Salammbo

Hänen mainitsemansa vesijohto kulki viistoon kannaksen yli, – rakenne, jota roomalaiset myöhemmin hyvin suuressa määrässä laajensivat. Vaikka Karthago halveksikin muita kansoja, niin oli se roomalaisilta kömpelösti lainannut tämän keksinnön, kuten Rooma puolestaan oli matkinut punilaisia galeereja; se oli tehty viidestä päällekkäin rakennetusta kaarikerroksesta; se oli raskas rakenteeltaan; alhaalla oli tukipilarit, ylhäällä leijonanpäät; johto päättyi Akropoliin läntiseen sivuun sieltä painuen kaupungin alle tulvien täydellisenä virtana Megaran vesialtaihin.

Sovitulla hetkellä Matho tapasi siellä Spendiuksen. Hän kiinnitti koukuntapaisen raudan nuoran päähän, heilutti sitä ympäri kuin linkoa, rauta lennähti ja tarttui kiinni; ja he alkoivat perätysten kiivetä muuria ylös.

Mutta päästyään ensimäiseen kerrokseen heltisi rauta joka kerta kun sen heittivät ylös; löytääkseen sopivan kiinnikepaikan saivat he kulkea pylväiden alustaliuskoja myöten; ja kerros kerrokselta kävivät ne yhä kapeammiksi. Sitten nuora jälleen heltisi. Monta kertaa se oli katkeamaisillaan'.

Viimein he kuitenkin saapuivat ylimmäiselle tasolle. Spendius kumartui tuon tuostakin alas ja tunnusteli liuskoja kädellään.

– "Tässä on" sanoi hän, "alkakaamme!" Ja vääntämällä kangella, jonka

Matho oli tuonut mukanaan, saivat he yhden liuskan irroitetuksi.

Etäällä he näkivät ratsujoukon kiitävän eteenpäin ohjattomien hevosten selässä. Ratsastajien kultaiset rannerenkaat pelkistivät esiin vaippojen laskoksista. Etunenässä näkyi mies, jolla oli kameelikurjen sulista tehty päähine, ja joka ajoi täyttä laukkaa heiluttaen peistä kummassakin kädessään.

– "Narr' Havas!" huudahti Matho.

– "Samapa se!" vastasi Spendius; ja hän hyppäsi aukkoon, joka oli syntynyt kun liuska nostettiin syrjään.

Hänen käskystään koetti Matho työntää sijalta yhtä lohkaretta. Mutta ahtaan tilan vuoksi ei hän voinut liikuttaa kyynärpäitään.

– "Me palaamme," sanoi Spendius; "asetu tuohon eteeni." Ja he kulkivat eteenpäin vesijohdossa.

Vettä oli heidän vatsaansa asti. Kohta he horjahtivat ja olivat pakoitetut uimaan. Heidän jäsenensä löivät liian ahtaan solan seiniä vastaan. Vesi virtasi melkein ylimmän liuskan alla; he saivat kasvoihinsa naarmuja. Sitten virta lennätti heidät mukaansa. Hautaa raskaampi ilma vaikeutti hengitystä, ja käsivarsillaan suojaten päätään, polvet yhdessä ja ruumis niin suorana kuin mahdollista, kiisivät he kuin nuolet pimeässä eteenpäin, tukehtumaisillaan, koristen, puolikuolleina. Äkkiä kaikki pimeni heidän ympärillään ja veden vauhti lisääntyi. He putosivat alaspäin.

Päästyään jälleen veden pinnalle lepäsivät he hetkisen selällään hengittäen suurella nautinnolla raitista ilmaa. Holvikaarros toisensa jälkeen aukeni paksujen muurien keskellä, jotka eroittivat vesialtaita toisistaan. Kaikki olivat täynnä ja vesi virtasi yhtenä juovana pitkin vesisäiliöiden pituutta. Kattoholvien ilma-aukosta laskeutui kaamea hohde, joka kimalteli valolevyinä laineilla ja varjot tummenivat seiniä kohden ja tekivät ne vielä etäisemmiksi. Pieninkin kolina herätti kovan kaiun.

Spendius ja Matho alkoivat jälleen uida ja kulkivat holviaukkojen kautta säiliöstä toiseen. Käiksi riviä pienempiä altaita oli yhdensuuntaisesti kummallakin puolen. He eksyivät kääntyivät ja palasivat. Vihdoin tunsivat he jotain kovaa jalkojensa alla. Se oli käytävän kivitys, joka kiersi altaiden ympäri.

Sitten etenivät he hyvin varovaisesti, hapuilivat seiniä löytääkseen jonkun pääsyaukon. Mutta heidän jalkansa luiskahtivat; he putosivat suuriin altaihin. He saivat uudelleen nousta, ja putosivat jälleen; ja kauhistuttava väsymys valtasi heidät aivan kuin heidän jäsenensä uidessaan olisivat sulautuneet veteen. Silmät painuivat umpeen; he olivat menettämäisillään tajuntansa.

