"Näetsen, vaikk'et sinä enkä minäkään pidä lukua viinistä, eikä meillä ole varaa sitä joka päivä asettaa pöydällemme, täytyy meillä kuitenkin juhlallisissa tilaisuuksissa olla viiniäkin tarjottavana, jotta saamme tuoda kauniit pullomme ja pikarimme pöydälle. Etkö siis tahdo olla hyvä ja mennä ostamaan pari pulloa viiniä?"

Oitis muistui mieleeni Bolton ja tuo onnetoin vaikutus, jonka viini Hesterman'in päivällisissä hänessä teki. Minä päätin sentähden, ett'ei pöydällämme saisi löytyä pisaraakaan viiniä, mutta miten voisin selittää syyn siihen, julkaisematta Bolton'in salaisuutta! Koko vastainen seurusteleminen Bolton'in kanssa oli asetettava sen mukaan, mitä tunsin hänen kiusauksistaan ja entisistä kamppailuksistaan. Mutta nyt, niinkuin vastakin, täytyi vaimoni täydellisesti käsittää, miksi tein niinkuin tunsin täytyväni tehdä. Emmehän, Eva ja minä, enää olleet kaksi vaan yksi, ja olihan sentähden velvollisuuteni rajattomasti uskoutua hänelle, sellaisissa tapauksissa, jolloin käytökseni oli ristiriidassa hänen tahtonsa ja toiveittensa kanssa.

"Eva, lempi-lintuseni", sanoin minä sentähden, "muistathan, että kerran juttelin sinulle, että joku salaisuus eroittaa Bolton'in ja Karolinan toisistaan?"

"Muistan", vastasi hän hämmästyneenä, "mutta mitä yhteyttä sillä voisi olla meidän viinimme kanssa?

"Enemmän kuin luuletkaan", vastasin minä, mennen kirjoituspöytäni luo, josta otin Bolton'in kirjeen ja annoin sen Evan käteen. "Lue tämä kirje, ystäväiseni, ja sano sitte miten teemme".

Hän otti kirjeen ja alkoi lukea sitä naisellisella uteliaisuudella; minä menin ulos huoneesta. Hetken kuluttua tuli hän luokseni, laski kätensä olalleni ja lausui:

"Rakas Harry, minä tahdon auttaa sinua, minkä voin. Hänen salaisuutensa on oleva pyhä minullekin ja minä tahdon valmistaa hänelle varman valkaman luonamme, niin että hän pelvotta voipi pitää kotoamme omana kotonansa!"

"Sinä olet enkeli, Eva".

"Täytyy tunnustaani, että minäkin välin pelkään tarjota viiniä joillekuille nuorille miehille, joiden pitäisi pysyä siitä erillä, mutta en ole koskaan ajatellutkaan, ett'en uskaltaisi tarjota sitä niin vakavalle ja kunnon miehelle kuin Bolton on".

"Emme saata koskaan tietää kelle se on vahingollista. Se riippuu ihmisien sairaasta, heikosta hermostosta, joka voi olla syntyperäistä, ja jota on yhtä vaikea selvittää, kuin taipumus hulluuteen tahi kaatuvaiseen tautiin".

"Enpä olisi koskaan voinut suoda itselleni vikaani anteeksi, jos olisin asettanut viiniä pöydällemme".

"Seuraus siitä olisikin ollut, ett'ei Bolton olisi koskaan enää syönyt päivällistä luonamme", sanoin minä, "sillä hän on päättänyt välttää kaikkia seuroja, joissa tämä kiusaus on hänelle tarjona".

"Me emme tarvitse viiniä, emmekä hankikkaan sitä. Mary keittää vallan oivallista kahvia ja se on paljon parempaa, kuin viini. Se asia siis on päätetty ja olenpa oikein iloinen, Harry, ettäs ilmaisit miten asian laita oikein on. Minä ihmettelen Bolton'ia suuresti. Tuossa hänen kamppailuksessaan on jotakin surullista ja samalla jaloa".

"Moni mies, joka lankeaa tuon kiusauksen uhriksi, saapi kuitenkin kokea enemmän itsensä-kieltämistä, kuin kukaan aavistaakaan".

"Mutta minä en tiedä itseni-kieltämisestä mitään ja teen yleensä juuri mitä sydämeni käskee minut tekemään", lausui Eva.

"Sydämesi käskee sinua aina tekemään sitä, joka on oikeaa, hyvää ja jaloa", sanoin minä.

"Luulenpa kuitenkin", lisäsi Eva vakavasti, "että minun itseni-kieltämys on siinä, ett'en tee mitä ihmiset tahtovat minua tekemään, sillä mielelläni tahtoisin olla kunkin ihmisen mielen mukaan, ja olipa melkein kuin tarve aina miellyttää äitiäni ja Maria-tätiä…"

"Ja olit sentähden vähällä mennä naimisiin miehen kanssa, jota et lempinyt, ainoastaan tehdäksesi ihmisten mielen mukaan".

