itseään käsillään. "Voi, hirmuista!" huusi Bert melkein itkien ja tuijottaen pullistuvin silmin.
Miekkamies iski neljännen kerran ja jatkoi sitten matkaansa, kun hänen toverinsa ennättivät paikalle. Viimeinen pysähtyi ja kääntyi takaisin. Hän oli kenties huomannut jotain liikettä; joka tapauksessa hän viivähti ja sivalsi yhä uudelleen kaatunutta ruumista.
"Oo-oo!" ulisi Bert jokaisen iskun osuessa, kyyristyi syvemmälle pensaikkoon ja jäi liikkumattomaksi. Hetken kuluttua kuului kaupungista laukauksia, ja sitten vallitsi kaikkialla hiljaisuus, kaikkialla, myöskin sairaalassa.
Hän näki pienten olentojen, pistäen miekkansa huotraan, astuvan ulos taloista ja kulkevan pommin hävittämäin lentokoneiden jäännöksiä kohti. Toiset pyörittivät esiin vahingoittumattomia aeroplaaneja kuten polkupyöriä, hypähtivät satulaan ja kohosivat siipiään leiskuttaen ilmaan. Kaukana idässä ilmestyi näkösälle sarja ilmalaivoja, jotka pyrkivät keskitaivaalle päin. Niagaran kaupungin kohdalla leijuva laskeutui entistään lähemmäksi maata ja laski alas köysiportaat, joita myöten siihen kapusi miehiä.
Pitkän aikaa hän seurasi edelleen kaupungissa tapahtuvia seikkoja, kuten jänis tarkastelee metsästysseurueen toimia. Hän näki miehiä kulkevan talosta toiseen niitä sytytellen, kuten hän piakkoin huomasi, ja kuuli sähköasemalta sarjan kumeita jymähdyksiä. Samallaisia hommailtiin Kanadan puolen tehtaissa. Sillä välin ilmestyi yhä enemmän ilmalaivoja ja vieläkin enemmän lentokoneita, kunnes hänestä lopulta näytti siltä, että lähes kolmas osa aasialaista laivastoa oli kokoontunut paikalle. Hän pälyili niitä pensaikostaan, pysyen tukalassa asemassaankin liikkumattomana, näki niiden kokoontuvan ja järjestyvän, antavan merkkejä ja poimivan miehiä, kunnes ne viimein purjehtivat tiehensä hehkuvaa päivänlaskua kohti, pyrkien aasialaisten suureen yhtymykseen Clevelandin öljylähteiden luo. Ne hupenivat ja häipyivät näkymättömiin jättäen hänet yksikseen. Mikäli hän tiesi, hän oli nyt ainoa elävä ihminen keskellä seutua, jossa vallitsi melkein sanoin kuvaamaton tuho ja outo yksinäisyys. Suu ammollaan hän näki niiden katoavan.
"Hyvä jumala!" hän virkkoi viimein ikäänkuin hypnoottisesta unesta heräten.
Ja hänen sielunsa valtasi tunne, joka ei ollut ainoastaan omakohtaista orpoutta ja äärimmäistä hätää. Hänestä tuntui siltä, että tämän täytyi olla hänen rotunsa auringonlaskua.