Spendius iski kätensä erään ristikon rautoja vastaan. He ravistivat sitä, se aukeni ja he olivat portailla. Pronssiovi sulki ylhäällä tien heiltä. Tikarin kärjellä siirsivät he syrjään salvan joka ulkopuolelta avattiin; äkkiä puhdas ulkoilma leiskahti heitä vasten kasvoja.

Yö oli aivan tyyni ja taivas näytti mittaamattoman korkealta. Puuryhmät painaltuivat alas pitkien muuririvien yli. Koko kaupunki nukkui. Etuvartijain tulet kimaltelivat yksinäisten tähtien lailla.

Spendius, joka kolme vuotta oli saanut olla orjapihassa, tunsi hyvin

puutteellisesti eri kaupunginosat. Matho otaksui, että päästäkseen

Hamilkarin palatsiin, tulisi heidän kääntyä vasemmalle ja kulkea

Mappalioiden läpi.

– "Ei" sanoi Spendius, "vie minut Tanitin temppeliin". Matho aikoi puhua.

– "Muista!" sanoi entinen orja; ja nostaen kätensä osoitti hän

Chabarin loistavaa tähteä.

Silloin Matho vaieten kääntyi Akropoliin päin. He kapusivat kaktusaitojen yli, jotka reunustivat teitä. Vesi valui heidän ruumiistaan hietaan. Märät sandaalit eivät narahtaneetkaan heidän astuessaan; Spendius, jonka silmät säikkyivät kuin soihdut, kopeloi joka askeleella pensaita; – ja hän kulki Mathon jälestä kädet molempien tikarien kahvassa, jotka riippuivat hänen kainalossaan nahkahihnoista.

V
TANIT

Kun olivat kulkeneet puutarhojen läpi tuli heidän eteensä Megaraa ympäröivä rajamuuri. Mutta he löysivät aukeaman suuresta kiviseinästä ja kulkivat sen kautta.

Maa aleni ja muodosti aivan kuin suuren notkon. Se oli avoin tori.

– "Kuule", sanoi Spendius, "ensiksi elä pelkää mitään!.. minä täytän lupaukseni…"

Hän vaikeni hetkiseksi; hän näytti miettivän aivan kuin etsien sanoja, "Muistatko tuon kerran aamun noustessa jolloin Salammbon penkereellä näytin sinulle Karthagon? Me olimme sinä päivänä kylliksi voimakkaita, mutta sinä et tahtonut kuulla mitään!" Sitten hän jatkoi juhlallisella äänellä: – "Valtias, Tanitin temppelin kaikkein pyhimmässä on salaperäinen verho, joka on pudonnut taivaasta ja verhoo jumalattaren."

– "Minä tiedän," sanoi Matho.

Spendius jatkoi:

– "Se on itsestään jumalallinen, sillä se on osa jumalattaresta. Jumalat asustavat siellä, missä heidän kuvansa on. Siksi, että Karthago sen omistaa, on Karthago mahtava". Sitten hän kumartui kuiskaamaan hänen, korvaansa: "Minä toin sinut kanssani ryöstääksemme sen!"

Matho peräytyi kauhuissaan.

– "Mene! etsi joku toinen! Minä en tahdo auttaa sinua tässä rikollisessa aikeessa."

– "Mutta Tanithan on sinulle vihamielinen," vastasi Spendius, "hän vainoo sinua, ja sinä kuolet hänen vihansa uhrina. Kosta sinä puolestasi. Silloin jumalatar tottelee sinua. Sinä tulet melkein kuolemattomaksi ja voittamattomaksi."

Matho painoi päänsä alas. Spendius jatkoi:

– "Me joudumme perikatoon; armeija tuhoo itse itsensä. Me emme voi paeta, olemme avuttomia, meille ei anneta anteeksi! Mitä jumalten kostoa saattaisit pelätä, kun sinulla on heidän voimansa käsissäsi? Tahdotko mieluummin kuolla tappion iltana surkeasti johonkin pensaistoon, tai kansan herjaamana rovion liekkeihin? Valtias, kerran olet tuleva Karthagoon, ylimpäin pappien keskellä, jotka suutelevat sandaalejasi; ja jos silloin Tanitin verho vielä painaa sinua, niin palautat sen temppeliin. Seuraa minua! Tule ja ota se!"

Pelottava halu riehui Mathossa. Hän olisi tahtonut ilman temppelinraiskausta omistaa verhon. Hän arveli, että ehkä ei tarvinnutkaan ryöstää sitä saadakseen sen voiman. Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun asti, vaan pysähtyi siinä, missä se alkoi häntä kauhistuttaa.

– "Eteenpäin!" sanoi hän; ja he kulkivat nopeasti rinnatusten sanaakaan vaihtamatta.