"Niin, ell'et sinä olisi pelastanut minua", vastasi hän nauraen. "Mutta, Harry, minä tahdon kuitenkin saada jotakin omituisempaa päivällispitoihimme, minä tahdon tehdä jonkun pienen kujeen, ymmärräthän. Kun emme saa viiniä, niin osta kauniimpia viini-rypäleitä ja hedelmiä, kuin löydät – minä valmistan pienen hedelmävadin keskelle pöytää".

"Rakas ystäväni, minä tuon sinulle niin paljon rypäleitä ja hedelmiä, kuin vaan voit toivoa".

"Pieni naapurini, Ruth, lähetti minulle tämän astian omena-hyytelöä. Näetsen, eilen puhuin hänen kanssansa omena-hyytelön keittämisestä, jossa minä olen aivan vasta-alkavainen, mutta hän on oikea taiteilija. Katsos vaan tätä, kuinka aurinko kuultaa sen läpi! Ja, arvaas, tuo hyväsydäminen vaimo lähetti minulle puolen tusinaa tällaisia omena-hyytelöllä täytetyitä astioita!"

"Hän on täydellinen pyhimys!" huudahdin minä.

"Ja minä saan kaikki kukat hänen kukka-tarhastaan. Hän sanoo, että halla ne hävittää parin päivän kuluttua, ell'en minä poimi pois niitä. Ensi suvena täytyy meidän, Harry, ottaa oppia häneltä pienen kukka-tarhamme hoitamisessa. Enpä ole nähnyt kenenkään voivan niin vähällä maa-tilkalla kasvattaa niin paljon kukkia".

"Hän varmaankin mielellään opettaa meitä", sanoin minä.

"Kas niin, ystäväni, muista nyt, että tulet kotiin kello viisi. Tahtoisin mielelläni, että heittäisit silmäyksen ruokapöydälle, ennenkuin ystävämme tulevat, nähdäksesi olenko saanut sen niin somaksi ja miellyttäväksi, kuin se voi olla".

"Saavatko vieraamme kulkea juhla-kulussa läpi kaikkien huoneiden, nähdäkseen sinisen huoneen, punaisen huoneen, vieras-huoneen ja kaikki muut?"

"Niin, tahdon, että he näkevät kuinka somat ja miellyttävät huoneemme ovat. Mutta mene nyt, Harry, ja tule aikaisin kotiin!"

KOLMASKUUDETTA LUKU

Ensimmäiset pidot kodissamme.

Vaimoni oli kaunistanut kaikki huoneet kukilla, joita pieni, hyväsydäminen naapurimme oli lahjoittanut meille. Minä palasin kotiin tuntia aikaisemmin kuin määrä olikaan, sillä arvelin, että vaimoni ehkä tarvitsisi jotakin vielä.

"Harry", sanoi vaimoni, tullen kiiruusti vastahani, kasvot aivan punaisina puuhasta, "nytpä luulen huoneemme olevan likimmittäin täydessä asussaan. Asetupa tuohon oven luokse, että näet, miltä näyttää kun ensin astuu sisään. Huomaatko, että olen asettanut ainoastaan krassia noihin pronsi-vaaseihin, sillä nuot vehreät lehdet näyttävät vielä vehreimmiltä tummaa pronsia vastaan. Valkoisia neilikoita olen asettanut tuohon, vastakohdaksi punaisille kartiineille. Mutta tule nyt ruoka-huoneesen pöytää katsomaan! Mitäs pidät tuosta pöydän-koristeesta, jonka olen valmistanut rypäleistä ja hedelmistä? eikö se ole viehättävä?"

Minä suutelin häntä ja vakuutin, että se oli hyvin viehättävä, mutta sanoin hänen itsensä olevan vielä viehättävämmän; sanoin, että hän on pieni lumooja, keijukainen, enkeli ja mitä kaikkea lienen sanonutkaan.

Nyt saapui Alice, puettuna juurikuin valloitusta varten, ja kaunis hän olikin kuin ruusun nuppu. Kun kello löi kuusi ja vieraittemme askeleet kuuluivat rappusista, sytytimme tulen pesään. Kuinka ihastuneita emmekö olleet, kun tuo liekki omassa uunissamme leimuten valaisi huonetta, heittäen punertavan valonsa tauluille ja seinille, muodostaen niille haaveellisia valoja ja varjoja! Vaimoni oli nähtävästi hyvin tyytyväinen ja Jim vakuutti, että huoneemme näyttivät niin lämpöisiltä, että luulisi niiden voivan herättää vaikka kuolleenkin eloon. Bolton istui, niinkuin sopikin, suuressa, pehmeässä nojatuolissa, jonka sanoimme olevan varta vasten ostetun hänen tähtensä, ja nurkkaa, jossa hän istui, päätettiin täst'edes kutsua Bolton'in nurkaksi.

