– Vai niin – tekö tahdotte Magdan kynsiinne! – ärjyi Bartek ja yhdellä harppauksella oli hän jälleen heidän kimpussaan.
Mutta nyt olivat hänen toverinsa jo saavuttaneet hänet. Tiheässä pensastossa syntyi hurja käsikahakka mies miestä vastaan, kiväärin tukit aseina – hevosten astuntaa ja taistelijain läähättävää hengitystä kuului. Bartek taisteli yhäti. Ruudin savusta ja mullasta mustana, veren tahraamana, pikemmin villipedon kuin ihmisen näköisenä, ryntäsi hän eteenpäin ja tappoi kaikki mitä hän tapasi, särki kivääreitä ja murti pääkalloja. Hän niitti koneen hirveästi väliäpitämättömällä nopeudella. Kuin hän sai lipunkantajan käsiinsä, tarttui hän hänen kurkkuunsa rautakovilla sormillaan. Lipunkantajan silmät pullistuivat kuopistaan, hänen kasvonsa pöhöttyivät, hänen äänensä korahti kerran ja lippu putosi hänen käsistään…
– Hurraa! – huusi Bartek, nosti lipun ja liehutti sitä ilmassa.
Se oli tämä lippu, jonka Steinmetz alhaalta laaksosta oli nähnyt laskeutuvan. Mutta hän saattoi nähdä sen vaan silmänräpäyksen, sillä heti seuraavassa mursi Bartek saman lipun tangolla pään, jota peitti kultareunainen upseerilakki.
Sillä välin olivat hänen toverinsa rynnänneet eteenpäin. Bartek jäi hetkeksi yksikseen. Hän repi lippukankaan erilleen, kätki sen rinnalleen, tarttui molemmin käsin tankoon ja alkoi juosta toveriensa perään. Joukko turkoseja, jotka ulvoivat varsin kauheasti, pakeni mäellä olevien patteriain huipuille. Heidän jälessään puolalaiset sotilaat, kiljuen ja lyöden heitä kiväärin päillä ja pistimillä. Zuavit, jotka seisoivat tykkien luona, tervehtivät heitä kiväärintulella.
– Hurraa, – huusi Bartek.
Sotamiehet olivat saapuneet vallitusten luo. Syntyi käsikahakka. Samalla kertaa saapui toinen Posenin rykmentti avuksi. Lipputangosta tuli nyt Bartekin käsissä helvetillinen ase. Joka isku teki aukon tiheästi suljettuihin ranskalaisiin riveihin, jotka joutuivat kauhistuksen valtaan. Mihin Bartek vaan tuli, pakenivat he. Hetki sen jälkeen ratsasti Bartek ensi kerran elämässään valloitetulla tykillä kuin jos se olisi ollut tamma hänen kotonaan Pognembinissä.
Mutta ennen kuin muut sotilaat olivat ennätneet seurata häntä, ratsasti hän jo toisella. Aivan sen viereen oli hän tappanut toisen lipunkantajan.
– Eläköön Bartek! – huusivat sotilaat.
Voitto tuli täydellinen. Kaikki mitraljöösit oli valloitettu. Pakeneva jalkaväki oli toisen mäen rinteellä kohdannut preussiläisen rykmentin ja antautunut.
Sitä takaa ajaessaan oli Bartek ottanut kolmannen lipun.
Häntä ansaitsi katsoa, kuin hän väsyneenä, verisenä ja likaisena, puuhkuen kuin palkeet sepän pajassa, kolme lippua olkapäillä, yhdessä maitten sotilaitten kanssa kulki mäkeä ales. Mitä, herranen aika, välitti hän nyt ranskalaisista! Hänen vieressään kävi Wojtek, täynnä naarmuja ja nirhamia.
– Mitä sinä olet oikeastaan jutellut? – sanoi Bartek hänelle. Jäniksiähän ne ovat kaikki. Ei niissä ole miehuutta ollenkaan. Sekä sinua että minua he ovat raapineet kuin kissan penikat, mutta siinä kaikki.