2
Ensinnä hän ei tajunnut omaa hätäänsä aivan selvästi ja tarkalleen. Hänelle oli viime aikoina tapahtunut niin paljon, hänen omat yrityksensä olivat merkinneet niin vähän, että hän oli käynyt passiiviseksi ja herennyt rakentelemasta suunnitelmia. Viimeiseksi hän oli aikonut kiertää pitkin Englannin rannikkoa "Aavikon dervisshinä", valmistaen kanssaihmisilleen tilaisuuksia hienostettuihin huvituksiin. Sen aikeen oli kohtalo kumonnut. Kohtalo oli nähnyt sopivaksi määrätä hänelle toisellaisen osan, se oli lennättänyt hänet paikasta toiseen ja lopulta pudottanut hänet tälle pienelle kalliokiilalle kahden putouksen väliin. Hänen mieleensä ei juolahtanut heti, että nyt oli hänen vuorostaan toimittava. Hänellä oli omituinen tunne siitä, että kaiken täytyi päättyä unen tavoin, että hän joutuisi varmasti ennen pitkää takaisin entiseen maailmaansa Grubbin ja Ednan luo, että tämä kohina, tämä välkkyvä vesi vedettäisiin syrjään kuten verho taikalyhtynäytännön jälkeen ja vanhat tutut jokapäiväiset olot alkaisivat jälleen vallita. Olisipa varsin mieltäkiinnittävää kertoa ihmisille, kuinka hän oli joutunut näkemään Niagaran. Ja sitten hänen mieleensä palautuivat Kurtin sanat: "Ihmiset riistetään niiden luota, joista he pitävät; kodit tuhotaan, olennot, jotka ovat täynnä elämää ja muistoja ja erikoisia pikku taipumuksia, revitään palasiksi, näännytetään nälkään ja tuhotaan…"
Hän ihmetteli, puolittain epäillen, mahtoiko se olla totta. Oli niin vaikeata tajuta sitä. Oliko mahdollista, että jossain tuolla kaukana myöskin Tom ja Jessica olivat kurjassa tilassa, ettei tuo pieni vihannesmyymälä enää ollutkaan auki eikä Jessica enää hommaillutkaan siinä kuumentaen Tomin korvia terävillä syrjähuomautuksilla ja lähettäen täsmällisesti tavarat liiketuttavilleen.
Hän koetti ajatella, mikä viikon päivä nyt oli käsissä, mutta huomasi sekaantuneensa laskuissaan. Kenties sunnuntai. Jos niin oli laita, mahtoivatko he nyt mennä kirkkoon – vai lymyilivätkö ehkä pensastoissa. Miten lienee käynyt talon isännän, teurastajan, Butteridgen ja kaikkien niiden, jotka oleskelivat Dymchurchin rannalla? Hän tiesi, että Lontoolle oli tapahtunut jotain – sitä oli pommitettu. Mutta kuka oli pommittanut? Olivatkohan Tom ja Jessicakin saaneet paeta oudonnäköisiä ruskeita miehiä, joilla oli pitkät paljastetut miekat ja ilkeät silmät? Hän mietiskeli erilaisia kurjuuden mahdollisuuksia, mutta hetken kuluttua eräs seikka työnsi tieltään kaikki muut mielikuvat. Kuinkahan paljon heillä lienee syötävää? Tämä kysymys kiusasi häntä, valtasi hänen mielensä.
Jos olisi kovin nälissään, söisiköhän sitä silloin rottia?
Hän alkoi tajuta, ettei hänen surkea mielialansa johtunut niin suuressa määrässä levottomuudesta ja isänmaallisesta surusta kuin nälästä. Luonnollisesti hänen oli nälkä!
Hän aprikoi ja suuntasi kulkunsa kohti pientä virvokemyymälää, joka sijaitsi lähellä tuhotun sillan päätä. "Eiköhän siinä liene jotain – "
Kierrettyään sitä pari kertaa hän kävi luukkujen kimppuun aseinaan taskuveitsi ja puinen vaaja, jonka hän löysi lähistöltä. Lopulta hän sai yhden luukuista murtumaan, repäisi sen irti ja pisti päänsä sisään. "Onpahan ruokaa", hän huomautti. Hän pääsi käsiksi luukun kiinnikkeisiin, ja hetken kuluttua koko laitos oli avoinna hänen tutkittavakseen. Hän löysi useita pulloja sterilisoitua maitoa, melkoisen määrän kivennäisvettä, kaksi laatikkoa korppuja ja ruukullisen perin kovaa leipää, varsin kuivia paperosseja tukuittain, muutamia kuivanpuoleisia appelsiineja, pähkinöitä, joitakin rasioita lihaa ja hedelmiä, lautasia, veitsiä ja haarukoita riittävästi useille kymmenille hengille. Siellä oli myöskin sinkkilaatikko, mutta sen lukkoa hän ei saanut taipumaan.
"Ei tarvitse kuolla nälkään", Bert virkkoi, "ei ainakaan ensi tilassa." Hän istuutui myyjän paikalle, ahmi korppuja ja maitoa ja oli hetkisen varsin tyytyväinen. "Oikein virkistävää", hän mutisi syödä rouskuttaen ja vilkuillen rauhattomana ympärilleen, "kaikkien seikkailujen jälkeen."
