Tämä rohkaisi minua ja aloin kirjoituksillani vastustaa erästä todellista väärinkäytöstä Newyork'in hallinnossa, joka oli oitis parannettava. Jos joskus piti siveelliseen torveen puhallettaman niin oli se tehtävä juuri tässä tilaisuudessa. Kirjoitukseni luin ääneen Bolton'ille, sillä olin jo tottunut vetoamaan hänen arvosteluunsa,

"Sinä olet varsin oikeassa tuossa asiassa", sanoi hän, lukuni lopetettuani ja nojautui istuimellensa, kissaansa silitellen; "mutta ei tuo kirjoituksesi koskaan tule lehteemme painetuksi".

"Miten?" kysyin minä; "jos epäkohdat yleensä ovat julkisuuteen saatettavat niin on kumminkin tämä julkaistava".

"Aivan niin", sanoi hän.

"Miksi aina saarnaisimme siveyttä yleensä, koskaan sovittamatta sitä erityisiin suhteisin?"

"Siksi että se lisää tilaajoiden lukua ja miellyttää kaikkia ihmisiä; sitävastoin vähentää sen sovittaminen erityisiin suhteisin tilaajoita ja hankkii lehdelle vihollisia", sanoi Bolton tyvenesti.

"Uskotko todellakin ett'ei tätä kirjoitustani oteta lehteemme?" kysyin minä.

"Siitä olen aivan vakuutettu", vastasi hän. "Seikka on näetsen se, että herra Goldstick on ystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joilla on etua siitä, että väärinkäytöstä jatketaan".

Minä hämmästyin suuresti.

"Herra Goldstick on siis teeskentelijä?" kysyin minä.

"Siitä ei hän itse tiedä mitään", vastasi Bolton vakavana.

"Jos olisit kuullut kun hän puheli kanssani, niin varmaankin uskoisit, että hänen hartain pyrintönsä on yhteiskunnan siveellinen kehkeytyminen, jonka edestä hän olisi valmis vaikka henkensä heittämään".

"Etkö ole koskaan nähnyt naista, joka luulee olevansa kaunis, vaikk'ei hän olekaan, tahi miestä, joka luulee olevansa sukkela, vaikka hän on varsin tyhmä ja hävytöin?" kysyi Bolton hymyillen. "Etkö ole koskaan kuullut ihmisten kerskaavan teeskentelemättömyydestänsä, kun ovat äreitä ja nokka-viisaita? voitko ymmärtää, että löytyy henkilöitä, jotka luulevat olevansa suuria ihmisystäviä, kun he palvelevat kultaista vasikkaa? Tällä kultaisella vasikalla on suurin seurakunta maailmassa", lisäsi hän, silitellen kissaansa, joka kehräsi hänen sylissänsä.

"Kaikessa tapauksessa tahdon jättää sisään kirjoitukseni", lausuin minä.

"Sen voit kyllä tehdä, mutta sitten et sinä sitä enään näe etkä kuule. Näetsen, minäkin olen joskus kokenut kulkea tuota tietä, mutta olen jo oppinut säästämään aikaa ja työtä, jota siihen kuluu aivan turhaan".

Seuraus oli aivan sellainen kuin Bolton oli ennustanut.

"Tällaisista erityis-kohdista puhuessamme tulee meidän olla varsin varovaiset", sanoi herra Goldstick. "Ne saattavat olla likeisessä yhteydessä niin monen muun suhteen kanssa, että on parasta olla niistä mitään virkkamatta; senpätähden tahdon ystävällisesti neuvoa teitä pysymään ainoastaan siveellisissä peri-aatteissa. Kohoittakaa pelkäämättä korkean siveellisyyden lippua, ja jos te tahdotte sitä sovitella erityis-kohtiin, niin puhukaa esimerkiksi epäkohdista Englannissa. Sillä olisi erinomainen siveellinen vaikutus, etenkin nyt kun meidän politikimme vaatii, että mukiloimme Englantia niin paljon kuin vaan voimme".

Pari päivää tämän jälkeen jouduin todelliseen epäsuosioon. Minun toimenani oli nimittäin tehdä arvostelu päivän uusista kirjallisista tuotteista. Bolton, Jim ja minä hoidimme tätä osaa lehdestä, ja pian jouduin minä teen-koettajain vertaiseksi, jotka turmelevat ruoansulatuksensa sen kautta, että alituisesti maistelevat eri tee-lajia. Tuo kauhea paljous aikakaus- ja muita kirjoja, jotka olivat minun arvosteltavinani, saattoi minut sellaiseen tuskaan, että toivoin kaikki kirjat punaiseen mereen. Eräänä päivänä, kun tarkastin joitakuita kirjoja, sattui käsiini muuan nykyajan tunteisoppinen romaani, jossa esitellään yhteiskunnan täydellistä hajoamista tarkoittavia mietteitä kauniin hunnun ja jonkunmoisen uskonnollisen valhe-puvun alla. Nytpä oli sopiva tilaisuus asettaa sulku tuohon turmion virtaan, josta herra Goldstick niin juhlallisesti oli minua varoittanut. Kirjaa arvostellessani paljastin kaikki ne huonot perus-aatteet, joita se koetti tyrkyttää mieliin ja varoitin yleisöä huonoa kirjallisuutta lukemasta. Kirjoitukseni vietiin painoon ja painettiin lehteemme. Pari päivää sen jälkeen tuli herra Goldstick toimitus-huoneesen varsin äkäisenä, avonainen kirje kädessä.