– Kuka saattoikaan aavistaa, että sinä olisit niin julma heille, – vastasi Wojtek, joka oli nähnyt Bartekin urhotyöt ja nyt alkoi katsella häntä toisilla silmillä.
Kuka ei olisikaan nähnyt noita urhotöitä! Kaikki rykmentin sotamiehet ja suurin osa upseeria. Kaikki katselivat nyt ihmetellen tuota rotevaa miestä, hänen ihmeellisiä vaaleankeltaisia viiksiään ja tuijottavia silmiään. – "Ach Sie verfluchter Polake!"8 sanoi majuri itse hänelle ja nipisti häntä leikillisesti korvasta, samalla kuin Bartek pelkästä ilosta irvistäen nauroi leveän, tyytyväisen naurun.
Kuin rykmentti taas oli mäen juurella, osotti majuri häntä everstille ja eversti itse Steinmetzille.
Tämä katsoi lippuihin, käski kokoamaan ne ja alkoi tarkastella Bartekia. Bartek seisoo suorana kuin kynttilä, tekee kunniaa kiväärillä, samalla kuin vanha kenraali katselee häntä ja nyökkää suostumukseksi päätään. Lopuksi käy hän keskustelemaan everstin kanssa. Selvään kuuluu sana "alaupseeri" useita kertoja.
– Liian tyhmä, Teidän Ylhäisyytenne, – vastaa majuri.
– Koetelkaamme, – sanoo Hänen Ylhäisyytensä, kääntää hevostaan ja lähestyy Bartekia.
Bartek tietää tuskin itse, mitä hänelle tapahtuu. Jotakin aivan tavatonta Preussin sotajoukossa: kenraali tahtoo ryhtyä keskusteluun tavallisen sotilaan kanssa. Hänen Ylhäisyytensä tekee sen sitä helpommin, kuin hän osaa puolan kieltä, ja onhan tuo sotamies valloittanut kolme lippua ja kaksi tykkiä.
– Mistä olet kotosin? – kysyy kenraali.
– Pognembinistä, – vastaa Bartek.
– Hyvä. Nimesi?
– Bartek Slovik.
– Ihminen – selittää majuri.
– Ihminen, – vakuuttaa Bartek.
– Tiedätkö, minkä tähden taistelet ranskalaisia vastaan?
– Kyllä kai, Teidän Ylhäisyytenne.
– Sanoppa se!
Bartek alkaa änkyttää: sen tähden että … sen tähden että… yht'äkkiä muistuvat Wojtekin sanat hänen mieleensä. Hän päästää ne uljaasti ulos suustaan, ettei joutuisi pulaan:
– Sen tähden että hekin ovat saksalaisia, mutta vaan paljoa suurempia lurjuksia.
Vanhan Ylhäisyyden suun pielissä alkaa nykähdellä aivan kuin häntä haluttaisi nauraa. Mutta hetken kuluttua kääntyy hän majurin puoleen ja sanoo:
– Te olitte oikeassa!
Bartekimme seisoo yhä suorana kuin kynttilä, tyytyväisenä, sydämmellisesti tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan.
– Kuka on tänään voittanut tappelun? – kysyy kenraali taas.
– Sen olen minä tehnyt, Teidän Ylhäisyytenne! vastaa Bartek arastelematta.
– Niin niin, – se on kyllä totta. Tässä saat palkintosi. Vanha sotilas ottaa rautaristin omalta rinnaltaan, kumartuu ales ja kiinnittää sen Bartekin rintaan. Kenraalin hyvä tuuli tarttuu aivan luonnollisesti everstiin, majuriin, kapteeniin, aina alaupseereihin saakka. Kenraalin ratsastettua pois, antaa eversti puolestaan Bartekille kymmenen taaleria, majuri antaa hänelle viisi, j. n. e. Kaikki uudistavat hymyillen hänelle, että hän on voittanut tappelun, niin että Bartek luonnollisesti on seitsemännessä taivaassa.