"Voi turkanen, minkälainen päivä!" Hän vaipui ihmettelyn valtaan. "Herra jumala!" hän huudahti; "olipa se taistelua! Murskaksi lyötiin mies parat! Ja ilmalaivat ja lentäjät – ja kaikki tyynni. Kuinkahan Zeppelininin käynyt?.. Ja Kurt poika sitten – kuinkahan hänen kävi? Hän oli kelpo poika."
Hänen mielessään häilähti huoli valtakunnan tulevaisuudesta. "India", hän virkkoi…
Mutta sen tukahdutti heti käytännöllisempi harrastus.
"Pitääpä hankkia jotain, millä tuon liharasian saa avatuksi."
3
Herkuteltuaan Bert sytytti paperossin ja istui jonkun aikaa mietiskellen. "Missä lienee Grubb nykyisin?" hän sanoi. "Olisipa hauska tietää. Tokkohan kukaan heistä ajattelee minua?"
Hän siirtyi takaisin omaan tilaansa. "Kyllä minun nyt on viivyttävä tällä saarella jonkun aikaa."
Hän koetti pysyä huolettomana ja levollisena, mutta hetken kuluttua yksinäisyyteen joutuneen yhteiskuntaolion epämääräinen rauhattomuus alkoi vaivata häntä. Hän ei voinut pidättyä katselemasta taakseen, ja ryhtyi siitä päästäkseen tutkimaan saarta.
Vain perin verkalleen hän alkoi tajuta, kuinka omituiseen asemaan hän oli joutunut, käsittää, että Vihersaaren ja mantereen välisen kaaren murtuminen oli kokonaan erottanut hänet muusta maailmasta. Tämä selvisi hänelle vasta sitten, kuin hän tuli takaisin sille paikalle, missä Hohenzollernin keula makasi kuin maalle ajautunut laiva, ja sieltä tarkasteli runneltua siltaa. Eikä se silloinkaan iskenyt hänen mieleensä järisyttävästi, tuntui vain monien muiden kaltaiselta eriskummalliselta asialta, jota ei voinut auttaa. Hän tuijotti Hohenzollernin murskautuneisiin hytteihin ja repaleisiin akkunaverhoihin, mutta ei ajatellutkaan siellä olevan mitään elävää olentoa, niin se oli ruhjoutunut ja sotkuiseksi vääntynyt ja aivan kumollaan. Sitten hän silmäili hetkisen iltataivasta. Se alkoi nyt vetäytyä pilviharson peittoon, eikä näkyvissä ollut ainoatakaan ilmalaivaa. Muuan pääskynen lensi ohitse siepaten jonkun näkymättömän uhrin. "Kuin unta", hän kuiskasi.
Koski kahlehti hänen ajatuksensa joksikin ajaksi. "Kohisee. Se kohisee ja pärskyy aina ja alituisesti. Alituisesti…"
Viimein hänen mielenkiintonsa muuttui omakohtaiseksi. "Mihinkä nyt pitäisi ryhtyä?"
Hän aprikoi. "Ei synny ainoatakaan tuumaa", hän virkkoi.
Pääasiallisesti hänessä vallitsi tietoisuus siitä, että kaksi viikkoa takaperin hän oleili Bun Hillissä ajattelemattakaan matkustamista ja nyt hän oli Niagaran putousten välissä keskellä maailman suurimman ilmataistelun tuottamaa tuhoa ja hävitystä, ja että hän oli äskettäin matkustanut Ranskan, Belgian, Saksan, Englannin, Irlannin ja monen muun maan poikki. Se oli mielenkiintoinen ajatus ja sopi hyvin keskustelun aiheeksi, mutta käytännöllisessä suhteessa siitä ei ollut mitään hyötyä. "Kuinka täältä oikein päästäneen pois?" hän ihmetteli. "Mahtaako olla mitään keinoa? Ellei ole… voi turkanen mua!"
