Tuona päivänä hänelle sattui hyvin onnellinen tapaus: päivällisaikaan ilmestyi taloon rouva de Larsonnièren neekeri tuoden häkissä olevan papukaijan ynnä istumapuun, ketjut ja munalukon. Mukana seuraava paroonittaren kirje ilmoitti rouva Aubainille, että hänen miehensä oli koroitettu prefektiksi ja että he jo sinä iltana matkustivat pois seudulta; ja hän pyysi rouva Aubainia vastaanottamaan tämän linnun muistoksi ja merkiksi hänen kunnioituksestansa.
Se oli jo kauan aikaa askartanut Félicitén mielikuvituksessa, se kun oli kotoisin Amerikasta; ja tämän maan nimi palautti hänen mieleensä Victorin, ja lopulta hän tiedusteli sitä neekeriltä. Jopa hän kerran oli sanonut: – Olisipa rouva iloinen, jos saisi sen!
Neekeri oli toistanut keskustelun emännälleen, joka ei voinut viedä lintua mukanansa ja vapautui siitä tällä tavalla.
IV
Sen nimi oli Lulu. Sen ruumis oli vihreä, siivenpäät vaaleanpunaiset, otsa sininen ja rinta kullankarvainen.
Mutta sillä oli väsyttävä tapa pureskella yöpuutaan, se raastoi irti höyheniään, siroitteli ympärilleen ulostuksiaan, pirskoitti kylpykuppinsa vettä; rouva Aubain, joka oli kyllästynyt siihen, lahjoitti sen ikipäiviksi Félicitélle.
Hän ryhtyi sitä opettamaan; pian se toisteli: Kelpo poika! Palvelijanne, herra! Päivää, Mari! Sen paikka oli lähellä ovea, ja moni ihmetteli, ettei se vastannut kun sitä mainittiin "pikku Jankoksi", sillä kaikkia papukaijojahan puhutellaan tällä nimellä. Sitä verrattiin kalkkunaan, pökkelöön – kaikki tikarinpistoksia Félicitélle! Kummallista itsepäisyyttä Lulun puolelta, se kun lakkasi puhumasta heti kun sitä rupesi katselemaan!
Siitä huolimatta se kaipasi seuraa, sillä sunnuntaisin, kun neidit Rochefeuille, herra Houppeville ja uudet ravintolavieraat – apteekkari Onfroy, herra Varin ja kapteeni Mathieu – pelasivat korttia, se pieksi ikkunaruutuja siivillään ja piti niin hurjaa melua, että oli mahdoton kuulla mitä toiset puhuivat.
Bouraisin kasvot epäilemättä näyttivät siitä hullunkurisilta. Heti hänet nähdessään se alkoi nauraa täyttä kurkkua. Sen terävä ääni kajahti pihalle, kaiku toisti sen, naapurit asettuivat ikkunan ääreen ja alkoivat niinikään nauraa; ja välttääkseen papukaijan huomion herra Bourais hiipi pitkin muuria, peittäen kasvonsa lakillaan, saapui joelle ja pujahti sitten sisään puutarhaportista: ja ne katseet, jotka hän loi lintuun, olivat kaikkea muuta kuin hellät.
Teurastajanrenki oli lyönyt Lulua, se kun oli rohjennut pistää päänsä hänen koriinsa; ja siitälähtien lintu aina koetti nipistää häntä paidan läpi. Fabu uhkasi vääntää siltä niskat nurin, vaikka hän ei ollut julma luonteeltaan, huolimatta käsivarsiensa ihopiirroksista ja isosta poskiparrastaan. Päinvastoin hän piti tuosta papukaijasta, jopa – leikkisänä luonteeltaan, koetti opettaa sitä kiroilemaan. Félicité, jota nämä vehkeet pelästyttivät, asetti sen keittiöön. Sen ketjut irroitettiin ja se sai vapaasti liikkua talossa.
Kulkiessaan alas portaita se riippui astuimista käyrän nokkansa varassa, nosti ensin oikeata, sitten vasenta jalkaansa; Félicité pelkäsi, että tämä voimistelu voisi tuottaa sille pyörrytyksen. Se tulikin sitten kipeäksi, eikä enää voinut puhua eikä syödä. Sen kielen alusta turposi, niin kuin joskus kanoilla. Félicité paransi sen, poistaen kynsillään ajettuman. Herra Paul oli eräänä päivänä kyllin varomaton puhaltamaan sen sieraimin tupakansavua; toisen kerran, kun rouva Lormeau ärsytti sitä päivänvarjonsa varren päällä, se nokkasi siitä irti helan; lopulta se karkasi.
