Pari päivää tämän jälkeen istuin huoneessani, kiiruusti kirjoitellen; äkkiä kuulin keveitä askeleita rappusissa ja äänen, joka lausui: "Aivan oikein! tämä on herra Henderson'in huone; paljon kiitoksia!" ja samalla astui huoneeseni nuori nainen, täynnä vilkkainta elävyyttä, rohkeilla sini-silmillä, kähäräisillä, ruskeilla hiuksilla ja pienellä veitikkamaisella hatulla, jossa heilui höyhen viipotin toisella korvalla. Hän tuli suorastansa minun kirjoituspöytäni ääreen ja istautui viereheni. Minä katselin häntä suurimmalla ihmetyksellä ja kummastuksella. Tämä ilmiö lehahti nauruun, tarttui käteeni ja lausui:

"Katsos tänne nyt Harry, etkö tunne minua? No, jos niin on, ystäväiseni, niin olet sinä nyt tilaisuudessa päästä tuttavuuteeni. Minä olen lukenut viimeisen sekamelskasi 'Talvitiessä' ja olen nyt tullut oppiakseni tuntemaan sinut itsesikin".

Minä yhä tuijoittelin häneen, äänettömällä ihmetyksellä.

"Kuules nyt, armas veikkoni, minä olen tullut sinua opettamaan", jatkoi hän ja siirsi istuimensa vielä lähemmäksi, laski kätensä ystävällisesti olalleni ja katseli mielistellen silmiini. Minun kauhistusta ilmoittava katseeni näkyi suuresti naurattavan häntä.

"Ha, ha, ha", nauroi hän; "no, johan minä sen heille sanoin? Sinä et vielä ole puoleksikaan kuorestasi päässyt, etkä siis vielä hetkiin tätä kuortasi jättävä. Sinä puolustat nais-emansipationia, mutta, voi poika parka! sinä et aavistakaan mitä sillä tarkoitetaan; et rahtuakaan sinä siitä ymmärrä, poikaiseni! Myönnä se", sanoi hän taputellen olkaani ja silitellen hiuksiani.

"Se on kyllä totta, rouvaseni, minä sen kyllä myönnän. Mutta minulla ei ole kunnia – — —" sanoin minä epäillen.

"Sinulla ei ole kunnia tuntea minua, oli aikomuksesi sanoa; no hyvä, juuri tuon opin saat sinä nyt. Minä luin kappaleesi 'Talvitiessä' ja ajattelin itsekseni: tuo poika on vielä pakanallisessa pimeydessä, mutta minä tahdon oitis rientää häntä valaisemaan. Sinun aikeesi on hyvä, Harry, mutta aine on niin laaja, ett'et sinä ole voinut sitä läpitunkea. Huomaa lapsukaiseni! Sinä et ole nainen, niinkuin minä olen; siinä on eroitus".

Nyt kysyn kultakin lukijalta, mitä ujon nuoren miehen, joka on oppinut kunnioittamaan naista melkeen Jumaluutena, tulee tehdä, kun hän äkkiä sattuu naisen pariin, noin hämmästyttävässä suhteessa. Olin kyllä kuullut puhuttavan Audacia Dangereyes'tä aivan merkillisen omituisena olentona, mutta en kuitenkaan luullut joutuvani noin kursastelematta ja ilman mitään valmistusta hänen tuttavuuteensa.

"Ota vaari nyt, poikaseni", sanoi hän, "viidessä minuutissa tahdon todistaa, että olet puhunut asiasta, jota sinä et vähintäkään ymmärrä. Olet sokealla tavallasi vaatinut naisille vapautta ja yhden-arvoisuutta – sanalla sanoen samaa vapautta naisille kuin miehilläkin on. No hyvä! Nyt tulee luoksesi nainen, joka käytännöllisesti käyttää oikeuksiansa, juuri samoin kuin mieskin tekisi. Minä vaadin itselleni oikeutta polttaa tupakkaa ja ryypätä, tulla luoksenne teitä tervehtimään ja viettämään hupaista hetkeä kanssanne, milloin vaan tahdon, käskeä teitä tulemaan minua tervehtimään asunnossani j.n.e. Tässä on nimikorttini. Kutsu minua Dacia'ksi, jos vaan tahdot, minä inhoan kaikkea kursastelemista. Tule luokseni tupakoimaan tänä iltana! Etkö tahdo tulla? Minä asun mitä somimmassa, pienessä huoneessa. Mitä maksat huoneestasi? No, tahdotko tulla?"

