Runous ja runouden muodot: Kirjoitelmia. Runoja.

Uskollinen

 
Istui neito nurmikolla,
Riippakoivun katvehessa
Lauloi hiljaa itseksensä:
"Menin männikköön mäelle,
Kuljin kurja kuusistossa;
Helmet kaulasta karisi,
Sinne helmeni hajosi
Metsän impien iloksi;
Ken tuo helmeni takaisin?
 
 
"Kävin kerran kylpemässä
Kotilahden lainehissa,
Sormus sormesta solahti,
Järven pohjahan pakeni
Veden neitojen varahan;
Ken tuo sormuksen takaisin?
 
 
"Mull' oli muinoin armahainen,
Sydämmelleni suloisin;
Sulhoni meni sotahan,
Vaaroihin verisen leikin;
Monta siit' on aikaa mennyt,
Vuotta kymmenen kulunut,
En ole kuullut kullastani,
Liekö taistelu tuhonnut,
Sota vienyt surman suuhun.
Ken tuo kultani takaisin?
 
 
"Pian muistosta mureni
Helmet kaulasta karisseet;
Sormuksenikin unohtui
Veden valtahan vajonnut;
Kultani ei konsanahan
Sinä ilmoisna ikänä."
 
 
Tuli pensaston takoa
Miesi varteva, verevä,
Neidon luo lähentelihe,
Lempeästi lausutteli:
"Helmet metsähän hajosi,
Tässä sull' on toiset helmet,
Heleämmät, hempeämmät;
Sormus järvehen solahti,
Onpa tässä toinen sormus,
Kaunihimpi, kiiltävämpi;
Sota sulhosi kadotti,
Tulipa jo toinen sulho,
Miesi muhkea, sorea,
Armahakses aikovainen."
 
 
"Huoli en, hurja, helmistäsi,
Hele'istä, hempe'istä,
Enkä suostu sormuksehen,
Kaunihisen, kiiltävähän,
Itsehes en ensinkänä;
Sulho entinen sulompi,
Oma armas armahampi."
 

Päivänpaistetta!

 
Kun lasna vielä heiluin huoletoinna,
Ma päivänpaistett' aina rakastin;
Auringon heltehessä istuskelin
Ja leivon laulelua kuuntelin;
Mietettä monta silloin mietiskelin
Ja lämmint' aurinkoa ihaelin.
 
 
Ja nytkin vielä iän kukkuloilla
Valoa, lämmintä ma rakastan.
Muut viihtyköhön myrskylinnun lailla
Pyörteissä raju-ilman ankaran.
Ma hiljaisemman onnen kukkaismailla
En mielen viihdykettä ole vailla.
 
 
Oi, jospa päivänpaistetta ma voisin
Myös luoda sydämmihin ihmisten,
Mi murheellisten huolet huojentaisi,
Jäät sulattaisi mielten tylyjen
Ja myrskypilvet kauas karkoittaisi,
Niin että valo lämmin voiton saisi!
 

Armahan nukkuessa

 
Armahani nukkuu! Hyvät henget,
Viatonten unta valvovaiset,
Kuvat taivaalliset, ihanaiset
Eteen silmiensä lumotkaa,
Onnen saareen häntä saattakaa!
 
 
Sulosaareen, jossa suru kuolee,
Kultalatva-kuuset humiseepi,
Ikirunojansa kertoileepi,
Riemua ja rauhaa mielehen
Luopi laulu satakielisen.
 
 
Armahani nukkuu! Suuta suihkaan
Hiljaa otsallensa kaunihille;
Suuteloni unen kankahille
Armahani luokse lähteköön,
Kultalintusena lentäköön.
 
 
Lennä, lennä kultalintusena,
Laula lauluasi suloisinta,
Että täyttyy armahani rinta
Tuntehilla onnen, autuuden,
Laulaessa kultalintusen.
 

Nuoren tytön muistikirjaan

 
Mit' ihanaa ja jaloa
Tajuat ihmetellen,
Sen anna mielees valua,
Sen säteet kokoellen,
Ja siitä kuva kasvakoon,
Sydämmen pohjaan juurtukoon,
Valaisten elämääsi.
 
 
Ja siitä valo käyköhön,
Levitköön kirkkahana
Sielusta ympäristöhön;
Ja kahta kauniimpana
Sua kaikki kohtaa jällehen
Valossa tuossa säteillen,
Ja riemun, rauhan suopi.
 

Erin

 
Kontion kovaotsaisen
Oman kämmenen oikeus
Sääsi korpien kuninkaaks.
Afrikan hieta-aavikolla
Loistavasilmäisen
Armahan antiloopin
Runtoo ruskean jalopeuran
Valtava voima.
Haukan harmajan kynsihin
Sortuvi turvaton
Leivo, laulaja ilmojen.
Niin ikivanhuudesta
Sääntö on luonnon säälimätön.
 