Félicité oli pannut sen nurmikolle hetkeksi raittiista ilmasta nauttimaan ja oli poistunut toviksi; ja kun hän palasi, oli papukaija poissa! Ensin hän haki sitä pensastosta, rannalta ja katoilta, kuuntelematta emäntäänsä, joka huusi: – Pitäkää varanne! Olettehan vallan hullu!
Sitten hän tarkasteli kaikki Pont-l'Évêquen puutarhat; ja hän pysäytti ohikulkijat:
– Ettekö sattumalta ole nähnyt minun papukaijaani? – Niille, jotka eivät tunteneet papukaijaa, hän selitti, minkälainen se oli. Äkkiä hän luuli eroittavansa myllyn takana, töyryn juurella, jotain vihreätä, joka liipoitteli. Mutta saavuttuaan mäen huipulle hän ei nähnyt mitään! Muuan kulkukauppias vakuutti vastikään nähneensä sen Simon-muorin kaupassa. Félicité lähti sinne juoksujalkaa. Mutta ei edes ymmärretty, mitä hän tarkoitti. Viimein hän palasi kotia uupuneena, kengät hajaantumistilassa, kuoleman siemen olemuksessaan; ja istuen keskellä penkkiä rouvan vieressä hän kertoi kaiken, minkä oli tehnyt, kun äkkiä kevyt paino laskeutui hänen olalleen: se oli Lulu! Mitä kummaa se olikaan tehnyt? Se oli kai samoillut lähistössä!
Vaivoin Félicité tästä tointui, tai oikeammin, hän ei tointunut ollenkaan.
Vilustumisesta hän sai kaularöhkän ja vähän myöhemmin korvien särkyä. Kolmea vuotta myöhemmin hän tuli kuuroksi; ja hän puhui hyvin kovaa kirkossakin. Vaikka hänen tekemänsä synnit tuottamatta hänelle häpeää tai pahennusta kenellekään olisivat voineet tulla julkisiksi koko hiippakunnassa, kirkkoherra kuitenkin katsoi soveliaaksi ottaa hänet rippitunnustukselle ainoastaan sakaristoon.
Kuviteltu suhina saattoi hänet levottomaksi. Usein hänen emäntänsä sanoi: – Hyvä Jumala! kuinka olette lapsellinen! – Félicité vastasi: – Niin kyllä, rouva – ja hän etsi jotain ympäriltään.
Hänen ajatustensa ennestäänkin ahdas piiri supistui supistumistaan, eikä kirkonkellojen soittoa eikä härkien mylvintää enää ollut olemassa. Kaikki olennot toimivat ääneti kuin aaveet. Yksi ainoa ääni vielä saapui hänen korvaansa, nimittäin papukaijan ääni.
Ikäänkuin huvittaakseen häntä se matki paistin käänninraudan naksahdusta, kalakauppiaan terävää huutoa ja vastapäätä asuvan puusepän sahaamista; ja kun ovikello soi se, matki rouvaa: – Félicité! Ovikello! Ovikello!
Heidän välillään oli vuoropuheluja, papukaija toisti loppumattomiin ohjelmistonsa kolmea lausetta, ja Félicité vastasi niihin tolkuttomin sanoin, joihin hän kuitenkin purki sydämensä yltäkylläisyyttä. Lulu, tuo eristetty olento, oli melkein kuin poika, rakastaja. Se kiipesi hänen sormiaan pitkin, se nipisteli hänen huuliaan, se takertui kiinni hänen huiviinsa; ja kun hän taivutti päänsä imettäjien tavoin, hänen huntunsa isot siipiverhot ja linnun siivet värähtelivät yhdessä.
Kun taivas peittyi pilviin ja ukkonen jyrisi, lintu kirkui, kenties muistaen syntymämetsiensä tulvia. Veden lorina sai sen vallan haltioihinsa, se lenteli levottomana, kohosi kattoon, kaatoi kaiken kumoon tiellään ja meni pulikoimaan puutarhan vesilätäkköön, mutta palasi seuraavassa tuokiossa häkin rautaristikolle istumaan, ja hyppiessään kuivatakseen höyheniään se näytti milloin pyrstöänsä, milloin nokkaansa.
