Tässä mielentilassa tulee hän luoksesi, haluten kodinlämpöä, mutta sinä otatkin hänet vastaan jäykässä juhlahuoneessasi, jonka sisustuksessa on tyystin seurattu verhoilijan aistia, ja joka yksityiskohtiin asti muistuttaa kaikkia muita kaupungin vierashuoneita. Päivällisen tarjoovat vuokratut vahtimestarit, ja tämän aterian valmistuksiin on rouva Smilax parka uhrannut koko viikon vaivat – ja vielä toinenkin viikko kuluu, ennenkuin hän selviää tästä pyörteestä. Pikku vauva on saanut toria ja on suurella melulla karkoitettu näkyvistä, ja pikku nelivuotias on viety tätien luo.

Vieras syö päivällisen ja pitää sen ala-arvoisena ja epäonnistuneena jäljennöksenä. Tuttavasi luona hän kenties vielä arvosteleekin laitoksiasi; sinä satut sen kuulemaan ja katkeroittuneena päätät olla kutsumatta ketään muukalaista luoksesi. Mutta jos olisit avannut hänelle sydämmesi, jakanut hänen kanssaan kotisi lämpöä ja tunnelmaa – näyttänyt hänelle vauvaa ja antanut hänen kiikuttaa pikku nelivuotiasta, sekä syödä kanssasi arkiaterian – tokko hän olisi silloin ollut vilpillinen sinua kohtaan? Eipä suinkaan. Hän luuli saavansa nauttia kotitunnelmaa – mutta sinä tarjosit hänelle näytelmän – ja näytelmä kiihoittaa aina arvostelemiseen.

Paitsi vieraanvaraisuutta on kodilla toinenkin kutsumus s. o. ihmisrakkaus. Vanhassa Maailmassa on olemassa oiva asetus, joka koskee kaikkien suurten taideteosten omistusoikeutta, määräten ne kaikkien niiden yhteiseksi omaisuudeksi, jotka haluavat niistä nauttia. Hienot palatsit avaavat määrä-aikoina ovensa yleisölle – maalaukset ja kuvanveistokset ovat nähtävinä, ja tätä sanon ihmisrakkaudeksi. Niinpä niittenkin onnellisten olentojen, jotka ovat päättäneet suurimman inhimillisen taideluoman, tulisi käyttää sitä pyhää ihmisrakkauden käskyä noudattaen. Kuinka monta henkisesti väsynyttä, eksynyttä, kykenemätöntä raukkaa onkaan kodinlämpö lohduttanut ja lieventänyt! Lähetettyään poikansa kaukaisen kaupungin kiusauksiin, on äidin niin suloista ja rauhallista kuulla pojan tavanneen jonkun hyvän, tyynen perheen, jossa hän on

kuin kotonaan

. Kuinka monta nuorta miestä onkaan hyvä nainen pelastanut viettelyksistä ja haaksirikoista kodin rauhaisaan satamaan! Köyhä taiteilija, harhaileva nero, joka on eksynyt maailmassa ja haparoi lapsen tavalla elämän kylmässä todellisuudessa – lukuisat miehet ja naiset, joilla on huoneet mutta ei kotia – näkevät kaukaa synkän ja kolkon matkansa varrelta turvallisen kotilieden valon, ja sen lieden ääressä lämmiteltyään jähmettyneitä jäseniään, jatkavat he vaellustaan uusilla voimilla. Antakoon hän, joka on tämän kauniin ja täydellisen työn luonut, sen runsaasti vaikuttaa ympäristöönsä. Elköön hän sulkeko oviaan, elköön peittäkö ikkunoitaan; sillä hän ei tiedä, eikä tule tietämään, ennenkuin tulevassa elämässä, kuinka paljon hyvää hän vaikuttaa harjoittamalla tätä suurta ihmisrakkautta kodin piirissä.

Paljon puhutaan naisen rajoitetusta toiminta-alasta, puhutaan monesta voimakkaasta, siteistään vapautuneesta ja suurenmoisesta naishengestä, joka ei sovellu talouden jokapäiväisiin askareihin. Moni nainen tosin lienee liian viisas, ylevä ja suurihenkinen pelkkään taloudenpitoon, mutta kuka on se nainen, joka olisi liian viisas, ylevä tai suurihenkinen kodin luomiseen? Mikä tehtävä on tätä jumalallisempi, korkeampi tai ylevämpi? Niistä kodeista lähtee uljuutta, innostusta ja suuria tekoja. Sellaiset äidit ja kodit kasvattavat sankareja ja marttiiroita.

