Se nousi; Spendius nosti huudahtaen kätensä ylös.
Kaikki ui punaisessa valossa, sillä jumala aivan kuin silpoen itseään heitti tulvivina säteinä Karthagon yli suoniensa kultaisen sateen. Galeerien keulat kimaltelivat, Khamonin katto näytti olevan tulessa, ja temppelien porttien auetessa näkyi väikettä sisältä. Maalta tulevien suurien kuormakärryjen pyörät kolisivat katukiviin. Sälytetyt dromedaarit laskeutuivat apengerteitä alas. Rahanvaihtajat katujen kulmissa levittivät kauppakojujensa telttakatokset. Haikarat lensivät valkoiset purjeet lainehtivat. Tanitin lehdosta kuului pyhien ilotyttöjen tamburiinien soittoa, ja Mappalioiden kärjellä uunit, joissa saviarkkuja valmistettiin, alkoivat sauhuta.
Spendius kumartui terrassin reunan yli; hänen hampaansa kalisivat, hän sanoi:
– "Niin… niin… valtiaani! minä ymmärrän, miksi sinä äsken halveksit palatsin ryöstämistä."
Matho aivan kuin heräsi hänen sähisevään puheeseensa, hän ei näyttänyt ymmärtävän; Spendius jatkoi:
– "Mikä rikkaus! ja noilla miehillä, jotka tämän omistavat, ei ole miekkaakaan sitä puolustaakseen!"
Sitten hän ojensi oikean kätensä ja osoitti ihmisiä, jotka kömpivät hiekkasärkillä satamamuurin ulkopuolella, etsiäkseen kultahietaa!
– "Katso!" sanoi hän, "tasavalta on samallainen kuin nuo kerjäläiset: kumartuen valtameren reunalle pistää se joka rantamalle ahnaan kätensä, ja aaltojen pauhu täyttää niin sen korvat, ettei se kuule takaa saapuvan herransa askeleita!"
Hän veti Mathon aivan terassin toiseen päähän ja osoitti puistoa, jossa sotamiesten puihin ripustetut miekat kimaltelivat auringon valossa.
– "Mutta täällä on voimakkaita miehiä, joiden viha on vimmattu, eikä mikään sido heitä Karthagoon, ei heidän perheensä, ei valansa, ei jumalansa!"
Matho nojasi seinää vastaan, Spendius läheni häntä ja jatkoi matalalla äänellä:
– "Ymmärrätkö minua, sotilas? Me astuisimme purppuralla verhottuina kuin satrapit. Meitä pestäisiin tuoksuvissa vesissä; minulla olisi vuorostani orjia! Etkö sinä ole kyllästynyt nukkumaan paljaalla maalla, juomaan leirin hapanta viiniä ja aina kuulemaan torven ääntä? Sinä aijot myöhemmin levätä, eikö niin? silloin kun sotasopasi riisutaan ja ruumiisi heitetään korppikotkien ruuaksi! tai ehkä sauvaan nojaten sokeana, ontuvana, raihnaisena kuljet portilta portille kertomassa nuoruuttasi lapsille ja suolakastikkeen kauppiaille. Muistahan kaikkia päällikköjesi vääryyksiä, nukkumistasi lumikinoksissa, marssejasi päivän helteessä, sotakurin julmuutta ja ainaista ristiinnaulitsemisen uhkaa! Niin monen kärsimyksen jälkeen olet saanut kunniakäädyt, samoin kuin aasin kaulaan sidotaan kulkusnauha, jotta se juostessaan huumaantuu eikä tunne väsymystä. Sellainen mies kuin sinä, urhoollisempi kuin Pyrrhus! Jos sinä vaan olisit tahtonut! Kuinka onnellinen olisitkaan suurissa viileissä saleissa, lyyran soidessa, lojuen kukilla, narrien ja naisten huvitellessa sinua! Elä sano, että sen saavuttaminen olisi mahdotonta! Eivätkö palkkasotilaat jo ennen ole vallanneet Rhegiumia ja muita varustettuja paikkoja Italiassa. Kuka sinua estää! Hamilkar on poissa; kansa kiroo rikkaita; Giskolla ei ole mitään valtaa ympärillään olevien pelkurien yli. Mutta sinä olet urhoollinen, sinua he tottelisivat. Käske sinä! Karthago on meidän; hyökätkäämme ottamaan!"
– "Ei!" sanoi Matho, "Molokin kirous lepää ylitseni. Minä tunsin sen hänen silmissään ja aivan äsken näin eräässä ternin pelissä mustan oinaan, joka väistyi taapäin." Hän jatkoi katsoen ympärilleen: "Missä hän on?"
Spendius näki että suunnaton levottomuus oli hänen sielussaan, eikä uskaltanut enää haastella.