"Katsokaas tässä", sanoi hän juhlallisesti, vakavasti, ja nähtävästi suurella tyytyväisyydellä, "tässä on minun pieni apuni teidän talouteenne"; ja tämän sanoessaan veti hän laajoista nuttunsa taskuista kaksi somaa kissanpoikaa, jotka hän asetti matolle uunin eteen. "Katsos tässä, Harry, tässä saat kaksi baletti-tanssijaa, jotka ilmaiseksi tanssivat koska tahansa."

"No, voi katsos noita pieniä velhoja, kuinka somia ne ovat", huusivat vaimoni ja Alice, kiiruhtaen kissanpoikia hyväilemään.

Samalla vakavuudella otti Bolton nyt taskustansa kaksi pitkää rihmaa, joihin kumpaiseenkin oli korkki kiinitetty ja pani ne riippumaan; mutta nytkös tanssi alkoi, jota me kaikki katselimme suurella mieli-halulla. Me ihmettelimme näiden pienien taiteilijain omituisia hyppyjä ja miellyttäviä pyörähdyksiä, kunnes ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis.

"Harry", sanoi vaimoni, "meidän täytyy panna nämät kissan pojat piiloon päivällisen ajaksi, sillä jos meidän pieni piika-tyttömme näkee ne nyt ennen päivällistä, niin hän ei voi muuta ajatella, eikä muistakaan palvella meitä pöydässä."

Harvoin lienee päivällis-ateriaa syöty niin iloisina ja onnellisina, kuin me nyt teimme, ja syynä siihen oli varmaankin se, että olimme kaikki kuin kotonamme ainakin. Koti oli meidän ja päivällinen oli meidän, me olimme kaikki niinkuin samaan perheesen kuuluvat. Kukin sai osan kiitoksista, joita tässä runsain määrin jaeltiin. Mary'a kiiteltiin ruoista ja Bolton'ia ylistettiin pilviin saakka keitto-arinamme oivallisuudesta, ja Jim, Alice ja vaimoni ylistelivät toisiansa ruoka-huoneen somasta ulkomuodosta. Oikein kauhistuimme, kun muistelimme noita vanhoja tapettia ja kehuimme taiteilijoitamme, jotka niin vähästä saivat näin kaunista kokoon. Huomautettiin mikä suuri vaikeus oli tapettien kokoon panemisessa, jolloin Alice ja Jim veitikkamaisesti muistuttivat toisiaan hauskoista erityiskohdista tätä työtä tehdessä. Päivällistä syötyämme, joimme varsin oivallista kahvia, ja palasimme sitte vierashuoneesen yhtä iloisina, kuin jos olisimme juoneet hienoimpia viinejä. Nyt olivat kissanpojatkin jo perehtyneitä ja tekivät niin somia, naurettavia hyppyjä, että katsojain täytyi ilmoittaa niin suurta mieltymystä, että se olisi imarrellut suuria taiteilijoitakin. Alice lupasi kutsua niitä Toglioni'ksi ja Pepita'ksi, ja sitoi niiden kaulalle punaisen ja sinisen nauhan, joita ne oitis rupesivat repimään ja raastamaan irti. Hiljainen vinkuminen kuului nyt porstuasta; Eva aukaisi oven ja siellä istui Stumpy, alakuloisena ja kärsivällisen näköisenä.

"No, katsos Stumpy-parkaakin", sanoi hän.

"Älkää olka sitä huomaavinannekaan", lausui Bolton. "Minä olen käskenyt sitä istumaan hiljaa siellä ulkona matolla. Se on kyllä tyytyväinen kun se tietää, että minä olen täällä sisällä."

"Mutta koira-parka", virkki Eva, "se näyttää pyrkivän sisään."

"Sillä on kyllä hyvä olla siellä ulkonakin", sanoi Bolton hieman ujona. "Tyhmäpä olin, kun otin sen mukaani, mutta sillä on niin ikävä, kun minä lähden kotoa ja jätän sen yksin."

"Totta sen täytyy päästä sisään", lisäsi Eva. "Tule sisään vanha, uskollinen, nukkavieru lemmikki", sanoi hän, "tänä iltana kun vietämme ensimmäisiä pitoja omassa kodissamme, ei pidä edes koirankaan olla tyytymättömän, senkin täytyy ottaa osaa iloomme."

Stumpy laskettiin sisään, ja asettui Bolton'in viereen nurkkaan, jossa se istui niin onnellisen ja tyytyväisen näköisenä kuin koira voipi olla.

Ja nyt, kun kaikki näyttelijämme ovat näyttämölle astuneet, ja loppu-näytös on valmis; kun istumme ko'ottuna koti-lieden ympärille ja kun luonamme ovat nuot eläin-paratkin, jotka iloitsevat onnestamme, on sopiva hetki antaa esiripun langeta ja tehdä lopun kertomuksesta.