Tämän pienen muiston keksintö vaikutti sentähden minuun samoin, kuin jos olisin nähnyt oven avautuvan erityiseen huoneesen, jonne minulla ei ollut oikeutta katsoa, tahi kuin jos avonainen kirje, jota en saisi lukea, olisi joutunut käsiini. Minä katsahdin Bolton'iin, joka istui kumarruksissaan kirjan ylitse, josta hän urkki neuvoja, kynä kädessä ja kissa vieressä. Mutta kysymys, jonka halusin tehdä, tarttui kulkkuuni ja ääneti asetin valokuvan paikallensa. Ne aatteet, joita tämä tapaus herätti yhteydessä sen kanssa, mitä itselleni päivän kuluessa oli tapahtunut, saattoivat minut sellaiseen levottomaan tilaan, että minun täytyi, niistä päästäkseni, päättää valmistaa määrätty luku sivuja kirjoituksessani. Ehtoolla, kun Jim tuli sisään, kerroin hänelle tapahtumani ja näytin nimikortin, jonka päivällä olin saanut. Hän katseli sitä, pitkään viheltäen. "Vai niin, sinä olet tämän saanut onnettaren erityispostilla, huomaan minä".

"Keitä nämät van Arsdels ovat, Jim?" kysyin minä.

"Oh! he ovat kaikkein hienoimpaa taikinaa", sanoi Jim jyrkästi. "He eivät ole ensimmäisestä leivoksesta vaan toisesta; he eivät ole noita vanhoja sukuja Knickerbocker, Vanderhoof, Vanderhyde ja Vanderhorn, joista Irwing puhuu, vaan he ovat nykyajan ylimyksiä. Vanha ukko van Arsdel on erittäin suurissa asioissa – — jaa, hän on varmaankin miljonan omistaja – — hänellä on viisi tytärtä – kaksi on jo ulkona maailmassa ja kaksi on valmiina kodista lähtemään ja näitä paitsi on hänellä yksi läpi-oppinut tytär, joka on vetäytynyt pois maailmasta eikä näyttäy koskaan. Se oli Eva, jonka sinä näit; kerrotaan että hänen pitäisi mennä naimisiin Wat Sydney'n kanssa – se on rikkain avio-liitto koko Newyorkissa. No, miten ai'ot tehdä? Ai'otko mennä sinne keskiviikkona?"

"Tunnetko sinä heidät?"

"Mitenkäs muutoin, tottakai. Alice van Arsdel on vallan oiva tyttö; me olemme erittäin hyvät ystävät ja minä pyörähdän joskus sisään heitä tervehtimään, ainoastaan heidän huviksensa, näyttääkseni omaa miellyttävää personaani heille. He pyytävät aina minua johtamaan tanssia heidän pidoissansa, mutta sille toimelle minä annan hitot! Tanssia kaiken yötä, kunnes päivä valkenee, on enemmän kuin ihmiskurja jaksaa, etenkin, kun hänellä on kyllin toimittamista kaiken päivää. Se maksaa enemmän kuin se maistaa".

"Niinpä luulen minäkin".

"Näetsen", jatkoi Jim, "noilla naisilla ei ole tikkua ristiin asetettavana koko päivänpitkään, ja kun he ovat ensin tanssineet kaiken yötä, menevät he levolle ja makaavat yhteen tahi kahteen päivällä, jota vastoin muiden onnettomain, niinkuin minunkin, täytyy olla konttorissa jo kello 8 aamulla. Pari kertaa sitä kyllä voipi kestää; mutta ajan pitkään se sortaa meidät kuitenkin, sillä voimaimme ylläpitämiseksi rupeamme juomaan, ja hitto tiesi kuinka pitkälle sitten voimme joutuakaan".

"Onko van Arsdel'in tytöt tuota huikentelevaista lajia?" kysyin minä.

"Eivät he oikeastaan ole huikentelevaisia; he ovat hyväntahtoisia, hyvin kasvatettuja tyttöjä. He ovat käyneet Newyorkin parahimmissa kouluissa, joissa heille opetetaan kaikkia, mistä suinkin vaan olemme kuulleet puhuttavan, kunnes he ovat seitsemäntoista vuoden vanhat. Sitten he ovat käyneet Parisissa, Saksanmaalla ja Italiassa ja oppineet kaikki näiden maiden kielet, niin että he voivat valita neljän kielen välillä, kun he tahtovat jotakin lausua".

"Onko heillä sitte jotakin sanottavaa noilla neljällä kielellä, jota kannattaisi kuunnella?"

"Tottakaiketi, ihmeen kauniita kertomuksia. Alice van Arsdel on kunnianhimoinen kuni pikku pejuoni, mutta kuitenkin hyvä ja lämpö-sydäminen tyttö ja – sukkela; se on totta".

"Entäs hän?" kysyin minä ja kääntelin nimi-korttia hyppysissäni.