Puut heidän takanaan vielä höyrysivät; niiden mustilta oksilta silloin tällöin putoili puoliksi kärventyneitä apinain ruumiita vatien joukkoon. Juopuneet sotilaat kuorsasivat suu auki ruumiiden keskellä; ja ne, jotka eivät nukkuneet, painoivat auringon sokaisemina päänsä alas. Myllerretty maa katosi punaisten lätäkköjen alle. Tarhansa paalujen keskellä norsut heiluttivat verta vuotavia kärsiään. Avoimissa aitoissa näkyi säkeistä maahan kaadettua vehnää ja porttiholvissa korkea kasa barbarien särkemiä vaunuja. Sedripuihin lentäneet riikinkukot levittivät pyrstönsä ja alkoivat kirkua.
Mutta Mathon liikkumaton asento oudoksutti Spendiusta; Matho oli vielä äskeistä kalpeampi, ja hänen nojatessaan molemmin käsin penkereen reunaa vasten hänen tuijottavat silmänsä seurasivat etäällä jotain. Kumartuessaan huomaa Spendius, mitä hän katseli. Kultainen piste näkyi etäällä tomuisella Uticaan vievällä tiellä; se oli kahden muulin vetämien kaksipyöräisten ajoneuvojen pyörännapa; orja juoksi aisan vieressä pidellen suitsista muuleja. Ajoneuvoissa istui kaksi naista. Muulien harjat löyhyivät persialaiseen tapaan niiden korvien välissä valkoisista helmistä tehdyn verkon alla. Spendius tunsi ajajat; hän pidätti huudahduksen.
Suuri huntu liehui niiden takana tuulessa.
II
SICCASSA
Kaksi päivää myöhemmin poistuivat palkkasoturit Karthagosta.
Jokaiselle heistä oli annettu kultaraha sillä ehdolla, että he leiriytyisivät Siccaan, ja heille oli kaikin tavoin mielistellen sanottu:
– "Te olette Karthagon pelastajia! Mutta te näännytätte sen nälkään, jos jäätte; se ei silloin kykene palkkaa suorittamaan. Poistukaa! Tasavalta kyllä myöhemmin palkitsee teitä tästä myöntyväisyydestä. Me kokoomme heti verot; palkkanne on oleva täydellinen ja galeerit pannaan kuntoon viemään teidät kotimaahanne."
Eivät he osanneet vastata mitään niin moniin puheisiin. Sotaan tottuneet miehet ikävystyivät kaupungissa oleskeluun. Ei heitä ollut vaikea taivuttaa, ja kansa nousi muureille katsomaan heidän lähtöään.
He kulkivat Khamonin katua myöten ja Cirtan portin kautta, sikinsokin, jousimiehet raskasaseisten, päälliköt sotamiesten, lusitanialaiset kreikkalaisten kanssa. He astuivat reippaasti ja raskaat kothurnit kalskuivat katuliuskoilla. Asevarustukset olivat heittokoneet lyöneet myhkyille ja kasvot olivat tummentuneet taistelun helteessä. Karkeita huutoja kuului tiheän parran alta; särkyneet panssaripaidat kalskuivat kalvan kahvaa vasten, ja vaskilevyjen lomitse näkyi lihakset, jotka olivat yhtä peloittavia kuin sotakoneet. Pitkät peitset, tapparat, keihäät, huopapäähineet, pronssikypärit, kaikki lainehti tasaisesti eteenpäin. Kadut täyttyivät niin että olisi luullut seinien murtuvan, ja pitkä sotilasrivi kulki korkeiden, kuusikerroksisten, vuoriöljyllä siveltyjen rakennusten ohi. Rauta- tai ruokoristikkojen takaa katselivat naiset hunnutettuina vaiti barbaarien kulkua.
Terrassit, vallit, muurit olivat täpötäynnä mustiin pukuihin puettuja karthagolaisia. Merimiesten mekot loivat aivan kuin veritäpliä tähän tummaan tungokseen, ja melkein alastomat lapset, joiden iho loisti kuparisten rannerenkaiden alta, huitoivat joko pylväiden lehtikoristeista tai palmupuun oksien lomasta. Muutamia Neuvoston jäseniä oli asettunut tornien tasakatolle, eikä kukaan tiennyt, miksi siellä täällä seisoi tuollainen pitkäpartainen mies miettiväisen näköisenä. Ne näkyivät kauvaksi taivasta vastaan epäselvinä kuin haamut ja liikkumattomina kuin kivikuvat.
Kaikissa oli kuitenkin sama levottomuus valloillaan; pelättiin, että barbarit huomatessaan olevansa niin taajalukuisia, haluaisivatkin jäädä. Mutta he poistuivatkin niin luottavaisina, että karthagolaiset tulivat rohkeammiksi ja liittyivät sotilasten seuraan. Heille vannottiin valoja ja heitä syleiltiin. Pyysivätpä muutamat suunnattomasti vehkeillen ja rohkeasti teeskennellen heitä jäämään kaupunkiin. Heille heitettiin hajuaineita, kukkia, hopearahoja. Heille annettiin taikaesineitä tauteja vastaan; mutta niihin oli syljetty kolme kertaa, jotta ne tuottaisivat kuoleman, tai pantu sisään shakaalin nahkaa, joka tekee sydämen pelkuriksi. Heille toivotettiin ääneen Melkarthin siunausta ja hiljaa hänen kiroustaan.