"Todella, – neiti, – kiitoksia – — —"

"Kutsu minua Dacia'ksi vaan, mutkistelematta. Niinkuin jo sanoin, inhoan kaikkea kursastelemista. Kohtele minua aivan kuin toveriasi. Mutta myönnä nyt, että sinua sitovat vielä nuo inhoittavat, vanhat tavat, jotka sortavat naisia niin, että heidän voimansa vihdoin uupuvat. Sinä kuulut tuohon teeskentelevään joukkoon, joka saarnaa naisen vapaudesta, mutta joka toki pitää naista vangittuna kultaisissa häkeissä, kanarialinnun tavoin, ja sinä peljästyt omia mietteitäsi, kun näet todella vapaan naisen käytännöllisesti panevan ne toimeen. Näetsen, minä olen nainen, jolla on uskallusta ei ainoastaan puhua, vaan myöskin toimia. Miksi ei nainen saisi käydä miehiä tervehtimässä aivan yhtähyvin kuin he saavat kodissansa odottaa kunnes miehet tulevat heidän luoksensa. Minä tiedän ett'et hyväksy tätä, minä kyllä näen ett'et sitä tee; mutta se on vaan seuraus siitä että vielä olet vanhain tapain orjana. Mutta minä pakoitan sinut pitämään minusta, vastoin tahtoasikin. No, älä nyt luovu perus-aatteistasi, vaan myönnä minulle oikeuteni naisena ja ihmisenä."

Minä olin niin hämmästynyt ja harmistunut, että jouduin aivan hämille. Ovi aukeni ja Jim astui nyt sisään. Ensi silmäyksellä huomasi hän tilani, ja erinomaisen veitikkamaisella, ilveellisellä katsannolla teki hän pienen pyörähdyksen naisen seljän takana. Tämä kääntyi ympäri, kun Jim häntä läheni.

"Ihanin suvustanne, – moniaita vähäpätöisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, – mikä onnellinen sattumus sallii meille tämän miellyttävän kohtauksen?"

"Oh, katsos Jim'iä, sinäkö se oletkin?" vastasi nainen.

"Olen kun olenkin" sanoi Jim, ja istahti ystävällisesti hänen viereensä. "No, mitäs kuuluu naisellisuuden loistavimmalle edustajalle – kiiluvalle pohjan-tähdelle – Aurora Borealis'elle – ihanimmalle kaikista ihanista? Onko tuo pieni sydän-parka jo saavuttanut kaikki oikeutensa? Ryypynkö vai sikarin saan tarjota? Tulkaa nyt otteloon Jim'in kanssa niin saamme lystin kukontaistelun."

"Pysy alallasi hieno herraseni", sanoi Audacia, ja lahjoitti Jim'ille mitä somimman, pienen korvapuustin; "minä mieluimmin hyväilen itse. Minä olen juuri ystävällenne tässä todistanut, kuinka vähän hän ymmärtää vaimon todellisesta yhdenarvoisuudesta ja noista ihanista, autuaista ajoista, jolloin meidän oikeutemme yleisesti tunnustetaan ja me, niinkuin miehetkin, saamme toimia, mitä vaan itse tahdomme. Uskaltaisinpa lyödä veikkaa, ett'ei yksikään noista van Arsdel'in neideistä uskaltaisi tehdä, mitä minä nyt teen. Mutta me aukaisemme tien, herraseni, me aukaisemme tien. Vielä tuleepi aika, jolloin kaikki naiset ovat yhtä vapaita kuin miehetkin, ja voivat elää yhtä ujottomasti, etsiä samoja huvia ja tehdä itsensä onnellisiksi, juuri samoin kuin miehetkin."

"Jumala meitä varjelkoon!" sanoin hiljaa itsekseni.

"Rakas Audaciani", sanoi Jim, "suothan minun muistuttaa ensiksikin, että miehillä myöskin pitää oleman vapautensa etsiä huvia, ja suothan, lumoava kaunotar, minun huomauttaa, ett'ei pidä kaataa uutta viiniä vanhaan astiaan, niinkuin raamattu sanoo. Nyt on asian laita sellainen, että Harry ystäväni – suo anteeksi sanani – on vanha astia, johon, luullakseni, olet nyt jo kaatanut niin paljon uutta viiniä kuin hän sietää. Kun me kumpainenkin sitäpaitsi elämme ainoastaan paperin tahraamisella, kirjoittamisella, ja meillä nyt on sanomalehteemme kirjoitettavana pari kappaletta, joilla on kiire, ja hiisi aina, niin sanoakseni, on niiden kannoilla, jotka ovat sanomalehden toimituksessa, niin täytyy minun nöyrimmästi anoa, että te hetkeksi käännätte meistä pois teidän silmäinne lumoavan valon, ja että muutatte taivaallisen olentonne muille markkinoille."