"Evako? Oh, häntä on paljon mielistelty ja sanotaan, että hän tekee kaikki miehet mielettömiksi. Kaunis hän on, sitä ei kenkään saata kieltää, ja luulenpa hänen sisimpänsäkin sisältävän paljon hyvää".

"Ja hän on kihloissa – kenen kanssa sinä sanoitkaan?"

"Herra Sydney'n kanssa".

"Mikä mies hän on?"

"Mikä mies? Hän on rikas mies, hänellä on kultakaivoksia Kaliforniassa, vaski-kaivoksia Yläjärven luona, suola-kaivoksia ja rautateitä siellä täällä – niin, pianpa voisi kysyä mitä hänellä ei ole. Hänellä on erinomainen taipumus suuriin asioihin, pää terävä kuni partaveitsi, eikä ole hyvä mennä hänen kanssansa sormikoukkua vetämään".

"Varsin oivallisia etuja hänen tulevalle kainalokanallensa!" sanoin minä.

"Niin, enpä luule siinä olevan mitään moitittavaa. Wat on varsin sävyisä ja kohtelias omaisillensa. Kerrotaan hänen olevan varsin hyvän äitiänsä ja paria naimatointa tätiänsä kohtaan, jota pidetään erittäin suurena avuna, syystä että hän on rikas. Minua ei kenkään ylistä siitä, että elätän äitini ja Saara-tätini. Näetsen, yleisö tarvitsee mikroskopin, joka tekee esineen miljonia kertoja suuremmaksi, nähdäksensä hyviä avuja".

"Onko herra Sydney kaunis?"

"Se on sen mukaan, mitä kukin kutsuu kauniiksi. Jos hän olisi köyhä, niin eipä varmaankaan huolittaisi paljon hänen ulkonäöstänsä. Jos hänellä olisi ainoastaan pari sataa tuhatta niin pidettäisiin hänen muotoansa välttävänä. Mutta nyt ovat kaikki tytöt vallan hurjasti häneen mieltyneet. Hän on nyt puolen vuotta liehinyt Evan ympäri; senpätähden muut naiset mielellänsä repisivät silmätkin Evalta. Kihlaus ei ole vielä julkaistu, ja minä puolestani uskon, että Eva koettelee totuttaa itseänsä häntä kärsimään".

"Eikö siis Eva häntä lemmikään?"

"Näetsen, hän on niin kauan ollut ruhtinattarena kaikissa hienoissa seuroissa täällä, että hän jo on kyllästynyt mielistelemisiin ja on käynyt kiukkuiseksi; hän leikittelee kalansa kanssa ennenkuin hän vetää sen maalle, – mutta luonnollisesti Eva hänet vihdoin ottaa. Sellaiset naiset kuin hän on, tarvitsevat paljon rahaa tyydyttääksensä tapojansa. – Nykyajan rikkaat miehet elävät todellakin niin raivokkaasti, että Eva hyvin voipi kymmenestä saada yhdeksän huonompaa kuin Wat. Päälliseksi on hän jo kolme vuotta ollut seura-elämässä. Alice, joka vasta nyt on astunut seura-elämään, on viehättävä ja on jo voittanut monen miehen sydämen. Sitten seuraa järjestyksessä Angelique, kaunis, viehättävä lumotar, joka repii ja kiskoo tukkaansa malttamattomuudesta, odotellessansa että hänenkin vuoronsa tulisi, ja nuorin joukossa on Maria, jolle on luotu hurmaavan kaunis silmäpari. Huomaat siis, ett'ei enään ole muuta keinoa, kuin että neiti Eva poistuu ja antaa sijaa häntä seuraaville nuoremmille".

"No, miten minä nyt teen, menenkö vai enkö mene?"

"Mene, mene veikkoseni", sanoi Jim. "Sepä on varsin hupaista. Minä seuraan kanssasi. Meillä on nyt paaston aika – kiitos taivaalle siitä! – Siis ei siellä ole tanssia, ainoastaan tyyni ilta-huvi, sillä – ymmärräthän – me kadumme nyt syntiämme ja valmistaumme alkamaan uudestaan pääsiäisen jälkeen. Nyt voimme siis mennä vieraisin, tulla ajallansa kotiin ja levätä yömme rauhassa ja naiset ovat nyt tilaisuudessa puhella vähän järkevästikin. He kyllä sen voivat tehdä, jos vaan tahtovat, vaikk'ei sitä kukaan usko. Minä otan sinut mukaani sinne keskiviikkona, mutta ole varoillasi poikaseni!"

Näin sanoen riensi Jim portaita myöten alas vihellellen ja jätti minut lopettamaan kirjoitukseni kreikkalaisten koti-tavoista.

Muistan, että sinä iltana varsin usein aivan tietämättäni kirjoittelin paperilleni: Eva, Eva, Eva van Arsdel, Eva. Ja tämä nimi alkoikin ilmestyä jok'ainoalle paperin palaselle, jolle vaan kynääni koettelin.