He nousivat rinnettä ylöspäin ja asumukset tulivat lähemmäksi. He kulkivat kapeita katuja myöten pimeässä. Ovien edessä olevat espartoheinästä kudotut matonrisat löivät seiniä vastaan. Eräällä torilla kameelit märehtivät heinäkupojen edessä. Sitten joutuivat he käytävään, jota lehvistö verhosi. Koiraparvi haukkui. Mutta äkkiä alue aukeni, ja he tunsivat Akropoliin läntisen päädyn. Byrsan juurella näkyi suuri musta rakennus: se oli Tanitin temppeli, jossa oli patsaita ja puutarhoja, pihoja ja etupihoja tiilistä tehdyn pienen rajamuurin sisällä. Spendius ja Matho astuivat sen yli.

Tässä ensimmäisessä aitauksessa oli plataanimetsä suojaamassa ruttoa ja saastaista ilmaa vastaan. Siellä täällä oli hajallaan telttoja, joissa päivisin myytiin voiteita ihokarvojen hävittämiseksi, hajuvesiä, pukuja, kuunmuotoisia leivoksia ja jumalattaren ja temppelin kuvia, jotka olivat kaiverretut alabasteriin.

Ei tarvinnut mitään pelätä, sillä niinä öinä, joina kuuta ei näkynyt, ei pidetty jumalanpalvelusta; yhtäkaikki hidastutti Matho kulkuaan; hän pysähtyi niiden kolmen ebenpuisen portaan eteen, jotka veivät toiseen sisäpihaan.

– "Astu eteenpäin!" sanoi Spendius.

Granaatti-, manteli-, sypressi- ja myrttipuut kohosivat liikkumattomina kuin pronssista valettuina ja vuorottelivat säännöllisesti; sinisillä kivillä laskettu tie narskui heidän kulkiessaan, ja puhjenneet ruusut riippuivat lehtimajaa muodostaen pitkin käytävää tien yli. He joutuivat soikealle, ristikon sulkemalle aukolle. Silloin Matho, jota tämä hiljaisuus kauhistutti, sanoi Spendiukselle:

– "Täällä sekoitetaan makeat vedet suolaisiin vesiin."

– "Minä olen sen nähnyt," sanoi entinen orja, "Syriassa, Maphugin kaupungissa," ja he astuivat portaita, joiden kuusi astinta oli tehty hopeasta, kolmanteen sisäpihaan.

Jättiläisseederipuu seisoi sen keskellä. Sen alimmat oksat peittyivät kankaan kappaleihin ja kaulaketjuihin, joita uskovaiset olivat sinne ripustaneet. He astuivat vielä muutaman askeleen eteenpäin ja temppelin pääsivu näkyi kokonaan heidän edessään.

Kaksi pitkää avointa pylväistöä, joiden arkitravit lepäsivät tanakoiden pilarien päällä, oli molemmin puolin neliskulmaista tornia, jonka litteällä katolla komeili puolikuun kuva. Pylväistön kulmauksissa ja tornin kulmissa oli suuret maljat, joissa paloi hyvänhajuisia suitsututusaineita. Granaatit ja coloquintit koristivat pylväiden päitä. Toisiinsa kietoutuneet koristemuodot, vinoneliöt, helmirivit vuorottelivat seinillä, ja hopealangoista punottu aitaus muodosti avaran puolikehän temppelin eteisestä laskeutuvien kupariportaiden eteen.

Ovella oli kultaisen ja smaragdisen patsaan välillä kivikartio; mennessään sen ohi suuteli Matho oikeata kättään.

Ensimäinen sali oli hyvin korkea, sen kuvussa oli lukemattomia aukkoja; ylöspäin katsoessa näki tähdet. Ympäri seiniä oli kaislakoreissa partoja ja kiharoita, nuorukaisten esikoisuhreja, ja keskellä pyöreää huonetta kohosi naisen ruumis rinnoilla peitetyn jalustan keskeltä. Karkeana, karvaisena ja silmät Ummessa näytti se hymyilevän pitäen käsiään ristissä suuren vatsansa alapuolella, joka oli kiilloittunut ihmisten suudelmista.

Sitten he joutuivat taivasalle, poikittain kulkevaan käytävään, jossa pienoinen alttari kohosi norsunluuportin edessä. Sitä pitemmälle ei saanut mennä; papit yksinään saivat avata portin; sillä temppeli ei ollut kansanjoukon kokouspaikka, vaan jumaluuden erikoinen asumus.

– "Aikeemme on mahdoton," sanoi Matho. "Tätä et tullut ajatelleeksi!

Palatkaamme!" Spendius tarkasteli seiniä.

Hän tahtoi saada vaipan, ei sen vuoksi että hän olisi luottanut sen voimaan (Spendius uskoi vain oraakeliin), vaan hän oli vakuutettu siitä, että karthagolaiset nähdessään sen ryöstetyn kadottaisivat kokonaan rohkeutensa. Löytääkseen jonkun aukon kiersivät he temppelin taakse.

Terebinthi-pensaistojen suojassa näkyi erimuotoisia pieniä rakennuksia. Siellä täällä kohosi kivinen phallus, ja suuret hirvet kuljeksivat rauhallisina tallaten sorkka jaloillaan pudonneita käpyjä.