Näin sanoessansa kietoi Jim käsivartensa Audacian vyötäryksille, talutti hänet ovelle, jonka hän paiskasi auki ja saattoi siten Audacian ulos varsin juhlallisesti, nöyrällä kumarruksella.

"Seis!" huusi hän, "ette lykkää minua noin helposti pois tieltänne.

Enhän vielä ole toimittanut asiaanikaan, jonka vuoksi oikeastaan tänne tulin. Teidän täytyy kumpaisenkin tilata minun sanomalehteäni:

'Emansipeerattu nainen'".

"En voi sitä tehdä, sä taivainen lumotar", sanoi Jim; "olen liian köyhä – mylly ei käy, – vesi on varsin vähässä – vähiä vaativa ansioni on vielä palkitsematoin! Odota kunnes laivani tulee valkamaan, silloin tilaan mitä vaan haluat".

"Ohhoo, luuletko niin vähällä minusta pääseväsi. Ohoh! Johan minä sanoin sen; minä olen tullut tänne saadakseni yhden tilaajan lisää, enkä todellakaan ai'o hievahtaakaan täältä ennenkuin olen onnistunut. No nyt Harry", sanoi hän käteeni tarttuen, "kirjoita nyt nimesi tuohon, niin olet oikein hyvä poika".

Tuskissani kirjoitin nimeni ja Jim seisoi vieressäni nauraen.

"Joudu, Jim, kirjoita nimesi tähän, jotta kerrankin pääsemme tästä kiipeleestä", sanoin minä. "Hyvä! 'helisevät' pöytään, – viisi dollaria kummaltakin!"

Koneen tapaisesti tottelimme kumpainenkin.

"Hyvä, hyvä!" sanoi hän ystävällisesti; "olkoonpa tämä nyt kylliksi tällä kertaa. Hyvästi, hyvästi herrat!"

Tämän sanoessansa liiteli hän huoneestani, päätänsä nyökähyttäen niin, että höyhen-töyhtö heilahti.

Jim sulki äkkiä oven hänen jälkeensä.

"Jumala varjelkoon, Jim!" sanoin minä; "ken ja mikä on tämä olento?"

"Siinä näit erään tämän uuden yhteiskunnan edelläkulkijan", vastasi Jim. "Eikö ole hupaista, kun kaikki tytöt tulevat hänen kaltaisiksensa?"

"Mutta silloin meidän täytyy pitää ovemme suljettuina".

"Jim, onko mahdollista, että tämä on kunnon nainen?"

"Hän on juuri sellainen kuin näet hänen olevan", sanoi Jim. "Jos hän on kunnon nainen, se riippuu kunkin katsanto-tavasta. Löytyy naisia, jotka rehellisellä aikomuksella kulkevat ja hääräävät kaikkialla, missä vaan miehiä löytyy. Tämä nainen on kovasti vakuutettu siitä, että hän voipi tehdä kaikkia, mitä nuori mies Newyorkissa tekee".

"Voi taivahinen!" sanoin minä, "mitä van Arsdel'in perhe arvelisi meistä, jos se tietäisi, että hän on täällä käynyt?"

"Kaikeksi onneksi he eivät saa sitä tietää", vastasi Jim. "Tämä kaikki on seuraus siitä, että sinä olet noiden uusien mietteiden edustaja ja pyrit saamaan vaimon samalle kannalle, kuin mies on".

"No pojat, mikä nyt on tapahtunut?" kysyi Bolton, joka juuri astui sisään.

"Eipä juuri mitään; – Dacia Dangereyes on ollut täällä", vastasi Jim, "ja Harry-parka on pyörtymäisillänsä ja vaipuisi mielellänsä laattian alle. Hänellä ei vielä ole oikeaa rotua itsessänsä, vaikkapa hän kirjoittaakin muhkeat kirjoituksensa yhdeksännestätoista vuosisadasta".