Kysymys menenkö tahi en van Arsdel'in pitoihin, oli siis päätetty. Mikäpä esti minua puhtaalta, filosofiselta kannaltakin heittämästä silmäystä keijuis-maailmaan. Ei todellakaan mikään! Jos hän oli kihlattu, niin ei hän enään ollut minulle mistään arvosta; – siispä ei mitään vaaraakaan, – sehän oli selvä.

KUUDESTOISTA LUKU

Nykyajan tytöt.

Kirje Eva van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.

Lemmitty ystäväni ja opettajattareni!

Tuskinpa enään uskallan katsoa miltä päivältä teidän ystävällinen kirjeenne on. Onko todellakin mahdollista, että kokonainen vuosi on kulunut siitä ilopäivästä, jona minä sain tämän kirjeen, ja olenko todella voinut olla kokonaisen vuoden vastinta kirjoittamatta? Voi, armas ystäväni! ollessani johdantonne alla olin minä paljon parempi, kuin nyt olen. Silloin täytin velvollisuuteni, enkä koskaan jättänyt toistaiseksi, mitä oli tehtävänä ja olinpa väliin sangen tyytyväinen itseheni. Nyt minä elän alituisessa huvien hälinässä, – hälinässä, joka ei koskaan lopu. Siinä kuluu minulta päivä päivän, viikko viikon ja kuukausi kuukauden perään, eikä minulla ole muuta nautintoa kuin nuot "hyvät päivät", joiksi nykyajan tytöt niitä nimittävät. Jos luen jotakin, niin luen aina romaneja; minä en lue, en kirjoita, en ompele, en piirusta, soita tahi laula toden perästä – minä elän vaan "maailman tohussa", niinkuin sanotaan. Minä olen laiska, enkä kelpaa muuhun, kuin koristamaan sitä kotia, jossa laiskureita suurella vieraanvaraisuudella kestitään. Siinä on kaikki.

Nyt on paaston aika ja minä olen hyvin iloinen, että saan vähän levähtää kesteistä ja tansseista; mutta tämä aika tekee minut toki alakuloiseksi, sillä se antaa minulle tilaisuutta vähän ajatella; – ja sitäpaitsi kun kaikki nämä hurmaukset ovat hetkeksi lakanneet, tunnen kuinka väsyneeksi ne ovat minut saaneet. Ja sitten muistuu mieleeni kaikki mitä te sanoitte minulle elämän todellisesta päämaalista, kaikki mitä minä koulu-ajallani päätin tehdä ja toimia – silloin rupean epäilemään omaa voimaani!

Nyt on kolme vuotta kulunut siitä, kun pääsin seura-elämään. Silloin olin paljon onnellisempi, kuin sittemmin olen ollut, sillä silloin olin tyytyväinen itseheni. Te sanoitte aina, rakas ystäväni, että olin hyvä oppilas, ja että tyysti toimitin velvollisuuteni; siihen aikaan, kun minulla oli määrätty toimitus joka tunnille, ja kun tein tehtäväni hyvin, olin paljon onnellisempi, kuin nyt. Silloin olin huvitettu lukemisesta. Nautin myöskin kolmevuotisesta matkastani Europassa, sillä, vaikka minulla sielläkin oli paljon vaihetusta ja monta huvia, jatkoin toki aina säännöllisesti lukujani. Minä todella opin jotakin ja silloin tunsin etten ollut ainoastaan tyhjäntoimittaja.

Mutta sitte, kun jouduin n.k. suureen maailmaan, olen tuskaantunut itseheni. Ensi vuonna oli se minulle uutta, outoa; minä olin ajattelematoin ja tuo oli mielestäni erittäin hauska ajan-vietto. Todella olikin varsin miellyttävää pukeutua, matkata, katsella, tulla ihmetellyksi ja keikailla. Tunnustan, että kaikki tämä miellytti minua ja minä antauin siihen luonteeni koko vilkkaudella – kestiä, tanssia, näytelmiä, soittajaisia koko talven ajan Newyorkissa ja huvi-matkoja, tansseja y.m. kesä-ajalla kylpy-paikoissa. Minä olin ikääskuin pyörryksissä. En laisinkaan pysähtynyt, vähänkään ajatellakseni ja elin, perhon tavoin, ainoastaan hetken huvia nauttien. Oi mitä hulluuksia puhelin ja tein! Minä punastun kun niitä ajattelen – mutta te tiedätte, että innostun pian ja joudun väliin niin huumauksiin, ett'en jäljestäpäin tiedä mitä olen sanonut tahi tehnyt.

