Ei, nyt hän ei enää kestä kauempaa! Vielä hetkinen, ja hänen täytyy huutaa: "Herra, tässä minä olen!" Niin, ulos ikkunasta, metsään… Tapahtukoon mitä tahansa!
Silloin kuuluu vakaita askeleita etehisestä, patrulli tulee alaupseerin kanssa. Vahdin muutto!
Seuraavana päivänä oli Bartek päissään päivän noususta aikain.
Seuraavana päivänä samoin.
* * * * *
Sitten alkoi uusia vaivoja, taisteluja ja marsseja. Minun on rakasta ilmoittaa, että sankarini saavutti jälleen henkisen tasapainonsa. Tästä yöstä jäi hänelle vaan vähäinen rakkaus pulloon. Muutoin oli hän taisteluissa sama kuin ennenkin. Voitto seurasi häntä.
VI
Kului taas muutamia kuukausia, ja kevät oli pitkälle joutunut. Pognembinissä kukkivat kirsikkapuut puutarhoissa ja runsaat lehdet peittivät niitä, samalla kuin voimakas talvivilja viheriöitsi kedoilla. Eräänä päivänä istui Magda töllinsä ulkopuolella ja kuori muutamia huonoja perunoita päivällisiksi. Ne olivat jo alkaneet itää, ja sopivat paremmin eläinten, kuin ihmisten ruo'aksi. Mutta talven loppuhan olikin, eikä puute ja kurjuus yleensäkään ollut niin vähäinen Pognembinissä. Sen saattoi nähdä Magdan kasvoista, jotka olivat surulliset ja tuskaa täynnä. Kenties sitä karkoittaakseen hän pani silmänsä kiinni ja alkoi laulaa ohuella, vaivaantuneella äänellään erästä puolalaista kansanlaulua, joka kertoi sotaan lähteneestä aviomiehestä ja hänen uskollisesta vaimostaan.
Varpuset visersivät kirsikkapuissa, niin kuin jos he olisivat tahtoneet voittaa hänen äänensä. Laulaessaan katseli hän milloin miettivänä koiraa, joka lepäsi auringon paisteessa, milloin maantielle, joka kulki hänen töllinsä ohi, milloin polulle, joka maantieltä kierteli puutarhan ja peltojen läpi. Mahdollisesti katseli Magda polulle, sen tähden että se vei rautatien asemalle, ja tänään tapahtui, ettei hän turhaan tähystellytkään. Kaukaa näkyi haahmo. Vaimo varjosti käsillään silmiänsä, mutta ei saattanut nähdä mitään, sillä aurinko sokaisi häntä. Sitä vastoin heräsi koira, kohotti päätään, murisi ja alkoi haistella ympärilleen ja nosti korvansa pystyyn. Samalla kertaa kuuli Magda epäselviä laulun sanoja. Heti hypähti koira ylös ja ryntäsi täydessä juoksussa miestä vastaan, joka lähestyi. Silloin kalpeni Magda vähän.
– Bartek! – eihän se voinut vaan olla Bartek!
Hän nousi ylös niin kiivaasti, että hän kaasi peruna-astian kumoon. Ei ollut enää epäilystä ollenkaan. Koira hyppeli iloisesti tulijaa vastaan. Vaimo riensi häntä vastaan ottamaan ja huusi iloissaan niin kovasti kuin voi:
– Bartek! Bartek!
– Niin, Magda! Niin, minä itse se olen! – vastasi Bartek käyttäen kättään puhelutorvena ääntään vahvistaakseen, samalla kuin hän kiiruhti askeleitaan. Hän avasi puutarhan veräjän, horjahti poikkipuuta vasten niin, että hän oli vähällä kaatua kumoon ja heittäytyi vaimonsa kaulaan.
Sitten alkoi vaimo innokkaasti kertoa:
– Ja minä, joka luulin, ettet enää ollenkaan palaisi kotia. Luulin, että ne kyllä olivat sinut tappaneet. Kuinka sinä voit? Anna kuin katselen sinua! Oi, kuinka sinä olet tullut rumaksi. Voi sentään niitä julmureita! Hyvä Jumala! Hän on tullut kotia! Hän on tullut kotia!