Kodin taideteos on tykkönään naisen hengen luoma. Mies on

avuliaana

tässä työssä, mutta nainen johtaa; jos

kuningatar

puuttuu, on mehiläispesä aina sekaisin. Mutta kuinka suuri onkaan se nainen, joka tämän tehtävänsä täyttää oikein! Hänen vaikutuksensa ulottuu kaikkialle, hän tasoittelee ja järjestelee kaikkea, rauhoittaa mielet ja eri luonteet, yhdistäen vastakkaiset ainekset lämpimän hiilloksen luona. Järjestys kulkee hänen kantapäillään, lempeyteen kätketty ja verhottu järjestys, eikä tämä hänen järjestyksenrakkautensa loukkaa eikä soimaa ketään, ei sorra kenenkään oikeuksia, sillä hän tietää, että järjestys on olemassa perhettä varten eikä päinvastoin. Ääneti ottaa hän korjatakseen muiden laiminlyömiset ja tasoittaa tyynesti toisten tekemän epäjärjestyksen. Kaikki hänen ympärillään hengittävät keveästi tuntiessaan vapauden suloista tunnetta. Kuivakin oksa alkaa hänen lämmittämänään puhjeta nuppuihin ja kukkiin. Niin hiljaisesti liikkuu hän töissään ja toimissaan, ettei kukaan huomaa kodin sopusoinnun hänestä lähtevänkään; mutta kun hän on poissa, voi sitä epäjärjestystä ja sekaannusta, joka kodissa vallitsee, ja silloin vasta näyttäytyy, kuka se hymysuin heikolla kädellään kaikkea johti.

Voikohan kukaan nainen luoda sellaista kotia ilman rakkautta? Ei. Luottakoon hänen sielunsa Jumalaan, oikean kodin, uuden Jerusalemin lähde on Jumalassa. Mutta sellaisen kodin luominen on tehtävä, niin korkea ja suuri, että sen tulisi tyydyttää

jokaista

naista.

Vielä sananen. Täydellisyyttä saavuttaaksemme on meillä

risti

kannettavana. Ristin yli ei kukaan pääse, kiertää sitä ei kukaan voi. Ilman vaivaa ja kieltäytymystä eivät Rafael, Michel Angelo, eikä Newton olisi maailman kuuluja neroja. Oikeata kotia ei koskaan synny, elleivät mies ja vaimo alusta pitäen suostu uljaasti kamppailemaan elämän kanssa, kärsimään vaivoja ja uhrauksia. Ainoastaan täten voimme maailmassa luoda kodin, joka on heijastus taivaasta.

Kauneus ja säästäväisyys

Näin kerran kuukaudessa kanssasi keskustellessani, rakas lukijani, sattuu helposti, ettei pakinoimisemme aina jatku juuri siltä kohdalta, jossa se katkesi. Salli minun siis huomauttaa sinulle, että istumme tulen ääressä, luettuani perheelleni lukuni kodista ja sen hoidosta.

Tuli oli palanut loppuun, ja suuret, kokonaiset hiilet kiiluivat uneksien vastaamme untuvaisesta, valkoisesta tuhasta – aivan kuin olisi joku kotoinen haltija vilkuttanut silmiään, katsellen meihin puoliunissaan.

Kyhäelmäni loppupuoli, joka puhuu hyvästä perheenäidistä, näytti liikuttaneen kuulijakuntaani. Maria oli hiipinyt lähelle äitiään ja painanut päänsä hänen syliinsä, ja vaikkapa Jenny istui suorana kuin sotamies, oli hänen työnsä solunut polvelle, ja näin kyyneleen kimaltavan tytön vilkkaassa, eloisassa silmässä, – niin toden totta, kirkas pisara putosi sukkakutimelle; mutta hän hyökkäsi heti pystyyn, sanoen tulen vaativan lisää puita; ja sitten alkoi hän liikutella hiiliä ja kohennella puita sellaisella voimalla ja kiivaudella, että kyllä huomattiin Jennyn mielessä jotain liikkuvan.

Kun kaikki oli valmista, istuutui hän jälleen, tuijottaen liekkiin, joka iloisesti räiskyi ja leimusi, heitti valovivahduksia huoneeseen sekä väreili tauluilla ja kirjoilla ynnä perheen vanhoilla huonekaluilla, joihin se tuntui eloa ja liikettä panevan.