Mietiskely johti seuraavaan lopputulokseen: "Taisinpa joutua satimeen, kun tulin tuon sillan yli…"
"No, joka tapauksessa pääsin noiden keltanaamain kynsistä. Muuten ne olisivat katkaisseet helposti minunkin kaulani. Mutta – "
Hän päätti palata Luna saaren kärkeen. Kauan hän seisoi siinä liikahtamatta tarkastellen Kanadan rantaa, sen hävitettyjä hotelleja ja taloja ja Viktoria puiston kaatuneita puita, jotka nyt hohtivat auringonlaskun punertamina. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa tuon mielettömän hävityksen näyttämöllä. Sitten hän siirtyi takaisin Amerikan puolelle saarta, kulki Hohenzollernin hylyn ohitse Vihersaarelle ja silmäili siltaan syntynyttä toivotonta aukkoa sekä alla kiehuvaa vettä. Buffalon puolella oli vielä paljo savua, ja Niagaran rautatie-aseman lähellä talot paloivat rivakasti. Kaikkialla oli nyt autiota ja hiljaista. Kaupungin ja tien välisellä poikkipolulla makasi pieni hyljätty olio, mytistynyt kasa vaatteita, joista pisti esiin jäseniä…
"Tarkastellaanpas hieman", sanoi Bert, ja kulkien saaren keskitse johtavaa polkua hän keksi ennen pitkää molemmat aasialaiset aeroplaanit, jotka olivat pudonneet murskaksi Hohenzollernin viimeisessä taistelussa.
Ensimäisen luona hän tapasi myöskin ruhjoutuneen ilmapurjehtijan.
Kone oli ilmeisesti pudonnut kohtisuoraan alaspäin ja makasi nyt pahasti kolhiutuneena taittuneiden oksien seassa. Sen vääntyneet ja katkenneet siivet ja murtuneet puitteet törröttivät äsken irtautuneiden puunosien keskellä, ja keulan kärki oli tunkeutunut maahan. Ilmapurjehtija riippui pää alaspäin oksien ja lehtien keskellä muutaman kyynärän päässä, ja Bert huomasi hänet vasta kääntyessään aeroplaanin luota. Illan hämärässä ja hiljaisuudessa – sillä aurinko oli jo mennyt mailleen ja tuuli kokonaan lientynyt – nuo ylösalasin kääntyneet keltaiset kasvot tekivät kaamean vaikutuksen, kun ne huomasi noin äkkiä ihan lähellään. Taittunut oksa oli tunkeutunut aivan miehen rinnan lävitse, ja siinä hän riippui seivästettynä, näyttäen veltolta ja luonnottomalta. Kädessään hän puristi vielä lyhyttä pientä kivääriä.
Bert seisoi jonkun aikaa aivan hiljaa tarkastellen ruumista.
Sitten hän rupesi kulkemaan poispäin, katsahtaen tuon tuostakin olkansa yli siihen.
Hetken kuluttua hänen täytyi pysähtyä eräälle aukeamalle.
"Herra varjelkoon!" hän kuiskasi. "Kuolleet eivät miellytä minua.
Melkeinpä soisin, että tuo vintiö olisi elossa."
Hän ei halunnut kulkea pitkin polkua, jonka poikki kiinalainen riippui. Hän tahtoi mieluummin päästä pois puiden parista; olisi paljon turvallisempaa oleskella aivan lähellä kosken loisketta ja kohua, se tuntui melkein kuin ihmisseuralta.
Toisen aeroplaanin hän tapasi ruohoisella aukeamalla virtaavan veden partaalla, eikä se näyttänyt vahingoittuneen juuri ensinkään. Se makasi kyljellään toinen siipi ilmassa. Lähellä ei ollut mitään purjehtijaa, ei elävää eikä kuollutta. Siinä se makasi hyljättynä veden loiskiessa sen pitkän pyrstön ympärillä.
Bert pysyttelihe kauan hieman etäällä siitä ja tirkisteli tummeneviin varjoihin puiden sekaan, odottaen näkevänsä toisen kiinalaisen, elävän tai kuolleen. Sitten hän lähestyi konetta perin varovaisesti ja seisoi katsellen sen suurta ohjauspyörää ja tyhjää satulaa. Hän ei rohjennut koskea siihen.
"Kunpa ei tuo toinenkaan mies olisi täällä", hän sanoi. "Kunpa hän ei olisi täällä!"
Muutaman kyynärän päässä hän näki jotain uiskentelevan akanvirrassa, joka pyöri erään kallionkielekkeen suojassa. Tuntui siltä, kuin se olisi kiertäessään vetänyt häntä vastustamattomasti luokseen… Mitähän se mahtoi olla?