Mutta ihmeellistä, Wojtek ainoastaan ei ole tyytyväinen sankariimme.
Iltasella, kuin molemmat istuivat leirillä ja Bartekin jalo naama oli yhtä täynnä makkaroita kuin makkara herneitä, ryhtyi Wojtek puhumaan hyvin vakavalla äänellä:
– Kuules, Bartek, – olet sentään pässinpää, oikea pässinpää!
– Miten niin? – mutisi Bartek.
– Mitä sinä oikeastaan kerroit kenraalille, että ranskalaiset ovat saksalaisia?
– Mutta, – sinähän itse olet sanonut niin.
– Mutta sinun olisi tarvinnut muistaa, että kenraali ja upseerit itse ovat saksalaisia.
– Olkoon vaan, – mutta mitä se asia siihen kuuluu?
Wojtek alkoi änkyttää:
– Sentähden että … vaikka ne itse ovatkin saksalaisia, niin ei sitä sentään tarvitse sanoa heille vasten naamaa, sillä ainahan se on vähän sopimatonta…
– Mutta ranskalaisistahan sen sanoin enkä heistä.
– Niin kyllä, mutta koska nyt…
Wojtek keskeytti puheensa yht'äkkiä. Selvää oli, että hän tahtoi sanoa jotakin muuta, että hän tahtoi selittää Bartekille, ettei pidä puhua pahaa saksalaisista saksalaisten läsnäollessa, mutta siihen se jäi.
V
Vähän aikaa sen jälkeen toi kuninkaallinen Preussin posti seuraavan kirjeen Pognembiniin:
"Jesus Kristus ja hänen pyhä äitinsä olkoon kiitetty! Kaikkein rakkahin Magda! Kuinka voit sinä ja kuinka kotona voidaan? Sinä saat olla rauhassa lämpimässä vuoteessasi kuin minun pitää tapella tässä kauheassa sodassa. Me olemme olleet suuren linnoituksen luona, jonka nimi on Metz, ja siellä oli suuri tappelu, ja minä olen antanut ranskalaisille selkään, niin että koko jalka-ja tykkiväki on sitä ihmetellyt. Ja kenraali itse on ihmetellyt ja sanonut, että minä olen voittanut tappelun ja antanut minulle ristin. Nyt kunnioittavat sekä upseerit että alaupseerit minua suuresti, ja harvoin he haukkuvat minua. Niin marssimme eteenpäin ja niin oli toinen tappelu, mutta minä olen unohtanut kaupungin nimen, ja siellä annoin minä myöskin ranskalaisille selkään ja valloitin neljännen lipun ja hyvin hienon everstin nostin minä satulasta ja otin vangiksi. Mutta kun meidän rykmenttimme nyt lähetetään kotia, niin on alaupseeri sanonut minulle, että minun tulee kirjoittaa pyyntö ja jäädä sotajoukkoon, sillä harvoin tosin saa maata sodassa, mutta sitä vastoin on runsaasti ruokaa, ja viiniä on saatavana joka paikassa, sillä väestö on rikasta. Joka kerta kuin me olemme polttaneet kylän, emme ole säästäneet lapsia tahi vaimoja enkä minä myöskään. Kirkkoja olemme myöskin vähän kärventäneet, sen tähden, että väki täällä on katoolilaista. Jotenkin moni niistä tuli samalla kertaa paistetuksi. Nyt menemme itse keisaria vastaan ja sitten loppuu sota. Mutta katso sinä talon ja Franekin perään, sillä jos et sinä sitä tee, niin puhkaisen minä sinulta mahan, niin että sinä opit tuntemaan, millainen mies minä olen. Minä suljen sinut Jumalan huomaan.
Bartek Slovik."