Eräänä aamuna tuona kauheana talvena 1837, kun Félicité oli asettanut sen palavan pesän eteen pakkasen takia, hän huomasi sen kuolleeksi keskellä häkkiänsä, pää riipuksissa ja kynnet takertuneina rautalankoihin. Nesteiden tungos kai oli sen tappanut? Hän piti persiljamyrkytystä todennäköisenä; ja vaikka ei ollut minkäänlaisia todistuksia, kohdistuivat hänen epäluulonsa Fabuhun.
Hän itki niin katkerasti että hänen emäntänsä sanoi: – No, antakaa täyttää se!
Félicité kysyi neuvoa apteekkarilta, joka aina oli ollut hyvä papukaijalle.
Tämä kirjoitti Havreen. Muuan Fellacher-niminen mies otti täyttääkseen linnun. Mutta kun postivaunuista joskus katosi tavaroita, päätti hän itse viedä sen Honfleuriin.
Lehdettömiä omenapuita oli loppumattomana jonona tien kummallakin reunalla. Ojissa oli jäätä. Koirat haukkuivat talojen ympärillä; ja kädet vaippansa alla, pienet mustat puukengät jalassa ja vasu kädessä hän astui nopeasti keskellä tietä.
Hän kulki metsän läpi, sivuutti Haut-Chênen ja saapui Saint-Gatieniin.
Hänen jälessään, tomupilven keskellä ja myötämaan jouduttamina, syöksähtivät postivaunut eteenpäin kuin pilvenpatsas. Nähdessään tuon naisen, joka ei antanut tietä, vaunujen ajaja nousi seisomaan kuomin eteen ja postinkuljettaja huusi, ja neljä hevosta, joiden vauhti ei ollut hillittävissä, jouduttivat juoksuaan. Kaksi ensimäistä hevosta hiipaisi Félicitétä; ohjaksia tempomalla ajaja sai ne väistymään tien oheen, mutta vihoissaan hän lisäksi kohotti käsivartensa ja antoi isolla piiskallaan Félicitélle niin lujan lyönnin vatsaan, että hän kaatui selälleen.
Ensi liikkeekseen hän, jälleen tultuaan tajuihinsa, avasi vasunsa. Lulu ei onneksi ollut vioittunut. Mutta Félicité tunsi polttavaa kipua oikeassa poskessa; kädet, joilla hän sitä tunnusteli, olivat punaiset. Verta vuoti. Hän istuutui kivikasalle, pyyhki nenäliinalla kasvojaan, sitten hän alkoi syödä leipäpalaa, jonka varovasti kylläkin oli pannut vasuun, ja lohdutteli itseään saamastaan haavasta katselemalla lintua.
Saavuttuaan Ecquemauvillen huipulle hän näki Honfleurin valoja, jotka tuikkivat yössä kuin joukko tähtiä; taampana levisi meri himmeänä. Silloin hän väsyneenä pysähtyi ja hänen lapsuutensa kurjuus, ensi rakkauden tuottama pettymys, hänen sisarenpoikansa merille lähtö, Virginien kuolema, palasivat mieleen nousuveden aaltojen tavoin, hänen kurkkuansa ahdisti ja hän oli vähällä tukehtua.
Sitten hän pyrki kapteenin puheille; ja jo ennenkuin näytti, mitä oli tuonut mukanaan, hän kehoitti tekemään huolellista työtä.
Fellacher piti papukaijaa kauan luonaan. Hän lupasi aina palauttaa sen seuraavalla viikolla; mutta vasta puolen vuoden kuluttua hän ilmoitti lähettäneensä matkaan laatikon, eikä asiasta sitten kuulunut sen enempää. Saattoi jo pelätä, ettei Lulu enää koskaan palaisi. – Varmaankin se on minulta varastettu, – ajatteli Félicité.
Mutta lopulta se saapui – ja loistavana, istuen pystyasennossa oksalla, joka oli kierretty kiinni mahonki-alustaan, toinen jalka pystyssä, pää kallellaan ja nokassa pähkinä, jonka täyttäjä, tavoitellen suuremmoista vaikutelmaa, oli kullannut.
