Runous ja runouden muodot: Kirjoitelmia. Runoja.

KOLMAS LUKU.
Runouden lajit

Runouden tehtävä, niinkuin ennen on selitetty, on ideaalisen maailmankatsomuksen vireillä pitäminen sisällisten kuvien avulla, jotka tyydyttävät ihmisen ihanteellisuuden tarvetta. Se on pääasiallisesti fantasian työtä, mutta juuri semmoisena hyvin monipuolista, eri sielunkykyjä kysyvää, paljoa suuremmassa määrässä kuin enimmät muut sieluntoimet. Sillä kuvausvoima, tunteiden johtamana, valloittaa koko havainnollisen maailman ja saattaa ne vihdoin purkaumaan järjen kirkastamiin aatekuviin, jotka taas puolestansa, vaatien toteuttamista, vaikuttavat tunteeseen ja tahtoon. Kaikki nämä sielunelämän eri muodot voivat mikä milloinkin enemmän tai vähemmän hallita runoteosta; esitys saattaa etupäässä tarkoittaa havaitun, ulkonaisen olevaisuuden kuvailemista taikka tunteiden sisällistä maailmaa tahi, yhdistäen molemmat, osoittaa, kuinka nämä piirit toiminnan – siis tahdon – kautta ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Näin syntyy kolme runouden päälajia, eepillinen, lyyrillinen ja draamallinen runous. Ajatuskin semmoisenaan voipi, niinkuin jo on nähty, joskus olla teoksen keskusta; mutta ideaalinen tunne ja järjen-omainen aate ovat joka tapauksessa runouden perustukset.

Vanhimpina aikoina runouden päälajit eivät vielä ole erillään toisistaan, mutta vähittäin ne jokainen saavuttavat vakinaisen muotonsa (vrt. I kirjaa). Ensimmäinen on eepos eli kertomarunous. Lapsenkin mieli, kun herää maailmaa tarkastamaan, kiintyy ensin niihin ulkonaisiin ilmiöihin, jotka sitä ympäröivät; niitä lapsi ihastelee, niitä se leikkiessäänkin koettaa mukailla. Samaten kansakunnatkin lapsuutensa iällä lauluissa kuvailevat niitä oloja, joissa elävät, kertoen muinaisuutensa merkillisistä tapauksista. Sen ohessa ne vilkkaan mielikuvituksensa avulla koettavat selittää luonnon ja ihmiselämän salaisuutta, luoden monenlaisia mytologisia kertomuksia. Näin syntyy runsaasti tarun-omaisia ja historiallisia aineita, joita esitetään enemmän tai vähemmän laajoissa eepillisissä runoissa. Tässä runouden lajissa on pääasia tieto – ulkonainen näkemys eli havainto¹⁰⁰ ja siitä alkunsa saanut mielikuvain tuottaminen.

Mutta ihminen ei voi välinpitämättömänä syrjältä katsella vaihtelevia ilmiöitä; monella monituisella tavalla ne koskevat hänen omiin oloihinsa ja herättävät hänessä virkeätä tunne-elämää. Tietysti ihmiset jo vanhimpina aikoina laulun sävelissä toivat esiin sydämmensä tunteita; mutta sen mukaan kuin tunteet selvenivät ja saivat runsaamman sisällyksen, tämä laulurunouskin sai suuremman merkityksen ja vakaantui erityiseksi runouden lajiksi. Näin muodostui lyriikka, joka täysin kehittyneenä tunne-elämän tulkitsijana kaikkialla näyttää olevan nuorempi kuin epiikka. Runouden historia osoittaakin, kuten ennen olemme nähneet, läpi aikojen jatkuvaa kehitystä ulkokohtaisuudesta sisäkohtaisuuteen päin.