He palasivat takaisin ja kulkivat varpaillaan kahden pitkän yhdensuuntaisen gallerian välitse. Pieniä kammioita oli niiden sivussa. Tamburiinit ja symbaalit peittivät ylhäältä alas asti niiden seedripuisia pylväitä. Ruohomatoilla makasi naisia kammioittensa ulkopuolella. Aivan tiuhkuen voiteista tuoksuivat he yrteiltä ja sammuneilta suitsutuksilta; – heidän ruumiinsa oli niin peitetty tatueerauksilla, kaulaketjuilla, sormuksilla, cinoberilla ja antimoniumilla, että, jollei heidän rintansa olisi noussut, olisi luullut heitä maassa makaaviksi jumalankuviksi. Lotukset ympäröivät lammikkoa, jossa ui samallaisia kaloja kuin Salammbon olivat olleet; sitten perällä temppelin muuria vastaan nousi viinipuu, jonka köynnökset olivat lasia ja tertut smaragdia; kalliiden kivien väike loi valojuovia maalattujen pylväiden välissä nukkuvien kasvoille.

Matho oli tukehtua kuumassa ilmassa, joka cedripuisista suojista lainehti. Kaikki nuo hedelmällisyyden vertauskuvat, nuo tuoksut, nuo väikkeet ja nuo hengittävät olennot painostivat häntä. Tämän salaperäisen loiston läpi haaveksi hän Salammbosta. Hän suli yhdeksi jumalattaren kanssa. Ja Mathon rakkaus paisui yhä suuremmaksi kuten suuret lotuskukat, jotka aukenevat syvien vesien pinnalla.

Spendius laski paljoko rahaa hän ennenaikaan olisi saanut myymällä nuo naiset; ja hänen nopeat silmänsä punnitsivat ohimennen kultakäätyjen painoa.

Temppeli oli tältä puolelta samoin kuin toiseltakin suljettu. He palasivat ensimäisen salin takana olevaan käytävään. Sillä aikaa kun Spendius etsi ja hapuili, oli Matho polvillaan portin edessä, rukoillen Tanitia. Hän rukoili häntä estämään tätä temppelinraiskausta. Hän koetti lepyttää häntä hellillä sanoilla, kuten tehdään suuttuneelle ihmisolennolle.

Spendius huomasi portin päällä ahtaan aukon.

– "Nouse!" sanoi hän Matholle, ja asetti hänet seisomaan aivan suoraan ovea vastaan. Sitten laskien jalkansa hänen käsiinsä, toisen hänen päänsä päälle pääsi hän aivan aukon kohdalle, kiipesi sisään ja katosi. Sitten tunsi Matho olkapäälleen putoavan solmuköyden, saman, jonka Spendius oli kietonut vyölleen ennenkuin lähtivät vesijohtoon; ja kavuten sitä myöten hän saapui pian hämärään saliin.

Tällaiset sisään murtautumiset olivat aivan odottamattomia tapauksia. Jo se, että vartioiminen oli niin huoletonta, osoitti, että sellaista pidettiin aivan mahdottomana. Pelko suojeli paremmin kuin muurit temppelin pyhättöä. Matho odotti, joka askeleella kuolevansa.

Valo hohti pimeässä; he lähestyivät sitä. Se oli lamppu, joka paloi simpukassa erään kuvapatsaan jalustalla, jonka päässä oli kabirien päähine. Timanttipyörylöitä oli pitkin sen pitkää sinistä viittaa ja kantapäistä lähtevät ketjut, jotka katosivat lattialiuskojen alle, kiinnittivät kuvan permantoon. Matho oli vähällä kirkaista. Hän sopersi: – "Ah! tuossa hän on: tuossa hän on!.." Spendius otti lampun valaistakseen sillä.

– "Kuinka jumalaton sinä olet!" mutisi Matho. Mutta hän seurasi kuitenkin Spendiusta.

Huoneessa, johon he sitten saapuivat ei ollut muuta kuin musta maalaus, joka kuvasi sekin naista. Sen jalat ulottuivat aivan seinän ylirajaan. Ruumis täytti koko katon. Navasta riippui langan päässä suuren suuri muna, ja kuva jatkui toiselle seinälle pää alaspäin aivan lattialle asti, johon ulottuivat sen suipot sormet.

Päästäkseen pitemmälle vetivät he erään verhon syrjään; samassa tuulen viima puhalsi lampun sammuksiin.

Silloin he eksyneinä harhailivat rakennuksen sokkeloissa. Äkkiä he tunsivat jalkojensa alla jotain omituisen pehmeätä. Pieniä kipinöitä säihkyi ja lenteli; he kulkivat kuten tulessa. Spendius tunnusteli kädellään ja huomasi, että lattia oli huolellisesti peitetty ilveksentaljoilla; sitten tuntui pitkä, pehmeä, kylmä, limainen nuora kulkevan heidän jalkojensa välitse. Seinässä olevista kapeista raoista tunkeutui heikkoja, valkoisia valosäteitä. He astuivat tässä hämärässä eteenpäin. Vihdoin he näkivät suuren, mustan käärmeen. Se syöksähti nopeasti ja katosi.