"Se oli hyvä kirjoitus", sanoi hän päättävästi. "Mitä asioita sietäisi meidän tuumia."

Jenny oli nuorin lapsemme, siksipä vaimoni ja minä yhä pidimmekin häntä "pikku tyttönä". Tämä lyhyt, päättävä, pikkuvanha tapa lausua ajatuksiaan oli hänelle niin luonteenomaista, niin "Jennymäistä", kuten minulla oli tapana sanoa, että me vain keskenämme hymyillen vaihdoimme silmäyksiä hänen päänsä ylitse.

Yleensä halveksi Jenny suuresti kaikkia miehisiä mielipiteitä naisten hommista; mutta isä sai usein kokea hänen puoleltaan suojelevaista hyväntahtoisuutta, ja tämmöinen puuska oli varmaankin nyt kohonnut korkeimmilleen, sillä hän jatkoi:

"Minusta isä on oikeassa, – taloudenpito ja kodinhoito ovat vakavia asioita, mutta ihmiset, jotka niihin ryhtyvät, ajattelevat hyvin vähän niitä. Vaan minäpä luulen näiden seikkain miettimistä sietävän."

"Isä", sanoi Maria, "sanoppas suoraan, mitenkä

sinä

käyttäisit kodinsisustusta varten minulle antamasi rahat. Haluaisin kuulla ajatuksesi."

"Niin juuri", huudahti Jenny kiihkoisasta; "sillä, kuten isä kyhäelmässään sanoo, tekee älykäs, ajattelevainen ja kokenut mies, tietysti naistenkin asioissa havaintoja, jotka ansaitsevat huomiota. Se on ihan varma."

Vastaanotin kohteliaisuuden syvästi kumartaen. "Oi isä", sanoi Maria, "en sille mitään mahda, mutta kyllä minä vaan tahtoisin olla niin rikas, että saisin kotini kauniiksi. Ikävä, että se tulee niin kalliiksi ja vaatii niin paljon huolenpitoa, sillä minä todellakin kaipaan sitä. Rakastan kaunista ympärilläni. Ihailen pehmeitä mattoja ja hienoja huonekaluja, hienoa porsliinia, kristallia ja hopeata. En voi sietää keskinkertaisia ja jokapäiväisiä huoneita. Oi! kuinka tahtoisin kotini kauniiksi!"

"Kotisi ei tarvitse tulla rumaksi ja keskinkertaiseksi, – kotisi on tuleva kauniiksi", vastasin. "Olisipa synti ja häpeä, ellei niin kävisi. Kotia järjestäessä on aina seurattava kauneuden lakia kaikissa suhteissa. Olisinpa kreikkalainen, tyhjentäisin ensimmäisen kotoisan uhrijuoman kauneudelle; mutta koska olen kristitty, huomautan vain, että se, joka sisustaa kodin, pitämättä kauneutta silmämääränään, ei seuraa hyvän Isämme esimerkkiä, joka on varustanut maailman niin paljolla ihanuudella."

"Mutta isä kulta, mistä rahat!" sanoi Jenny, ravistaen pikku päätään viisaannäköisenä. "Sitä ette te miehet koskaan ajattele. Te vaaditte esim. meiltä tytöiltä mallikelpoista säästäväisyyttä, mutta aina pitää pukumme olla uusi ja kaunis; te inhootte likaisia hansikkaita ja kuluneita kenkiä, mutta uusiin tarvitaan aina rahaa. Niin myös taloudenhoidossa. Te istutte nojatuolissanne rakentaen kaikenmoisia tuulentupia, mutta kun äiti tulee tilikirjoineen laskemaan hintoja, minnekkä tuulentuvat silloin häviävät?"

"Sinä erehdyt, kultaseni, ja puhut kuin nainen ainakin", – (tämä oli ainoa tapani kostaa) – "teet johtopäätöksiä olematta oikein asioitten perillä. Minä puolestani väitän, että sekä huoneitten sisustuksessa että naisten puvuissa noudatetaan suurinta säästäväisyyttä pitämällä kauneutta silmällä."

"Siinä taas yksi isän paradokseja!" sanoi Jenny.