Yhä monipuolisemmaksi, sisältörikkaammaksi tulee elämänkokemus. Ihminen ei toimi enää vaan luontaisen halun tai kansallisen tavan johdattamana, vaan tottuu itsellensä asettamaan siveellisen tarkoitusperän; hän toimii itsetajuisesti, vapaan tahdon nojalla. Samalla hän tarkastaa ja arvostelee muidenkin tekoja; hän huomaa, mitkä vaikuttimet vievät ihmisiä toimintaan ja mitkä sisällisessäkin suhteessa ovat toiminnan seuraukset. Tätä kaikkea hän esittelee kolmannessa runouden lajissa, jonka varsinainen sisällys on tahto ja siveellinen toiminta. Tämä on draama eli näytelmärunous. Se kuvailee ulkonaisia tapahtumia samoin kuin eepillinen runous ja sielun sisällistä elämää niinkuin lyriikka, mutta asettaa ne läheiseen keskinäiseen yhteyteen, osoittaen, miten objektiivinen ja subjektiivinen maailma vaikuttavat toisiinsa.

Runouden piirissä uudistuu niinmuodoin samanlainen kolmijako kuin taiteessa yleensä. Kertomarunoudella on paljon yhtäläisyyttä kuvaamataiteen kanssa; molempain ala on esineiden ja tapahtumain ulkomuoto, molempain esitystapa puhtaasti objektiivinen. Loistavilla kuvaelmilla, muotojen plastillisuudella tai värien rikkaudella ne viehättävät, toinen ulkonaista, toinen sisällistä silmää. Lyyrillinen runous muistuttaa säveltaidetta; kumpaisessakin meille avautuu näkymätön sisällinen maailma; kumpaisessakin antaa ihminen sydämmensä kyllyydestä tunteiden puhjeta esiin, ja vanhimpina aikoina runo ja sävel vaelsivatkin aina yhdessä sisarusten tavoin. Draama vastaa itse runoutta; se on yht'aikaa ulkokohtainen ja sisäkohtainen, niinkuin runouskin yhdistää kuvaamataiteen objektiivisen ja musiikin subjektiivisen luonteen. Runous esittelee näkyviä ulkonaisia ilmiöitä ja tekee ne henkisiksi, luoden niihin korkeamman maailmanjärjestyksen valon; toiselta puolen se antaa aistillisuutta puuttuville, utuisille tunteille tukevamman havainnollisen muodon. Ja draamassa tämä runouden omituinen luonne vielä selvemmin esiintyy.

Ihminen ja ihmis-elämä on kaiken runouden pääaine; mutta runouden kolmessa päälajissa se esiintyy ikäänkuin eri valaistuksessa: eepoksessa havainnollisen tiedon selvän päivänvalon kirkastamana, lyriikassa tunteiden lämpimässä ruusuhohteessa ja draamassa tahdon ja toiminnan vilkkaassa, liekehtivässä valossa. Kertomarunouskin puhuu tunteista ja toiminnasta; mutta ne ovat molemmat havainnon esineitä, ulkonaisia tapahtumia. Lyyrillinen runous taas ottaa kyllä toisinaan aineeksensa sekä tapauksia että sielun pyrkimyksiä, mutta esittelee kuitenkin pääasiallisesti näihin liittyviä tunteita. Ja jos näytelmärunous kuvaileekin sekä tapahtumia että tunteen ilmauksia, niin se ei käsittele niitä semmoisinaan, vaan kääntää huomion niiden keskinäiseen yhteyteen.

Mutta tietty on, että runouden vapaalla alalla rajat eivät voi olla aivan jyrkät. Kun nämä päälajit yhtyvät tai lähenevät toisiansa, syntyy lukematon joukko välimuotoja. Niin esim. lyyrillisyys voi päästä voitolle eepoksessa tai draamassa, eepillisyys lyyrillisessä runoudessa j.n.e. Erittäin huomattava on, että kertomarunouden alalla muodostuu erityinen kuvauslaji, romaani ja novelli, joka päätarkoitukseltaan suuresti muistuttaa draamaa. Sillä niinkuin näytelmärunoudessa ulko- ja sisäkohtaisuus sulavat yhteen, kun esitetään sielun-elämän ja ulkonaisten olojen vaikutusta toisiinsa, niin romaanissakin näytetään, miten ihmisen luonne kehittyy niissä oloissa, joissa hän elää ja toimii. Mutta erotuskin on selvä. Draaman keskus on tahto ja siitä valuva vapaa toiminta, romaanissa sitä vastoin kuvataan luonteen varttumista määrättyjen olojen vaikutuksesta. Draamassa ihmisen luonne muodostaa olot, romaanissa olot muodostavat luonteen. Sentähden romaani ja novelli kuuluvatkin kertomarunouteen; sillä ihmisen toimintaa siinä ei katsota itsenäiseksi, vaan pidetään yleisen tapausten sarjan renkaana.