Mutta tämän pitää loppuman, tavalla tahi toisella; täten seurata seura-elämää ei voi ijän kaiken kestää. Meidän täytyy mennä naimisiin – se on meidän määräyksemme, niinhän sanotaan, ja tuo on vihdoinkin lopettava kaiken tämän pukeutumisen, tanssimisen ja liehakoitsemisen; senpätähden ovatkin äitini ja Maria tätini kuni kuumilla kivillä, ennenkuin pääsevät minusta erille ja saavat minut hyvään kotiin. Minä olen kolmena kesänä ollut kylpypaikoissa ja olen kolmenkolmatta vanha. Alice on nykyään päässyt seura-elämään, ja luonnollisesti toivotaan minun kunnialla poistuvan hänen tieltänsä. Sanomattanikin arvaatte, että olen antanut rukkaset tuolle tavalliselle määrälle kosijoita, jotka pyörivät asemallani olevien tyttöjen ympärillä, ja kuitenkaan en ole vielä nähnyt ainoatakaan, joka olisi minua vähääkään miellyttänyt.

Herra Sydney on nyt jällensä täällä; hänelle minä viime syksynä annoin rukkaset, ainoastaan sentähden, ett'en häntä lempinyt, joka silloin olikin mielestäni riittävä syy rukkasien antamiseksi. Nyt ovat äitini ja Maria tätini uudestaan ryhtyneet asiaan ja vakuuttavat, että minä olin varsin typerä tyttö, kun hylkäsin sellaisen tarjouksen, hylkäsin sävyisän miehen, jolla on hyvä luonne ja hyvä asema yhteiskunnassa, miehen, joka on erinomaisen taitava asioitsija ja joka sitä paitsi on varsin rikas. Minä vastasin, ett'en minä häntä lempinyt; mutta silloin he vakuuttivat ett'en minä ollut vielä oikein koittanutkaan sitä tehdä, ja että minä varmaan kyllä voisin lempiä häntä jos vaan tahtoisin koettaa ja, arvelivat he, eihän löydy mitään syytä, miksi en kokisi. Sitten tuli isäni, jolla muutoin on varsin harvoin jotakin sanottavaa meille tytöille, ja vakuutti suuresti ihastuvansa, jos hän saisi nähdä minut naituna miehelle, joka saattaisi tarjota minulle sellaisen aseman kuin herra Sydney. Täten joka haaralta kiusattuna lupasin minä ystävänä kärsiä hänen kohteliaisuuttansa, totuttaakseni itseäni häntä rakastamaan. Siitä ajasta on kukkia ja makeisia satamalla sadellut ympärilläni, ja joka päivä olemme tulleet aina ystävällisempään suhteesen toisiemme kanssa.

Lemminkö häntä todella? En laisinkaan. Totta puhuakseni, armas ystäväni, en tahdo salata tuota kauhistuttavaa totuutta, ett'en viitsisi koskaan häntä ajatellakaan, ell'ei hän olisi niin rikas. Jos hän olisi köyhä, vasta-alkava, nuori mies, niin en hetkeäkään muistaisi häntä, eikä varmaankaan äitini, tätini eikä kenkään muukaan meistä sitä tekisi. Mutta nyt tulevat kaikki nämät maalliset edut kysymykseen, ja myöntää täytyy, että ne ovat minut so'aisseet. Minä olen ymmärtämätöin, heikko ja kunnian himoinen. Minä tahdon mielelläni voittaa huvi-ajan korkeimman palkan, korkeimman hinnan markkina-paikalla! Minä tiedän, että moni kadehtii minua, ja vaikkapa onkin varsin väärin, olen kuitenkin siitä iloinen. Sitä paitsi, vaikk'en lemmi häntä, niin en lemmi ketään muutakaan. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa tyvenellä, vakavalla tavalla ja äitini sekä Maria tätini vakuuttavat, että lempi kyllä tulee – häiden jäljestä. Mahtaako niin käydä? Teenkö oikein? Onko tämä tosi avioliitto?

Kuitenkin, näetten, täytyy minun mennä naimisiin jonkun kanssa; sehän on selvä. He näkyvät pitävän minua jonkunlaisena kauppa-tavarana, joka vanhenee ja sentähden on myytävä mitä pikemmin, sitä parempi; joka päivä kuulen heidän hokevan: jos sinä hylkäät tuon tarjouksen, niin sinä kadut sitä kaiken ikäsi.

Väliin toivon todellakin, että löytyisi luostareita, joihin saisi vetäytyä pois maailmasta. Serkkuni Sofia Sevell on ruvennut Juhana-siskoin liittokuntaan ja vakuuttaa olevansa hyvin onnellinen. Hän on aina onnellisen näköinenkin, on toimessa aamusta iltaan ja tekee niin paljon hyvää suurelle joukolle köyhiä lapsia, että oikein kadehdin häntä.

Mutta minä en voi ruveta "siskoksi". Mitähän äitini sanoisi, jos hän tietäisi, että olen ajatellut edes sinnepäin? Kaikki ihmiset pitäisivät minua hulluna.