"Niin", sanoin, "tämän minun väitteeni olen naulitseva tuonne uunille, kuten Luther naulitsi omansa kirkon ovelle. Jo on aika sammuttaa tuli; mutta huomenillalla luen teille kyhäelmän, jonka nimenä on:

"Kauneus ja säästäväisyys."

* * * * *

"Nyt saamme kuulla isän paradoksin", sanoi Jenny, lopetettuamme teenjuonnin.

Meille oli tullut tavaksi juoda teetä minun huoneessani. Teenjuonti itsessään ei ole mitään, mutta ne hauskat, runolliset seikat, jotka siihen yhtyvät – sen lämpö ja tuoksu sekä tuttavallinen seura sen yhteydessä tekevät sen niin viehättäväksi. Mitä yksinkertaisemmin tee nautitaan, sitä paremmin nämä kodikkaat ominaisuudet esiintyvät.

Piirissämme näkyivät tänä iltana Rob Stefensin iloiset kasvot; hän istui luonnollisesti lähellä Marian työkoria.

"Niin, Rob", sanoi Jenny, "isä on luvannut meille todistaa, että kaunis on aina halvinta."

"Sepä hauskaa", sanoi Rob, – "olen iskenyt silmäni erääseen vanhakuosiseen kirjakaappiin ja työpöytään, ja jos niitä vain jollain tavalla käy todistaminen halpahintaisiksi —"

"Ei isä niin tarkoita", sanoi Jenny, istuutuen työnsä ääreen, "hän tarkoittaa jossain epämääräisessä, runollisessa merkityksessä. Isä on puoleksi runoilija, ja, jos sovitat hänen totuuksiaan tosioloihin, huomaat ne vain kaunopuheisuuden luomiksi kuviksi."

"Maltappas pikku neitiseni", sanoin, "muistappas väitettäni, että kaunis on halvinta; sen minä todistan kelle hyvänsä, enkä kaunopuheisuudella, vaan laskuopilla. Tulen kokonaan pysymään todellisissa ja jokapäiväisissä oloissa, sekä pitämään yhteenlaskutaulua tarkasti silmällä. Väitteeni valaisemista varten kerron esimerkin, joka on tosielämästä otettu."

Kauneus ja säästäväisyys

Ystävykset Filip ja John ostivat kumpikin itselleen uuden talon Bostonissa. Filip oli rikas, ja hän maksoi talonsa hinnan puhtaassa rahassa tuntematta mitään vajausta kukkarossaan. John, joka oli uuttera nuorukainen ja vast'ikään aloittanut lupaavan liikkeen, pani kaikki monivuotiset säästönsä talon kauppaan. Loppusumman, mikä hinnasta uupui, hankki hän talonsa kiinnityksellä ja toivoi voivansa suorittaa tämän summan liikkeensä vaurastuttua ja tuottaessa voittoa. Filip sisusti talonsa kuten rikkailla on tapana. Hän kulki puodista toiseen, tilaten kaikkea, mitä hänen teki mieli ja mitä hänen seurapiirissään pidettiin "asiaankuuluvana". Johnilla oli perin vähän rahaa. Hänellä oli vaimo ja kaksi pienokaista, ja hän oivalsi, viisaasti kyllä, miten tarpeellista mukava koti avonaisella, terveellisellä paikalla, lämpöjohtoineen ja kylpylaitoksineen olisi, mutta niihin menisikin kaikki hänen varansa.

Seuratkaamme askel askeleelta Filipiä, hänen vaeltaessaan tyytyväisenä nuoren vaimonsa keralla puotiloissa ostamassa tarpeita uuteen kotiinsa. Alkakaamme seinäpapereista. Heillä on kaksi suurta vierashuonetta kaksoisovineen. Toisessa on kaksi ikkunaa kadulle ja toisessa kaksi pihalle päin, kuten kaupunkitaloissa ainakin. Otaksukaamme näihin huoneisiin tarvittavan kolmekymmentä rullaa seinäpaperia. Filip ostaa paksua ranskalaista kultakukallista samettipaperia ja maksaa neljä dollaria rullalta. Mutta, kun parhaat verhoilijat vihdoin ovat paperoinneet huoneet ja varustaneet ne kultareunuksilla, kuten tapa vaatii, kohoo niiden hinta aina kahteensataan dollariin.