– "Paetkaamme!" huusi Matho. "Se on hän! minä tunnen hänen lähestyvän".

– "Ei, ei!" vastasi Spendius, "temppeli on autio."

Samassa häikäisevä valo pakotti heidät luomaan silmänsä alas. Sitten he näkivät ympärillään loputtoman määrän laihoja, läähättäviä, kynsiään aukovia petoja, jotka toinen toisensa yläpuolella salaperäisessä silmiä huimailevassa järjestyksessä muodostivat kauhistuttavan kuvan. Kärmeillä oli jalat, härillä siivet, ihmispäiset kalat söivät hedelmiä, kukat puhkesivat krokodiilien kidasta, ja norsut kärsä pystyssä liitivät avaruudessa ylpeinä kuin kotkat. Tavaton voima jännitti niiden puutteellisia tai moninkertaisia jäseniä. Kieli suusta ulkona näyttivät ne tahtovan purkaa sielunsa; ja kaikki nuo muodot ilmenivät täällä, ikäänkuin kaiken alkusiemenen kokoova säiliö äkkiä olisi haljennut ja tyhjentänyt kaiken sisältönsä salin seinille.

Kaksitoista sinistä kristallipalloa koristi tätä salia kehässä tiikerin näköisten hirviöiden kannattamina. Niiden silmät ulkonivat päästä kuin etanoilla, ja istuen lyhyiden reisiensä päällä kääntyivät ne salin taustaan päin, jossa norsunluuistuimella oli ylhäinen Rabbet, kaikkihedelmöivä, viimeiseksi löydetty jumaluusmuoto.

Simpukat, sulat, kukat ja linnut peittivät sen alaruumiin vatsaan asti. Korvarenkaina oli sillä hopeasymbaalit, jotka helskyivät sen poskia vastaan. Sen suuret tuijottavat silmät katsoivat tulijaan, ja hohtava kivi, joka oli irstaan symboolin kehään kiinnitetty sen otsaan, valaisi koko salin, heijastuen oven yläpuolella oleviin punaisiin kupari peileihin.

Matho astui askeleen eteenpäin; permantopaasi antoi myöten hänen jalkansa alla ja silloin pallot alkoivat pyöriä ja hirviöt karjua; soitto kaikui, sävelikäs ja pauhaava kuin tähtien harmonia; Tanitin myrskyävä sielu virtasi tulvien salin halki. Jumalatar oli nousemaisillaan kookkaana kuin sali, avaten sylinsä. Äkkiä hirviöt sulkivat kitansa, kristallipallot eivät enää pyörineet.

Sitten synkkä sävelvaihdos kaikuili hetken ilmassa ja vaikeni viimein.

– "Ja verho?" sanoi Spendius.

Sitä ei näkynyt missään. Missä se oli? Miten sen löytäisi? Olivatkohan papit sen kätkeneet? Mathon sydäntä vihlaisi ja hän tunsi uskonsa horjuvan.

– "Tännepäin!" kuiskasi Spendius. Vaisto opasti häntä. Hän veti Mathon mukanaan Tanitin valtaistuimen taakse, jossa kyynärän levyinen aukeama ulottui ylhäältä alas asti.

He tunkeutuivat pieneen aivan pyöreään saliin, niin korkeaan, että se tuntui pylvään sisustalta. Keskellä oli suuri, musta, pallon puolikkaan muotoinen, tamburiinin näköinen kivi; liekit paloivat sen päällä; takana oli ebenpuinen kartio, jolla oli pää ja kaksi käsivartta.

Mutta sen ympärillä olisi luullut tähtivälkkyvän pilven hohtavan; kuvioita välähti sen syvistä laskoksista: Eschmunja Kabirit, muutamia jo ennen nähtyjä hirviöitä, Babylonin pyhiä petoja, sitten toisia, joita he eivät tunteneet. Tämä oli vaippana kuvan harteilla, ja oli kulmistaan kiinnitetty niin, että se ulottui pitkin seinää samalla sinisenä kuin yö, keltaisena kuin aamu, purppuraisena kuin aurinko, laveana, läpikuultavana, säihkyvänä, kepeänä. Se oli jumalattaren vaippa, pyhä Zaimph, jota ei kukaan saanut nähdä.

He kalpenivat molemmat.

– "Ota se!" sanoi vihdoin Matho.

Spendius ei arkaillut; ja nojautuen jumalattaren kuvaan hän irroitti verhon, joka valui maahan. Matho tarttui siihen; sitten pisti hän päänsä sisään vaipan aukosta, verhosi sen ruumiinsa ympäri ja levitti kätensä lähemmin tarkastaakseen sitä.

– "Lähtekäämme!" sanoi Spendius.

Matho seisoi läähättäen paikallaan tuijottaen lattiaan.

