VIII
Aamu kuussa
Tuo armottoman mustuuden ja valkeuden räikeä tunnelma oli kokonaan muuttunut. Auringonpaiste oli saanut hienon, ambramaisen kellervyyden; varjot kraaterin kallioseinillä esiintyivät syvässä purppuravärissä. Idässä päin hiiviskeli vielä tumma usmaryhmä, suojassa auringonvalolta, mutta lännen taivas oli sininen ja kirkas. Minä rupesin käsittämään, kuinka kauan minun tainnuksissa-oloani oli kestänytkään.
Emme olleet enää tyhjässä avaruudessa. Ilmakehä oli kerääntynyt ympärillemme. Esineitten ääriviivat olivat käyneet tarkoiksi ja osoittivat suurta vaihtelua. Siellä täällä tosin huomasi vielä valkoisia, sinervään vivahtavia pintoja – ne olivat lunta eikä ilmaa – mutta yleensä oli maiseman arktillinen asu kokonaan kadonnut. Paljas ja röyhyinen maa levittelihe kaikkialla laajoina, tummanruskeina aloina auringonpaisteessa. Siellä täällä lumikinosten laidoilla näki vesikouruja ja puroja, – ainoa, mikä hiukankin elähdytti tätä karua aluetta. Päivä paistoi kahdesta akkunasta sisään, ja siitä oli seurauksena, että pallossa ilma kävi kuumaksi kuin sydänkesällä. Jalat oli meillä kumminkin siimeksessä. Pallo oli pysähtynyt keskelle luminietosta.
Rinteellä huomasin siellä täällä joitakin varpujen tapaisia ja niitten välissä sulamattoman lumen muodostamia valkoisia juovia. Kuivilta, kierteisiltä varvuilta ne näyttivät, yhtä ruskeilta kuin kalliokin niitten alla. Siinäpä kylläkin ajattelemisen aihetta. Varpujako? Elottomassako maailmassa? Kun sitten silmäni olivat tottuneet katselemaan noitten varpujen rakennetta, huomasin, että melkein koko ala oli täynnään kuitumaisesti muodostuneita piikkejä, aivan kuin havupuitten alla näkee tiheän kerroksen ruskeita neulasia.
– Cavor! – virkoin minä.
– Ja-ha?
– Olkoon tämä vain kuollutta maailmaa, mutta kerran…
Huomioni kiintyi johonkin. Olin havainnut näitten neulasten seassa koko joukon pieniä pyöreitä esineitä. Ja nyt näkyi yksi niistä liikahtaneen.
– Cavor! – kuiskasin minä.
– Mitäs nyt?
Min'en vastannut heti. Katsella tuijottelin vain, enkä hetkeen aikaan osannut uskoa silmiäni. Minulta pääsi epäselvä äännähdys. Minä tartuin häntä käsivarteen ja viittasin ulos.
– Katsokaa! – huudahdin minä, saaden jälleen puhelahjani. —
Tuolla! Niin! Ja tuolla noin!
Hän seurasi silmillään minun osoittamaani suuntaa.
– No niin? – kysyi hän.
Kuinka kykenisin kuvailemaankaan näkemääni? Se olisi niin peräti vähällä sanottu, ja sittenkin se on niin ihmeellistä, niin repäisevää. Mainitsin jo nähneeni noitten neulasten välissä pieniä, soikean pyöreitä esineitä, joita olisi saattanut pitää pikkuisina piikivinä. Ja nyt oli ensin yksi, sitten toinen niistä liikahtanut, pyörähtänyt ja haljennut, ja kummankin halkeamassa näkyi vähäinen kellertävänvihreä juova, joka pyrki kohoamaan ylös vasta-nousseen auringon rohkaisevia säteitä kohti. Ei aikaakaan, niin jo liikahti kolmaskin ja halkesi.
– Se on siemen, – sanoi Cavor.
Ja sitten kuulin hänen hiljaa kuiskaavan:
– Eloa!
– Eloa!
Ja samassa sävähti se ajatus mielessämme, ettei meidän suunnaton matkamme sittenkään ollut mennyt hukkaan, ett'emme olleet saapuneet autioon erämaahan, joka on täynnään pelkkiä mineraaleja, vaan maailmaan, joka elää ja liikkuu. Nytkös me katselemaan ja tarkastelemaan! Muistan vielä, kuinka minä yhtämittaa pyyhin lasiseinää edessäni, harmissani pienimmästäkin huurupilkusta.