Tiedättehän, armas ystäväni, kuinka suuresti Ida-siskoni itsepäinen, harvinainen käytös äköittää äitiäni; mutta minä en todella voi muuta tehdä, kuin ihmetellä ja kunnioittaa Idaa ja hänen luonteensa lujuutta, joka minulta puuttuu. Hän oli ainoastaan lyhyen ajan tässä iloisessa kirjavassa seura-elämässä, ennenkuin hän sen jätti, niinkuin minä luulen, varsin tukevista syistä. Hän sanoi, että tuollainen elämä heikontaa sekä ruumiin että sielun voimia, ett'ei siitä ole mitään hyötyä, että se piakkoin tekisi hänet sekä ruumiillisesti että hengellisesti voimattomaksi, jos hän siinä eläisi ja että hän sentähden tahtoo elää jonkun korkeamman päämaalin saavuttamiseksi. Hän tahtoi lähteä Parisiin, lukeaksensa itsensä lääkäriksi, mutta ei isä, ei äiti eikä kukaan koko perheestä tahtonut sitä kuullakaan. Hän pysyi kuitenkin päätöksessänsä ryhtyä johonkin ja vihdoin antoi isäni kaiken ulkomaalaisen kirjeenvaihdon hänen hoidettavaksensa, jonka hän tekeekin erinomaisen hyvin, käyttäen hyväksensä kieli-taitojansa. Isäni maksaa hänelle ensimmäisen kirjan-pitäjän palkan ja nämät rahat panee hän säästöön, – vihdoinkin täyttääksensä aikeensa.

Ida on hyvä, jalo nainen, suurella mielen lujuudella ja itsenäisyyden halulla, joka minulta kokonansa puuttuu. Minä olen heikko ja horjuvainen päätöksissäni, minut voipi saattaa mihin toimeen tahansa, ilman että minä voin sitä vastustaa.

Mutta minun onkin vaikea yksin pysyä lujana omaa sydäntäni ja perhettäni vastaan, etenkin kun en monessa tapauksessa tiedä mikä on oikein mikä väärin. Maria-tätini on kaikessa hyväntahtoisuudessansa pitänyt minussa hereillä turhamaisuutta ja loiston halua. Hänen hartain toivonsa on aina ollut, että minä olisin etevin, enin suosittu koko yhteiskunnassamme, että minua ihmeteltäisiin ja mieliteltäisiin ja että vihdoin joutuisin rikkaasen, loistavaan naimiseen; jos minä nyt Idan tavoin vetäytyisin pois maailmasta, sortuisi varmaankin sekä hänen että äitini sydän.

Ida sanoo olevan väärin valvoa yöt tansseissa ja sitten, invalidin tavoin, maata vuoteellansa koko seuraavan päivän, olevan väärin panna henkensä alttiiksi, ilman mitään järjellistä tarkoitusta – ja kuitenkin teemme me tytöt niin. Me riennämme toiselta huvimatkalta toiselle, soittajaisista tansseihin ja tansseista taas muihin huveihin. Me tanssimme kolme, neljä kertaa viikossa ja kun sunnuntai tulee, menemme kirkkoon huveista ja valvomisista väsyneellä ajatusvoimalla, jaksamatta ottaa osaa Jumalan palveluksen korkeaan totuuteen.

Mutta minä palaan takaisin aviooni. Herra Sydney ei ole mikään Jumalata pelkäävä mies: hän elää ainoastaan tämän maailman tähden ja enpä luule, että minä tämän yhdistyksen kautta parantuisin vähääkään.

Toivon varsin hartaasti, että löytyisi joku, joka voisi herättää ja ylläpitää jalompaa puolta minussa – —. Minä uneksin jalosta, ylevästä, Jumalisesta miehestä. Häntä tahtoisin minä seurata, vaikkapa jättäisinkin kaiken muun! Mutta, valitettavasti ei löydy ketään sellaista näillä seuduilla, en minä kumminkaan ole tavannut ketään – ja kuitenkin tunnen, että minä voisin lempiä, lempiä kuolohon saakka, jos vaan löytäisin jalon esineen lemmelleni. Tuonoin luin seuraavan mietelmän: "ei ole niin vaikeata kuolla jonkun edestä, kuin löytää joku, jonka edestä kuolisimme".

Nyt arvaan, että huomaatte miten kaikki tämä vihdoin on loppuva. Seikat ja suhteet työntävät meitä yhä edelleen, enkä laisinkaan hämmästyisi jos tulisin pakoitetuksi menemään tähän avio-liittoon. Minä näen kaikki jo edeltäpäin: loistavat häät, jotka saattavat koko Newyorkin liikkeelle; kalliita kiviä, kasimiri huivia ja äärettömän paljouden kukkia; kaikki huoneet ylös alasin; soittoa, hälinää ja meteliä; triumfi-retkiä kaikkiin kylpy-laitoksiin; matkan Europaan ja sitten takaisin Newyorkin seura-elämään.