Bartek oli mieltynyt sotaan ja alkoi sitä pitää aivan kuin käsityönä. Hän oli saanut suuren itseluottamuksen ja meni tappeluun niin kuin hän ennen oli mennyt työhönsä kotona Pognembinissä. Joka tappelun jälkeen lensi mitalia ja ristiä hänen rintaansa, ja vaikkei hänestä tullut alaupseeria, pidettiin häntä yleisesti rykmentin arvokkaimpana sotamiehenä. Hän oli aina tottelevainen niin kuin ennen ja hänellä oli koko se sokea rohkeus, joka on ihmisellä, joka ei välitä vaarasta ollenkaan. Tämä rohkeus ei nyt enää, niin kuin alussa, syntynyt raivosta. Nyt sillä oli perustuksensa sotamiehen käytännössä ja itseluottamuksessa. Sitä paitsi kestivät hänen jättiläisvoimansa helposti kaikki ponnistukset, marssit ja vaivat. Hänen toverinsa uupuivat hänen sivullaan, hänelle itselleen ei koskaan tapahtunut mitään vahinkoa; hän tuli yhä hurjemmaksi ja muuttui aina julmemmaksi preussiläiseksi sotamieheksi. Nyt hän ei enää tyytynyt antamaan ranskalaisille selkään, vaan hän vihasikin heitä samalla. Myöskin hänen muut näkökantansa muuttuivat. Hänestä tuli sotilas kiireestä kantapäähän saakka ja sokeasti hän ihmetteli arvossa ylempiä.
Seuraavassa kirjeessä kirjoitti hän Magdalle:
"Wojtek revittiin keskeltä kahtia, mutta sitä juuri sanotaankin sodaksi, ymmärrätkös? Hän olikin lurjus, sillä hän sanoi, että saksalaiset olivat ranskalaisia, kuin he kuitenkin ovat ranskalaisia ja me olemme saksalaisia".
Magda moitti häntä niin hyvin kuin voi ja vastasi hänen molempiin kirjeihinsä:
"Rakkain Bartek! Sinä, joka olet minuun vihitty pyhän alttarin edessä! Jumala rankaisee sinua! Sinä itse olet pakanallinen koira, kuin sinä yhdessä tuon roistoväen kanssa tapat katoolilaisia. Sinä että ymmärrä, että seuralaisesi ovat luteerilaisia, ja sinä, katoolilainen, autat heitä. Sinä tahdot sotaa, maankuljeksija, sillä silloin sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin tapella, juoda ja tehdä väärin muille. Sinun ei enää tarvitse paastota, vaan polttaa kirkkoja. Jospa tulisitkin helvetissä paistetuksi, kuin vielä lisäksi ylvästelet kaikesta tuosta, etkä säästä vanhuksia etkä lapsia. Ajattele sentään, mitä on kultakirjaimilla Puolan kansalle kirjoitettuna meidän pyhässä uskossamme, maailman alusta tuomiopäivään saakka, jona päivänä korkein Jumala ei sääli sellaisia konnia, ja varo itseäsi turkkilainen, etten ruhjoa pääkalloasi. Minä lähetän sinulle viisi taaleria, vaikka puutteeni onkin suuri, sillä minä tuskin voin tulla toimeen ja talous menee taakse päin. Minä syleilen sinua rakas Bartek.
Sinun Magdasi."
Tämän kirjeen sisällys ei tehnyt suurta vaikutusta Bartekiin. Akka ei ymmärrä virka-asioita, vaan sekaantuu kaikkeen, ajatteli hän. Ja hän soti vanhalla tavallaan. Hän kunnosti itseään melkein joka tappelussa, niin että hän tuli vieläkin etevämpäin miesten huomioon, kuin Steinmetzin. Kuin vihdoinkin suuresti harvenneet Posenin rykmentit lähetettiin pois, syvälle Saksanmaahan, jätti hän alaupseerin neuvosta pyynnön ja jäi sotaväkeen. Sen tähden oli hän joutunut Pariisin edustalle.