Kuva oli selvä ja eloisa ainoastaan keskellä kenttää. Tämän keskikohdan ympärillä kaikki liikkumattomat kuidut näyttivät kuperan lasin kautta suuremmilta ja epäselvemmiltä. Mutta tarpeeksi meillä oli näkemistä silti! Pitkin koko auringonpuoleista rinnettä nuo ihmeelliset pienet ruskeat esineet murtuivat ja halkesivat, niinkuin siemenkodat, niinkuin hedelmäpalot, suun täydeltä ahmien lämpöä, jota vuolaana virtana valui vasta-nousseesta auringosta.
Joka silmänräpäys halkeili yhä useampia siemenverhoja, ja sillä välin jo ennen auenneet idut paisuivat, astuen toiseen kehitysvaiheesensa. Varmasti ja vitkailematta nämä kummalliset siemenet työnsivät pienen juurisäikeen maata kohti, samalla kuin omituinen, pieni kimppumainen silmikko nousi ylös. Vähän ajan kuluttua oli koko rinne täynnään tuommoisia pikkuruisia kasvin-alkuja, ikäänkuin valmistuneina vastaan-ottamaan käskyjä auringon helteeltä.
Kauan ei niiden tarvinnut odotellakaan. Kimppumaiset silmikot paisuivat, jännittyivät ja aukenivat yhdellä nytkäyksellä, työntäen ulos terävälehtisen terän ja levittäen viuhkan hienoja, suippopäisiä, ruskeita lehtiä, jotka kasvoivat nopeasti, kasvoivat ihan silmissä. Tuo kaikki liikehti hitaammin kuin missään eläimessä ja nopeammin kuin missään kasvissa ikinä olin nähnyt. Kuinka kykenisin teille selittämäänkään tämän kasvamisen kulkua? Lehden kärjet kasvoivat niin, että ihan erotti niitten liikunnan eteenpäin. Ruskea siemenverho surkastui ja maatui yhtä nopeasti. Oletteko koskaan kylmänä päivänä pidelleet termometriä lämpöisessä kädessänne ja katselleet hienon elohopea-patsaan kohoamista lasipillissä? Samaan tapaan kuussa kasvitkin nousivat.
Muutamassa minutissa – meidän arvataksemme – itsekukin pisimmälle, kehittyneistä silmikoista oli jatkunut varreksi ja lykkäsi esiin jo toista lehtiviuhkaa, eikä aikaakaan niin jo koko tuo äsken vielä niin eloton rinne oli tummennut olivinvehreistä, karvamaisilla pistimillä varustetuista kasveista, jotka huojuivat nopeasta kasvamisestansa.
Minä käännyin ympärini ja katso! Erästä itäistä kalliota reunaili samallainen, melkein yhtä nopeasti kehittynyt sauma, joka heilui ja huojui tummana auringon häikäisevää valoa vastaan. Sen takana häämöitti varjokuvan tavoin kasviryhmiä, jotka löivät kyhmyisiä haaroja kuin kaktukset ja paisuivat silmin nähden, paisuivat kuin rakko, johon ilmaa puhalletaan.
Sitten huomasin lännessäkin tiheikön takana tuollaisen uusimuotoisen kasviryhmän. Mutta täällä päivänvalo lankesi suoraan sen sileille pinnoille, jolloin se esiintyi heleänä, kellervänpunaisena. Se kasvoi silmissä sekin. Jos siitä minutinkaan ajaksi kääntyi pois ja sitten jälleen katsahti siihen, niin jo huomasi sen ääriviivain muuttuneen. Se työnsi ilmi tylsiä, täyteläisiä haaroja, kunnes vähän ajan kuluttua oli kohonnut useamman jalan korkuiseksi, koralliston tapaiseksi ryhmäksi. Maan päällä kasvava ukonsieni eli ukontuhnio, joka välisti yhdessä yössä paisuu jalan suuruiseksi läpimitalleen, oli tähän verrattuna koko kuhnus, vaikka totta sekin, että ukontuhnio kasvaa kuutta kertaa kovempaa puristusta vastaan kuin tämä täällä. Tuolla taampana – meidän katseemme eivät olleet sinne asti ulottuneet, mutta auringon elvyttävä voima kyllä – syvänteissä ja tasangoilla kohosi törröttävänä partana heleävaloisista halkeamista ja penkereistä teräväokainen ja mehukas kasvillisuus, kiihkeästi kiirehtien hyödykseen käyttämään tuota lyhyttä päivää, jonka kuluessa sen oli määrä kukoistaa ja hedelmöittyä ja kylvää siemenensä ja kuolla. Ihmeeltä näytti kuin näyttikin tuo kasvanta. Näin kaiketi lienevät puut ja muut kasvit nousseet maailmanluomisen päivinä; näin ne kaiketi silloinkin peittivät vasta-luodun, aution maan.