Sitä puhuessaan otti hän kätensä hänen kaulaltaan, katseli häntä ja hetttäytyi uudestaan hänen kaulaansa.
– Niin, hän on tullut kotia! Jumala olkoon kiitetty! Kaikkein rakkain Bartekini! Mutta astuhan sisään. Franek on koulussa. Saksalaisten opettajien tähden on siellä lasten vaikea käydä, mutta muutoin on poika reipas. Ja hänellä on ihan samallaiset silmät kuin sinulla. Niin, jo sinun olikin aika palata kotia. Toimeentulo on täällä vaikeaa. Hyvin vaikeaa, sanon sinulle. Talous menee taaksepäin. Läävän katosta pääsee vesi sisään. Mitä on tehtävä? Bartek, Bartek! – Minä sain sinut kuitenkin vielä nähdä! Millaisessa pulassa minä olenkaan ollut siemenviljan tähden! Czermienickin väki, naapurimme, ovat auttaneet minua. Mutta sinä olet kai terve? Kuinka sentään olen iloinen! Jumala on suojellut sinua. No, astuhan sisään! Mutta, älähän! – Sinustahan on tullut ihan kuin toinen ihminen. Mikä sinua vaivaa? Jumalan tähden, Bartek!
Vasta nyt oli Magda huomannut suuren arven, joka kulki suoraan Bartekin naaman yli vasemmasta ohimosta partaan saakka.
– Se ei ole mitään! Se oli vaan eräs ratsumies, joka sen naarmun teki, mutta kyllä minäkin häntä naarmusin. Minä olen ollut lasareetissa.
– Ah, hyvä Jumala!
– Vähät siitä.
– Niinhän olet laihtunut kuin kuolema.
– Ei väliä! – sanoi Bartek.
Hän oli todellakin laihtunut, auringon paahtama ja ryysyissä. Todellinen sankari! Ja niin hän horjahti.
– Oletko päissäsi?
– Hä, – olen vaan hiukan heikko.
Heikko hän kyllä oli, mutta juovuksissa myöskin. Hänelle, joka oli niin voipunut, olisi viinaryyppy ollut kylliksi, mutta asemalla oli hän saanut kokonaista neljä. Mutta hänelläpä olikin todellisen sankarin koko innostus. Ja sellainen ulkonäkö sitten! Sellaista ei hänellä koskaan ennen ollut.
– Ei väliä – uudisti hän. – Nyt ollaan päästy sodasta. Nyt olen minä herra, ymmärrätkös sitä? Näetkös näitä? – Sitä sanoessaan viittasi hän risteihinsä ja mitaleihinsa. – Näetkö näitä! Tiedätkö, mikä mies minä olen? Mitä? Links! Rechts!9 Heu! Stroh! heiniä, olkia, heiniä, olkia, – seis!
Viimeisen seis, huusi hän niin kovalla äänellä, että vaimo peräytyi muutaman askeleen.
– Oletko hullu?
– No, kuinka sinä voit, Magda? Osaatko ranskaa raukka, vai? Musiu?
Musiu! Kuka on musiu? Minä ole musiu10, tiedätkös sen?
– Ihminen, mikä sinua vaivaa?
– Niin, ällistele sinä! Was? Done diner! ymmärrätkös?
Magdan otsalle alkoi myrsky lähestyä.
– Mitä kieltä sinä höpiset? Etkö ymmärrä enää puolan kieltä? Niin kyllä, minulla oli oikein. Mitä ne ovat sinulle tehneetkään?
– Anna minulle jotakin syödäkseni!
– Mene sisään!
Jokainen komennussana teki Bartekiin sellaisen vaikutuksen, ettei hän voinut ollenkaan vastustaa. Hän ojensi itseänsä vastentahtoisesti, asetti käsivartensa sivuille, teki puolikäännöksen ja marssi sisään. Hän tointui vasta ovella ja alkoi kummeksien katsella Magdaa.