"Minä olen kirjoittanut naisista", sanoin minä, "enkä tuollaisista olennoista. Jos olisin vakuutettu, että suuremman vapauden myöntäminen ja paremman kehkeytymis-tilaisuuden hankkiminen naiselle muuttaisi hänet tuollaiseksi hirviöksi, kuin neiti Dacia on, niin olkaa varmat, ett'ette koskaan näkisi minun sitä edistävän".

"No, rauhoitu nyt, Harryseni", sanoi Bolton; "sinä et ole ensimmäinen edistyksen sankari, jolla on ollut syytä huudahtaa: Jumala varjelkoon meitä ystävistämme! Kaikkialla, missä vaan jalon innostuksen virta valuu eteenpäin ja paisuu laitojensa yli, kaikkialla se kuljettaa mukanansa romupuita ja roskiakin. Mitä neiti Audaciaan tulee, niin on hän omituinen ilmiö nykyaikaan, jolloin kaikki kokeet elämässä ovat tehtävät ja jotka sitte pysyvät tahi lankeavat omien ansioittensa mukaan. Älä häpeä puhua totuuden puolesta sentähden, että puolihullut ja hengellisesti vaivaiset tekevät sen naurettavaksi. Totta kyllä on, niinkuin olet sanonut, että meidän pitäisi antaa naiselle vapaampi, perusteellisempi ja tarpeenmukaisempi kasvatus ja koettaa enemmän kehkeyttää hänen henkisiä voimiansa, ja totta on myöskin, että hänen pitäisi saada samat oikeudet kuin miehelläkin on; – tämä on aina yhtä totta, vaikkapa jotkut mielipuolet naiset tästä tekevätkin vääriä päätelmiä".

"Luuletko Jim", sanoin minä levottomasti, "että tämä nainen vielä toisen kerran vaivaa meitä täällä käymisellänsä?"

"Kun olemme tilanneet hänen sanomalehteänsä, niin luulen, että hän jättää meidät rauhaan, kunnes hän taas saapi jonkun hurjuuden päähänsä, jota hän tahtoo edistää".

"Tilannutko!" sanoin minä; "sen minä tein aivan pakosta, hänestä päästäkseni, sillä tilani oli mielestäni varsin tukala. Mutta minä en huoli hänen lehdestänsä enkä sallisi nimeänikään hänen listallensa. Ajatteles jos van Arsdel'in perhe saisi vihiä tuosta! Ihmiset ovat aina niin valmiit uskomaan, että perus-aatteemme menevät ylellisyyksiin. Jos rouva Wouverman, heidän Maria-tätinsä, sattumoilta saisi tuon tietää, ja meidän kohtalomme tulisi tunnetuksi heidän seurassansa, kuinka harmillista eikö tuo olisi meille!"

"Oh, älä siitä huoli", sanoi Jim. "Luulenpa että voimme pitää salaisuutemme peitossa ja sitäpaitsi ei voine tulla kysymykseenkään, että joku heistä näkisi tahi kuulisi puhuttavankaan tuosta lehdestä. Enpä usko, että he pihdilläkään uskaltaisivat siihen koskea".

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Maria-täti.

Maria-täti tuli huoneesen, jossa Eva ja Alice istuivat neulomassa. Oitis näkyi päältäkinpäin, että hän oli puuhassa, tuon järkevän, nykyaikana suuresti arvossa pidetyn mallin mukaan ylläpitääksensä tuota yhteiskunnallista avua, jota kutsutaan "vieraissa käynniksi". Hän oli aivan uupumaisillansa plyymien, kukkien, pitsien ja muiden heloittimien alla ja hänen kasvoillansa oli vielä tuo omituinen vieraissa-käynti-katsantokin. Selvään huomasi, että hän oli hymyellyt, niiannut, kysellyt "mitäs kuuluu?" ja sanonut kauniita, mielisteleviä lauseita, kunnes hän varsin oli väsynyt vaivoistansa. Myöntää täytyy, että tuo on varsin väsyttävä kristillisen hyväntahtoisuuden täyttäminen: muistaa kysellä kustakin enosta, tädistä, äidinäidistä, kustakin kapalolapsesta, kustakin nuoresta herrasta ja naisesta kolmensadan tuttavan joukossa: "miten hän jaksaa?" "mitä hänelle kuuluu?" Maria-täti täytti kuitenkin tämän velvollisuutensa sellaisella tarkkuudella, että jokaisen täytyi myöntää rouva Wouverman'in olevan erittäin miellyttävän naisen.