Kuvailkaa mielessänne kaikki tuo! Kuvailkaa vainenkin: Jäätyneen ilman elpyminen, maaperän liikehtiminen ja henkiin heräjäminen ja sitten tuo kasvillisuuden äänetön kehittyminen, tuo epämaallinen mehukkaitten lehtien ja teräväin okain nopea nouseminen. Ajatelkaa kaikki tämä semmoisessa kirkkaudessa, jonka rinnalla heleinkin päivänpaiste maan päällä tuntuisi laimealta ja tympeältä. Ja sittenkin tämän yhä kohoilevan tiheikön ympärillä, missä vain varjopaikkoja oli, sinertäviä luminietoksia. Ja saadaksenne täydellisen käsityksen meitä kohdanneista vaikutelmista, on teidän muistaminen, että me näimme kaiken tämän paksun, kuperan lasin läpi epämuotoisena, niinkuin esineet linssissä aina epämuotoisina esiintyvätkin. Selväpiirteisiä ne olivat vain keskipisteessä ja hyvinkin kirkkaita siinä, mutta laidoilla näkyivät suurennettuina, epätodellisina.
IX
Tähystely alkaa
Me lakkasimme tarkastelemasta ja käännyimme toistemme puoleen, sama ajatus, sama kysymys katseessa kummallakin. Koska nuo kasvit kerran edistyvät, niin täytyyhän täällä olla ilmaa, vaikkapa ohentunuttakin, ilmaa, jota mekin saattanemme hengittää.
– Entäs jos kulkuaukko…? – virkoin minä.
– Miksei? – vastasi hän. – Jos vaan tuo, mikä näkyy, on ilmaa.
– Hetkisen kuluttua, – jatkoin minä, – nuo kasvit venyvät meidän pituisiksemme. Mitähän jos… jos… mutta onkohan se varma? Mistä sen tietää, että tuo aine on ilmaa? Saattaisihan se olla typpeä… saattaisi olla hiilihappoakin.
– Pian siitä selvä saadaan – vastasi hän, ja rupesi todistamaan. Hän otti tavarapakasta suuren palan rutistunutta paperia, sytytti sen ja viskasi kiireesti kulkuaukon venttilin kautta ulos. Minä kumarruin katsomaan paksun lasin läpi, näkyykö tuota pientä liekkiä, josta niin paljon riippuu!
Minä näin paperin putoavan keveästi lumelle. Tulen punainen liekki katosi. Silmänräpäyksen verran näytti siltä kuin se olisi sammunut. Mutta sitten huomasin paperin reunassa pienen sinisen liekin; se tuikahteli, hiipi edelleen ja levisi!
Hiljalleen koko paperi kyti loppuun ja kutistui – paitsi sitä kohtaa, missä se oli välittömästi lumessa kiinni – ja työnsi ylös värähtelevän savusäikeen. Nyt en enää epäillyt. Kuun atmosferi on joko puhdasta happea tai ilmaa ja niinmuodoin – elleihän ole liian ohutta – kelvollista ylläpitämään meidänkin, muukalaisten, henkeä. Me saatamme siis nousta pallosta ja – elää!
Minä istahdin, jalat kummallakin puolen kulkuaukkoa, valmiina kiertämään sen auki, mutta Cavor pidätti minut.