Edellisessä kirjassa puhuttiin siitäkin, miten yleinen aate, joka on läheisessä yhteydessä tunteiden kanssa, voi lämmittää mielikuvitusta ja saada runollisen muodostuksen. Ajatusrunoelma liittyy kuitenkin aina muotonsa puolesta johonkin runouden päälajiin ja on koko luonteensa tähden vietävä varsinaisen runouden piiriin. Mutta viimeksimainitun ja muun kirjallisuuden välillä on useita kaunokirjallisuuden lajeja, jotka tarkoitukseensa nähden eroavat oikeasta runoudesta, ne kun päämääräkseen asettavat opettamisen tai jonkun muun käytännöllisen tehtävän. Näihin on luettava satiiri eli pilkkarunous, opetusrunous (didaktinen runous) ja loitsurunous, niin myös tendensikirjallisuus, mikäli se saattaa muodostaa erityisen lajin. Yleensä nämä kaikki käyttävät runouden esityskeinoja, ja niillä on milloin minkin runoudenlajin ulkonainen muoto.

Ennenkuin ruvetaan runouden päälajeja toisiinsa vertaamaan, kiinnittäkäämme huomiomme kansan- ja taiderunouden erotukseen. Tämän teoksen alussa tehtiin siitä jo selkoa, samoin kuin kansanrunouden suuresta merkityksestä; noihin selityksiin pyydän tässä saada viitata. Kansanrunoudessahan kuvastuu kansanhengen varsinainen alkumuoto, siinä huokuu luonnon-olojen aamuraikas tuulahdus ja siitä luonnollisuuden tieltä enemmän tai vähemmän poikennut sivistys aina löytää puhtaan runollisuuden aiheita. Mutta niin helposti havaittava kuin onkin erotus sellaisen taiderunoelman kuin Danten Divina Commedian ja yksinkertaisen kansanlaulun välillä, niin vaikeasti määrättävissä on muutamissa tapauksissa taide- ja kansanrunouden välinen raja. Ei tässäkään suhteessa mikään syvä juopa erota lajeja toisistaan. Ennen jo mainittiin, kuinka kansaneepokset usein joutuvat rhapsodien tai muiden kansanlaulajain muodosteltaviksi ja yhteensovitettaviksi; ehkä enimmissä kohdin sopii ajatella monessa asteessa vähitellen tapahtuvaa sisällyksen ja runomuodon kehittämistä. Suuret sankarirunoelmat tulevat vihdoin, ennenkuin kirjallisuuden kautta pääsevät julkisuuteen, varsinaisten järjestäjäin eli n.s. diaskeuastien käsiin. Harvoin nämä, niinkuin meidän Lönnrot, tyytyvät kansan suusta keräiltyjen säkeiden ja runojen yhteenliittämiseen; useimmiten he itsenäisen runoniekan tavalla antavat kansanlaulujen solua heidän oman kuvausvoimansa seulan lävitse, joskus muuttaen niiden ulkonaisen muodonkin. Niin on varmaankin saksalaisten molempain suurten kansan-eeposten laita; Nibelungen- ja Gudrun-säkeistön suhteellisesti vaikea värsyrakennus mielestäni todistaa, että niiden nykyinen muoto ei ole syntynyt paljaan kansanrunouden pohjalla. Mutta kaikissa tällaisissa runouden tuotteissa kuitenkin huokuu kansanrunouden alkuperäinen tuore metsän tuoksu, ja ne ovat ehdottomasti siihen luettavat; sillä niiden esitystapa yhtä hyvin kuin ne kuvatkin, joita ne luovat, ovat suorastaan kansan mielikuvituksesta lähteneitä. Mutta toiselta puolen on taiderunoudenkin alalla monta teosta, jotka ovat itseensä yhdistäneet vanhan kansanrunouden aineita, niinkuin jo Herder aikoinaan huomautti.¹⁰¹ Semmoisia ovat esim. Hesiodon "Työt ja päivät", Firdusin Shahnameh, jonka alku-osa kokonaan perustuu persialaisten muinaistaruihin, y.m. Juuri sellaiset runoudenaineet, joita useain polvikuntain henkinen työ tällä tavalla on muovaellut ja jotka yksityisen runoilijan kuvausvoima lopullisesti on valmistanut, saavatkin sen kautta jonkunlaisen yleispätevyyden ja erityisen elonvoiman.