Sitten seurasi kuormastovaunujen tungos, vetojuhdat ja jälelle jääneet sotilaat. Sairaat valittelivat dromedaarien selässä; toiset nojasivat ontuen keihään varteen. Juopot kantaa retustivat leilejä, syömärit lihakimpaleita, leivoksia, hedelmiä, voita viikunanlehdillä ja jäätä kangassäkeissä. Toisella oli päivänvarjo kädessään tai papukaija olallaan. He taluttivat koiria, gaselleja tai panttereja. Libyalaiset naiset haukkuivat ratsastaessaan aasin selässä neekerinaisia, jotka sotilaiden tähden olivat jättäneet Malquan porttolat; useat imettivät lastaan, joka riippui heidän rinnallaan hihnan varassa. Miekan kärjillä joudutettiin muuleja, joiden selkä taipui telttojen taakan alla; ja paljon oli palvelijoita ja vedenkantajia, kalpeita, kuumeen kellastamia ja aivan likaisia syöpäläisistä, Karthagon kansan sakkajoukkoa, joka oli liittynyt barbareihin.
Heidän mentyään suljettiin portit ja kansa laskeutui alas muureilta; armeija hajaantui pian koko kannakselle.
Se jakaantui erisuuruisiin osiin. Sitten näkyivät peitset kuin sankka kaislisto, vihdoin kaikki katosi tomupilveen; ne sotilaat, jotka kääntyivät Karthagoon päin katsomaan näkivät pitkien muurien reunojen autioina kohoavan taivaan rantaa vastaan.
Sitten kuulivat barbarit kamalan huudon. He luulivat ryhmän kaupunkiin jääneitä tovereitaan, (sillä he eivät tarkkaan tietäneet omaa lukumääräänsä) ryöstävän huvikseen jotain temppeliä. He nauroivat sydämensä pohjasta tälle ajatukselleen ja jatkoivat matkaansa.
Ilokseen marssivat he taas yhdessä, kuten ennen, keskellä tasankoa; ja kreikkalaiset lauloivat mamertilaisten vanhaa laulua:
– "Peitsellä ja miekalla minä kynnän ja niitän; minä se olen talon isäntä. Aseeton mies vaipuu jalkaini juureen ja kutsuu minua herraksi ja valtakuninkaaksi."
He huusivat, hyppelivät, iloisimmat alkoivat kertoa tarinoita; kurjuuden aika oli loppunut. Tunikseen tultuaan huomasivat muutamat, että joukko balearilaisia linkomiehiä puuttui heidän seurastaan. Epäilemättä eivät he olleet kaukana; ja sitten heitä ei enää muisteltukaan.
Muutamat majoittuivat taloihin, toiset sijoittuivat muurien juurelle, ja kaupungin asukkaat tulivat haastelemaan sotilaiden kanssa.
Koko yön näkyi Karthagon puolella taivaan rannalla palavia tulia, roihut nousivat kuin jättiläissoihtujen liekit ja kuvastuivat tyyneen lahteen. Ei kukaan armeijassa tietänyt, mitä juhlaa siellä vietettiin.
Seuraavana päivänä he kulkivat asumuksista rikkaan seudun läpi. Patriisien vuokratiloja oli pitkin tien vartta; vesiojat kiertelivät palmumetsissä; oliivipuut muodostivat pitkiä viheriäisiä rivejä; rusousvat leijailivat kukkuloiden rotkoissa; etäällä näkyi sinisiä vuoristoja. Kuuma tuuli puhalsi. Kameleontit ryömivät kaktuksen suurilla lehdillä.
Barbarit alkoivat kulkea hitaammin.
He astuivat eri ryhmissä tai kulkivat perättäin pitkän matkan päässä toisistaan. He söivät viinitarhoista rypäleitä. He lojuivat ruohikossa, ja katselivat kummissaan härkien keinotekoisesti mutkistettuja sarvia, lampaita, jotka olivat vuodalla verhotut, jotta villa pysyisi puhtaana, vinokaiteita muodostavia ojia, laivanankkurin näköisiä auroja, ja silphiumilla kastettuja granaattipuita. Tämä maan hedelmällisyys ja viisaat keksinnöt häikäsivät heitä.
Illalla he laskeutuivat levolle avaamattomien telttojensa päälle; ja nukkuessaan tähtitaivaan alla he muistelivat Hamilkarin juhlaa.
Seuraavana keskipäivänä pysähdyttiin erään joen varrelle, oleanderi-pensaiden suojaan. Silloin he sukkelasti heittivät pois keihäänsä, kilpensä ja vyönsä. He peseytyivät ilosta huutaen, ammensivat kypärillään vettä, toiset, joivat suullaan maaten keskellä vetojuhtia, joiden kantamukset putoilivat.