"No, nyt olen vihdoinkin taas täällä", lausui hän istautuen noja-tuolille. "Minä olen käynyt melkeen läpi koko tuttava-listani, taivas olkoon ylistetty!"

"Monenko luona kävitte, täti kulta?" kysyi Eva.

"Määrällensä kolmen tusinan luona, lapseni. Näetsen, minä valitsen juuri tällaisen päivän, jolloin voipi otaksua, että jokainen on poissa kotoansa. Se vähentää vaivaa varsin paljon. Tiedättekö, tytöt, minä kävin Elmore'ssakin. Näkisittepä miten he pöyhkeilevät! Enpä ole eläissäni nähnyt niin ylen onnellisia ihmisiä, kuin he ovat. Jos minä olisin heidän asemassansa, niin kokisin toki vähän iloani salata".

"Varmaankin he nyt katselevat alas meihin vielä suuremmalla suojelevalla hyväntahtoisuudella, kuin tätä ennen", sanoi Alice.

"Suojelevalla hyväntahtoisuudella! Toivonpa että olisit nähnyt Polly Elmore'n ylpeää käytöstä; no, vähintäinkin hänet olisi voinut pitää Faubourg S:t Germain'in herttuattarena. Hän oli niin liukastelevainen ja kysyi niin alentavaisesti: 'miten teidän hyvät tytöt jaksavat? Koko maailma odottaa uutisia neiti Evasta. Emmekö piakkoin saa toivottaa onnea?'"

"Ois! tuollaista puhetta, täti!" sanoi Eva levottomasti; "mitäs te vastasitte?"

"Minä sanoin hänelle, ett'ei Evalla ole mitään kiirettä, että hän pitää omat personalliset suhteensa salassa, ja pitää sitä halpana ja alentavaisena, kaikille niistä puhua. 'Vai niin', sanoi hän, 'jotakin siis on tekeillä. Olen juuri sanonut tyttärilleni, että asia ehkä oli paljasta puhetta vaan. Ihmiset puhuvat niin paljon. Mariastakin sanottiin, että hän oli kihloissa jo kauan ennenkuin se oli hankkeissakaan'. Sitte jatkoi hän puhettansa kertomalla miten ihaeltu Maria oli ja kuinka monta kosijata hänellä oli ollut, joiden joukossa hän mainitsi herra Sydney'nkin; 'mutta Maria ei saattanut suvaita häntä ja tiedäthän', lisäsi hän tunnokkaalla äänellä, 'tuollaisissa asioissa on sydämen päätös painavin'".

"Kuinka narrimainen hän on", sanoi Eva.

"Minä tiedän", sanoi Alice, "että Wat Sydney oikein inhoaa Maria Elmore'a; hän juuri olikin varsin hurjasti rakastunut Wat Sydney'hin ja käytti itseänsä usein niin, että oikein hävetti nähdä".

"Voi kuinka kaikki tuollainen puhe on inhoittavaa", sanoi Eva. "Ken suvaitsee, että tuollaiset tyhjäntoimittajat, joilla ei ole muuta tekemistä, haastelevat oman sydämemme salaisimmista ja arkatuntoisimmista asioista?"

"Sitä emme voi auttaa, Evaseni. Kaikkialla, minne vaan tulin, kyseltiin kihlauksestasi Wat Sydney'n kanssa; huomaat siis, ett'et voi sitä enään pitää salassa. Sinä kuulut maailmalle ja se vaatii sinulta, ettäs teet samoin kuin kaikki muutkin. Minä tosin en puhunut mitään sinun kihlauksestasi, kun minulle ei ole annettu siihen lupaa, mutta asia on yhtä tunnettu kuin jos olisitte julki-kihloissa".

"Mutta täti", sanoi Eva, harmista punastuen, "tämä kulku-puhe on aivan perätöintä! Te kihlaatte ja naitatte minut huolimatta kiellostani. Minä en ole kihloissa Wat Sydney'n kanssa, enkä ai'o koskaan mennäkään hänen kanssansa kihloihin. Hän on nyt pitkällä matkalla; senpätähden toivon, että ihmiset piankin lakkaavat tuosta asiasta puhumasta".

"Eipä sinun todellakaan, rakas Evani, pitäisi noin pahasti kohteleman siivoa miestä".

"Kohteleman! mitä täti tarkoittaa?" kysyi Eva.

"Niin, tarkoitan vaan, ett'ei sinun pitäisi antaa hänen olla tuollaisessa epätietoisuudessa, antamatta hänelle varmaa vastinta".