Hänen kirjeensä olivat täynnä ranskalaisten halveksimista. "Joka ainoassa tappelussa pötkivät he pakoon kuin jänikset". Se olikin totta. Mutta piiritys ei häntä miellyttänyt ollenkaan. Pariisin luona täytyi hänen maata kokonaisia päiviä juoksuhaudoissa ja kuunnella tykkien jyskettä. Usein piti tehdä vallituksia, ja hän tuli sateesta märäksi. Sitä paitsi ikävöi hän vanhaa rykmenttiään. Siinä, mihin hän nyt omasta tahdostaan oli siirretty, oli hänen toverinaan suurimmaksi osaksi saksalaisia. Hän oli tosin oppinut vähän saksaa kotona tehtaissa, mutta varsin vähän. Nyt alkoi hän sitä äkkiä oppia. Kuitenkin kutsuttiin häntä rykmentissä puolalaiseksi häräksi, ja ainoastaan hänen kunniamerkkinsä ja suuret nyrkkinsä suojelivat häntä pahemmasta pilasta. Muutamien tappelujen jälkeen hän kuitenkin saavutti uusien toveriensa kunnioituksen ja alkoi vähitellen perehtyä heidän seuraansa. Vihdoin alettiin häntä pitää omana miehenä, niin paljon kunniaa hankki hän rykmentille. Bartek piti sitä aina loukkauksena, jos joku puolan kielellä kutsui häntä "Niemieriksi" – saksalaiseksi, – mutta itse kutsui hän itseään ranskalaisiin nähden "Ein Deutscher" (saksalainen). Se oli hänen mielestään ihan toista ja sitä paitsi hän ei tahtonut olla kaikkia muita pahempi.
Tapahtui seikka, joka olisi antanut hänelle paljon ajattelemista, jollei ajatteleminen yleensä olisi ollut niin vaivaloista hänen sankariaivoilleen. Kerran komennettiin pari komppaniaa hänen rykmentistään muutamia ranskalaisia joukkoja vastaan. Asetuttiin väijyksiin ja ranskalaiset joutuivat kiinni. Mutta tällä kertaa ei Bartek nähnyt punalakkisia, jotka ensi laukauksen kuultuaan läksivät pakoon, sillä osastoon kuului vanhoja sotilaita, yhden ja toisen rykmentin sekä muukalaislegionan jätteitä. Vaikka he olivat piiritetyt, puolustivat he itseään yksipäisesti ja tekivät vihdoin pistinhyökkäyksen murtaakseen itselleen tien preussiläisten sotamiesten rivien läpi, jotka ympäröivät heidät. He hyökkäsivät niin kiivaasti, että osa pääsi läpi eivätkä muutkaan antautuneet eläviltä, sillä he tiesivät, mikä kohtalo heitä odotti. Se komppania, jossa Bartek palveli, sai sen tähden kiinni vaan kaksi. Iltasella pantiin he metsänvartijan tupaan. Seuraavana päivänä he ammuttaisiin. Muutamia sotamiehiä oli ulkopuolella vahdissa, Bartek sijoitettiin tupaan käsistään sidottujen vankien luo, lähelle ikkunaa, jonka ruudut oli rikki lyöty.
Toinen vangeista oli vanhanpuoleinen mies; hänen viiksensä olivat harmahtavat ja kasvonsa eivät näyttäneet pitävän väliä mistään. Toinen näytti olevan vähän kolmannella kymmenellä, parta oli tuskin päässyt kasvamisen alkuun ylähuulessa, ja hänen kasvonsa olivat pikemmin tytön, kuin sotamiehen kasvon kaltaiset.
– Vai niin, tässä on nyt kaiken loppu, – sanoi nuorempi hetken kuluttua, – kuula otsan läpi; … sitten on loppu!
Bartek sai iskun, niin että kivääri kolisi hänen käsissään; – nuori mies puhui puolan kieltä.