"Mitä tämä merkitsee?" lausui hän. "Tässä kirjeessä Sillery & Peacham moittivat meitä ankarasti siitä, että olemme lausuneet liian ankarasti heidän kirjoistansa ja uhkaavat lakata lähettämästä ilmoituksiansa lehteemme".

Ei kenkään näkynyt tietävän siitä mitään; vihdoin ilmaisin minä itseni kirjoituksen sepittäjäksi.

"Se oli huono kirja, herra Goldstick", sanoin lujuudella, "ja olettehan suostuneet, että ko'en saada tarkan, siveellisen arvostelun toimeen".

"Mene hitoille, poika!" sanoi herra Goldstick, äänellä, jota en ollut koskaan ennen kuullut. "Eikö teillä ole laisinkaan eroittamis-kykyä? 'Suuri kansanvalta' on, niinkuin jo olen sanonut, suuri siveellinen konehisto, mutta selväähän on, että Sillery & Peacham'in kirjoja täytyy varovasti arvostella".

"Kuulkaapa patruuna", sanoi Jim, joka nyt tuli luoksemme, "antakaapa tämä asia minun huostaani; minä kyllä selvitän tämän vyyhden. Sillery & Peacham tuntevat minut ja minä lupaan saattaa asian selville. Tule kanssani nyt, Harry poikaseni", lisäsi hän tarttuen käsivarteeni ja talutti minut ulos.

Me menimme yhdessä kotiin. Minä olin varsin harmissani koko matkan, mutta Jim nauroi niin makeasti, että kyyneleet vierivät hänen poskillensa.

"Voi sinua viatointa lasta", sanoi Jim, kun saavuimme huoneeseni; "rauhoitu veikkoseni! Minä istaun paikalla alas ja kirjoitan kirjeen Boston'ista, jossa kerron, että sinun kirjoituksesi on herättänyt suuren huomion Boston'in kirjallisissa piireissä ja on saanut kaikki ihmiset rientämään kirjakauppaan, voidaksensa arvostella kirjaa. Vaiti nyt, ystäväiseni, lepää sinä rauhassa, kyllä minä pidän huolen tästä asiasta".

"Mitä, ai'otko lähteä Bostoniin?" kysyin minä.

"Ainoastaan hengessä, sinä viatoin lapsi. Luuletko todellakin, että kirjeiden kirjoittajat ovat siellä, jossa he sanovat olevansa? Sanoinhan jo sinulle että olen 'humbugien' päätoimittaja. Tämä pieni asia kuuluu aivan minun ammattini piiriin".

"Jim", sanoin minä juhlallisesti, "en tahdo kietoutua tuollaisiin juonitteluihin".

"Kas niin, Harry! eipä yleensä kenkään tahtoisi olla juuri siinä, missä hän on; mutta jos tarkemmin mietimme tätä asiaa, niin ei sinulla ole enään mitään sen kanssa tekemistä. Bolton ja sinä olette verrattavat suuriin kanuuniin, joilla, kun kerran saamme teidät käännetyiksi oikealle suunnalle, on lupa paukkua niin paljon kuin vaan haluatte, ja varmaankin lähtee erinomainen siveellinen vaikutus paukkumisestanne. Minä olen kevyt tykkiväestö, joka ajelee sinne tänne taistelu-kentällä, – pih, pah, puh – ja taas eteenpäin; mitä sinä huolit siitä mitä minä teen? Näetsen, Harry, sinun täytyy pystyttää joitakuita yleisiä raja-pyykkiä, tietääksesi kuinka pitkälle saat mennä. Minun olisi jo ennen pitänyt antaman sinulle moniaita ohjeita. Sillery & Peacham'in kirjoja täytyy meidän aina ylistää, siinä emme saa erehtyä, ja jos joku sellainen kirja, jota ette tahdo ylistää, joutuu sinun tahi Bolton'in käsiin, niin jättäkää se minulle. Sitä vastoin tulee meidän aina moittia Burill & Bangem'in kirjoja. Kun viime vuonna olimme riidassa heidän kanssansa ottivat he ilmoituksensa pois lehdestämme ja antoivat ne 'Aarre-aittaan'. Jos sattumoilla saat käsiisi jonkun huonon kirjan, joka on heidän kustannuksella painettu, niin iske siihen armahtamatta ja saarnaa niin paljon kuin vaan tahdot, sillä silloin olet oikealla radalla. Näetsen, jos vaan saamme teidät oikealle suunnalle, niin te voitte tehdä ihmeitä".