Félicité sulki sen huoneeseensa.
Tämä suoja, johon hän päästi ani harvoja, oli samalla kappelin ja rihkamapuodin näköinen, niin paljo uskonnollisia esineitä ja kirjavaa romutavaraa se sisälsi.
Iso kaappi oli tiellä ovea avattaessa. Vastapäätä puutarhanpuolista ikkunaa oli pyöreä kattoikkuna, joka avautui pihan puolelle; telttisängyn vieressä oli pöytä, jolle oli ladottu vesikannu, kaksi kampaa ja särölle lyödyllä lautasella sininen saippuapala. Seinillä näki rukousnauhoja, medaljonkeja, useita Neitsyt Marian kuvia, kookospähkinän-kuoresta tehty vihkivesimalja; lipastolla, joka oli peitetty veralla kuin alttari, Victorin antama simpukkakuori-rasia; lisäksi ruiskukannu ja pallo, kirjoitusvihkoja, kuvitettu maantieto, kenkäpari; ja kuvastimen naulaan nauhoistaan ripustettu pieni silkkinukkahattu! Menipä Félicité tämänlaisten esineiden kunnioittamisessa niin pitkälle, että säilytti erästä herra-vainajan pitkää takkiakin. Kaiken vanhan romun, josta rouva Aubain ei enää välittänyt, Félicité otti huoneeseensa. Tällä tavoin oli tullut lipaston laidalle tekokukkia ja katto-ikkunan syvennykseen Artoisin kreivin muotokuva.
Laudanpätkälle asetettuna Lulu sai paikkansa huoneessa kamiinin ulkonevalla reunalla. Joka aamu herätessään päivän valjetessa hän näki sen ja muisti silloin menneet päivät ja mitättömät tapaukset pienimpine yksityiskohtineen, tehden sen surematta, vallan tyynenä.
Voimatta keskustella kenenkään kanssa hän eli unissakävijän horrostilassa. Kristuksen ruumiinjuhlan kulkueet saivat hänet virkenemään. Naapurivaimoilta hän pyysi soihtuja ja olkimattoja koristaakseen niillä kadulle pystytettyä alttaria.
Kirkossa hän aina katseli Pyhää Henkeä, ja pani merkille, että se vivahti papukaijaan. Tämä yhdennäköisyys tuntui hänestä vielä selvemmältä eräässä Épinalin väripainos-kuvassa, joka esitti Vapahtajamme kastetta. Purppuranpunaisine siipineen ja smaragdinvihreine höyhenineen se oli Lulun ilmetty muotokuva.
Ostettuaan sen, hän ripusti sen Artoisin kreivin sijalle, ja nyt hän yhdellä katseella saattoi nähdä molemmat, sekä kuvan että täytetyn papukaijan. Ja ne sulivat yhteen hänen ajatuksissaan, papukaija muuttui pyhäksi tästä suhteestaan Pyhään Henkeen, joka taas kävi hänen silmissään elävämmäksi ja tajuttavammaksi. Isä Jumala ei ollut voinut ilmoittautuakseen valita kyyhkystä, koska nuo linnut eivät osaa puhua, vaan jonkun Lulun esivanhemmista. Ja Félicité rukoili katsellen kuvaa, mutta kääntyi silloin tällöin puoleksi lintuun päin.
Hänessä heräsi halu ruveta Neitsyt Marian luostarikunnan nunnaksi. Mutta rouva Aubain kehoitti häntä luopumaan tästä aikeesta.
Sitten seurasi huomattava tapaus: Paulin avioliitto.
Oltuaan ensin notarion kirjurina, sitten kauppa-alalla, tullilaitoksessa, veroitusvirastossa ja ryhdyttyään toimenpiteisiin päästäkseen vesi- ja metsänhoito-alalle hän kuudenneljättä vuoden ikäisenä äkkiä ikäänkuin taivaan viittauksesta huomasi oikean alansa: reistraattorinviraston! Ja hän osoitti siinä niin suurta kykyä, että eräs tarkastaja tarjosi hänelle tyttärensä ja lupasi hänelle suosittelevaa suojelustaan.
Paul, joka oli muuttunut vakavaksi, toi vaimonsa äitinsä taloon.