Äkkiä hän huudahti:

– "Mutta menisinkö hänen luokseen? Nyt en enää pelkää hänen kauneuttaan. Mitä voisi hän minua vastaan? Olenhan minä nyt ihmistä suurempi. Minä voisin astua läpi liekin, kulkea vetten päällä! Pyhä into saa minussa vallan! Salammbo! Salammbo! minä olen herrasi!"

Hänen äänensä jyrisi. Hän oli Spendiuksen mielestä nyt pitempi ja kuten kirkastunut.

Kuului askelten kopinaa, ovi aukeni ja mies astui sisään, pappi, suippo lakki päässään ja silmät selällään. Ennenkuin hän oli ennättänyt tehdä liikettäkään, oli Spendius jo hyökännyt hänen kimppuunsa ja kietoen hänet syliinsä painanut molemmat tikarit syvälle hänen kylkiinsä. Pää jysähti kivilattiaa vastaan.

He jäivät yhtä liikkumattomina kuin ruumis muutamaksi silmänräpäykseksi kuuntelemaan. Ei kuulunut muuta kuin raolle jääneen oven kautta tulevan tuulen kohina.

Ovi vei kapeaan käytävään. Spendius riensi sinne, Matho seurasi häntä, ja melkein heti saapuivat he kolmannen esikartanon sivupylväistöjen väliseen pihaan, joissa oli papittarien asunnot.

Kammioiden takana mahtoi olla joku lyhempi tie ulos. He riensivät sinne.

Kyyryllään suihkulähteen altaan ääressä huuhteli Spendius veriset kätensä. Naiset nukkuivat. Smaragdiköynnös kimalteli. Ja he lähtivät jälleen liikkeelle.

Mutta joku puiden suojassa juoksi heidän jälessään; ja Matho tunsi kantaessaan viittaa, miten useasti takaa hiljaa nyäistiin häntä. Se oli suuri babiaani, yksi niistä jotka oleskelivat vapaina jumalattaren temppelialueella. Ikäänkuin ymmärtäen ryöstön tapahtuneen takertui se vaippaan. Mutta he eivät rohjenneet sitä kurittaa peläten sen alkavan kirkua; äkkiä sen viha lauhtui ja se kulki heidän rinnallaan aivan heidän vieressään, heiluttaen ruumistaan pitkien käsivarsiensa riippuessa alas. Aitauksen luona se sitten yhdellä hyppäyksellä kiisi erääseen palmuun.

Päästyään viimeisestä esikartanosta he suuntasivat kulkunsa Hamilkarin palatsiin, sillä Spendius tajusi, että turhaa oli koettaakaan saada Mathoa luopumaan aikeestaan.

He kulkivat nahkurien katua, Muthumbalin torin yli, vihannesturun ja Cynasynin kadunristeyksen kautta. Erään seinän kulmauksessa peräytyi mies säikähtäen sitä säkenöivää esinettä, joka kulki keskellä hämärää.

– "Kätke zaimph!" sanoi Spendius.

Muitakin ihmisiä osui heidän tielleen, mutta ne eivät heitä huomanneet.

Viimein he tunsivat Megaran asumukset.

Majakka, joka oli rakennettu sen taakse äärimmäiselle kallionkielekkeelle, loi taivaalle punaisen kirkkaan hohteen ja palatsin ja sen toistensa yläpuolella olevat penkereet loivat puutarhaan kuten jättiläiskokoisen pyramiidin varjon. He tunkeutuivat rintamarjapensaikon läpi raivaten tikareilla itselleen tietä.

Kaikkialla näkyi jälkiä palkkasoturien pidoista. Puistot olivat raiskatut, puistopurot kuivuneet, orjatarhan portit auki. Ei ketään näkynyt kyökkien tai aittojen lähistöllä. He kummastelivat tätä hiljaisuutta, jonka vain toisinaan keskeytti norsujen kova hengähdys, kun ne liikehtivät tarhassaan tai majakkatulen rätinä siinä kun leimusi aloepuita.

Matho yhtäkaikki kysyi:

– "Missä hän on? minä tahdon hänet nähdä! Vie minut hänen luokseen!"

– "Se on uhkarohkeata!" sanoi Spendius. "Hän kirkaisee, hänen orjansa juoksevat apuun, ja väkevyydestäsi huolimatta täytyy sinun kuolla!"

Siten puhellen he saapuivat galeeriportaiden juurelle. Matho nosti päänsä ylös ja oli näkevinään aivan ylhäällä säteilevää, vienoa valoa. Spendius aikoi pidättää häntä. Matho riensi portaita ylös.

Hänen ollessaan jälleen samoilla paikoilla, joilla hän jo kerran ennen näki Salammbon, välillä olleet päivät haihtuivat hänen mielestään. Äsken vasta Salammbo lauloi pöytien keskellä; hän oli kadonnut, ja sen jälkeen Matho taukoamatta nousi näitä portaita ylös. Taivas hänen päänsä päällä hohti punaiselta; meri täytti taivaanrannan; joka askeleella yhä suurempi äärettömyys ympäröi häntä, ja hän jatkoi kulkuaan yhtä helposti kuin unta nähdessä noustaan.