Kun puhutaan kansanrunouden etevämmyydestä luonnonomaisessa tuoreudessa ja etenkin alkuperäisten olojen objektiivisessa kuvailemisessa, niin vertaus paraasta päästä koskee eepillistä runoutta ja myöskin sellaisia pienempiä didaktisen runouden tuotteita kuin sananlaskuja, arvoituksia, eläinsatuja y.m. Näytelmärunoudesta tietysti ei voi olla puhetta, se kun ei varsinaisesti kehkiä kansanrunoudessa.¹⁰² ja ne ominaisuudet, joita siltä vaaditaan, muutenkin ovat ihan toista laatua kuin kansan-omaisen runoilun ansiot. Mitä lyyrilliseen runouteen tulee, niin kansanlyriikan raikas ja välitön tunteellisuus kaikkina aikoina antaa sille erityisen viehätysvoiman; mutta juuri lyyrillisellä alalla saattaa taiderunoilijakin suotuisimpina hetkinään kanteleestansa kajahutella säveleitä, jotka ovat yhtä vilpittömän tuoreita kuin varsinaisen luonnonrunouden tuottamat. Muistakaamme useita Goethen, Runebergin, Burnsin runoja. Sentähden moni lyyrillinen runoelma onkin tullut kansanlauluksi. Romaani voi oikeastaan tässä yhtä vähän tulla kysymykseen kuin draama; sillä sen tehtävä on luonteenkehityksen kuvaileminen, joka vaatii enemmän arvioimista, kuin mitä kansanrunous sietää. Huomattakoon kuitenkin, että nykyaikana useat kansankirjailijat, jotka yleensä esittelevät oloja yhteisen kansan katsantotavan mukaan, ovat tätä alaa viljelleet. Heidän kertomuksensa kyllä todistavat meidän kansassa yhä elävää runoilemisen intoa ja ovat sentähden jonkunlaista kansanrunouden jatkoa samassa mielessä kuin yksityisten kansanrunoilijain teokset; mutta ei niitä kuitenkaan sovi pitää varsinaisena kansanrunoutena, koska ne ovat erityishenkilöin tekemiä. Yleensä ne ovat arvokkaita lisäyksiä kansan-elämän ja kansassa vallitsevan katsantotavan tuntemiseen; mutta useat niistä ovat taiteellisessa suhteessa vaillinaisia, etenkin siinä, ettei niillä ole mitään aatteellista pohjaa ja ett'ei luonteiden kehkiämistä pidetä silmällä. Ne taas, jotka täyttävät puheenalaisen runoudenlajin vaatimukset (niinkuin Alkion uusimmat teokset, useat Päivärinnan pikkukertomuksista y.m.) ovat epäilemättä luettavat taiderunouden piiriin.