– Yksi pikkuinen varokeino ensin! – virkkoi hän, huomauttaen minulle, että, vaikka ulkona onkin hapensekaista ilmaa, se saattaa olla niin ohutta, että käy vaaralliseksi meille. Hän johdatti mieleeni, kuinka ihminen korkeilla vuorilla rupeaa voimaan pahoin, ja kuinka liian äkisti nousseilta ilmassa-purjehtijoilta rupeaa ihon alta verta tihkumaan. Ja niinpä hän ensin jonkun aikaa hääräili, valmistaessaan pahanmakuista juomaa, jota hän tyrkytti minulle. Juotuani sen, tunsin hieman huumausta, mutta muuta pahaa se ei minussa vaikuttanut. Sitten vasta hän salli minun ruveta kiertämään kulkuaukkoa auki.
Hetken kuluttua oli kulkuaukon lasitulppo sen verran auennut, että tiheämpi ilma pallon sisäpuolelta alkoi virrata ulos pitkin ruuvinkierteitä, pitäen samallaista laulavaa ääntä kuin kattilassa vesi ennen kiehumistaan. Hän käski minun silloin pysähtyä. Pian kävikin selväksi, että ulkopuolinen paino on paljoa vähempi kuin sisällä, mutta kuinka paljoa, sitä emme saattaneet sanoa.
Minä istuin, pidellen molemmin käsin kiinni sulkimesta, valmiina kiertämään tulpan jälleen kiinni, jos, vastoin hartainta toivomustamme, kuun ilma sittenkin osoittautuisi olevansa liian ohutta meille. Cavor piteli käsissään lieriötä, jossa oli kokoonpuristettua happea, valmiina lisäämään ponnistusta pallon sisäpuolella. Sanaakaan puhumatta me katselimme toisiamme ja vuoroin tuota fantastillista kasvillisuutta ulkona, joka ääneti laajeni yhä suuremmaksi. Räikeätä piipitystä tulpan kierteissä kesti yhä edelleen.
Jo alkoi suhista korvissani, ja Cavorin liikkeitten ääni kävi yhä hiljaisemmaksi. Minä huomasin, kuinka ilman ohenemisen vaikutuksesta kaikkityyni oli käynyt entistä vähemmin äänekkääksi.
Mikäli pallosta ilma pääsi sihisemään ulos, sikäli sen kosteus sakeni pieniksi hattaroiksi.
Hetken kuluttua tunsin, kuinka hengitykseni alkaa käydä tiheäksi. Sitä kestikin sitten kaiken aikaa, minkä olimme kuun ilmakehän vaikutuksen alaisina. Korvissa ja sormenpäissä jonkun aikaa huomaamani vastenmielinen tunne meni pian ohitse.
Senjälkeen rupesi minua pyörryttämään ja kuvottamaan, ja se se teki äkkinäisen muutoksen mieleni rohkeudessa. Minä väänsin tulpan puoli kierrosta kiinni ja ilmoitin Cavorille voivani pahoin. Mutta nyt oli hänen vuoronsa olla vilkas. Hän vastasi minulle äänellä, joka kuului tavattoman hiljaiselta ja kaukaiselta – koskapa ääntä kantava ilma oli niin ohutta – kehoittaen minua ottamaan pienen kulauksen viinaa. Itse hän ryyppäsi ensiksi, ja pian minäkin tunsin voivani paremmin. Väänsin sulkimen taas auki. Suhina korvissani kävi kovemmaksi, ja ennen pitkää huomasin piipityksenkin lakanneen, vaikken ensi käteen ollut aivan varma, että se todellakin oli lakannut.
– No? – sanoi Cavor aaveen-omaisella äänellä.
– No? – sanoin minä.
– Lähdetäänkö ulos?
Minä miettimään.
– Jokos kaikki on selvänä?
– Jos vaan kestänette.
Vastauksen asemesta minä kiersin tulpan ihan auki, nostin sen sitten irti ja asetin huolellisesti tavarapakan päälle. Pari lumihiutaletta tuprahti näkyviin ja katosi heti kuin tämä ohut ja outo ilma oli täyttänyt pallon. Minä laskin polvilleni, istahdin sitten kulkuaukon laidalle ja kurkistin ulos. Alapuolella, metrin päässä kasvoistani, näkyi luminen tanner, johon ei kukaan vielä ollut polkenut.
Hetken äänettömyyden jälkeen meidän katseemme kohtasivat toisensa.
– Eihän keuhkojanne kovin paljon ahdista? – kysyi Cavor.