Nyt jatkavat he retkeään mattomyymälään, jossa palvelevaiset puotilaiset levittävät heidän eteensä mattoja niin kirjavia, kuin olisivat tropiikan kukkatarhat liitäneet heidän ohitseen. Siinä oli somia arabeskeja – ruusuja, galloja, syreenejä – kiehkuroissa, kimpuissa, köynnöksissä, sinisine, tulipunasine ja kultaisine reunoineen, häikäiseviä värinsä ja mallinsa puolesta. Hinnasta ei puhettakaan, heistä oli aivan yhdentekevä, maksoiko kyynärä neljä vai kuusi dollaria, ja niin siis viisisataa dollaria maksava satumainen kukkatarha pian peittää heidän laattiansa. Jos tähän lisäämme vielä kaksi komeata, viidenkymmenen dollarin sänkymattoa, niin on yksin seinäpaperi- ja mattolaskumme kohonnut kahdeksaansataan dollariin. Sitten ostetaan suuret peilit neljälläsadalla dollarilla, ja huoneemme yhä edistyvät. Verhoilija ottaa mitan ikkunoista sulkeakseen ne, kuten hänen ammattinsa vaatii, ilmalta ja päivänpaisteelta. Nämä varustukset kaikkine lisätarpeineen, nyörineen, tupsuineen ja liistoineen maksavat likimain kaksisataa dollaria ikkunaa kohti. Ne tosin synkistivät ja pimittivät huoneet haudankaltaisiksi, mutta olivathan niin uhkeat. Koettakoonpa vain joku päivänsäde heijastaa niihin, kyllä sille pian selviää, mitä on taisteleminen ylivaltaa vastaan. Voiko löytyä mitään plebeijimäisempää, kuin raitis ilma ja auringonpaiste!

Nyt on siis kahteen huoneeseen saatu paperit seinille, matot ja uutimet kahdellatuhannella dollarilla; nyt ne ovat sisustettavat sohvilla, nojatuoleilla, nurkkahyllyillä, pikkupöydillä, varjostimilla ja kaikennäköisillä ja -kuosisilla istuimilla, joista täytyy lisätä summaan ainakin tuhat dollaria. Kahden vierashuoneen sisustus on nyt kohonnut kolmeentuhanteen dollariin, ilman yhtäkään taulua, kuvanveistosta tai muuta taideteosta, ja ilman minkäänlaista valaistusta. Meidän bostonilaisten verhoilijain ja huonekaluntekijäin kunniaksi mainittakoon, että heillä yleensä on varsin hyvä aisti, ja että huoneissa, jotka umpimähkään uskotaan heidän sisustettavikseen, näkee yksityisiä esineitä, jotka ovat hyvinkin aistikkaat. Mutta Filipin kotiin olivat kaikki tavarat ostetut toisistaan tai huoneista riippumatta, ja koottuina yhteen eivät ne tehneet kokonaista eikä sopusointuista vaikutusta. Jos kysyn sinulta, mitä pidät Filipin vierashuoneista, vastaat:

"Kuten yleensä tämänkaltaisista vierashuoneista – siellä oli tietysti kaikkea, mitä sellaiseen kotiin kuuluu – komeat matot, veistellyt huonekalut, suuret kuvastimet, vaskiset uunikoristukset y.m." Mutta vieras, odottaessaan näissä puolihämärissä huoneissa, ei niistä saa muuta vaikutusta kuin sen, että omistaja on rikas ja kykenee ostamaan itselleen hienoja, kauniita kapineita, kuten muutkin hänen varoissaan olevat.

Ystävämme John kuuluu samaan seurapiiriin kuin Filip, heillä on yhteiset ystävät – ja talot ovat saman mallin mukaan rakennetut; miten nyt John viidelläsadalla dollarilla voi sisustaa kotinsa niin, ettei se kovin paljon eroa Filipin komeasta ja hienosta asunnosta.

Nyt tulemme kauneuden säästäväisyyteen. Ystävämme saa turvautua kauneuden jumalattariin – sillä, elleivät he voi häntä pelastaa, ei hän ole pelastettavissa. Johnilla oli arvaamaton aarre – vaimo, jolla on Venuksen vyö, ei vyötäisillään, vaan, jos niin saan sanoa, sormenpäissään. Hän tuo rauhaa ja sopusointua kaikkeen, mihin hän koskee. Hänellä on tarkka silmä väriin ja muotoon; hyvät haltijat ovat hänelle lahjottaneet tuon kaunistamis- ja järjestämiskyvyn, joka muutamia naisia seuraa, ja jonka aineellista arvoa voi miltei punnita rahassa. Seuraa meitä, niin näet pariskunnan hyörivän kalustamattomissa huoneissaan, puuhaavina ja onnellisina kuin lintupari, joka poimii olkia ja korsia pikku pesäänsä.