"Hän olisi voinut koska tahansa näinä kolmena viimeisenä kuukautena saada sellaisen, jos hän vaan olisi pyytänyt; mutta eihän minun tarvinne vastata, kun ei minulta kysytä".

"Ethän tarkoittane, Eva, että hän lähti matkallensa mitään varmaa vastinta pyytämättä – — ilman että hänellä oli asia selvillä?"

"Juuri sitä minä tarkoitan, tätiseni, ja vieläpä enemmänkin – minä iloitsen, että niin on ja toivon, että hän, ennenkuin hän palajaa, on tavannut jonkun, josta hän pitää enemmän kuin minusta, ja silloinhan on kaikki lopussa. Siispä, rakas täti, jos joku vielä puhelee teidän kanssanne tästä asiasta, niin olenpa hyvin kiitollinen jos vastaatte, ett'ei konsanaan ole ollut puhettakaan koko asiasta".

"No ei, sitäpä en toki sano. Minä sanon sinun antaneen hänelle rukkaset".

"Miksi niin? Minä en tahdo tuota kunniaa itselleni. Sitäpaitsi on mielestäni naisen varsin huonoa ja sopimatointa kopeilla sillä, että joku nuori mies on hänelle osoittanut suurimman kunnian ja luottamuksen mitä mies naiselle voipi tehdä".

"No, no Eva; älä nyt sanokaan ett'ei siitä liitosta koskaan mitään tule. Tämä on seikka, jossa tytöt saavat muuttaa mielensä".

"Minä puolestani", sanoi Alice, "toivon, että hän rakastuisi minuun; minä ottaisin hänet oitis. Näittekö, tätiseni, tuon pienen, erittäin soman vaunun, jolla hän ajeli puistossa päivää ennen poislähtöänsä – — entäs hevosensa sitte ja tuo valkoinen, pitkä-karvainen peite, pitkillä hopeanhohtavilla karvoillansa? Täytyypä sanoani, että sinä olet pieni hupsu, Evaseni".

"Minulla ei ole mitään vaunuja, hevosia ja peitettä vastaan muistuttamista; mutta, näetsen, enhän minä niiden kanssa menisi naimisiin".

"Mutta Eva", sanoi Maria-täti, "jos et sinä pidä sellaisesta miehestä kuin Wat Sydney on, niin kenestä sinä sitte huolit? Hän on siivo mies, joka ei elä irstaisesti, ja samaa emme voi sanoa puolestakaan nykyajan nuorista miehistä".

"Mutta eihän naisen tarvinne ottaa miestä uskollisimmaksi ystäväksensä elämässä, ainoastaan sen vuoksi, ett'ei hän ole juoppo?" sanoi Eva.

"Mutta hän on kaunis".

"Niinpä kyllä sanotaan, mutta minä en ole samasta mielipiteestä. Sanalla sanoen täti, minä en rakasta häntä, enkä tee sitä ilmoisna ikänäni, ja jos tulisin sidotuksi häneen kiinteimmillä siteillä, luulen varmaan, että vihaisin häntä; niinkuin nyt on, toivon, että voimme keskenämme olla hyvät ystävät".

"Tahtoisinpa varsin mielelläni tietää, ken sinua kerrankin miellyttää, Eva", sanoi Maria-täti.

"Oh, sellainen kyllä tulee vielä kerran; älä siitä ole huolissasi, täti. Minä varmaankin tunnen hänet heti, kun vaan saan hänet nähdä; ja olenpa varma että kaikki ihmiset ihmetellen lausuvat: mikähän hänelle nyt tuli? mutta minä olen tyytyväinen, onnellinen".

"Mutta, Eva, sinun täytyy muistaa yksi asia. Ei löydy monta miestä, jotka voivat pitää sinua sillä asemalla, johon olet tottunut".

"Sentähden tahdon, kun tuo oikea tulee, elää hänen varainsa mukaan".

"Ja asua kolmessa pienessä huoneessa muka? Siihenpä sinä juuri taidatkin kelvata!"