– Ei, – vastasin minä. – Kyllä minä tämän kestän.
Hän sieppasi vaippansa, pisti päänsä sen aukosta sisään ja kääräsi vaipan ympärilleen, istahti sitten kulkuaukon laidalle ja laski jalkansa riipuksiin, kunnes ne olivat kuuden tuuman päässä kuun pinnasta. Hetken epäröityään hän hyppäsi alas ja seisoi nyt kuun tähän saakka vielä kenenkään koskemattomalla pinnalla.
Minä katselin hänen suurennettua ja epämuotoista kuvaansa paksun lasin läpi. Hän seisoi kotvasen aikaa asemillaan, vilkuen puoleen ja toiseen. Sitten hän kokosi voimansa ja hyppäsi.
Lasi esitti kyllä kaikki väärennetyssä muodossa, mutta sittenkin tämä hänen loikkauksensa näytti tavattoman pitkältä. Hän oli yhdellä ponnahduksella ennättänyt hyvin kauas, 20-30 jalan päähän. Hän seisoi korkean kallion harjalla ja viittoi minua luokseen. Kenties hän huusikin, mutta ääni ei saavuttanut minua. Mutta millä tontun tavalla hän oli päässyt tuonne? Minusta tuntui kuin miehestä, joka vast'ikään on nähnyt silmänkääntäjä-tempun.
Osaamatta tätä näkemääni vielä millään tavoin selittää, minäkin heittäysin alas kulkuaukosta. Aivan edessäni oli lumikinos painautunut jonkinmoiseksi ojaksi. Minä otin askeleen ja hyppäsin.
Silloin huomasin lentäväni kautta ilman ja Cavorin tulevan kallioineen yhä lähemmäs minua, pääsin sinne ja tartuin kallioon kiinni, täynnä sanomatonta hämmästystä.
Minulta pääsi tuskainen, käheä nauru. Olin kauheasti tyrmistynyt. Cavor kumartui puoleeni ja piipittämällä kehoitti minua olemaan varovainen.
Olin unohtanut, että kuun massa eli tiheys on kahdeksan kertaa ja läpimitta neljä kertaa pienempi kuin maanpakolla, ja että minun painoni kuussa on kuutta kertaa pienempi kuin maassa. Tämä tosiasia se nyt kyllä mieleeni painui.
– Emmepäs olekaan enää maaemosen talutusnuorassa, – virkkoi hän.
Verkalleen ponnistellen pääsin kallion huipulle ja liikuttuani niin varovasti kuin mikä luuvalon vaivaama potilas, seisoin vihdoin hänen vieressään auringon hohteessa. Pallo oli 30 jalan päässä tuolla takanamme, yhä pienenevällä lumikinoksella.
Niin kauas kuin silmä kantoi yli tuon suunnattoman kiviröykkiön, josta kraaterin pohja oli muodostunut, kaikkialla oli sama piikkinen tiheikkö henkiin heräjämässä, siellä täällä vaihteena täyteläisiä kaktusmaisia kasveja ja vaalean- ja tulipunaisia lehtisammalelta, jotka kasvoivat niin nopeasti, että näyttivät hiiviskelevän kivien yli. Koko kraaterin alue esiintyi silloin yhtenäisenä sydänmaana ihan tuota ympäröivää kallioseinää myöten.
Tämä kallioseinä oli nähtävästi aivan paljas; kasvullisuus ulottui ainoastaan sen juurelle asti. Pylväineen, penkereineen, palttoineen se ei meissä kovinkaan suurta huomiota silloin herättänyt. Se oli joka puolella monen mailin päässä meistä, ja me seisoimme mielestämme melkein kraaterin keskipisteessä. Tuota ympäröivää kallioseinää me siitä katselimme jonkunlaisen utuharson läpi, jota tuuli huljutti, sillä nyt oli noussut tuulikin, nopea, mutta heikko tuuli, joka kyllä hyvinkin kylmältä tuntui, mutta ei vaikuttanut sanottavaa painoa. Se näkyi puhaltavan kraaterin ympäri, usmaisesta pimeydestä päivänpuoleisen seinämän juurella valaistua laitaa kohti. Vaikea oli katsoa tähän itäiseen usmaan; täytyi sirristää ja kädellä suojustaa silmiä, sillä niin hillittömän räikeä oli liikkumattoman auringon valo.