"Mutta Jim", sanoin minä, "tätenhän sorramme kaiken todellisen arvostelun, ja teemme sen aivan arvottomaksi".

"No eipä niillä suurta arvoa olekaan", sanoi Jim miettien. "Väliin tulee minun surku noita vasta-alkavia, joiden ensimmäisiä kirjoja moititaan varsin mitättömiksi, ainoastaan siitä syystä, että herra Goldstick on ollut riidassa kirjan kustantajan kanssa. Lohdutuksena on kuitenkin, että 'Aarre-aitta' ylistää kaikkia, joita me sorramme ja moitimme. Onhan meillä sitä paitsi aikakaus-kirjamme. Nyt on 'Särmä-kallio' ystävämme; pari vuotta sitten olimme riidassa sen kanssa ja moitimme sen kirjoituksia pahan päiväisiksi; mutta nyt olemme jälleen sovinnossa ja kun sääntönämme on aina alkaa alusta, niin voit kehua kutakin vihkoa ensimmäisestä alkaen – sillä reitillä et joudu karille. Sitten on meillä 'Pacific'. Sitä lehteä saat nokkiloida niin paljon kuin itse vaan tahdot, – mutta ehkä kuitenkin on parasta, että jätät sen minun huostaani; minulla on erinomainen kyky lausua pieniä purevia lauseita, jotka ärsyttävät ihmisiä ja joihin ei voi vastata mitään. Seikka on näetsen se, että 'Pacific' on nostettava ylpeiltä hevosiltansa, ennenkuin voimme olla kohteliaat sitä kohtaan".

"Jim – —" koetin alkaa puhua.

"Kas niin; mene sinä ja aukaise sydämesi Bolton'ille, jos sinulla on jotakin lisäämistä", jatkoi hän; "minun täytyy nyt kirjoittaa kirjeeni Boston'ista. Saathan nähdä, Harry, eitä päästin sinut tästä rettelöstä heiluvin lipuin ja kaikuvin soitoin, ja että hankin kirjalle paljon enemmän lukijoita, kuin sillä olisi jos et olisi tuota arvosteluasi kirjoittanut".

"Mutta Jim; onko tämä oikein tehty?"

"Ah, sinä hurskas sielu! Miten luulet päiväsi päättyvän, kun puhut tuolla tavalla täällä Newyork'issa? Minä en ole luonut maailmaa, enkä myöskään hallitse sitä, mutta sen täytyy kumminkin elättää minut. Mene sinä nyt Bolton'in luo ja jätä minut työhöni. Minulla on monta palstoa kirjoitettavana lehteemme ja sitten täytyy minun mennä katselemaan tuota hiton vesimaalaus-näyttelöä, olen, näet, luvannut Snookille ylistää hänen näyttelöänsä. En luule joutuvani levolle ennenkuin puolen yön aikaan".

Minä riensin ylös Bolton'in luo. Veri kiehui suonissani; mutta kun aukaisin oven Bolton'in kamariin, rauhoituin pian, sillä kuva, joka avautui eteeni oli läpensä tyyni ja rauhallinen. Bolton istui ja luki lamppunsa ääressä, – kissa nukkui hänen polvellansa. Ennen mainitsemani ruma, takku-karvainen koira istui hänen vieressänsä, turpa pystyssä katsellen Bolton'ia sellaisella ihmetyksellä ja ihastuksella, että se oli ehkä liikuttavin olento tässä ryhmässä. Kyyrysillänsä laattialla istui pieni, ryysyihin puettu, kirpula-naamainen poika, uutterasti laskien taulullansa.

"Snubby!" sanoi Bolton minut huomatessansa; "mene sinä nyt nurkkaan makaamaan ja anna herran istua alas! Sinä näet minut tässä perheeni ympäröimänä. Odota hiukkasen", lisäsi hän ja kääntyi poikaan päin. jonka rihvelitaulua hän katseli. "Aivan oikein, Bill; katsos tässä on kirjasi".

Näin puhuessansa otti hän pöydältä vihon kirjasta: "tuhat yksi yötä" ja antoi sen pojalle, joka jällensä istautui laattialle lukemaan Sindbad'in kohtaloista. Hetkisen katseli hän poikaa ja kääntyi sitten hymyillen minuun.

"Uskallanpa lyödä veikkaa, ett'ei hän nyt kuule sanaakaan, jospa kuinka huutaisit hänen korvaansa, kun hän kerran on vaipunut lukuunsa; Eikö maksa vaivaa tässä maailmassa luoda itsellensä näin täydellisen nautinnon, etenkin kun sen voipi tehdä näin vähällä vaivalla? Itse en saata enään lukea 'tuhat yksi yötä', mutta minua huvittaa nähdä tuon pojan sitä lukevan".