– Minä en välitä mistään mitään, – vastasi toinen halveksivalla äänellä. – Jumala tietäköön, että kaikki on minulle aivan yhdentekevää. Minä olen jo kärsinyt niin paljon, että minulla on jo siitä tarpeeksi.
Bartekin sydän tykytti kiivaammin univormun alla.
– Tulehan nyt kerrankin järkihisi – ryhtyi vanhus uudestaan puheesen, – mitään ei voi tehdä. Kuin sinä pelkäät, niin koeta ajatella jotakin muuta, tahi pane maata. Elämä on kurjaa. Niin totta kuin Jumala minua auttaa, en minä välitä mistään.
– Minun tekee niin pahaa äitini tähden, – vastasi siihen nuorempi.
Hillitäkseen mielenliikutustaan ja rohkaistakseen itseään, hän alkoi viheltää. Yht'äkkiä keskeytti hän ja huusi hurjassa epätoivossa:
– Oi Jumalani sentään, … enhän edes ole sanonut jäähyväisiä hänelle!
– Olet siis lähtenyt salaa kotoasi?
– Olen. Minä ajattelin, että saksalaiset kyllä joutuisivat tappiolle, ja siitä olisi apua kotolaisilleni siellä Posenissa.
– Niin minäkin ajattelin…
Vanhus viittasi kädellään ja lisäsi jotakin ihan hiljaa, mutta hänen sanansa sekaantuivat tuulen huminaan.
Yö oli kylmä. Hienoa sadetta tuli aika ajottain sisään ikkunasta; metsä ulkopuolella oli musta kuin paari vaate. Sisällä tuvan nurkissa vinkui tuuli ja ulvoi uunissa kuin koira. Nurkassa, tuulen suojassa oleva lamppu heijasti epätasaista valoa tupaan, mutta Bartek juuri ikkunan vieressä oli kokonaan pimeässä.
Kenties olikin parasta, etteivät vangit nähneet hänen kasvojaan. Hänen tilansa oli varsin kummallinen. Alussa valtasi hänet kummeksiminen ja hän tuijotti levitetyin silmin vankeihin, samalla kuin hän turhaan koetti ymmärtää, mistä he puhuivat. Olivathan he tulleet antamaan saksalaisille selkään Posenissa olevien kotolaisten eduksi, ja hän taas kuritti ranskalaisia aivan samassa tarkoituksessa! Mitä se merkitsi? Mitä hän, mies parka, ajattelisi kaikesta tuosta? Puhuttelisiko hän heitä sanoakseen heille, että hän oli heidän kansalaisiaan, ja että hän sääli heitä. Tuntui aivan kuin hänen henkeään olisi ahdistanut. Mitä hän sitten sanoisi heille? Vapauttaisiko hän heidät kenties? Mutta silloin hän itse tulisi ammutuksi! Mikä kumma sitten vaivaa häntä? Sääli on vähällä tukehduttaa hänet, niin että hän ei voi pysyä paikallaan.
Tavaton, ihmeellisen voimakas kaipaus tulee lentäen häntä vastaan – juuri kotoa Pognembinistä. Tuntematon ääni hänen sotilasrinnassaan huutaa hänen sydämmensä syvyydestä: "Bartek, vapauta kansalaisesi! Nehän ovat omaa kansaasi!" Ja samalla kaipaa hänen sydämmensä kotia, Magdaa ja Pognembiniä voimakkaammin kuin koskaan ennen. Nyt hän on saanut tarpeeksensa Ranskasta, sodasta ja tappeluista. Aina selvemmin kuuluu ääni: "Bartek, vapauta kansalaisesi!" Kirotkoon Jumala koko tämän sodan! Rikotusta ikkunasta kurkistaa musta metsä sisään ja suhisee aivan kuin kotona Pognembinissä ja tässä suhinassa kuuluu saman äänen kuiskaus:
– "Bartek, vapauta kansalaisesi!"