"Tässä on meillä kaksi etelän ikkunaa", sanoo hyvä haltija mielihyvällä. "Siinä viihtyvät kukat kaiken talvea."

"Niinpä kyllä", sanoo John. "En koskaan tahtoisi asua varjossa. Aurinko on talon paras kaunistus, ja siitä kannattaisi maksaa vaikka tuhansia."

"Entäs seinäpaperit", sanoo haltija. "Joko olet niitä kysellyt, John?"

"Olen kyllä, voimme saada hyvin sievät kolmellakymmenelläseitsemällä sentillä rullalta. Pääasiahan on, että ovat hyvänä taustana tauluille ja piirroksille, ja että valo huoneessa on miellyttävä."

"Jaakko eno sanoo teräsharmaan soveltuvan hyvin, – mutta minua ei tuo kylmä, siniharmaa väri miellytä."

"Eikä minuakaan", sanoo John. "Jos otamme harmaata, pitää siinä ainakin olla seassa kultaisia tai ruusuisia värivivahduksia, kuten iltaruskon pilvissä."

"Se on minunkin mielipiteeni", vastasi vaimo; "mutta mieluimmin haluaisin jotain kellertävää; – sen lämpimät vivahtelut tekevät niin aurinkoisen vaikutuksen, ja pilviselläkin ilmalla saattaa se meidät luulemaan päivän paistavan; ja illalla tulen valossa on se niin iloista ja kirkasta. Tiedätkö, John, sahraminkeltainen on juuri se väri, joka meidän huoneisiimme soveltuu."

"Senväristä kyllä löytyy, hyvää amerikkalaista tavaraa, jonka hinta vaihtelee kolmestakymmenestäseitsemästä sentistä neljäänkymmeneen. Mutta tärkein kysymys on reunat, sillä niitten mukaan ovat matto, tuolit y.m. määrättävät. Minkä valitsemme huoneittemme perusväriksi?"

"Meillä on vain kaksi valittavana", sanoo rouva, – "viheriä ja kastanjanruskea, mikä on edullisempi taulullemme?"

"Luulen", sanoo John, silmäillen seinää, kuin taulu jo riippuisi siinä, – "ruskean samettireunan ja ruskeitten huonekalujen parhaiten soveltuvan tauluun."

"Kyllä varmaan", arvelee hyvä haltija; "ja sitten otamme tuon ihanan ruskean- ja punasenkirjavan maton, jonka näin Lowesilla; – se ei tosin ole brysseliä, mutta se on samaa mallia, siinä on sammalviheriäistäkin, ja väri on niin lämmin ja voimakas. Päällystettyäni sohvat ja vanhat nojatuolimme kastanjanruskealla ripsivaatteella, tulee kokonaisvaikutus olemaan kerrassaan kaunis."

"Entäs kun taulumme tulee paikoilleen", muistutti John, "se on niin kaunis, että se soristaa koko huoneen. Kaikki riippuu taulusta."

Taululla on oma juttunsa, jonka nyt tahdon kertoa. John oli kaiken ikänsä ollut kauneuden ihailija ja jumaloitsija, ja mennessään työpaikkaansa pysähtyi hän aina taidemyymälän ikkunoihin katselemaan sen aarteita.

Kerran valtasi hänet eräs syysmaisema kauneudellaan; punaisine vaahteroineen, purppuran- ja karmosiinipunaisine tammineen oli se utuiseen syysilmaan verhoutunut. Etäisellä kummulla seisoi suuri, keltainen pähkinäpuu niin luonnollisena, että John vaistomaisesti tunsi sormensa syhyyvän halusta päästä poimimaan sen ruskeankiiltäviä pähkinöitä. Syksyinen tunnelma oli siinä niin elävä, purppuraiset asterit ja tulipunaiset köynnöskasvit etualalla niin kirkkaan kauniit.

John meni myymälään tiedustelemaan. Taulun oli tehnyt tuntematon ranskalainen taiteilija, joka hiljakkoin oli tullut Amerikkaan tutkimaan maisemiamme, ja tämä oli ensimmäinen työ, jonka hän tarjosi myytäväksi. John oli juuri nostanut palkkansa; hän muisti talous- ja pesulaskuja, huokasi ja tarjosi siitä viisikymmentä dollaria.