"Ken hän on?" kysyin minä.

"Hän on pesijäni poika. Tuo raukka kärsi ennen paljon kurjuutta; nyt on hänellä vähäinen sisääntulo sanomalehtien myymisestä. Niinkuin näet, ko'en aina noukkia jonkun pienen jyväsen onnettomuuden rikkakasasta ja asettaa sen ilon kukkulalle, niinkuin Newton sanoo".

Harmi, joka kuohui rinnassani, tulvasi vihdoin yli ja minä kerroin hänelle kaikki päivän onnettomuudet.

"Ystävä armas, älä anna tämän mieltäsi karvastuttaa", sanoi hän. "Meidän on tyytyminen maailmaan sellaisena kuin se on. Aina kuluu joku aika ennenkuin huomaamme kuinka vähän voimme auttaa ja estää. Etpä voi ottaa askeltakaan elämässä, tätä huomaamatta, ja osa elämän viisaudesta onkin juuri, että opimme käsittämään mikä on oman edesvastauksemme piirissä, ja että annamme kunkin ihmisen kulkea omaa uraansa. Sanomakirjallisuus on nykyaikaan lisääntynyt niin suunnattomasti, että on mahdotointa varmuudella sanoa mikä on hyvää, mikä huonoa. Minä olen esimerkiksi yhteydessä erään sanomalehden kanssa, jonka ainoana pyrintönä on hankkia rahaa. Sen omistajat ovat kyllä kunnon miehiä ja tahtoisivat mieluummin hyvän kuin pahan vallitsevan. He toivoisivat mielellänsä, että kaikki väärinkäytökset poistuisivat, että kukin hyvä asia edistyisi, jos se vaan voisi tapahtua häiriöttä heidän omille pyrinnöillensä. Minä en ole sanomalehden omistaja, olen ainoastaan sen palvelia; mutta jos minä heidän suosiotansa voittaakseni lausuisin mitä en ajattele tahi kehuisin sitä, joka mielestäni on moitittavaa, niin olisin huono heittiö. He tietävät ett'en minä sitä koskaan tee, senpätähden eivät sitä vaadikaan, mutta heitä, jotka siihen antautuvat, käyttävät he mielellänsäkin. Tämä ei ole minun syyni enemmän kuin muukaan, mitä Newyork'issa tapahtuu. Minä saan vapaasti valita ne kirjat, joita arvostelen, enkä koskaan kehoita yleisöä lukemaan teosta, ennenkuin olen itse parhaimman taitoni mukaan sitä arvostellut, sekä kauno-kirjalliselta että siveelliseltä puolelta. Sellainen on minun asemani ja jos se sinua miellyttää voit sinä tehdä samoin".

"Mutta minua harmittaa kun kuulen herra Goldstick'in puhuvan suuresta siveellisestä yrityksestä! varmaankin hän tietää olevansa valehtelija".

"Niinkö luulet?" kysyi Bolton; "minä en usko, että hän siitä tietää mitään. Goldstick on sangen tunnokas; hän edistää mielellänsä kaikkia jaloja pyrinnöitä ja puhelee niistä usein ihastuksella. Hän on todellakin huvitettu monen hyvän muutoksen toimeen saamisesta, – niinkauan kuin ne eivät maksa hänelle mitään. Ihminen on aina tyytyväinen kun hän huomaa itsellänsä jonkun hyvän ominaisuuden; eikö siis ole aivan luonnollista, että herra Goldstick luulee olevansa oivallisempi, kuin hän todella onkaan".

"Sinä puhelet ikääskuin ihmisellä ei olisi lupa halveksia kaikkea huonoa".

Hän tuijoitti surullisesti tuleen.

"Auttakoon meitä taivahinen!" sanoi hän; "me pyrimme ja kamppailemme vedessä, johon painamme toinen toisemme. Suurimmat ansiomme eivät paina höyhenenkään vertaa vaa'assa, ja päälliseksi – onhan meillä malka omassakin silmässämme!"

Syvä tunne välähti hänen tummista silmistänsä tämän sanoessansa; mutta äkkiä kääntyi hän ympäri, hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän katseli kasvatteihinsa näin lausuen:

"Mitäs siitä mietit kissasein
Ja mun rakas koirasein?"

VIIDESTOISTA LUKU

Minä näen ilmestyksen.

"Kuules, Harry, tahdotko tutustua Newyorkin kauniiden impein kanssa?

Jos tahdot, niin minä saatan sinut jäljille".

"Todellaki?"

"Niin, todella; tänä ehtoona menen taloon, jossa niitä löytyy suuri paljous – — se on kaunis rakennus Fifth Avenue'lla – — siellä on paljon kauniita, viehättäviä neitosia. En tiedä vielä kenen heistä minä otan. Tahdotko tulla kanssani heitä katsomaan?"