Spendius, istuessaan Hamilkarin puistosta varastetun dromedarin selässä, näki etäällä Mathon, joka kantaen rinnallaan kättään siteessä, avopäin ja pää alaspainuneena juotti muuliaan katsellen virran juoksua. Heti hän juoksi joukon läpi huutaen: – "Valtias! valtias!"
Matho ei häntä edes kiittänyt hänen siunauksistaan. Välittämättä siitä alkoi Spendius kulkea hänen jälessään ja tuon tuostakin loi hän levottomana katseensa Karthagoon päin.
Hän oli kreikkalaisen puhujan ja campanialaisen ilotytön poika. Hän oli ensin rikastunut naiskaupalla; sitten menetettyään kaikki varansa eräässä haaksirikossa kävi hän Sammumin paimenten kanssa sotaa Roomaa vastaan. Hän joutui vangiksi, mutta pakeni, joutui uudelleen vangiksi ja sai tehdä työtä kivilouhimoissa, hikoilla kylpyhuoneissa, parkua rangaistuksen saadessaan, kulkea isännältä isännälle ja tuntea kaikki orjuuden kauhut. Kerran hän syöksyi epätoivoissaan mereen korkeasta kolmisoutupurresta, jossa hän oli soutajana. Hamilkarin merimiehet pelastivat hänet puolikuolleena ja toivat Karthagoon Megaran tyrmään. Mutta koska pakolaiset piti luovutettaman Roomalle takaisin, niin hän käytti sekasortoa hyväkseen ja pakeni sotilaiden seurassa.
Koko matkan ajan pysytteli hän Mathon lähettyvillä, toi hänelle ruokaa, tuki häntä ratsun selästä astuessa, levitti maton illalla hänen päänsä alle. Matho heltyi lopulta näiden hellyydenosoitusten vaikutuksesta ja alkoi vähitellen kertoa itsestään.
Hän oli syntynyt Syrtin rannalla. Hänen isänsä oli hänet vienyt pyhiinvaellusmatkalle Ammonin temppeliin. Sittenhän oli pyydystänyt norsuja garamantilaisten metsissä. Myöhemmin hän oli astunut Karthagon palvelukseen. Hänet oli Drepanumin valloituksessa nimitetty tetrarkaksi. Tasavalta oli hänelle velkaa neljä hevosta, kaksikymmentä kolme medimniä vehnää ja koko talven palkan. Hän pelkäsi jumalia ja toivoi kuolevansa kotimaassaan.
Spendius kertoili hänelle matkoistaan, näkemistään kansoista ja temppeleistä; hän oli hyvin kätevä: hän osasi valmistaa sandaaleja, peitsiä, verkkoja, kesyttää villipetoja ja keittää myrkkyjä.
Joskus kesken puhetta hän päästi karkean huudon; Mathon muuli joudutti kulkuaan; toiset riensivät jälestä, sitten Spendius jälleen kiljaisi pelon vallassa. Se alkoi haihtua neljännen päivän iltana.
He kulkivat vieretysten armeijan oikealla puolella erään kukkulan rinteellä; alhaalla tasanko leveni kadoten yöilman usvaan. Sotilasrivit liikkuivat heidän alapuolellaan, aaltoillen hämärässä. Toisinaan astuivat he kuun valaisemille kummuille; silloin tähti tuikki peitsien kärjessä, kypärit hetkisen kimaltelivat, kaikki katosi ja uusia joukkoja taukoamatta saapui. Etäällä lammaslaumat havahtaessaan määkyivät, ja sanomattoman suloinen rauha tuntui laskeutuvan maan päälle.
Heittäen päänsä taapäin ja silmät puoliksi ummessa Spendius hengitti syvään raitista tuulta; hän levitti käsivartensa ja liikutti sormiaan paremmin tunteakseen sen hyväilyn, joka ruumistaan hiveli. Jälleen heränneet koston unelmat innostuttivat häntä. Hän painoi kätensä suulleen salatakseen nyyhkytyksiään, ja puoliksi huumauksen hurmiossa hän laski suitset vapaaksi, ja dromedaari astui eteenpäin pitkin, säännöllisin askelin. Matho oli vaipunut entiseen alakuloisuuteensa; hänen jalkansa riippuivat maahan asti, ja ruoho lyöden hänen korthurneihinsa siuhkui taukoamatta.
Mutta tietä jatkui loppumattomiin. Tasangon toisella puolella jouduttiin uudelleen pyöreälle ylängölle; sitten laskeuduttiin laaksoon, ja vuoret, jotka näyttivät sulkevan taivaanrannan, väistyivät jota lähemmäksi tultiin aivan kuin liukuen tieltä pois. Toisinaan jouduttiin joelle, joka tamariskipensaiden välitse luikerteli kunnaiden taakse. Joskus osui matkan varrelle korkea kallio, joka oli kuin laivan keula tai kadonneen jättiläiskuvapatsaan jalusta.