– No mutta, mikä sinua vaivaa, Magda?
– Mene sisään, mars!
Hän meni sisään, mutta kaatui kynnyksellä.
Viina oli noussut kovin hänen päähänsä. Hän lauleli ja etsi silmillään töllistä Franekia. Hän huuteli hänelle: Morgen Kerl!11, vaikkei Franckia ollenkaan ollut sisällä. Sitten alkoi hän nauraa, otti pitkän harppauksen, sitten kaksi lyhyttä, huusi hurraata ja kaatui pitkin pituuttaan penkille.
Iltasella heräsi hän selvänä ja voimistuneena. Hän tervehti Franekia, kerjäsi itselleen muutamia kolikoita Magdalta ja meni sankariretkelleen kyläkrouviin.
Huhut hänen urhotöistään olivat saapuneet hänen kotiseudulleen jo kauan ennen hänen tuloaan, niitten sotilasten kautta Pognembinistä, jotka olivat aikaisemmin palanneet. Kuin nyt kuultiin, että Gravelotten sankari oli krouvissa, riensivät kaikki, jotka kynsilleen kykenivät hänen entisten toveriensa kanssa häntä sinne katsomaan.
Bartek istuu pöydän päässä, eikä kukaan olisi voinut häntä nyt tuntea. Hän, joka ennen oli niin ujo, lyö nyt nyrkkiä pöytään, kehuu ja ylpeilee kuin riikinkukko.
– Muistatteko toverit, kuinka minä annoin ranskalaisille selkään ja mitä Steinmetz sanoi?
– Sen kyllä muistamme.
– Puhuttiin niin paljon ranskalaisista ja meitä niin pelotettiin, ja kuitenkin he olivat oikeita jäniksiä. – Was! Heinää ne purevat aivan kuin jänikset ja juoksevat käpälämäkeen. Mutta olutta he eivät juo, sitä vastoin aikalailla viiniä.
– Niin, se on totta.
– Kuin me kerran poltimme kylän, niin he vääntelivät käsiään ja huusivat heti: pitié, pitié! joka muka merkitsisi, että he tahtoivat antaa meille jotakin juotavaa (puolalainen sanasutkaus), jos antaisimme heidän olla rauhassa, mutta siitä emme välittäneet.
– Vai niin, heidän puhettaan voipi sitten ymmärtää? – kysyi muudan nuori poika.
– Sinä et sitä ymmärrä, sillä sinä olet tyhmä, mutta minä ymmärrän.
– Done djengi, ymmärrätkö sitä?
– Mitä se on?
– Mutta oletteko nähneet Pariisia? Siellä oli tappelu toisensa jälkeen, ja me voitimme jok'ikisessä. Heillä ei ole hyvää komentoa, niin sanoivat kaikki. Upseerit ovat kehnoja, mutta meidän, ne olivat hyviä.
Vanha Maciej Kierz, järkevä tilanomistaja Pognembinissä, alkoi pudistaa päätään ja sanoi:
– Niin, saksalaiset ovat tosin voittaneet kauheassa sodassa, ja me olemme auttaneet heitä, mutta mitä siitä seuraa meille, sen tietää Jumala yksin.
Bartek tuijotti häneen avoimin silmin ja sanoi:
– Mitä lörpötystä tuo on?
– Eivätkä saksalaiset ole meitä juuri suuresti kiittäneet avusta, sillä nyt kohottavat he nenäänsä taivasta kohti, niin kuin heitä ei enää Jumala hallitsisikaan. Niin, meille tekevät he kerran vielä enemmän vääryyttä, ja sitä he oikeastaan jo nytkin tekevät.
– Se on vale – sanoi Bartek.
Pognembinissä oli vanhalla Kierzillä sellainen valta, että koko kylä ajatteli hänen päänsä mukaan, ja olisi ollut tyhmänrohkeaa vastustaa häntä; mutta nyt Bartek oli sankari ja itse jonkinlainen valta. Ja kuitenkin katseltiin häntä nyt kummastellen, melkein katkeruudella.