Jim seisoi peilin edessä, hiuksiansa silitellen ja kaulahuivinsa solmua parannellen.

"Sinä olet itserakas keikari, Jim!" sanoin minä.

"Ja miksikä en olisi keikari? Naiset juoksevat melkeen syliini ja ainoastaan keikastelijaa arvostelevat he. Tule pois nyt, äläkä istu siinä ja kirjoittele kaiken iltaa. Tule kanssani, niin näytän sinulle Newyorkin kaasun-valossa".

"En joudu nyt; minun täytyy ensin lopettaa tämä kirjoitukseni 'Talvitiehen'. Saammepa olla ahkerat jotakin ennättääksemme. En uskalla vielä ruveta neitosia katselemaan sillä ensin täytyy hankkia varoja joilla vaimonsa voipi elättää".

"Enpä voi ymmärtää, miks'ei nuori mies ko'e käyttää kauneuttansa hyväkseen niin paljon kuin mahdollista! Minä voin vakuuttaa, että tässä kaupungissa löytyy viehättäviä impyeitä, jotka voivat auttaa sinua paljoa enemmän kuin kymmen-vuotinen kirjoittelemisesi. Mikä hulluus istua ja hikoilla jonkun raskaan työn ääressä mieluummin kuin tehdä jonkun ihastuttavan tytön onnelliseksi!"

"Minä en koskaan nai rahan tähden, Jim, ole vakuutettu siitä".

"Hä, hä!" sanoi Jim. "Ken puhuu naimisesta rahan tähden? Eihän kaunis nainen siitä pahene, että hänellä on viisikymmentätuhatta dollaria. – Voinpa antaa sinulle luettelon kahdestakymmenestä naisesta, joiden rivin läpi saat kulkea kunnes rakastut, ja vakuutan, että saat kenen heistä vaan tahdot".

"Joudu, Jim", sanoin minä, "ja mene, jos olet aikonut. Minä en moiti naisia jos he menevät naimisiin rikkaiksi tullaksensa, koska koko maailma yksimielisesti sulkee heiltä kaikki muut tiet itsenäisyyteen; mutta että mies, jolle on kaikki tiet avoimina, kurkistelee rikasta vaimoa, on mielestäni varsin huonoa".

"Siitäpä tulisi kaunis pykälä lehtemme siveelliseen osastoon", sanoi Jim, minuun kääntyen. "Säästä neuvosi mainittuun tarpeesen, äläkä tuhlaa sitä liian paljon minun päälleni, sillä silloin joutuu myllysi kuivalle maalle. Saathan nähdä, että on erittäin vaikeata koko vuoden pitkään pitää hereillä tuollaista moraalia".

"Minä ko'en", jatkoin minä ajatusteni juoksua, "vaimolleni perustaa kodin rehellisellä ja uutteralla työllä, senpätähden minulla ei olekaan aikaa tuhlattavana seuraelämään".

"Kun sen saat valmiiksi", sanoi Jim, "niin varmaankin odotat vaimoasi taivaasta".

Tämän keskusteluni Jim'in kanssa olen kertonut sentähden, että se selvittää lausetta: ihminen ei voi edeltäpäin määrätä kohtaloitaan. Kun olemme tehneet jonkun vakavan päätöksen tahi asettaneet korkean silmä-määrän elämällemme, näyttää väliin siltä kuin sallimat tahtoisivat ilvehtiä kanssamme, asettamalla meidät suhteisin, jotka viekoittelevat meitä tekemään juuri sitä, jota olemme päättäneet aina olla tekemättä. Usein voivat aivan vähäpätöiset seikat murtaa kaikki hyvät päätöksemme. Viatoin sateenvarjoni oli syy siihen että minunkin mieleni pian muuttui.

Seuraavana aamuna oli minulla jotakin toimitettavana kaupungin äärimmäisessä osassa; ja vaikka taivas oli melkeen selkeä otin kuitenkin sateenvarjon mukaani, sillä pelkäsin taivaan rannalla näkyvää pientä pilveä. Sateenvarjoni oli pieni ja hieno, taidokkaasti tehdyllä varrella. Sen olin matkoillani ostanut Dieppe'stä.

Oli muuan noista vaihettelevista, juonikkaista huhtikuun päivistä, jolloin luonto, herkkä-luontoisen kaunottaren tavoin, ei näy tietävän mitä se tahtoo, vaan nauraa väliin ja väliin itkee.

Aamupuolella oli ystävällinen, hymyilevä luonne valtaavana, ja melkeenpä kaduin, että olin tuolle pitkälle matkalle kaupungin läpi varustanut itseni liiallisella sateenvarjolla. Tätä ajatellessani ajuri-vaunussa, jonka oitis piti lähteä liikkeelle, astui äkkiä nuori nainen vaunuun ja istahti minua vastapäätä.