Hänen hämmästyksekseen myöntyi kauppias heti ja taulu oli hänen. John luuli uneksivansa. Hän tutki aarrettaan sivuseikkoihin asti ja tuli siihen vakuutukseen, ettei se ollut minkään vasta-alkavan taiteenharrastajan töhrimä, vaan harjaantuneen, totisen taiteilijasielun luoma. Hän meni tapaamaan taiteilijaa hänen atelieeriinsa ja pyysi anteeksi, että hän oli anastanut niin ylevän helmen sellaisesta polkuhinnasta.

John tutustui taiteilijaan ja tutustutti ystäviäänkin, joiden kukkaro oli paksumpi – tähän muukalaiseen maalariin. Tämän jälkeen alkoivat hänen taulunsa mennä hyvästi kaupaksi, hänellä oli enemmän tilauksia, kuin jaksoi valmistaa. Hän kuvasi kankaalle amerikkalaisia maisemia hienon, ranskalaisen taiteilijaluonteen käsityksellä, – kesämaisemia, syksyisiä, väririkkaita tunnelmakuvia, lumisen talven uinailevaa, utuista hienoutta. Joka ei minua usko, kysyköön Morvillierin vaatimatonta atelieeria Maldenissa, nuolenampuman päässä Bostonista.

Tämä taulu oli aina ollut ylin aarre Johnin kotona, kauniin koristus hänen poikamiehen asunnossaan; ja nyt hänen varustaessa huoneitaan elämänsä kumppania varten oli taulu aina kaiken keskuspisteenä. Sillä tositaiteilijan teoksella, taiteilijan, joka tutkii luontoa tarkasti ja tunnollisesti on jotain yhteistä hurmaavan maaemon kanssa, sama tenhovoima luoda eri tunnelmia eri valaistuksissa. John vaimoineen oli tutkinut taulua joka hetkellä päivässä; miten aurinko aamulla valaisi tulipunaiset vaahterat ja kultasi siniset vuoret, miltä se näytti iltapäivän viileässä varjossa, taas lämmeten ilta-auringon valossa, kunnes se salaperäisesti hälveni hämärään. Nytkin näitä suurempia huoneita sisustaessaan oli taulu koko ajan heidän puuhiensa ja toiveittensa keskustana.

"Tiedätkö John", sanoi hänen vaimonsa epäillen. "Pelkäänpä tosiaankin täytyvämme ostaa ainakin muutamia uusia tuoleja ynnä yhden sohvan vierashuoneeseemme? Tuonne vastapäätä kannetaan niin komeata tavaraa, että oikein häpeän puolestamme, sillä kyllä meidän huonekalumme oikeastaan ovat hyvin rappiolla – oikeata romutavaraa."

"Ovatpa niinkin", sanoi John nauraen, "huutokauppakamarissa saisimme kaikista yhteensä tuskin viisikymmentä dollaria enempää, mutta meillä täyttävät ne mainiosti paikkansa, ja, Mary kulta, lopullisen päätöksen asiassa tekee se juttu,

ettei meillä enää ole rahaa

"No, ellei ole, koettakaamme saada nämä kuntoon hyvien haltijain avulla", sanoi Mary. "Annamme puusepän tarkastella kalujamme ja kiilloittaa niitä; tuolin käsinoja on liimattava paikoilleen ja kaikki uudestaan vernissattava. Olen löytänyt niin kaunista lämpimän ruskeata ripsivaatetta, vähän punaiseen vivahtavaa, ja kun kaikessa on uusi päällys, sohvat, lepotuolit ja kaikki samannäköiset, tuntuvat ne hyvin kodikkailta."

"Aivan varmaan, Mary! Olen tavannut erään kunnon naisen, joka on perehtynyt verhoilijan työhön, ja joka työskentelee päiväpalkasta ja tekee kaikki sinun aistisi mukaan."

"Kuinka mainiota! Olen melkein iloissani siitä, ettemme voi ostaa mitään uutta. Ja kuinka hauskaa saada vanhat kuntoon!"

"Katsoppas, Mary kulta", sanoi John, istuutuen tyhjälle laatikolle ja vetäen esiin muistiinpanokirjansa, "olen tarkoin laskenut kaikki varamme ja keksinyt keinon, miten huoneemme tulevat kauniiksi ja miellyttäviksi, vaikkemme tuhlaa ropoakaan uusiin huonekaluihin."