 
Sääntöä luonnon noudattaen,
Mahtava ihmismaailmassa
Sortavi, herjaa heikompaansa.
Oikeus oiva,
Lain ankara aitaus,
Väkivallan vaihtuvi vartijaksi.
 
 
Vaan jo historian jalo haltijatar,
Väkivallan kostaja lahjomaton,
Käsin voimakkain monet kahleet katkoi.
Alas astui jo linnastaan
Rosvo ylpeä, ylhäinen;
Ijäks murtui jo orjanruoska,
Lain turvissa yhteisen
Maamies pelvotonna kyntävi peltoansa,
Verin kostutetusta maasta
Kasvoi kansojen vapaus.
 
 
Mut ei maailman mahtavilta
Vielä uupunut unhotukseen
Mielivalta mieluinen;
Raskas rautavaltikkansa
Vielä pyytää maahan painaa
Päätä kansojen sorrettuin.
 
 
Suakin, Erin vihriäinen,
Sorea smaragdi-saari,
Ihana aaltojen impi,
Ahdin morsio murheinen,
Painavat verivainon vaivat.
Kaiholla kaipaellen katsot,
Erin, entistä aikaa,
Muistat muinoista onneas.
 
 
Kuivaa kyyneles, poistukoon
Otsaltas surupilvi, Erin!
Kerran on kaikuva kultakannel
Tharan linnassa taas.
Sua suojelemaan
Jo nousi sankari kunniakas,
Jalo vanhus valkeahapsi;
Ei teräsmiekoin iskein,
Vaan oikeus sotakilpenään
Ja viisauden voima huulillansa.
 
 
Tietäs kuljet, Gladstone,
Vankkana vain,
Sankari rauhan ja oikeuden,
Horjahtamatta, halveksien
Halpaa joukkoa pilkkaajain.
Aattehes, jalo vanhus, kerran voittaa,
Vielähän väistyy pois väkivallan haamu,
Kansoille sun työstäsi kerran koittaa
Armahin aamu.
 

Murheen lapsi

(Mukaelma Herderin runosta "Das Kind der Sorge".)

 
Mustasilmä Murheen impi istui
Ajatellen itseksensä kerran
Pyöriväisen virran penkereellä;
Kuvan miettiessään muodosteli
Savesta hän silloin sormillansa.
"Mitä teet sä, miettiväinen neito?"
Kysyy Luoja hältä tullessansa.
"Kuvan tein mä savesta, voi, anna
Eläväinen henki sille, Luoja!"
"Eläköön, vaan olkoon hallussani!"
– Kuva kohta liikkuu, hengittävi;
Mutta Murheen impi rukoileepi:
"Heitä, Herra, heitä valtahani
Omain sormieni valmistama!" —
"Mun se on, ma hengen sille annoin",
Vakavasti Luoja vastaa hälle. —
Näin kun väittelivät keskenänsä,
Tuli siihen myöskin Mannun eukko:
"Mun se onpi, Murheen tyttö multa
Sylistäni otti lapsukaisen."
Silloin Luoja lausuu viisahasti:
"Tulee tuolla vanha Väinämöinen,
Hänpä olkoon seikan selvittäjä."
– Vaka, vanha, viisas Väinämöinen
Taitavasti riidan ratkaiseepi:
"Omaksenne ottakaa se kaikki,
Sillä niin on Onni sallinunna;
Sinä, jonka elämäns' on lahja,
Ota henki siltä kuoltuansa;
Sulle, Maa, sen luut on heitettävät,
Sillä muu ei ole antamaasi.
Valtahasi on se, Murheen impi,
Elin-ajaksensa annettava.
Jolloin vielä maassa hengittääpi,
Et sä koskaan luovu lapsestasi;
Päivä päivält' on se puuhoava,
Kunnes viimein vaipuu hautahansa."
Onnen päätös onkin toteentunut:
Ihminen on lapsi nimeltänsä;
Murheen oma on se eläissänsä,
Mutta kuoltuansa Maan ja – Luojan.
 

St. Justin pyhiinvaeltaja

(Suomennos A. v. Platenin mukaan.)

 
On yö ja viuhuin myrskyt raivoaa,
Hispaanian munkit, uksi auvaiskaa!
 
 
Tääll' antakaa mun siksi levähtää,
Kun rukouskellonne mun herättää.
 
 
Min voitte, tarjotkaatte vieraallen,
Vain munkinkaapu, ruumis-arkkunen.
 
 
Mua vihkikää, ja suokaa kammio!
Mun oli maailman toinen puolisko.
 
 
Ja moni kruunu seppelöitsi pään,
Mi saksille nyt alttiiks heitetään.
 
 
Ja keisar'-arvon puuhkat, purppurat
Kaunisti muinoin nämä hartiat.
 
 
Ma kuolen pois jo ennen kuolemaa,
Kuin vanha valtakunta raukeaa.