Säännöllisen matkan päässä toisistaan tavattiin pieniä neliskulmaisia temppeleitä, joita Siccaan kulkevat vaeltajat käyttivät lepopaikkoinaan. Ne olivat suljettuina kuin haudat. Saadakseen ne auki jyskyttivät libyalaiset niiden ovia. Kukaan ei sisäpuolelta vastannut.
Sitten viljelyspaikat alkoivat harveta. Äkkiä tultiin hiekkatasangoille, jossa ohdakkeet kasvoivat tiheässä. Lampaita kulki kivien lomissa laitumella; nainen, sininen kangas uumenillaan, paimensi niitä. Hän pakeni kirkuen heti, kun kallioiden välistä näki sotilaiden peitset.
Juuri kun he kulkivat kuin pitkää käytävää myöten, jonka kummallakin puolen oli punertavia kallioita, kamala haju tuntui heidän sieramiinsa, ja he olivat johanneksenleipäpuun latvassa näkevinään jotain tavatonta: leijonan pää pistäytyi lehvien lomitse esiin.
He juoksivat lähemmäksi. Se oli leijona, joka aivan kuin rikollinen oli naulittu käpälistään ristiin. Suunnaton kuono painui rintaa vastaan, ja etukäpälät, jotka melkein katosivat tuuhean harjan alle, olivat aivan levällään kuin linnun siivet. Kylkiluut näkyivät selvästi pingoittuneen nahan alta; takajalat, jotka olivat päälletysten naulatut yhteen, olivat hiukan koukussa; ja musta veri, joka virtasi karvojen alta, oli muodostanut suikulaisia veripuikkoja häntään, joka riippui suoranaan pitkin ristiä. Sotilaat pitivät sen ympärillä iloa; kutsuivat sitä konsuliksi ja Rooman kansalaiseksi ja heittivät sen silmiin kiviä ajaakseen paarmat pois.
Sata askelta etempänä tapasivat he kaksi samallaista, ja äkkiä näkyi pitkä rivi ristiinnaulittuja leijonia. Muutamat olivat kuolleet jo niin kauvan sitten, ettei niistä ollut jälellä ristillä muuta kuin luurangon jätteitä; muutamilla, puoleksi matojen syömillä, kita oli vääntyneenä kamalaan irvistelyyn; niiden joukossa oli tavattoman kookkaita; risti notkui niiden alla ja ne häilyivät tuulessa ja niiden päiden päällä liiteli taukoamatta korppiparvi. Siten kostivat karthagolaiset kiinni saamilleen villipedoille; he toivoivat täten peloittavansa toisia. Barbarien nauru taukosi ja he kummastelivat tätä näkyä. "Mikä kansa tämä kansa on", ajattelivat he, "joka huvikseen ristiinnaulitsee leijonia!"
Suurin osa heistä oli pohjoisten maiden kansaa, jotka olivat jo levottomia, kärsimättömiä, sairaita. He repivät kätensä aloen piikkeihin; suuret paarmat surisivat heidän korvissaan ja punatauti alkoi levitä armeijaan. He kävivät kärsimättömiksi, kun ei Siccaa jo näkynyt. He pelkäsivät eksyvänsä ja joutuvansa erämaahan, tuohon hiekan ja kauhujen valtakuntaan. Useat eivät enää tahtoneet kulkeakaan eteenpäin. Monet palasivat Karthagoa kohden.
Vihdoin seitsemäntenä päivänä, kauvan kuljettuaan erään vuoren rinnettä, kääntyivät he oikealle; äkkiä näkyi muuririvi, joka kohosi valkoisilla kallioilla melkein kadoten niiden väriin. Samassa näkyi koko kaupunki; sinisiä, keltaisia ja valkoisia huntuja liehui valleilla iltaruskossa. Ne olivat Tanitin papittaria, jotka olivat rientäneet sotilaita vastaan ottamaan. He seisoivat rivissä pitkin vallituksen reunaa lyöden tamburiineja, näppäillyn lyyroja, helistäen kalkkaroita, ja aurinko, joka heidän takanaan laskeutui Numidian vuoriston taa, loi säteensä läpi harppujen kielien, joiden yli heidän paljaat käsivartensa ojentuivat. Toisinaan soittokoneet vaikenivat, ja kimakka huuto, äkkinäinen, raivoisa, jatkuva, haukunnan kaltainen kuului heidän lyödessään kielellään suupieliinsä. Muutamat olivat pitkällään leuka käden nojassa, ja liikkumattomampina kuin sfinxit iskivät he suuret mustat silmänsä lähestyvään armeijaan.
Vaikka Sicca olikin pyhä kaupunki, niin ei se voinut majoittaa niin suurta joukkoa; temppeli lisärakennuksineen täytti jo puolet kaupungista. Sen vuoksi asettuivatkin barbarit leiriin kaupungin ulkopuolelle, säännölliset joukot osastoihinsa, toiset kansakunnittain tai oman mielensä mukaan.