"Istu ja pala!" virkkoi Bert. "Siinä on taas joku niistä." Se kahlehti hänet. Hän sanoi itselleen, että se oli tuo toinen ilmapurjehtija, joka oli maahan pyrkiessään ammuttu kuoliaaksi ja pudonnut satulasta. Hän koetti lähteä pois, ja sitten hänen mieleensä juolahti, että saattoihan hän hakea oksan tai jotain muuta ja työntää sillä tuon kiertävän esineen ulos virtaan. Siten hänelle jäisi huolekseen ainoastaan yksi ruumis. Ehkä hän voisi kestää tuon yhden. Hän epäröi ja pakottautui sitten mieli kuohuksissa tekemään niin. Hän astui pensastoon ja leikkasi itselleen vavan, palasi kalliolle ja kapusi akanvirran ja kosken väliseen kärkeen. Auringonlasku oli jo häipynyt ja lepakot lähteneet liikkeelle, ja hän oli läpimärkänä hiestä.
Hän töykki tuota uiskentelevaa sinipukuista ruumista vavallaan, mutta se pääsi hänen käsistään. Kun se saapui toistamiseen, hän koetti uudelleen ja onnistui. Virtaan ajautuessaan se pyörähti selälleen, valo säteili keltaisella tukalla – se oli Kurt!
Kurt se oli, hän ui pois valkoisena, kuolleena ja sangen tyynenä. Siitä ei ollut epäilystäkään, vielä oli sen verta valoa, että sen näki selvästi. Virta tarttui häneen, ja hän näytti ojentautuvan sen helmaan, kuten vuoteelle laskeutuen. Kalpea hän oli nyt, kaikki väri oli hänestä kadonnut.
Bertin valtasi äärettömän kurjuuden tunne, kun ruumis häipyi näkyvistä putousta kohti. "Kurt!" hän huusi. "Kurt! En tarkoittanut sitä! Kurt! Älkää jättäkö minua tänne! Älkää jättäkö!"
Yksinäisyyden ja orpouden tunne valtasi hänet kokonaan. Hän murtui. Hän seisoi kalliolla iltavalaistuksessa, itkien ja valitellen kiihkeästi kuin lapsi. Aivan tuntui siltä, kuin olisi katkennut joku rengas, joka oli kiinnittänyt hänet kaikkiin näihin seikkoihin. Hän pelkäsi kuten yksikseen jäänyt lapsi, pelkäsi surkeasti.
Hämärä tummeni hänen ympärillään. Metsä oli nyt täynnä eriskummallisia varjoja. Kaikki muuttui niin oudoksi ja omituiseksi, ikäänkuin sen olisi nähnyt unessa. "Hyvä jumala! Min'en kestä tätä", hän sanoi, ryömi kalliolta takaisin nurmikolle ja kyyristyi maahan. Ja viimein hurja suru Kurtin, oivan, ystävällisen Kurtin kuoleman johdosta tuli hänen avukseen ja hänen uikutuksensa muuttui itkuksi. Hän makasi oikosenaan nurmella ja heristi voimattoman raivon valtaamana nyrkkiään.
"Helvetin sota", hän huusi, "tämä kirottu mieletön sota!"
"Voi Kurt! Luutnantti Kurt!"
"Min' olen mennyttä miestä", hän sanoi. "Olen saanut kyllikseni, ja enemmänkin. Maailma on pelkkää moskaa, eikä siinä ole mitään järkeä. Yö saapuu… Jos hän tulee minun perässäni – . Ei hän voi tulla minun perässäni – ei hän voi!..
"Jos hän tulee minun perässäni, niin hyppään veteen…"
Hetken kuluttua hän puheli jälleen matalalla äänellä.
"Eihän täällä oikeastaan ole mitään pelättävää. Se on pelkkää mielikuvitusta. Kurt parka – hän arveli, että kävisi niin. Ikäänkuin aavisti sen ennakolta. Hän ei tullutkaan antaneeksi minulle sitä kirjettä eikä kertonut, kuka hänen tyttönsä oli. Kyllä se on totta, mitä hän sanoi – ihmiset riistetään kaiken sen luota, mihin he kuuluvat – ja kaikkialla. Aivan niinkuin hän sanoi… Tänne minut on viskattu – tuhansien peninkulmain päähän Ednan ja Grubbin ja omaisteni luota – revitty irti kuin kasvi juurineen… Ja samallainen on jokainen sota ollut, minulla vaan ei ollut älyä ymmärtää sitä. Ihmisiä on kuollut kaikellaisiin kuoppiin ja nurkkiin, mutta eivät vaan ymmärtäneet sitä, heillä ei ollut älyä tuntea ja estää sitä. Arvelivat, että sota oli oivallinen asia. Hyvä jumala!..