"Annappas kuulla."

"Keinoni on peräti yksinkertainen. Hankkikaamme kotiimme esineitä, jotka kiinnittävät huomiota puoleensa, niin ystävämme unohtavat silmäillä huonekalujamme, sillä ihmiset eivät koskaan katsele huonekaluja, jos vain on muuta katsottavana. Napoleonista kerrotaan seuraava kasku: Kun keisarille eräällä sotaretkellä ilmoitettiin kansan olevan peräti tyytymättömän, kirjoitti hän seuraavan vastauksen: 'kullatkaa

invaliiditalon kupooli

'. Niin tapahtuikin, ja katsellessaan sitä unohti kansa kaiken muun."

"En ollenkaan ymmärrä", sanoi Mary, "mitä tarkoitat tällä kaunopuheisuudellasi."

"Niinpä selitän sen sinulle. Uudet, aistikkaat pähkinäpuu-huonekalut, moitteettomat ja hienot tyyliltään, maksaisivat ainakin kolmesataa dollaria, ja niitä minulla ei ole. Siis kuinka teemme? Meidän täytyy pitää hyvänämme vanhat aarteemme ja tutkia varastomme. Sieltä löydämme ihanan milolaisen Venuksen pään, nuo kuusi kaunista valokuvaa Roomasta, jotka Brown meille toi, suuren saksalaisen kivipiirroksen sikstiiniläisestä madonnasta ja kaksi ihanaa enkelinpäätä; onhan meillä sitäpaitsi suloinen Headen hämäräkuva, Bradfordin merivalokuvat ynnä Billingin kaunis kynäpiirros – ja onhan meillä 'taulumme'. Turhaanko olisimme kaiken ikämme vartioinneet kauneuden porttia. Heltyihän jumalatar vähemmästäkin, raotti oveaan ja viskeli meille silloin tällöin leipäkannikan ensimmäiseen hätäämme. Näetkös, Mary kulta, meidän on nyt sisustettava huoneitamme aivan kuten kaunis, varaton nainen hoitaa vaatevarastoaan. Hän suoristaa ja silittää vanhat nauhansa, katsoo, soveltuvatko ne hänen silmiensä ja hiuksiensa väriin, pistää nauharuusun somistavaan kohtaan ja tekee siellä täällä pieniä muutoksia, kunnes hän aivan häikäisee meidät kaunistusvarastollaan, jonka luulemme loppumattomaksi.

"Huoneemme ovat uudet ja itsessään kauniit; seinäpaperit reunoineen sulautuvat niin hyvin mattojen ja huonekalujen kanssa, kohottaen niitten vaikutusta. Suunnitelkaamme hiukan järjestämistapaa ja aloittakaamme kadunpuoleisella huoneella. Kirjahyllyni asetamme nurkkiin tulisijan kummallekin puolelle toista kyynärää korkealle laattiasta, ovathan ne vain pelkkää petäjätä, mutta hyvin maalatut, eikä luulisi kenenkään neulalla koettelevan, ovatko ruusupuuta. Ylimmäinen hylly päällystetään samalla vaatteella kuin huonekalut, ja reunustetaan karmosiinipunaisilla ripsuilla. Toiselle hyllylle asetamme ylevän Venuksemme, toiselle ostan ihanan Klytemnestran. Sitten menen Williams ja Everettiin ostamaan kaksi väripainosta, joissa ilmenee parhaan englantilaisen suunnan tyyli ja viehätys. Amalfin lumoavan merilahden ripustan Venuksen ja Komojärven Klytemnestran yläpuolelle. Mutta keskellä, tulisijan yläpuolella, on 'meidän taulumme' paikka, Kummankin oven päälle asetamme 'sikstiiniläisen' enkelinpään, varjelemaan ulos- ja sisäänkäyntiämme. Kuulun madonnan lapsineen sijoitamme vastapäätä Milon Venusta, osoittamaan, mitenkä kreikkalainen ja kristitty yhtyvät ylevimmän naistyypin kuvaamisessa. Ja lyönpä vetoa, että saatuamme kaikki kivipiirroksemme ja kuvamme puitteisiin, kasvimme kukkimaan, murattisi sulavasti kiemurtelemaan ja kaarteilemaan huoneen sein