– Tahdotko ruveta riitelemään Maciejn kanssa? Mitä, mitä sinä tahdot?
– Mitä minä Maciejsta välitän! Minä olen puhunut paljon mahtavampien ihmisten kanssa, ymmärrättekö? Toverit! Enkö ole puhunut Steinmetzin kanssa, – was? Uskokoon Maciej mitä hän tahtoo. Saattepa nähdä, että meidän olomme käy paremmaksi.
Maciej katsoi hetken aikaa sankaria.
– Oi, sinua raukkaa! – sanoi hän.
Bartek löi nyrkillä pöytään niin, että kaikki pullot ja lasit tanssivat.
– Still, der Kerl da!12 Heu, Stroh!
– Pysy alallasi, äläkä ylvästele. Tiedustele asian laitaa hänen arvoisuudeltaan papilta, tahi myöskin armolliselta kartanon herralta.
– Onko hänen arvoisuutensa kenties ollut sodassa? Tahi armollinen herra? Mutta minä olen ollut siellä. Älkää uskoko häntä, toverit. Nyt vasta alkavat he pitää meitä arvossa. Kuka on voittanut taistelun? Sen olemme me tehneet. Sen olen minä tehnyt. Pyydän minä heiltä nyt mitä tahansa, sen he kyllä minulle antavat. Jos tahtoisin tulla maanomistajaksi Ranskassa, voisin tulla. Hallitus kyllä tietää, kuka on antanut ranskalaisille selkään. Meidän rykmenttimme olivat parhaat, seisoi raporteissa. Nyt ovat puolalaiset voitolla, ymmärrättekö sitä?
Kierz viittasi kieltäen kädellään, nousi ylös ja läksi pois. Bartek oli nyt myöskin voittanut valtiollisella taistelutantereella. Nuoret pojat, jotka olivat jääneet jälelle, katselivat häntä ihmetellen ja kunnioittaen, ja niin hän sanoi:
– Kaikki, mitä minä tahdon, sen minä saan. Vanha Kierz on raukka, ymmärrättekö? Kuin hallitus käskee taistelemaan, niin taistellaan. Ketkä tekisivätkään minulle vääryyttä! Saksalaiset kenties? Katsokaa näitä!
Hän osotti uudestaan ristejään ja mitalejaan.
– Kenenkä tähden minä sitten olen kurittanut ranskalaisia? En suinkaan saksalaisten tähden? Minulla on nyt enemmän sanomista kuin saksalaisella, sillä kenelläkään saksalaisella ei ole niin monta kunniamerkkiä. Olutta tänne! Minä olen puhunut Steinmetzin kanssa ja minä olen puhunut Podbielskin kanssa. Olutta tänne!
Syntyi vähitellen täydellinen juominki. Bartek alkoi laulaa:
"Trinkt, trinkt, trinkt!
Wenn in meiner Tasche
Noch ein Thaler klingt."13
Yht'äkkiä otti hän kourallisen kolikoita lakkaristaan.
– Olkaa niin hyvä! Nyt olen minä isäntänä. Eikö totta? Olemmehan saaneet aika joukon rahoja Ranskasta! Nyt ne ovat menneet. Niin, siellä oli yhtä ja toista poltettavaa. Me tapoimme myöskin paljon ihmisiä. Jumala sen tietäköön…
Humalaisten miesten mieliala voi muuttua pian. Yht'äkkiä tarttui Bartek kolikoihin ja alkoi valittaa:
– Jumala olkoon minulle syntiselle armollinen!
Sitten nojasi hän kyynäspäitään pöytää vasten, kätki kasvot käsiinsä ja oli ääneti.
– Mikä sinua vaivaa? – kysyivät toiset.
– Kenties minä olen siihen syynä – mutisi Bartek. – Ja kuitenkin he itse olivat siihen sekaantuneet! Mutta minun tekee pahaa, sillä he molemmat olivat meidän maamiehiämme. Jumala olkoon minulle syntiselle armollinen! Toinen oli kukoistava kuin ruusu. Seuraavana päivänä tuli hän kalpeaksi kuin lakana. Sitten haudattiin heidät aivan lämpösinä… Viinaa!