Kirjailijana olin usein, matkoillani edes-takaisin kaupungissa, varsin levollisena tutkinut ruusuja Newyorkin hienosta maailmasta. Tuskinpa missään maassa maan päällä olemme niin hyvin tilaisuudessa matkoillamme joutua yhteyteen hienojen ja sivistyneiden naisten kanssa, kuin Amerikassa. Englannissa on tämä luokka varjeltuna uteliailta katseilta yhteis-elämän sääntöjen kautta. Hienot naiset siellä ajavat omissa vaunuissansa, kulkevat rautateillä yksityisissä vaunuissa ja hotelleissa he syövätkin eri huoneissa, ikääskuin olisivat kotonansa. Ranskassa on nuori, naimatoin nainen vielä ankaramman varjeluksen alla, sillä häntä pidetään melkeen luostarimaisessa yksinäisyydessä, kunnes avioliitto avaa vankihuoneen portit. Nuoren Amerikalaisen naisen, paraimmista ja ylhäisimmistä luokistakin tapaamme kaikkialla. Hän liikkuu ruhtinattaren varmuudella, eikä ymmärrä mitä hänen tarvitsisi pelätä. Hän katselee ympärillänsä olevia hallitsijattaren silmällä ja vaatii, että kaikki poistuu hänen tieltänsä, joka yleensä tapahtuukin meidän vapaavaltaisessa yhteiskunnassamme.

Koko ajan, kun Newyorkissa olin oleskellut, olin pysynyt erilläni kaikesta seura-elämästä. Äänetöin tuttavuus, jonka matkoillani yhteisissä ajurinvaunuissa tein maani naisten kanssa, oli sentähden suuri ja vahingoittamatoin ilon-lähde. Ei ainoatakaan muotoa jäänyt huomaamattani, tutkiessani näitä hienon maailman ruusuja, eikä untuvatakaan muotin höyhentöyhtössä jäänyt tarkkaamattani. Tarkastin kunkin käytöstapaa ja luonnetta ja suunnittelin mielessäni uutta romania, jossa ne muodot, joita olin tutkinut, ilmaantuisivat. Älä toki usko, että töllistelin suu auki ja silmät seljällään kaikkia, joita tapasin. Harjoittelin itseäni ahkerasti tarkastelemaan muiden huomaamatta ja näkemään muiden näkemättä.

Ilman liikanaista uteliaisuutta huomasin siis nytkin, että minua vastapäätä istui nainen erinomaisilla luonnon lahjoilla. Ensi silmäyksessä huomasin, että edessäni oli muuan Newyorkin ruhtinattarista, jotka ovat tottuneet aina kävelemään pehmeillä matoilla ja hengittämään kukkain tuoksua. Oitis voi nähdä, että hän tiesi miten hänen tuli käyttää itseänsä. Hän istahti vaunun istuimelle, niin arvokkaana, kuin se olisi ollut hänen valta-istuimensa, ja pieninkin liikkeensä osoitti hillittyä elävyyttä. Tämä minua miellytti, niinkuin yleensä ihmiset meitä miellyttävät samassa määrässä kuin heissä huomaamme elävyyttä, virkeyttä.

Kukin tietää, että löytyy henkilöitä, jotka aina, vaikka he istuisivat kuinkakin hiljaa, vaikuttavat ympärillänsä oleviin ja saattavat heidät tuntemaan läheisyytensä. Tällainen vastustamatoin vaikutus veti minunkin silmäni naapuriini. Hän oli nuori, tavallisen pitkä, hoikka ja soma vartaloltansa; kasvonsa eivät olleet ihanat mutta miellyttävät ja tunnokkaat. Näin parin kauniita, tummia silmiä, jotka näyttivät vielä tummemmilta sen kautta, että hiuksensa olivat aivan kullan-keltaiset. Tummat silmät ja silmä luomet, yhteydessä kauniin tukan kanssa, tekevät tavallisesti erinomaisen vaikutuksen. Hän oli puettuna kuni naisen Fifth Avenue'stä sopii, uusimman muodin mukaan. Hieno kasimiri-kaulahuivi oli vallattomasti heitetty hänen hartioillensa ja hänen pienet kätensä olivat erinomaisen hienoissa hansikkaissa. Hänen sormellansa riippui pieni kullalla ja helmillä kudottu kukkaro, josta hän alkoi hakea pientä-rahaa maksaaksensa ajo-lippunsa, jota tehdessä hänen kasvoillensa kuvautui harmillinen hämmästys, vaihetellen hymyn kanssa. Minä huomasin heti asian laidan. Tragi-komillisella katseella tarkasteli hän kymmendollari-seteliänsä ja käänteli turhaan kukkaronsa nurin löytämättä pientä-rahaa tahi ajo-lippua. Minä kumarruin ja tarjosin, niinkuin herrasmiehen tulee tehdä, lipun hänenkin puolesta. Hän antoi minulle kainosti kymmendollari-setelinsä ja näytti hymyellen tyhjää kukkaroansa.