– Tyhjä näkyy olevan, – sanoi Cavor, – autio ja tyhjä.
Minä katsahdin jälleen ympärilleni, yhä vieläkin toivoen saavani nähdä edes merkinkään jostain ihmisolennosta, jotain katonharjaa, taloa, työkalua, mutta ylt'ympärillä oli vain pelkkiä röyhyisiä kiviä röykkiöinä ja harjanteina, törröttävää tiheikköä ja pöhöisiä kaktuksia, jotka paisumistaan paisuilivat. – Kaikki tuo näkyi tekevän kerrassaan tyhjäksi moiset toiveet.
– Nuo kasvit näyttävät olevan täällä vain omaa itseänsä varten, – virkoin minä. – Ei jälkeäkään mistään muusta elävästä luomasta.
– Ei hyönteistä… ei lintua… ei mitään! Ei ainoatakaan jälkeä, ei merkin pahaistakaan eläinkunnasta… Ja jos olisi, niin mitäpä ne täällä pitkän yön aikana tekisivätkään?.. Ei, ei täällä ole muuta kuin nuo kasvit vaan.
Minä varjostin silmiäni kädellä.
– Tämähän on tuommoista unen maisemaa. Nämä kasvithan ovat vielä vähemmin maan kasvien kaltaisia kuin mitä mielessänsä kuvailee löytävänsä kallioitten välissä merenpohjalla. Katsokaas tuota! Luulisi sisiliskoksi, joka on muuttunut kasviksi. Ja tämä kirkkaus ja hohde!
– Aamun viileyttä vasta, – sanoi Cavor.
Hän huokasi ja katsahti ympärilleen.
– Ei tämä ole luotu ihmisiä varten, – virkkoi hän. – Ja yksi seikka se sittenkin viittaa siihen…
Hän vaikeni hetkiseksi, jonka jälkeen rupesi kuulumaan hänen miettivää pörinäänsä.
Minä hätkähdin jostain kosketuksesta ja huomasin sammaleen ohuen, vaaleanharmaan lehden puikeltavan jalkani yli. Minä potkaisin sitä. Se hajosi tomuksi, ja joka tomuhiukkanen alkoi heti kasvaa.
Kuulin Cavorin parkaisevan ja näin erään paksun kasvin piikin pistäneen häntä.
Hän epäröitsi. Hänen silmänsä etsiskelivät jotain kiviröykköistä ympärillämme. Punertava hohde oli ruvennut nousemaan ylös erästä röyhyistä kalliolohkaretta myöten. Omituista väriä tuo, vaaleahkoa fuksinia.
– Katsokaas! – huusin minä, kääntyen Cavoriin päin.
Mutta – Cavor oli kadonnut!
Minä tyrmistyin ensin. Astuin sitten nopean askeleen, nähdäkseni kalliolaidan yli. Mutta tuota ystäväni katoamista kummastellessani, olin taaskin unohtanut, että nyt ollaan kuussa. Tuo polkaisu tantereesen, astumaan lähtiessäni, olisi maan päällä vienyt minut metrin eteenpäin, mutta kuussa se kiidätti minut kuudetta, ainakin lähes viisi metriä kallionlaidasta. Tässä silmänräpäyksessä tuntui, kuin painajaisen ahdistaessa: on putoavinaan yhä syvemmälle. Maan päällä putoaa ensimmäisessä sekunnissa 16 jalkaa, täällä sen sijaan kaksi ja vain kuudennella osalla omasta painostaan. Minä putosin tai paremmin sanoen vaivuin 9-10 metriä. Ja siihen tuntui menevän koko pitkä aika, viisi kuusi sekuntia, minun harkintani mukaan. Siinä sitä sitten leijuin halki ilman ja putosin kuin höyhen polviani myöten lumikinokseen, vaaleanharmaan halkeaman pohjalle eräässä valkojuovaisessa kalliossa.
– Cavor! – huusin minä, ympärilleni vilkuen.
Mutta Cavoria ei näkynyt.
– Cavor! – huusin minä kovemmin, niin että kalliot kajahtivat.
Käännyin rajusti kallioihin päin ja kiipesin niitten harjalle.
– Cavor! – huutelin minä, ja ääneni kuului kuin kadonneen karitsan ääni.