Vaipan kahina portaan kiviä vastaan muistutti hänelle hänen uutta mahtiaan; mutta toiveittensa huumaamana ei hän enää tietänyt mitä hänen tuli tehdä; ja tämä epävarmuus herätti hänessä arkuuden.

Silloin tällöin hän painoi kasvonsa suljettujen huoneiden neliskulmaisia ikkuna-aukkoja vastaan, ja oli näkevinään useimmissa nukkuvia olentoja. Viimeinen, alaltaan pienin kerros, muodosti kuten kuution penkereen päälle. Matho kulki sen ympäri hitaasti.

Maidonkarvainen valo hohti talkkikivisistä levyistä, joilla seinässä olevat pienet aukot olivat täytetyt; ja säännöllisesti järjestettyjä kun olivat, muistuttivat ne pimeässä kaunista helminauhaa. Hän tunsi punaisen mustan ristin jakaman oven. Hänen sydämensä alkoi kiivaammin sykkiä. Hänen mielensä teki paeta. Hän painoi porttia; se aukeni.

Galeerinmuotoinen riippu-lamppu paloi huoneen perällä; ja kolme pientä liekkiä, jotka nousivat sen hopeisesta keulasta, valaisi värähdellen korkeita seinälaudoituksia, joille punaiselle pohjalle oli maalattu mustia nauhakuoseja. Katto oli pienistä palkeista laadittu ja keskellä kultausta oli ametisteja ja topaaseja jokaisessa palkkien ristimyksessä. Huoneen molemmista sivuseinistä lähti hyvin matala valkoisista hihnoista punottu vuode. Sen yläpuolella oli seinään laadittu simpukan kuoren muotoisia syvennyksiä, joista riippui maahan asti ulottuvia verhoja.

Onyx-reuna ympäröi soikeata allasta; käärmeennahkaiset hienot jalkineet olivat jääneet sen reunalle alabasterisen vesikannun viereen. Etäämpänä näkyivät märän jalan jäljet. Suloiset tuoksut täyttivät huoneet.

Matho astui liuskoille, jotka olivat koristetut kullalla, simpukankuorella ja lasilla; ja vaikka lattia oli kiiltävän liukas, oli hän tuntevinaan jalkansa painuvan siihen kuten hiekkaan.

Hän oli huomannut hopeisen lampun takana sinisen neliskulmaisen suojustimen, jota neljä kattoon nousevaa nuoraa kannatti, ja hän lähestyi, kumarassa, suu auki. Mustiin korallivarsiin kiinnitettyjä flamingonsiipiä oli purppuratyynyjen ja kilpikonnanluisten kampojen, seedriarkkujen, norsunluisten lastojen joukossa. Antiloopin sarviin oli pujotettu sormuksia ja rannerenkaita; ja saviruukut, jotka muurien aukoissa olivat kaisla jalustalla, viilenivät yötuulessa. Useamman kerran hänen jalkansa kompastui, sillä salin permanto kohosi asteettain ja muodosti sinne kuten jakson eri huoneita. Perällä hopeakaide ympäröi mattoa, jolle oli maalattu kukkia. Vihdoin hän saapui riippuvan vuoteen lähelle, ebenpuisen rahin viereen, jonka avulla noustiin sinne.

Mutta valo rajoittui siihen; ja varjosta, kuten suuren verhon takaa, ei näkynyt muuta kuin punaisen patjan kulma ja pieni alaston jalka. Silloin Matho hyvin varovaisesti veti lampun lähemmäksi.

Salammbo nukkui toinen käsi posken alla ja toinen suorana. Hätien kiharansa aaltoilivat niin runsaina, hänen ympärillään, että hän näytti nukkuvan mustilla höyhenillä, ja avara valkoinen mekko valui pehmeille laskoksille jalkoihin asti, seuraten vartalon muotoja. Silmät hieman näkyivät puoliksi ummistuneiden silmäluomien alta. Pystysuoraan laskeutuvat verhot ympäröivät hänet sinervään ilmaan ja hänen hengityksensä, joka sai hihnat väräjämään, näytti liehuttavan häntä ilmassa. Suuri moskiitti surisi ilmassa.

Matho seisoi liikkumattomana pidellen ojennetussa kädessään valogaleeria; mutta moskiittisuojus leimahti tuleen, katosi, ja Salammbo heräsi.

Tuli oli itsestään sammunut. Hän ei sanonut sanaakaan.

Lamppu loi seinille suuria leiskahtelevia valoisia väreitä.

– "Mitä se on?", kysyi hän.

Matho vastasi:

– "Se on jumalattaren vaippa!"

– "Jumalattaren vaippa!" huudahti Salammbo. Ja nojautuen molempiin käsiinsä hän kumartui kovasti vavisten vuoteesta ulospäin. Matho jatkoi:

– "Minä noudin sen sinua varten temppelin pyhätöstä! Katso!" Zaimph kimalteli valosäteinä.