"Suokaa että minä suoritan tämän asian", pyysin minä.

Hän hymyeli ja punastui. Minä annoin lipun meidän kumpaisenkin edestä, annoin setelin takaisin, kumarruin ja käänsin silmäni – aivan toiselle suunnalle.

Suurin karttavaisuus on tarpeen, jott'ei naiselle käy inhoksi olla vähimmässäkään kiitollisuuden velassa miehelle, jota hän ei tunne. Huomasin kyllä, missä tuskassa kaunis naapurini oli, vaikk'ei hän jäänyt minulle velkaa enemmän kuin tuon lipun hinnan. Mutta mitäpä hän teki, asiain näin ollessa.

Tämä hänen pieni onnettomuutensa äköitti kyllä minua hieman hänen tähtensä, mutta kuitenkaan en voinut olla pitämättä tätä pientä tapausta jonkunmoisena onnen kolauksena itselleni. Vaunut kulkivat eteenpäin. Vuoroon katselimme salaa toisiamme, kunnes vaunut kääntyivät ylös Park Row'iin päin, Astor House'n edutse, jolloin immyt antoi merkin vaunujen knlettajalle, että hän pyrki ulos. Nyt vasta huomasin miksi sallima pakoitti minut ottamaan sateenvarjon mukaani.

Juuri kun vaunut seisahtuivat, tuli nimittäin yksi noista ankarista rankkasateista, joilla vaihetteleva huhtikuu häiritsee ja kiusaa varomattomia jalkamiehiä. Tämä ei ollut tavallinen, sävyisä sade; vesi tulvaili niinkuin saavista kaadettuna. Minä hyppäsin oitis ulos, kiiruhdin hienon naapurini sivulle ja pyysin saada pitää sateenvarjoani hänen ylitsensä. Hän ilmoitti aikoneensa poiketa moneen paikkaan, mutta kun satoi näin ankarasti, sanoi hän olevansa varsin kiitollinen jos tahtoisin seurata häntä ajuri-vaunuun, joka meni Fifth Avenue'hen. Me astuimme siis yhdessä eteenpäin, tunkeutuen vaunujen, hevosien ja rattaiden välitse, jotka parveilivat joka haaralla ympärillämme. Ihana seurakumppanini oli kokonansa minun hoidettavanani, kunnes sain hänet talteen Fifth Avenue'hen menevään ajurinvaunuun. Minun tieni oli, ihme kyllä, aivan samaan suuntaan. Kun kerran olimme tutustuneet, maksoin nytkin hänen puolestansa; siitä sain ystävälliset kiitokset ja ujon anteeksi pyynnön. Kaunottareni astui vaunusta erään komean kartanon edessä Fifth Avenue'ssä ja kun sadetta kesti vieläkin, oli minulla kyllin syytä tarjota hänelle käsivarteni ja taluttaa hänet ylös portaille. Minä soitin portinkelloa, ja odottaessamme portin avautumista, lausui hän miellyttävimmällä tavalla kiitollisuutensa ja pyysi minua astumaan sisään.

Hämmästyneenä ja varsin iloisena pyysin anteeksi, ett'en voinut seurata kutsumusta, syystä että minun täytyi rientää toiselle suunnalle, mutta jätin hänelle nimikorttini ja sanoin vast'edes kernaasti tulevani häntä tervehtimään, jos hän sen sallii.

Viehättävästi hymyellen ja hieman punastuen antoi hän minulle nimi-korttinsa, jonka hän otti kauniisti ommellusta muisti-kirjastansa, ja jossa seisoi "Eva van Arsdel" sekä yhdessä kulmassa "keskiviikko".

"Keskiviikko on meidän vastaanotto-päivämme, herra Henderson", sanoi hän; "äitini varmaankin suurella ilolla tahtoo päästä tuttavuuteenne".

Nyt avautui portti ja ihana seuralaiseni katosi sen taakse hymyellen ja ystävällisesti nyökäten. Minä jäin sateesen ja rapakkoon, toimittamaan raskasta, jokapäiväistä työtäni.

Tämä kartano oli oikea hovi. Suurien, kirkkaiden akkunoiden läpi, joissa oli ainoastaan yksi lasi-levy, näkyi ihastuttavia, kauniita kukkapöytiä, jotka olivat ympäröityt hienoilla pitsi-kartiineilla. Se oli varmaankin yksi noista lumotuista hoveista, joissa rikkaan ja loistavan Newyorkin viehättävät tyttäret kävelevät samettimatoilla, liikkuvat soiton sävelten mukaan, elävät kukkien tuoksussa ja viettävät päivänsä viattomassa tietämättömyydessä kaikista elämän vaivoista, vastoinkäymisistä ja huolista.