Voi armas ystäväni! Jospa vaan voisin totuttaa itseäni lempimään häntä! Minusta hän kyllä pitää, mutta ei samoista esineistä kuin minä, ja sentähden on varsin vaikea seurustella hänen kanssansa. Mutta kun kerran olemme naituna, niin emme varmaankaan näe paljon toisiamme; – me elämme niinkuin muutkin. Äitini ja isäni näkevät harvoin toisiansa ja siinä he ehkä tekevätkin oikein. Maria-tätini väittää, että loppu aina on samanlainen jos menemme naimisiin lemmen vaikutuksesta tahi lemmettä. Mies hoitaa asiat ja ylläpitää perheen. Siinä kaikki.

Ida sanoo – mutta minä en tahdo kertoa, mitä hän sanoo, sillä hänen sanansa tekevät aina minut synkkämieliseksi.

Kirjoittakaa nyt minulle kirje, täynnä nuhteita; häväiskää minua, puhukaa ankarasti minulle ja koetelkaa saada minut parantumaan. Ehk'ei se vielä ole liian myöhäistä.

Nöyrin, pahankurinen tyttönne
Eva.

Kirje Rouva Courtney'ltä Eva van Arsdel'ille.

Rakas lapsukaiseni!

Sinä saatat minut varsin tukalaan asemaan pyytäessäsi lausuntoani asiassa, jossa vanhempasi jo ovat lausuneet mielipiteensä.

Kuitenkin täytyy minun, Eva, muistuttaa Sinua, että olet yhtähyvin taivaallisen kuin maallisenkin isän lapsi ja että Sinun näin painavassa asiassa pitää ottaman tuntosi neuvonantajaksesi, ja muistaa kuinka tärkeä se lupaus on, jonka Sinä nyt ai'ot tehdä.

Muistuu mieleeni, että nuorena ollessani luin Charles Grandison'in teoksia ja kirjoitin muistoon esimerkkinä pidettävän Harriet Byron'in kirjeestä lauseen, jossa hän puhuu jostakin kosijastansa. Näin hän lausuu:

"Häneltä näkyy puuttuvan niitä ominaisuuksia, joita minä vaadin siltä mieheltä jota lupaan rakastaa, kunnioittaa ja tehdä onnelliseksi. Minä ai'on olla hyvä ja uskollinen vaimo, kun minä kerran menen naimisiin. Senpätähden en millään ehdolla tahdo mennä miehelle, jonka ymmärryksen ja älyn puute voisi saattaa minut epäilemään täyttäessäni velvollisuuksiani häntä kohtaan; enkä myöskään mene miehelle, joka ehkä jonkun oikun kautta voisi pakoittaa minut tekemään sitä, jota en itse voisi hyväksyä".

Minä mainitsen tämän syystä, että se mielestäni on hyvin järkevä päätös. Päättäen siitä kuvauksesta, jonka viime kirjeessäsi annoit herra Sydney'stä, luulen, että häneltä puuttuu juuri ne ominaisuudet, jotka Sinun miehelläsi ovat tavattavat ja joiden puute tekisi Sinulle vaikeaksi, melkeenpä mahdottomaksikin täyttää velvollisuutesi aviopuolisona. Selvää on, ett'ei hänen mielipiteensä vaikuta sinuun ja ett'ei teidän välillänne löydy mitään sielun heimolaisuutta.

Ei ole kylliksi, että mies on hyvä asioitsija, ja että hän taitaa hyvin asettaa rahansa. Ajattele, lapseni, että tämä mies, jonka seura Sinua väsyttää, on juuri se, johon olet aikeessa kiintyä koko ijäksesi ja jolle alttarin edessä ai'ot luvata lempiä myötä- ja vastoinkäynnissä. Voitko Sinä tämän tehdä?

Sinä vakuutat, ett'et vähintäkään lemmi tätä herra Sydney'tä, ja kuitenkaan et suunnittelekaan minkä kaltaisen sen miehen pitäisi oleman jonka edestä voisit jättää kaiken muun maailman, ja jota lempisit aina kuolohon saakka.

Juuri tuollaiset avioliitot, kuin se, jonka Sinä nyt ai'ot solmita, matkaansaattavat nuot onnettomuudet, jotka nykyaikaan saattavat avioliitot niin pahaan maineesen. Tyttö menee ajattelemattomasti ja tunnottomasti naimisiin miehen kanssa, jota hän ei vähintäkään lemmi, toivossa vast'edes ehkä voivansa oppia häntä lempimään, – kumminkin yhtä paljon kuin muut vaimot miehiänsä. Sitten sallima johtaa seura-elämässä hänen tuttavaksensa miehen, jota hän taitaisi innostuksella rakastaa ja jonka kanssa hän itse miehen tähden olisi mennyt naimisiin – miten silloin käypi? Nykyajan romaanit ovat täynnä kurjia, huonoja kertomuksia tällaisista suhteista, ja nyt huutavat kaikki vapaata avioliiton rikkomista, purkaaksensa yhdistyksiä, joita ei koskaan olisi pitänyt solmittaman.