– "Muistatko?" sanoi Matho. "Öisin ilmestyit sinä unissani; mutta minä en ymmärtänyt mykkien silmiesi käskyä!" Salammbo laski toisen jalkansa ebenpuiselle rahille. "Jos minä olisin ymmärtänyt, niin olisin rientäen saapunut; olisin jättänyt armeijani; en olisi lähtenyt Karthagosta. Sinua totellakseni laskeutuisin Hardumetumin rotkojen kautta varjojen maahan!.. Anna anteeksi! tuntui aivan kuin vuoret olisivat painaneet päiviäni ja kuitenkin salainen voima veti minua puoleesi! Minä koetin pyrkiä luoksesi! Olisinko koskaan rohjennut sitä tehdä ilman jumalia!.. Lähtekäämme, seuraa minua! niin, jollet tahdo, niin minä jään. Vähät minä kaikesta… Upota sieluni henkäisyysi! Särkykööt huuleni suudellessaan käsiäsi!"

– "Anna minun katsoa!" sanoi Salammbo. "Lähempää! lähempää!"

Aamu koitti, ja viininhohtava valo täytti seinän talkkiliuskat.

Salammbo puolipyörtyneenä nojautui vuoteen tyynyihin.

– "Minä rakastan sinua!" huudahti Matho.

Salammbo sopersi: – "Anna se tänne!" Ja he lähestyivät toisiaan.

Salammbo lähestyi yhä enemmän, puettuna laahaavaan valkoiseen pukuun, suuret silmät tuijottaen viittaan. Matho katseli häntä, hänen päänsä loistava kauneus aivan lumosi hänet, hän ojensi zaimphin Salammbota kohden ja aikoi kietomalla hänet siihen sulkea hänet syliinsä. Salammbo levitti käsivartensa. Äkkiä Salammbo seisahtui ja molemmat katsoivat syvään toisiinsa.

Tajuamatta mitä Matho tahtoi, joutui Salammbo kauhun valtaan. Hänen silmäkulmansa kohosivat ylös, huulensa aukenivat; hän vapisi. Sitten löi hän kuparimaljaan, joka riippui punaisen patjan kulmasta ja huusi:

– "Avuksi! avuksi! Väisty, temppelin häväisijä! jumalaton! kirottu!

Tänne Taanak, Krum, Ewa, Micipsa, Shaul!"

Ja Spendiuksen kauhistuneet kasvot näkyivät seinän aukosta savikannujen välistä, hän huusi:

– "Pakene! jo tullaan!"

Suuri melu kuului ihmisten rientäessä portaita ylös, ja ihmisaalto, naisia, palvelijoita, orjia, syöksyi huoneeseen käsissään peitsiä, nuijia, miekkoja, tikareja. He aivan kuin jähmettyivät suuttumuksesta nähdessään miehen; orjattaret päästivät hautajaiskiljahduksia ja eunukit kalpenivat mustan ihonsa alla.

Matho seisoi hopeisen aitauksen takana. Zaimph harteillaan hän oli aivan kuin tähtien jumala, jolla oli koko taivaankansi ympärillään. Orjat aikoivat syöksyä hänen kimppuunsa. Salammbo esti heitä.

– "Elkää koskeko! Se on jumalattaren vaippa!"

Hän oli peräytynyt erääseen nurkkaan, mutta astui askeleen Mathoa kohden ja ojentaen paljaan kätensä huusi:

– "Ollos kirottu sinä, joka Tanitilta olet ryöstänyt! Viha, kosto, tihokuolema ja kidutus ylitsesi! Gurzil, taistelujen jumala, sinut raadelkoon! Matisman, kuolleiden jumala, sinut tukehuttakoon! ja Hän, – jonka nimeä ei saa mainita – sinut polttakoon!"

Matho kiljahti aivan kuin miekanpistoksen saadessaan. Salammbo huusi useaan kertaan: – "Mene! mene!"

Palvelijain joukko väistyi, ja Matho, pää kumarassa, kulki hitaasti heidän välitseen; mutta ovella hän pysähtyi, sillä zaimphin reuna oli tarttunut permantoliuskoja koristavaan kultatähteen. Hän kiskaisi sen olkapäitään kohottaen irti ja astui portaita alas.

Spendius oli hypännyt penkereeltä penkereelle, yli pensasaitojen ja purojen ja paennut puutarhasta. Hän saapui majakan juurelle. Tällä kohdin oli muuri autio, niin mahdotonta oli alhaalta nousta sille. Hän meni aivan sen reunalle, laskeutui selälleen, ja jalat edellä liukui rinnettä myöten alas; sitten hän ui Hautojen-niemeen asti, kiersi merivesilaguunin kautta ja palasi illalla barbarien leiriin.

Aurinko oli noussut; ja kuten poistuva leijona astui Matho tietä alas luoden pelottavia katseita ympärilleen.