Mitä oli hänen tehtävä? Paetako heidän kanssaan metsään? Niin, mitä muuta! Koko hänen preussiläinen kurinsa peljästyi tätä ajatellessa. Isän ja Pojan nimeen! Ei, nyt oli ristinmerkki tehtävä. Hänkö, sotamies, karkaisi? Ei koskaan!
Metsän suhina käy yhä kovemmaksi ja tuulen puuskat ulvovat yhä surkeammin.
Silloin lausuu vanhempi vangeista yht'äkkiä:
– On aivan sama tuuli kuin kotona meillä syksyllä…
– Jätä minut rauhaan! – rukoilee nuorempi tuskallisella äänellä. Mutta kohta sen jälkeen uudistaa hän koneellisesti sanat: "Kotona, kotona! Oi, Jumala varjelkoon meitä!"
Syvä huokaus sulautui tuulen suhinaan ja vangit ovat taas ääneti.
Väristys jäätää Bartekia. On harmittavaa, kuin ei voi selvittää itselleen, mikä oikeastaan vaivaa. Vaikkei Bartek koskaan ennen ollut mitään varastanut, niin tuntui hänestä kuitenkin kuin jos hän nyt olisi niin tehnyt, ja kuin jos hän pelkäisi joutuvansa kiinni. Ei mikään uhkaa häntä, ja kuitenkin hän pelkää. Jalat vapisevat hänen allaan, kivääri on kärsimättömän raskas, ja jotakin lämmintä kohoaa hänen kulkkuunsa kuin pidätetty itku. Tapahtuuko se Magdan tahi Pognembinin tähden? Molempien tähden tietysti, mutta nuori vanki käy myös niin hänen sääliksensä, ettei hän tiedä mitä tehdä.
Väliin tuntuu hänestä, kuin jos hän nukkuisi ja näkisi unta. Tuulen puuskat ulkona käyvät yhä voimakkaammiksi ja tuulen suhinassa kuulee hän yhä selvemmin merkilliset äänet.
Yht'äkkiä kohoaa joka hiuskarva hänen päässään. Hän on näkevinään jotakin metsän syvässä, kosteassa pimennossa, joka huokaa ja nyyhkyttää ja alati huutaa: "kotona, kotona meillä!"
Bartek alkaa pelätä ja lyö kiväärin päällä alttiaan, tointuakseen. Niin tulee hän taas tuntoihinsa. Hän katselee ympärilleen, vangit lepäävät nurkassa, lamppu leimuaa, tuuli ulvoo, kaikki on niin kuin tulee olla. Valo lankeaa nyt suorastaan nuoren vangin kasvoille, täydellisille lapsen- ja tytönkasvoille. Hänen silmänsä ovat kiinni ja olkia on hänellä pään-alusenaan. Hän näyttää jo kuolleelta.
Niin pitkälle kuin Bartek voi muistella taaksepäin, ei sääli ollut koskaan häntä niin vaivannut kuin nyt. On aivan selvää, että jokin painaltaa hänen kurkkuaan, on aivan varmaa, että itku kohoaa hänen rinnastaan.
Vanhempi vanki kääntyy vaivoin toiselle korvalleen ja sanoo:
– Hyvää yötä, Wladek.
Hiljaisuus syntyy. Kuluu tunti ja Bartek voi hyvin pahoin. Tuuli soi kuin urut kotona Pognembinin kirkossa. Vangit makaavat äänettöminä. Yht'äkkiä nousee nuorempi kyynäspäälleen ja huutaa:
– Kaarle!
– Mitä tahdot?
– Sinä et nuku?
– En!
– Niin, tiedätkös, sano niitä tahdot, mutta nyt minä haluan rukoilla.
– No, rukoile sitten!
– Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimes, lähestyköön sinun valtakuntas…
Nyyhkytys keskeytti nuoren miehen, mutta kuitenkin saattoi kuulla, kuinka katkennut ääni jatkoi:
– Tapah… tukoon… sinun… tahtos…!
Oi, Jesus, jokin alkaa huutaa Bartekin rinnassa, oi Jesus!