Kreikkalaiset nostivat suoriin yhdensuuntaisiin riveihin nahkatelttansa, iberialaiset järjestivät kehään kangasmajansa; gallialaiset tekivät laudoista vajoja; libyalaiset laativat pelkistä kivistä suojia, ja neekerit kaivoivat käsin hiekkaan makuukuoppia. Monet, tietämättä minne sijoittuisivat, harhailivat kuormaston keskellä, ja nukkuivat yönsä paljaalla maalla risaiseen viittaansa kääriytyneinä.
Tasanko leveni heidän ympärilleen joka taholta vuorien saartamana. Siellä täällä jokunen palmupuu kumartui hiekkakummun yli, hongat ja tammet muodostivat viheriäitä läisköjä jyrkänteihin. Joskus ukkossade aivan kuin pitkä harso riippui taivaalta, mutta tasangolla pysyi kirkas sää ja päivänpaiste, sitten lauhkea tuuli lennätteli hiekkapilviä; – ja joki virtasi ryöppyinä Siccan kukkulalta, jossa kohosi kultakattoisena, kuparipylväisenä Venus Karthagolaisen, seudun suojelusjumalattaren temppeli. Hän näytti täyttävän koko seudun. Seudun vaihtelevaisuus, sen muuttelevaiset ilmat ja valovälkkeet olivat aivan kuin hänen oikukkaan voimansa ja ikuisen hymynsä kauneuden tunnusmerkkinä. Vuorien kukkulat olivat puolikuun-muotoisia, toiset muistuttivat naisia, jotka ojensivat täyteläisiä rintojaan, ja barbarit tunsivat miten heidän väsyneen ruumiinsa yli laskeutui suloinen uupumus.
Spendius oli myymällä dromedaarinsa ostanut itselleen orjan. Pitkin päivää hän makasi maassa Mathon teltan edustalla. Joskus hän havahti luullen unessa kuulleensa piiskuuhihnojen siuhkuvan; mutta hän laski hymyillen kätensä jaloilleen niiden arpien päälle, jotka kahleet olivat tehneet; sitten hän jälleen vaipui uneen.
Matho suostui hänen seuraansa, ja liikkuessaan kulki Spendius hänen takanaan kuten liktori, suuri kalpa lanteellaan; tai Matho veltosti nojasi käsivarttaan hänen olkapäähänsä, sillä Spendius oli lyhyt.
Eräänä iltana kulkiessaan yhdessä pitkin leirin kujia, he huomasivat valkoviittaisia miehiä; heidän joukossaan oli Narr' Havas, numidialainen prinssi. Matho vavahti.
– "Miekkasi!" huusi hän; "minä tahdon hänet tappaa!"
– "Elä vielä!" sanoi Spendius pidättäen häntä. Jo Narr' Havas lähestyi heitä.
Hän taivutti peukalonsa alaspäin sovinnon merkiksi, ja pani silloisen suuttumuksensa juhlan juopumuksen syyksi; sitten hän puhui kauvan Karthagoa vastaan, mutta ei lausunut, mikä hänet toi barbarien luo.
Tekikö hän sen pettääkseen heidät vai tasavallan? kysyi Spendius itseltään; ja kun hän aikoi käyttää hyväkseen kaikkia selkkauksia, niin oli hän tyytyväinen jo edeltäpäin petoksiin, joita hän epäili Narr' Havaksen aikovan tehdä.
Numidialaisten päällikkö jäi palkkasoturien seuraan. Hän näytti haluavan Mathon ystävyyttä. Hän lähetti hänelle juottovuohia, kultahietaa ja kameelikurjen sulkia. Libyalainen ällistyi näitä ystävyydenosoituksia, mutta ei tahtonut niihin vastata eikä niitä hyljätä. Spendius sai hänet rauhoittumaan, ja Matho antoi orjansa johtaa itseänsä, – häilyen aina päätöksissään ja ollen voittamattoman huumauksen vallassa, kuten se, joka kerran on juonut juoman, joka hänelle tuottaa lopulta kuoleman.
Eräänä aamuna, lähtiessään kaikin kolmisin leijonia pyytämään, kätki Narr' Havas tikarin viittansa alle. Spendius kulki koko ajan hänen takanaan; ja he palasivat ilman että hän oli paljastanut tikariaan.
Erään toisen kerran kuljetti Narr' Havas heidät hyvin kauvas, aivan kuningaskuntansa rajoille asti. He saapuivat ahtaaseen kalliosolaan; Narr' Havas hymyili selittäessään heille, ettei hän löytänyt enää tietä; Spendius löysi sen.
Mutta useammin läksi Matho alakuloisena heti aamun noustua kuljeksimaan tasangolle. Hän heittäytyi hietaan pitkälleen ja jäi liikkumattomana siihen lepäämään iltaan asti.