"Niinpä kyllä ja ai'onpa itse laittaa ruokammekin. Minä pidän varsin paljon tuosta toimesta ja minulla on varmaankin taipumusta siihen. Kysykääpäs Johannalta alhaalla kyökissä enkö taida valmistaa oivallisia kakkuja? Näetten, täti, minä tunnen sisimmässäni niin yltäkyllin voimaa ja toimeliaisuutta, että todellakin olisi vahinko jättää minut rikkaalle miehelle. Köyhä maapappi, tummilla silmillä, niinkuin Longfellow; katso siinä on minun ihanteeni. Minä kutoisin alttari-peitteitä ja pitäisin pappilan niin siistinä ja somana. Voi, miksi ei tuollainen mies tule minua kosimaan! Minä oikein toivon joutuvani tuollaiseen asemaan, saadakseni näyttää mihin oikeastaan kelpaan".

"Mutta minua ei kenkään naita köyhän miehen kanssa", sanoi Alice.

"Älköon köyhä pappi, tahi joku alakuloinen taiteilija koettakokaan".

"Kuules, Eva", sanoi Maria-täti, "onpa kyllä hyvä sinun asemallasi uneksia ainoastaan 'mökistä ja sydämestä'; mutta jahkapa olet nähnyt yhtäpaljon maailmaa kuin minä, niin varmaankin pidät rikkautta arvossa. Vaikea on meidän luopua niistä tavoista, joihin kerran olemme tottuneet".

"Minä uskallan koettaa kumminkin, täti. Olkaa siis varallanne, kun jonakuna päivänä näette ihmisien lyövän käsiänsä yhteen ja hämmästyksellä huudahtavan: mitä, onko Eva van Arsdel todellakin kihloissa hänen kanssansa! Mikä Evalle nyt on tullut? Juuri noin kuulin Lotten Simmons'in puhuvan Bella S:t Johns'in kihlauksesta!"

"Oh, tuostapa muistuu mieleeni", sanoi Maria-täti, "miten ai'ot pukeutua häihin? Alkaapa jo olla aika tuota miettiä ja sinun pitää siksi saada uusi hame".

"Enpä todellakaan siitä huolisi nyt. Onhan minulla kyllin hameita ja minä olen sitäpaitsi aivan kyllästynyt koreuksiin. Nämät nykyajan meteliset häät ovat mielestäni varsin ikäviä. Luulenpa melkeen että jään pois koko huvista Alice'n eduksi. Hän on nykyään tullut ulos seura-elämään ja minä olen melkeen hyljätty".

"Älä puhu noin, Eva, sitä en salli kuulla", sanoi Maria-täti. "Mutta, tarkemmin sinua katsellessani huomaan ett'et ole oikein terveen näköinen. Sinun pitää ottaa hermoja vahvistavaa lääkettä näin kevätpuoleen ja etenkin varoa, ett'et vaivaa itseäsi".

"Minä luulen", sanoi Alice, "että Eva vaivaa itseänsä käymällä niin usein aamu-saarnassa".

"Niin, aivan oikein lapseni. Miten sinä tuollaista voit ajatellakaan, Eva?"

"No, jättäkää nyt, täti kulta, tämä asia ja kertokaa, mitä Elmore'ssa näitte. Luultavasti teille näytettiin kaikki hää-varustukset?"

"Niin tekivätkin, ja kuulkaa nyt mitä näin: vihkiliinikon ensin, joka maksoi kaksituhatta dollaria; se oli toki mielestäni varsin tavallisen näköinen ja oli liian raskas ja kankea liiallisen kuteensa tähden".

"Minä en siitä huolisi, vaikka saisin sen lahjaksi", sanoi Eva.

"Tuollaiset liiallisuudet ovat mielestäni huonon maun osoitteita".

"Jatkakaa, jatkakaa täti!" pyysi Alice.

"Niin, sitte näin morsius-puvun, joka oli valmistettu uusimman muotin mukaan ja todellakin loistava, se täytyy myöntääni ja muut varukkeet olivat kuni ruhtinattarelle. Enpä ole koskaan nähnyt niin turhamaisia ihmisiä, kuin nämät Elmore'n ovat. Mutta, Eva, nyt muistuu mieleeni, että sinulla on 'kalterit' uudessa popelini-hameessasi; niitä ei nyt enää käytetä. Nyt käytetään franssuja – sen näin heidän komeista hameistansa, jotka juuri olivat tulleet Parisista".

"Ja mitä täti luulee minulle tapahtuvan, jos minä käyttäisin kaltereita, vaikk'ei muut niitä enää käytäkään".

"Ethän, rakas lapseni, voi niitä käyttää kauemmin kuin niitä yleisesti käytetään. Minä sanon neulojalle että hän muuttaa hameesi, ja katson itse perään, että se tehdään, niinkuin sen pitää oleman; suostutko siihen?"