"Rakas Edna. Hän oli suloinen ja kelpo tyttö. Kerrankin, kun olimme soutelemassa Kingstonin luona.
"Mutta saadaanpas nähdä – kyllä minä vielä tapaan hänet. Ellen tapaa, niin ei se ainakaan ole minun vikani…"
4
Äkkiä, juuri tämän sankarillisen päätöksen tehtyään, Bert kävi jäykäksi kauhusta. Ruohikossa hiipi jotain häntä kohti. Pimeässä ruohikossa hiipi jotain, hiipi ja pysähtyi ja hiipi jälleen. Yö oli täynnänsä kammoa. Hetkisen oli kaikki hiljaa. Bert lakkasi hengittämästä. Ei se voinut olla sitä. Ei, se oli liian pieni!
Se hyökkäsi äkisti hänen luokseen hiljalleen naukaisten ja häntä pystyssä. Se hieroi päätään häntä vastaan ja hyrräsi. Se oli pieni, laiha kissanpoika.
"Herra jumala, kisu, kuinka sinä säikytit minua", sanoi Bert hien helmeillessä hänen ohimoillaan.
5
Kaiken yötä hän istui puuta vasten nojaten, kissa sylissään. Hänen mielensä oli väsynyt, eikä hän puhunut ja ajatellut enää yhtenäisesti. Aamupuolella yötä hän nukahti.
Herätessään hän tunsi jäsenissään kankeutta, mutta mieli oli rohkeampi, ja kissanpoikanen nukkui luottavaisena ja lämpimänä hänen takkinsa sisäpuolella. Ja hän huomasi, että pelko oli haihtunut puiden keskeltä.
Hän silitteli kissaa, ja tuo pieni eläin heräsi ruveten ylen hellänä hyrräämään. "Sinä haluat kai maitoa", sanoi Bert. "Sitä sinä varmaan haluat. Ja maistuisipa minullekin aamiainen."
Hän haukoitteli, nousi seisomaan kissa olallaan ja tuijotti ympärilleen johtaen mieleensä edellisen päivän harmaita, suunnattomia tapahtumia.
"Pitänee ryhtyä johonkin", hän virkkoi.
Hän astui metsään ja seisoi hetken kuluttua jälleen tarkastelemassa kuollutta ilmapurjehtijaa. Kissanpoikaa hän puserti hellästi rintaansa vasten. Ruumis oli kamala, mutta ei läheskään niin kamala kuin edellisenä iltana hämärässä. Nyt jäsenet riippuivat veltompina ja kivääri oli pudonnut maahan ja peittynyt puolittain ruohikkoon.
"Meidän pitäisi kai haudata hänet, kisu", sanoi Bert, katsellen avuttomana kallioista maata. "Meidän on viivyttävä täällä hänen seurassaan."
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän saattoi kääntyä tiehensä ja lähteä virvokemyymälään. "Ensin aamiaista joka tapauksessa", hän sanoi kissaa silitellen. Tämä hieroi hellästi hänen poskeaan karvaisella kuonollaan ja puraisi sitten häntä korvaan. "Taidat kaivata maitoa, vai mitä?" hän kysäisi ja kääntyi selin kuolleeseen, ikäänkuin tämä ei olisi merkinnyt mitään.
Hämmästyksekseen hän huomasi oven olevan auki, vaikka hän oli edellisenä iltana sulkenut sen hyvin huolellisesti, ja penkillä hän havaitsi likaisia lautasia, joita hän ei ollut ennen nähnyt. Läkkiarkun saranat oli kierretty auki ja sen voi avata. Sitä hän ei myöskään ollut havainnut edellisenä iltana.