Ei näkynyt palloakaan… Tuskallinen yksinäisyyden tunne valtasi minut hetkiseksi kokonaan.
Mutta jopa näin hänet. Hän viittaili naurusuin, vetääkseen minun huomiotani puoleensa. Hän seisoi parin kolmenkymmenen askeleen päässä minusta paljaalla kallionlohkareella. Hänen ääntänsä en kuullut, mutta käden huitominen se sanoi: "hypätkää!" Minua epäilytti, sillä hirmuinenhan oli välimatka. Mutta, arvelin sitten, tottahan minussa on miestä hyppäämään pitemmälle kuin Cavor.
Astuin askeleen taaksepäin, kyyristyin ja hyppäsin kaikesta voimastani. Tuntui kuin olisin ponnahtanut suoraan ylös ilmaan, tuntui kuin sille tielle jäisinkin…
Hirvitti ja miellytti samalla kertaa. Rajua se oli tuommoinen lento, niinkuin olisin ollut painajaisen kourissa. Huomasin harpanneeni liian pitkälle. Minä lensin suoraan Cavorin pään ylitse ja näin piikkisen tiheikön, joka eräästä notkosta törrötti ylös, valmiina vastaan-ottamaan minut. Minulta pääsi hätähuuto. Levitin käteni ja oikasin jalkani.
Minä putosin sienimäiseen kasaan, joka tuhoutui allani kokonaan, levittäen suunnattomat määrät punakellertäviä itiöitä kaikille haaroin ja verhoten minut yltääni samanvärisellä pölyllä. Puhallellen ja pärskyen minä vieriskelin tanterella, pääsin vihdoin asemilleni ja hengästyneenä purskahdin nauruun.
Näin tuosta Cavorin pienten, pyöreäin kasvojen kurkistelevan okaisen pensaan ylitse. Hän huusi jotain ontolla äänellä.
– Kuinka? – yritin kysyä, mutta en kyennyt, sillä henkeä salpasi.
Hän läksi kulkemaan minua kohti, raivautuen pensaston läpi.
– Varovasti täällä liikkua pitää, – sanoi hän. – Ei tämä kuu ymmärrä laista ja asetuksista yhtään mitään. Antais meidän mennä vaikka mäsäksi.
Hän auttoi minut pystyyn.
– Olettepa ponnistellut ihan liikoja, – virkkoi hän, kädellään puistellen kellervää tomua vaatteistani.
Minä seisoin passivisena, läähättäen ja sallien hänen puistella tomua minun polviltani ja kyynäspäistäni ja kuunnellen hänen luentoansa minun kovaonnisesta kohtalostani.
– Me emme ota lainkaan lukuun gravitationia. Lihakset meissä ovat jotenkin tottumattomia vielä. Meidän täytyy niitä hiukan harjoitella, jahka olette päässyt hengästymisestänne.
Minä nykäsin pari kolme okaa kädestäni ja istahdin kallionlohkareelle. Lihakset vapisivat yhä vielä, ja minut valtasi sama nolouden tunnelma kuin sen, joka maan päällä opettelee polkupyörällä ajamista ja ensi kertaa kaatuu kellelleen.
Äkkiä iski Cavorin mieleen, että kylmä ilma notkossa saattaisi, kovasta helteestä tultua, synnyttää minussa kuumeen. Ja niinpä me kapusimme takaisin päivänpaisteesen. Siellä huomattiin, että, paria niljettymää lukematta, minä en ollut saanut mitään sanottavampaa vammaa. Ruvettiin kuin ruvettiinkin katselemaan turvallista paikkaa, minne nyt loikata. Valitsimme erään kallionkielekkeen noin 10 metrin päässä. Sen ja meidän välillämme oli pieni tiheikkö olivinharmaita piikkejä.
– Ajatelkaa, että se on tuossa noin, – puhui Cavor, kasvoillaan tuommoinen opettajan ilme ja osoittaen jotain paikkaa kolmen neljän jalan päässä minusta.
Tämän hyppäyksen minä suoritin helposti ja tunsinpa – sen myönnän – jonkunmoista tyytyväisyyttä, huomatessani Cavorin pudonneen paria jalkaa tännemmäs ja saaneen hänenkin kokea, miltä okapiikit maistuu.