"Tehkää, täti, mitä vaan haluatte, kunhan ette naita minua jonkun kanssa", sanoi Eva. "Muotin pitäisi mielestäni kumminkin kestämän niin kauan, että edes ennättäisimme kääntyä, ennenkuin se taas muutetaan".

"Eva, oletko kirjeen-vaihdossa herra Sydney'n kanssa?" kysyi Maria-täti, hetken ääneti oltuansa.

"Kirjeen-vaihdossa? En, en todellakaan ole. Miksipä sen tekisin?"

"Äidillemme hän kumminkin kirjoittaa", sanoi Alice nauraen.

"Se on hänen oma asiansa, jos hän sen tekee, mutta minä sanoin hänelle lähtiessänsä, ett'en tahdo olla kirjeen-vaihdossa herrain kanssa; enkä ai'o sitä tehdäkään, ell'en tapaa miestä, jonka kirjeet erittäin minua huvittavat."

"Mitä sinä pidät nuoresta Henderson'ista?"

"Idan ihailijasta?" kysyi Eva, punastuen, "meidän mielestämme hän on kyllin miellyttävä, vai miten Alice?"

"Vieläkö Ida on hänelle suopea?"

"Tottakai; he ovat mitä parhaimpia ystäviä", vakuutti Eva. "Hän on todellakin kunnon mies. Hän lukee runonsa ensin Idalle ja kysyy hänen mielipidettänsä niistä."

"Hän tulee aina yhdessä Jim Fellows'in kanssa", sanoi Alice, "ja mielestäni ovat he kunnon miehiä molemmat – todellakin paljoa kunnollisempia kuin useimmat muut. Henderson tosin ei ole yhtä lystikäs kuin Jim, mutta häneen voi paremmin luottaa".

"Minä en pidä niistä, jotka yhä ilveilevät", sanoi Eva. "Miehen, joka ei milloinkaan ole totinen, pitäisi kantaa kilistimiä lakissansa, niinkuin hovinarreilla entiseen aikaan oli tapana".

"Jopa järki! Sehän on juuri Jim'in tapaista. Hän saa minut aina nauramaan ja minä nauran mielelläni".

"Etkö usko Eva, että herra Henderson hyvin sopisi Idan mieheksi?" kysyi Maria-täti.

"Mitä siihen tulee", väitti Alice, "niin on hänestä yhtävähän kuin Jim'istä mieheksi. Tiedättehän, että he ovat varattomia kumpainenkin, eivätkä tosiaan voi ajatellakaan naimista".

"Mutta olisihan", sanoi Maria-täti, "Ida sopiva vaimoksi köyhälle miehelle. Hänellä on taipumusta säästäväisyyteen, eikä hän huoli koreista vaatteista ja voisi ehkä vähän ko'otakin perheen ylläpitämiseksi. Hän näkyy todellakin rakastavan työtä itse työn tähden. Toivon sydämestäni, että hän menisi naimisiin, jotta hän pääsisi kaikista noista kummallisista ajatuksista, jotka nyt pyörivät hänen päässänsä. En tiedä milloinkaan, mitä vastaisin ihmisille, kun he kysyvät miksi hän ei ota osaa seura-elämään".

"Miks'ette sano suoraan, että hän mieluummin auttaa isäämme hänen toimissansa?" sanoi Eva.

"Sentähden, ystäväiseni, että se on niin outoa. Ihmiset eivät voi ymmärtää sitä".

"He eivät siis voi ymmärtää, että nainen voi kyllästyä joutilaasen elämään ja tahtoo käyttää sielunsa voimia. Mutta minä ymmärrän sen. Tahtoisinpa antaa kaikki maailman hyvyydet jos voisin olla yhtä hyödyllinen jollekulle, kuin Ida on isällemme. Ja luulen varmaan että se on mieliksi vanhalle isä-raukalleni, joka tekee työtä orjan lailla meidän edestämme. Tahtoisinpa mielelläni minäkin auttaa häntä".

"Sitä voit, lapsi-kultani, tehdäkin, jos vaan tahdot", sanoi Maria-täti.

"Millä tavalla sitte?"

"Menemällä naimisiin Wat Sydney'n kanssa".

"Täti-kulta, miten se isään voisi kuulua?"

"Se kuuluu häneen enemmän kuin luuletkaan", sanoi Maria-täti, umpisalaisesti nyökähyttäen päätänsä.