Hän kysyi vuorotellen neuvoa kaikilta armeijan ennustajilta, niiltä, jotka tarkastavat käärmeiden kulkua, niiltä, jotka lukevat tähdistä, niiltä, jotka puhaltelevat kuolleiden tuhkaan. Hän nieli galbanum-pihkaa, seseliä ja kyyn myrkkyä, joka jäädyttää sydämen; neekerinaiset laulellen kuutamossa barbarisia sanoja pistelivät häntä otsaan kultapuukkosilla; hän hankki itselleen kaulakäätyjä ja taikaesineitä; hän vuoronperään rukoili Baal-Khamonia, Molokia, seitsemää Kabiria, Tanitia ja kreikkalaisten Aphroditea. Hän piirsi erään nimen nahkapalaan ja kaivoi sen hietaan telttansa oven eteen. Spendius kuuli hänen huokaavan ja puhelevan itsekseen.
Eräänä yönä hän astui telttaan.
Matho makasi alastomana kuin kuollut suullaan leijonantaljalla, käsillään peittäen kasvonsa; ylhäältä riippuva lamppu valaisi pään yläpuolelle teltan keskitankoon ripustettuja aseita.
– "Sinä kärsit?" sanoi orja hänelle. "Mikä vaivaa sinua? Vastaa minulle!" Ja hän ravisti häntä olkapäistä huutaen useaan kertaan: "Valtias! valtias!.."
Vihdoin Matho loi häneen suuret harhailevat silmänsä.
– "Kuule", sanoi hän matalalla äänellä sormi huulillaan. "Se on jumalten viha! Hamilkarin tytär vainoo minua! Minä pelkään, Spendius!" Hän painautui hänen poveaan vastaan aivan kuin kummitusta pelästynyt lapsi. – "Puhu minulle! minä olen sairas! minä tahdon parantua! minä olen kaikkea koettanut! Mutta sinä kai tunnet vielä voimakkaampia jumalia tai vastustamattomia rukouksia?"
– "Mitä varten?" kysyi Spendius. Matho vastasi lyöden molemmilla nyrkillään otsaansa:
– "Päästäkseni siitä vapaaksi!"
Sitten puhui hän itsekseen, vaieten välillä pitkiksi ajoiksi:
– "Minä olen kai jonkun sovitusuhrin teuras, jonka hän on jumalille luvannut?.. Hän pitää minua kahleissa näkymättömillä ketjuilla. Jos kuljen, niin silloin hän astuu eteenpäin; jos pysähdyn, niin hän lepää! Hänen silmänsä polttavat minua, minä kuulen hänen äänensä! Hän ympäröi minua, tunkeutuu sisääni. Minusta tuntuu kuin olisi hän tullut sielukseni!
"Ja kuitenkin on meidän välillämme kuin äärettömän valtameren näkymättömät laineet! Hän on etäällä ja saavuttamattomissa. Hänen kauneutensa loisto luo valopilven hänen ympärilleen; välistä luulen, etten olekaan häntä koskaan nähnyt…että häntä ei ole olemassakaan… ja että tämä kaikki onkin vain unta!"
Siten Matho vaikeroi yönpimeässä; barbarit nukkuivat. Spendius katseli häntä ja mieleensä johtui nuoret miehet, jotka kultamaljat kädessään muinoin rukoilivat häntä, ja kun hän kaupungin läpi kuljetti ilotyttölaumaansa; hänen tuli sääli ja hän sanoi:
– "Ole luja, valtiaani! Turvaudu omaan tahtoosi, eläkä enää rukoile jumalia, sillä eivät ne välitä ihmisten huudoista! Nyt sinä itket pelkurin lailla. Etkö sinä tunne alentuvasi, kun nainen voi sinulle tuottaa niin suurta tuskaa!"
– "Olenko minä mikään lapsi?" sanoi Matho. "Luuletko sinä, että minä vielä hellyn naisten katseista ja lauluista? Meillä oli niitä Drepanumissa vaikka oljiksi talleihimme. Minä olen omistanut niitä keskellä hyökkäyksen, sortuvien kattojen alla ja kun heittokone vielä vavahteli!.. Mutta, tämä, Spendius, tämä…"
Orja keskeytti hänet:
– "Jollei hän olisi Hamilkarin tytär…"
– "Ei!" huudahti Matho. "Hän ei ole laisinkaan toisten ihmisten tyttärien kaltainen! Näitkö hänen suurien silmiensä loistavan pitkien silmäripsien alta, kuten aurinkojen voittokaarien alta? Muistatko: hänen tullessaan kaikki soihdut kalpenivat. Kaulanauhan jalokivien lomitse välkkyi paikoittain hänen hohtava paljas povensa; hänen jälessään tuntui kuin temppelin tuoksu, ja koko hänen olemuksestaan lainehti jotain, joka oli makeampaa kuin viini ja pelottavampaa kuin kuolema. Hän astui eteenpäin ja sitten hän pysähtyi."
Hän jäi seisomaan suu auki, pää painuneena alas, silmät tuijottaen.