Mutta kaikessa tässä hämmennyksessä löytyy toki yksi kiinne-piste; se on uskonto. Se varoittaa meitä tekemästä kevytmielisiä ja ajattelemattomia valoja, ja minä en voi muuta tehdä, kuin neuvoa Sinua sen äidillisiä opetuksia seuraamaan. Avioliiton lupaukset ovat pyhiä ja meidän tulee tarkasti ajatella mitä ne sisältävät ennenkuin me niitä teemme. Sentähden toivon, lapsukaiseni, että Sinäkin, tarkkatuntoisuudellasi, hyvällä päätös-voimallasi, ja jalolla luonteellasi teet mitä arvosi vaatii.

Vielä toinenkin seikka on tässä huomattava; herra Sydney on varmaankin kunniata-ansaitseva, rehellinen mies, – hänellä on siis myöskin oikeuksia. Hänellä on oikeus vaatia sen naisen sydämen kokonaisuudessaan, jolle hän alttarin edessä kokonansa antaa itsensä, ynnä kaiken omaisuutensa. Vaimo, joka oikein miestänsä lempii, voipi tehdä hänet vallan oivalliseksi. Hän voipi antaa miehen viat anteeksi, voipi innostuttaa, johtaa ja jalostuttaa häntä. Mutta ilman tätä todellista lempeä ei hän saa mitään toimeen; – ja mies, joka häiden jälkeen huomaa tämän tunteen vaimoltansa puuttuvan, on kurjasti petetty.

Sentähden, jos Sinä, saavuttaaksesi miehen omaisuutta, arvoa ja asemaa yhteiskunnassa, menet naimisiin, voimatta miehellesi lahjoittaa sydäntäsi kokonansa, niin teet vallan väärin. Sinä otat vastaan ja nautit, voimatta millään sitä palkita. Ja tämä ei ole ainoa epäkohta; sinä ryöstät häneltä myöskin autuuden olla todellisesti lemmitty, joksi ehkä joku toinen nainen tekisi hänet.

Sinä olet saanut hyvän kasvatuksen ja sinun mielesi on kääntynyt taiteisin ja kirjallisuuteen. Hän sitävastoin on kaiken ikänsä liikkunut käytännöllisessä elämässä, asioitsemisessa; häneltä siis puuttuu kaikki hienompi sivistys, kaikki itsenäiset mielipiteet, jotka olisivat sinun mietteesi kanssa sopu-soinnussa.

Täten en millään tavoin tahdo halventaa voimallisen ja asioihin ryhtyvän miehen arvoa; ja löytyyhän naisia, jotka ihailevat juuri näitä ominaisuuksia. Sinulla on toisellainen luonne – hän ei siis sovi sinulle.

Epäilemättä löytyy naisia, joiden vaatimuksia hän täydellisesti tyydyttää, ja jotka hänessä löytävät miellyttävän aviomiehen, jotka, sanalla sanoen, voivat rakastaa häntä – jota Sinä et voi tehdä; ja sellaisia vaimoja miehet tarvitsevat. Ainoastaan suvaitsevaisuus ei ole kyllin avioliiton vaivain kannattamiseksi ja – minä uudistan vieläkin sanani – me emme ole rehellisiä, vaan teemme varsin väärin, jos menemme naimisiin todellisetta rakkaudetta. Muista sentähden, että mitä aiot tehdä, sitä et enään voi saada tekemättömäksi, ja että koko elämäsi onni riippuu tästä päätöksestä. Tämän lausun suoraan, kaikitta mutkitta, sillä olen ja olen aina oleva,

Sinun todellinen ja uskollinen ystäväsi
O. Courtney.

Kirje Ida van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.

Lemmitty ystäväni!

Minä olen varsin iloinen, että olette kirjoittaneet Evalle, juuri niinkuin te kirjoititte, sillä hän on suuresti muuttunut Europasta palattuansa. Tuo loistava elämä, täynnä huveja, jota hän, suuren seura-elämän ryöpyssä, on elänyt, on heikontanut hänen ruumiinsa ja sielunsa voimia sangen paljon. Ennen hän luki mielellänsä ja harjoitteli luonnonlahjojansa, ja minä toivoin paljon hyvää hänestä; mutta näinä kolmena viimeisenä vuonna ei hän ole tehnyt muuta kuin hävittänyt terveyttänsä ja kuluttanut turhamaisuuksiin parhaat voimansa. Hän ei enään ole puoleksikaan sama kuin ennen koulussa, ei ruumiillisessa, eikä hengellisessäkään suhteessa; minua sekä surettaa että harmittaa nähdessäni hänet kuihtuvan. Ainoa pelastuksensa tuosta tilasta on naiminen todella jalon ja järkevän miehen kanssa.

Mutta miten hän voisi edes sitä toivoakaan, kun ensimmäinen ehto on, että hänen miehensä pitää oleman rikas?