Syntyi muutaman hetken painavalta äänettömyys. Talonpojat katselivat ihmetellen toisiaan.
– Mitä sinä lörpöttelet? – kysyi joku.
– Hän puhuu omantuntonsa kanssa.
– Sota on syynä siihen, että juodaan – mutisi Bartek.
Hän otti kulauksen ja sitten taas toisen. Hän istui hetken synkästi äänettömänä, sitten sylkäsi hän ja hänen hyvä tuulensa palasi yht'äkkiä.
– Oletteko kenties puhuneet Steinmetzin kanssa? Minä olen. Hurraa!
Juokaa… Kuka maksaa? Minä.
– Vai sinä maksat, juoppolalli! – kuului Magdan ääni. Minä maksan sinulle, siitä voit olla varma!
Bartek katseli tuijottavin silmin vaimoaan.
– Oletko kenties puhunut Steinmetzin kanssa? Mikä sinä olet?
Sen sijaan että olisi vastannut, kääntyi Magda kuulijain puoleen ja alkoi voivotella:
– Oi, te ihmiset, te ihmiset, ettekö näe minun häpeääni ja minua onnettomuuttani? Hän on tullut kotia ja minä iloitsin siinä uskossa, että hän oli hyvä mies kuin ennenkin, mutta nyt hän on tullut juovuksissa kotia. Hän on unohtanut Jumalansa ja puolan kielen. Hän pani maata haihduttaakseen päihtymystä, hän selveni, mutta nyt juo hän uudestaan ja maksaa kätteni työllä. Mistä olet sinä ottanut rahat? Eikö se ole minun omaisuuttani? Oi, te ihmiset, hän ei ole enää katoolilainen eikä ihminen, ei, hän on saksalainen lurjus, joka lörpöttelee saksaa ja väijyilee kansan turmiota. Hän on kehno raukka, hän on…
Nyt alkoi Magda itkeä, hänen äänensä tuli kimakkaammaksi ja hän jatkoi:
– Hän oli raukka, mutta hän oli hyväluontoinen! Mitä ovat he hänestä nyt tehneet? Minä olen odotellut häntä yöt päivät. Ei ole enää lohdutusta, ei sääliä. Kaikkivaltias Jumala! Noin kehnoksi piti sinun tulla!
Viimeiset sanat lausui hän niin surkealla äänellä, että tuntui kuin hän olisi laulanut. Mutta Bartek vastasi:
– Hiljaa! taikka saat vasten suutasi.
– Lyö vaan, lyö pää minulta poikki, lyö nyt heti, lyö minut kuoliaaksi, tapa minut! – huusi vaimo kiihkoisesti, ojensi kaulansa esille ja kääntyi talonpoikain puoleen:
– Katsokaa päälle!
Mutta talonpojat alkoivat lähteä pois. Pian oli kapakka tyhjä, ja ainoastaan Bartek ja hänen vaimonsa, joka yhä seisoi kaula eteenpäin nojassa, olivat jälellä.
– Miksi ojennat henkitorveasi, aivan kuin hanhi? – mutisi Bartek. – Mene kotia!
– Lyö! – sanoi Magda uudestaan.
– En totta lyökkään, – vastasi Bartek ja pisti kädet lakkariinsa.
Kapakan isäntä, joka tahtoi saada riidan loppuun, sammutti ainoan tuvassa palavan kynttilän. Syntyi pimeä ja hiljaisuus. Hetken kuluttua kuului Magdan nyyhkyttävä ääni pimeästä:
– Lyö!
– En totta lyökkään, – vastasi Bartek ylväkkäällä äänellä.
Kuun valossa saattoi nähdä kaksi haamua, jotka kulkivat kotia kapakasta. Toinen niistä kulki edellä ja valitti kuuluvalla äänellä. Sen jälessä seurasi pää alespäin hyvin nöyränä Gravelotten ja Sedanin voittaja.