Miksi menisin tuohon taloon, ajattelin itsekseni, ja seuraisin ihanata ilmestystä hänen omaan kotiinsa? Yhtä hyvin olisi Aeneas voinut seurata Venusta tuoksuaviin seutuihin Idalian lehdoissa, joissa ikuinen tuli leimuelee alttareilla ja kukat ikuisesti kukoistavat.

Mutta minä en ollut viisaampi kuin muutkaan miehet kahdenkymmenenkolmen vuoden ijällä, ja tuo pieni kortti, jonka olin pistänyt liivini taskuun, tuntui levittävän ihanaa, sähköntapaista lämpöä, joka aina muistutti sen siellä löytyvän. Minä otin sen taskustani ja katselin sitä. Tavailin nimeä, tarkastaen kutakin kirjainta. Tuolla ihanalla naisella huomasin niin itsenäisen luonteen ja niin silmiinpistävän individualiteetin, että se vähä, jonka hänestä opin tuntemaan, oli ikääskuin olisin lukenut ensimmäisen sivun erittäin miellyttävästä romanista, enkä voinut salata itseltänikään, että uteliaisuuteni kiihoitti minua lukemaan jatkoa siihen. Tänäpäivänä on maanantai. Keskiviikkona on heidän vastaanotto-päivänsä. Menenkö minä sinne?

Järkeni sanoi: Älä, – sinä olet nuori mies, jonka pitää luoda tulevaisuutensa, ainoastaan itsehensä luottaen. Sinä olet köyhä; ei sinulla ole aikaa auttaa rikkaita, työttömiä ihmisiä perhosien pyytämisessä ja kukkakiehkurain sitomisessa. Jos astut tuon lumous-hovin kynnykselle, jossa rikkaus ja työttömyys istuvat käsikädessä, niin tulevat silmäsi häikäistyiksi ja sinä itse käyt heikoksi ja kelvottomaksi kaikkeen korkeampaan työhön. Sinusta tulee laiskuri, tyhjäntoimittaja; voima uutteraan työhön ja itsesi-kieltämiseen poistuu sinusta ja hengästyneen palvelijan tavoin riennät sinä turhamaisuuden ja rikkauden triumfi-vaunun jäljessä.

Mutta toiselta puolen, kun tuo lumottu pieni kortti poltti taskussani, kuulin toisen äänen kuiskaavan: Miksi olisit noin kohtelematoin? Onhan velvollisuutesi, gentleman'ina, kiittää kohteliaasta kutsumuksesta. Ja täytyyhän sitäpaitsi kirjailijan, joka aikoo jotakin vaikuttaa yhteiskunnassa, tuntea siinä eläviä ihmisiä; kuinka sinä voisit oppia niitä tuntemaan tutkimatta niitä? Eräkäs majassansa on huono tuomari maallisissa asioissa – ja sitä paitsi, emme voita maailmaa sitä pakenemalla, vaan siten että katselemme sitä rohkeasti silmiin, ja pelkurimaisiapa olemme jos emme uskalla kohdata ylöllisyyttä ja rikkautta niiden omalla alalla.

Tätä kaikkea ennätin ajatella kotiin mennessäni, jossa oitis riensin ylös Bolton'in luo, hänen kirjastostansa ottaakseni erään kirjailijan teoksen, jota tarvitsin kirjoittaessani vanhain kreikkalaisten koti-elämästä. Bolton oli tehnyt minut niin tutuksi kirjastossansa, että minä pidin sitä aivan kuin omanani.

Hakiessani kirjain joukosta sitä, jota tarvitsin, ja ottaessani kirjan toisen perään hyllyltä, putosi eräästä pienestä loukosta valokuva tahi paremmin valokuvan haamu. Se putosi suorastansa minun käsiini, niin etten voinut olla näkemättä ken se oli, ja oitis tunsinkin Karolina-serkkuni, en sellaisena kun hän nyt oli, vaan sellaisena kuin hän oli muistossani niiltä ajoilta, kun yhdessä kävimme koulussa.

Tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti huudahdamme vastustamattomasti: "Ken tämä on?" Mutta Bolton oli niin itsehensä sulkeutunut, ett'en tahtonut tehdä hänelle kysymystä, joka suorastaan koski häntä itseänsä. Löytyy ihmisiä, jotka samalla voivat suuresti meitä miellyttää ja olla aivan itsehensä sulkeutuneita. He saavat meidät puhumaan, voittavat meidän luottamuksemme, he ovat huvitetut seurastamme, mutta eivät kysy meiltä mitään eivätkä usko meille mitään omista salaisuuksistansa. Bolton auttoi aina Jim'iä ja minua, mutta ei hän koskaan kysellyt meiltä vähintäkään. Rajattomalla luottamuksella uskoimme hänelle kaikki salaisuutemme, joita hän suurella osan-otolla kuunteli. Bolton puolestansa ei toki koskaan lausunut vähintäkään, joka olisi antanut meille tilaisuutta heittää silmäyksen hänen omaan sisäiseen elämäänsä.