Rikkaat miehet Amerikassa ovat joko rikkaiden isäin poikia – jotka, kumminkin ne, joita minä olen nähnyt, ovat sangen arvottomia, tahi myöskin asioitsijoita, jotka oman työnsä kautta ovat varallisuutensa hankkineet. Mutta kuinka moni löytyy heidän joukossansa, joka ei rikkauksia kerätessänsä olisi uhrannut jaloimman luonteensa? Kuinka moni heistä eikö pidä rikkauksien hankkimista elämänsä pää-määränä? Ja kuinka sellaiset miehet voisivat ylläpitää ja kohoittaa vaimon jalompia ominaisuuksia.

Herra Sydney ottaa sielulla ja mielellä ja kaikilla voimillansa osaa tuohon suureen onnenpeliin, jonka kautta Amerikassa varoja ko'otaan. Hän on rautatien kuningas, pörsi-prinssi, mies, jonka laivat neljänkymmenentuhannen hevosen voimalla viiltävät Newyork'in vesiä. Hän tarvitsee kauniin, loistavan ja ihastuttavan vaimon järjestämään ja kaunistamaan kotiansa ja nyt hän on Evan jalkojen edessä, sillä Eva – sitä ei voi kieltää – on tähän aikaan etevin kaunotar seuroissamme. Hän on niin rakastunut Evaan, kuin tuollainen mies voi olla; mutta hän ei tunne Evaa, ei edes niin paljo, että hän voisi aavistaa kuinka vaarallista on mennä naimisiin tuollaisen tytön kanssa. Minne hän joutuu kaiken sen lämmön, tunnollisuuden, kaipauksen, ihastuksen ja niiden tuhansien ristiriitaisien tunteiden kanssa, jotka Evan sydämessä löytyvät? Sen miehen, joka Evan naipi, pitäisi tunteman hänet paremmin, kuin Eva tuntee itsensä, mutta herra Sydney ei koskaan opi ymmärtämään Evaa, jospa he eläisivätkin ikäkauden yhdessä. Hänellä ei ole mitään mitta-puuta, jonka mukaan hän Evaa arvostelisi; ja parahin loppu tälle aviolle olisi että he suostuisivat olla riitelemättä keskenänsä ja kulkea kukin tietänsä, hän maailmassansa – ja Eva samoin – tällaista pidetäänkin nykyaikaan loistavana avioliittona!

Mutta minä jo tuskaannun Evan kanssa, ja sen teen hänen avujensa tähden. Hänellä on luonnonmukainen tarve miellyttää ja aina olla myöntyväinen; kun äitini ja Maria täti kerran ovat saaneet tämän avioliiton päähänsä, eikä kenkään muu vielä ole anastanut Evan sydäntä ja hän sitä paitsi jo on väsynyt ja tuskaantunut kaikkeen, niin pelkään, että Evalta puuttuu voimia vastustamaan heidän houkutuksiansa. Tämä tunne tekee hänet vielä heikommaksi; hän epäilee, mutta ei voi päättää mitään. Hänen luonteensa on juuri sellainen, että se saattaa hänet levottomaksi, mutta ei voi päästää häntä siitä. Muuan ihmistuntia lausui hänestä, että häneltä puuttuu hävittämis-elin, ja se onkin aivan totta. Taito saattaa muillekin tuskaa on todellakin aivan väittämätöin täydelliselle olennolle. Emme voi ryhtyä mihinkään tosi-toimeen jos meiltä puuttuu rohkeutta joskus olla miellyttämättä; – minulla on paljon tätä rohkeutta. He eivät enään ko'ekaan ohjata eikä orjuuttaa minua. Miksi? Siksi että olen tehnyt itseni muista riippumattomaksi, siksi, että aina olen valmis taisteloon. Taistelo tosin ei ollut miellyttävä; mutta nyt on rauha varma; minä olen aivan vapaa, jota vastoin kukin sekaantuu Evan asioihin. Häntä he pitävät voittomaan vertaisena, jolla ei ole mitään oikeuksia. Tämä harmittaa minua. Vielä minä uudistan sydämelliset kiitokseni niistä vakavista opetuksista ja neuvoista, joita Te viime kirjeessänne Evalle annoitte ja toivon että ne saattavat hänet miettimään etuansa.

Teidän nöyrin ja kiitollisin
Idanne.

Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Armas Bellani!

Tuhansia kiitoksia ystävällisestä kirjeestäsi, sekä onnen toivotuksistasi ja kysymyksistäsi, joita siinä teet; minä kiitän sinua niistä vaikk'ei edellisiin löydy mitään syytä eikä jälkimäisiin mitään vastausta.

Ei, Bella, vielä saat jonkun aikaa pitää ystäväsi omanasi. Herra Sydney, sen kyllä myönnän, on varsin kohtelias minua kohtaan, mutta kihloja en ole häneltä ottanut, äläkä usko mitään tuollaista, ennenkuin sen kuulet minulta itseltäni, omalla nimikirjoituksellani ja sinetilläni varustetussa kirjeessä. Sinä saat siis huoletta kaikkialla vastustaa tuota kulku-puhetta.