"Olinpa aika hölmö!" Bert sanoi. "Minä vaan kolkuttelen ja vääntelen lukkoa, huomaamatta mitään." Sitä oli nähtävästi käytetty jääsäiliönä, mutta nyt se sisälsi vain muutamien keitettyjen kananpoikain jäännöksiä, jotain epämääräistä ainetta, joka olisi kerran saattanut olla voita, ja kerrassaan vastenmielistä hajua. Hän sulki kannen jälleen huolellisesti.
Hän kaatoi kissalle hiukan maitoa likaiselle lautaselle ja istui jonkun aikaa katsellen sen ahkeraa pikku kieltä. Sitten hän ryhtyi laatimaan luetteloa varastostaan. Siinä oli kuusi avaamatonta ja yksi avattu pullo maitoa, kuusikymmentä pulloa kivennäisvettä ja melkoinen määrä marjamehua, noin kaksi tuhatta paperossia ja satakunta sikaaria, yhdeksän appelsiinia, kaksi avaamatonta ja yksi avattu astia suolattua häränlihaa, kaksi astiallista korppuja ja yksitoista kovaa leipää, hatullinen pähkinöitä ja viisi isoa rasiata Kalifornian persikoita. Hän merkitsi ne paperipalaselle. "Ei siinä ole paljoa tukevaa ruokaa", hän huomautti. "Mutta – pariksi viikoksi sentään. Parissa viikossa voi tapahtua paljon."
Hän antoi kissalle hiukan lisää maitoa ja vähäisen lihaa ja lähti sitten, tuon pienen elukan juostessa häntä pystyssä ja mieli hilpeänä hänen perässään, katselemaan Hohenzollernin jäännöksiä. Ne olivat yöllä siirtyneet ja näyttivät yleensä ajautuneen ylemmäksi kuin ennen. Niistä hänen katseensa kulki särkyneeseen siltaan ja sitten virran poikki hiljaiseen, autioon kaupunkiin. Vastaisella rannalla liikkui vain joukko korppeja. Ne olivat tuon koneenkäyttäjän kimpussa, jonka hän oli nähnyt saavan surmansa edellisenä päivänä. Koiria hän ei nähnyt, mutta kuuli yhden ulvovan.
"Meidän täytyy päästä jollain tavoin pois täältä, kisu", hän sanoi. "Maito ei riitä ainiaan – ei ainakaan, jos sinä lipot sitä samalla vauhdilla kaiken aikaa."
Hän silmäili virtaa, jossa vesi imeytyi kuin sulkua avattaessa.
"Vettä on yllin kyllin", hän virkkoi. "Juomasta ei tule puutetta."
Hän päätti tutkia saaren tarkalleen. Hetken kuluttua hän saapui teljetylle portille, jonka kilvessä oli nimi "Riddle Stairs", ja kiivettyään sen ylitse löysi vanhat puiset portaat, jotka johtivat jyrkästi kallion rinteen alle. Kissan hän jätti jälkeensä, laskeutui niitä myöten ja keksi alhaalla polun, joka johti paasien lomitse pitkin keskiputouksen kumajavaa ryöppyä. Hänessä syttyi toivon kipinä; kenties siinä oli jonkinlainen pelastustie!
Mutta se johti hänet vain Tuulien luolaan, jossa hän oli tukehtumaisillaan ja kävi aivan kuuroksi, ja vietettyään siellä neljännestunnin osittain tyrmistyneenä, likistyneenä kovan kallion ja melkein yhtä kovan vesiputouksen väliin, hän arveli, ettei sitä tietä voinut sittenkään päästä Kanadaan, ja kääntyi takaisin. Portaita noustessaan hän kuuli jonkun astuvan yläpuolellaan hiekkapolkua pitkin, mutta arveli tätä ääntä omain askeltensa kaiuksi. Kun hän ennätti huippuun, oli paikka yhtä autio kuin ennenkin.
Kissanpoikasen hypellessä hänen rinnallaan ruohikkoa pitkin hän kulki sieltä Hevosenkenkäputoukselle ja pientä siltaa myöten ryhmälle paasia, jotka seisoivat rivissä ikäänkuin tehden kunniaa tuolle suunnattoman majesteettiselle viheriälle vesivyörylle. Hän seisoi jonkun aikaa äänetönnä.
"Eipä uskoisi", hän virkkoi viimein, "että on olemassa noin paljon