– "Mutta minä tahdon hänet! minun täytyy saada hänet! minä kuolen muuten! Ajatellessani syleileväni häntä saa ilon raivo minussa vallan, ja kuitenkin minä häntä vihaan, Spendius, minä tahtoisin lyödä häntä! Mitä minä teen? Minä tahtoisin myydä itseni hänen orjakseen. Sinä olet sitä ollut! Sinä saatoit häntä lähestyä: puhu minulle hänestä! Joka yö, eikö niin, nousee hän palatsinsa terassille? Ah! kivet mahtavat vavahtaa hänen sandaaliensa alla ja tähdet kumartua häntä katsomaan!"
Hän vaipui raivon vallassa maahan karjuen kuin haavoitettu härkä.
Sitten Matho lauloi: "Hän seurasi syvälle metsääni tuota naishirviötä, jonka käärmehäntä lainehteli kuihtuneilla lehdillä kuin hopeinen puro." Ja venyttäen ääntään hän matki Salammbon ääntä samalla kun hänen ojennetut kätensä aivan kuin näppäilivät lyyran kieliä.
Kaikkiin Spendiuksen lohduttaviin puheisiin hän vastasi samoilla lauseilla; yöt kuluivat näihin huokauksiin ja haaveiluihin.
Matho tahtoi huumata itseään viinillä. Huumauksen kadottua hän oli entistään surullisempi. Hän koetti arpapelillä huvitella, ja kadotti yksitellen kaulakäättyjensä kultalevyt. Hän antoi viedä itsensä jumalattaren palvelijattarien luo; mutta hän palasi kukkulalta nyyhkyttäen kuin se, joka hautajaisista palaa. Spendius sitä vastoin tuli rohkeammaksi ja iloisemmaksi. Hänen nähtiin puhelevan sotilaiden kanssa lehväsuojaisissa juomaloissa. Hän korjaili vanhoja haarniskoita. Hän teki temppuja tikarien kanssa, hän kulki sairaille poimimassa nurmelta yrttejä. Hän oli leikkisä, sukkela, kekseliäs ja puhelias; barbarit tottuivat hänen palveluksiinsa; he alkoivat mieltyä häneen.
He odottelivat Karthagon lähettiä, joka muulien selässä toisi heille kullalla täytettyjä koria; ja aina he alottivat samat laskelmat ja piirsivät sormellaan numeroita hietaan. Jokainen jo edeltäpäin järjesteli elämäänsä: kellä olisi jalkavaimoja, orjia, maata; toiset tahtoivat kaivaa aarteensa maahan tai ryhtyä merenkulkuun. Mutta tässä toimettomuudessa eri luonteet joutuivat riitaan; yhtäpäätä oli kinasteluja jalka- ja ratsumiesten, barbarien ja kreikkalaisten välillä, ja taukoamatta huumasi korvia naisten kimakat huudot.
Joka päivä saapui melkein alastomia miesjoukkoja, joilla oli heiniä pään päällä suojatakseen itseään auringon paahteelta; ne olivat rikkaiden karthagolaisten velkamiehiä, jotka olivat joutuneet raatamaan velkojiensa maata ja siksi olivat paenneet. Laumoittain saapui libyalaisia, verojen köyhdyttämiä talonpoikia, karkoitettuja, pahantekijöitä. Sitten kauppiasten parvi, kaikki viinin ja öljyn myyjät, jotka raivoissaan, kun eivät olleet saaneet maksua, suuttuivat tasavallalle; Spendius piti palopuheita Karthagoa vastaan. Pian ruokavarat vähenivät. Puhuttiin jo siitä, että tehtäisiin hyökkäys Karthagoa vastaan ja kutsuttaisiin roomalaisia avuksi.
Eräänä iltana, ehtoollisen aikaan, kuului kumeaa kopinaa ja helisevää melua, joka lähestyi, ja etäällä näkyi jotain punaista, joka epätasaisella maalla lainehti eteenpäin.
Se oli suuri purppurainen kantotuoli, jonka kulmia koristi kameelikurjensulkatöyhdöt. Kristalliketjut helmisilmuineen heilahtelivat suljettuja verhoja vastaan. Sen jälkeen tuli kameeleja, joiden kaulasta riippuvat suuret kellot kalskahtelivat, ja niiden molemmin puolin näkyi ratsastajia, joiden asepuku oli kantapäästä olkapäihin asti tehty kultasuomuksista.
He pysähtyivät kolmen sadan askeleen päähän leiristä ottaakseen satulasta takaansa pyöreän kilven, leveän miekan ja boiotialaisen kypärin. Muutamat jäivät kameelien luo; muut jatkoivat matkaansa. Vihdoin tulivat näkyviin tasavallan sotamerkit, sinisestä puusta tehdyt kepit, jotka päättyivät hevosenpäähän tai käpyyn. Kaikki barbarit syöksyivät seisailleen ja tervehtivät riemuhuudolla heitä; naiset juoksivat legionan sotureja vastaan ja suutelivat heidän jalkojaan.