– Siinä sen nyt näkee, kuinka varovainen täällä olla pitää, – virkkoi hän, piikkejä irtikiskoessaan. Ja siitä hetkestä hän lakkasi olemasta minun opettajanani, ruveten minun oppilaskumppalikseni kuullisten liikkeiden harjoittamisessa.
Valitsimme sitten vieläkin helpomman hyppäyksen ja suoritimme sen ilman vaikeutta, hyppäsimme takaisin taas, ja näin monta kertaa vuoroin puoleen ja toiseen, totuttaen lihaksia tottelemaan uutta mittakaavaa. En ikinä olisi uskonut tätä mukautumista niin helpoksi, ellen itse olisi sitä kokenut. Ja todellakin, varsin lyhyessä ajassa, korkeintaan kolmenkymmenen kokeen perästä, me osasimme laskea, kuinka paljon voimaa mikin välimatka kysyy, osasimme melkein yhtä varmasti kuin maankin päällä.
Ja kuun kasvit ne sillä välin ympärillämme nousemistaan nousivat yhä pitemmiksi ja tiheämmiksi, yhä enemmin toisiinsa takertuen, joka silmänräpäys paisuen ja paksuten. Siinä piikkilehtistä kasvia, vehreätä kaktusryhmää, siinä sientä, mehevää lehtisammalta, mitä kummallisimmalla tavalla säteileviä ja kierteleviä lajeja. Mutta me olimme niin kiintyneet hyppimiseemme, ett'emme kotvaan aikaan tulleet niitten ehtymätöntä edistymistä tarkastaneeksikaan.
Meidät oli vallannut jonkinlainen ylvästely. Osaksi siihen kaiketi oli syynä se tieto, että olimme päässeet vankeudesta pallossa, mutta pääasiallisesti kumminkin ohuen ilman raikkaus, tuon ilman, jossa – siitä olen varma – oli paljoa suurempi määrä happea kuin maapallon ilmakehässä. Niin kummallista kuin kaikki ympärillämme olikaan, tunsin olevani yhtä seikkailevalla ja kokeilevalla mielellä kuin Lontoon keikari ensi kertaa vuoristossa. Enkä luule, että kumpaistakaan meistä kovinkaan pelotti, vaikka olimmekin täällä Tuntemattoman kasvojen edessä.
Meidät oli vallannut yritteliäisyyden henki. Me valitsimme lehtisammaleisen pahan, joka oli meistä arviolta 14-15 metrin päässä, ja hyppäsimme siihen perätysten sangen onnellisesti.
– Mainiota! – huusimme toisillemme. – Mainiota!
Ja Cavor se astui kolme askelta ja loikkasi erästä viehättävää lumirinnettä kohti. Sinne oli parikymmentä metriä. Minä olin hetken aikaa tyrmistynyt siitä repäisevän lystikkäästä vaikutuksesta, minkä minuun teki hänen liihotteleva olentonsa, tuo likainen krikettilakki, törröttävä tukka, pieni pyylevä ruumis, käsivarret ja nuo sääret kireelle napitetuissa polvihousuissa, ja kaiken tuon takalikkona sadun-omainen, laaja kuumaisema. Minua pyrki naurattamaan, mutta perään ponnahdin minäkin. Tupsis! Siinä sitä oltiin vierekkäin taas.
Tehtiin vielä kolme neljä oikein jättiläismäistä harppausta, ja istahdettiin viimein sammalen peittämään painanteesen. Keuhkoja kivisti. Siinä nyt istuimme kumpainenkin, kylkiämme pidellen ja koettaen päästä tyynesti hengittämään, sekä päätä toisillemme nyökäytellen hyväksyvästi. Cavor se puheli käheällä äänellä jotain "hämmästyttävistä tuntemuksista".
Tuossa sitten sävähti muuan ajatus päässäni. Ei se ensi hätään niinkään hirvittävältä tuntunut; olihan vain sangen luonnollinen kysymys, asian-olojen herättämä.
– Asiasta toiseen! – virkoin minä. – Missähän se meidän pallomme oikeastaan lienee?
Cavor katsahti minuun.
– Hä?
Nyt minulle selvisi koko tämän asian tärkeys.
– Cavor! – huusin minä, tarttuen häntä käsivarteen, – missä on – pallo?