NELJÄS LUKU.
Kertomarunous yleensä

Kertomarunouden varsinainen luonne tulee selvimmin esiin kansan-epopeoissa eli noissa suurissa sankarirunoelmissa, jotka muodostuvat kansojen ensimmäisen nuoruuden aikoina. Niistä on jo tämän teoksen alkuosassa lavealta puhuttu. Ne pyytävät esittää laajaa maailmankuvaa, yhdistäen kaikki, mitä kansat ovat miettineet maailmasta ja jumaluudesta, niiden siveelliset käsitykset ja historialliset muistot. Eepillinen runous on yleensä kertomusta menneiltä ajoilta ja kuvailee henkilöitä ja tapauksia sellaisina, kuin ne ulkonaisesti ilmaantuvat. Toiminta ei tapahdu silmiemme edessä, niinkuin draamassa; ei meidän siis tarvitse kokea odotuksen levottomuutta ratkaisevan hetken lähestyessä eikä tuskan katkeruutta kärsimysten kestäissä. Tekojen sisälliset syyt ja sydämmen taistelut niinikään jäävät meiltä näkemättä; sillä nämä kaikki ovat jo olleet ja menneet; ne ovat jo muuttuneet tosiasioiksi, ja runoilija nostaa vaan sen varjoavan verhon, jolla entisyys ne on peittänyt. Tästä johtuu eepillisen runouden tuiki tyyni esitystapa. Kullervon rajut taistelut ja omantunnonvaivat ovat jo aikaa sitten loppuneet; Runotar saattaakin siis levollisesti, vaikka murheellisella mielellä, kertoa, kuinka hän palasi lapsuutensa kotiin ja tapasi sen tyhjänä, autiona, sekä sitten, jouduttuansa siihen paikkaan, jossa rikos oli tapahtunut, "kysyi mieltä miekaltansa", käänsi kärjen rintahansa ja "itse iskihe kärelle". Hektor, Troian innokas puolustaja, tietää jo ennalta, että "päivä se joutuva on, jona vaipuu Ilio armas", ja Iliaassa siihen viitataan monessa paikoin. Kertoja sen tietää yhtä hyvin kuin Hektor; mutta sentähden hän saattaakin mielin määrin, rauhallisella mielellä, kuvaella sodan yksityiskohtia.

Koska eepillinen kertomistapa on näin tyyni ja objektiivinen, niin se myöskin on tasainen, s.o. eepillinen runotar kohtelee samalla hellyydellä sekä suuria että pieniä asioita, siitä huolimatta, kuinka voimallisesti ne vaikuttavat tunteisiin. Väinämöisen ihmeellinen laulu ja valmistukset Pohjolan häihin, Lemminkäisen seikkailut ja Joukahaisen joutsen koristukset, kaikki ne saavat Kalevalassa yhtä innokkaan, mielenkiintoisen kuvailun osaksensa. Samasta syystä runomittakin epopeoissa pysyy yhtäläisenä kautta koko runoelman. Sen ohessa on eepillinen esitystapa tarkka, s.o. kuvattavaksi otetaan pienimmätkin erityiskohdat, jotta ulkonainen olevaisuus niin elävästi kuin suinkin asettuisi henkisen silmämme eteen. Sentähden "kultuurimuodoilla" on tärkeä sija suurissa kansan-epopeoissa ja ylimalkain eepillisessä runoudessa.

Varsinainen eepillinen runous ei tuo esiin tapausten vaikuttimia eikä toimivien henkilöin ajatuksia ja mielialoja semmoisinaan, vaan ainoastaan sen verran, kuin ne ulkonaisesti ilmaantuvat puheissa ja teoissa. Niinkuin veisto- tai maalaustaide, se asettaa eteemme jakson kuvia, joiden merkityksen saamme itse arvata. Runoilija viepi meitä kuvasta kuvaan ja ikäänkuin osoittelee niitä sauvallansa, pysyen itse kertomuksen ulkopuolella. Tähän kertomarunouden luonteeseen soveltuu hyvin se tarullinen maailmankäsitys, joka vallitsee vanhimmassa kansanrunoudessa. Ihmisen rinnassa asuvat siveelliset voimat muuttuvat jumalallisiksi olennoiksi, jotka ulkoapäin vaikuttavat henkilöihin. Tapausten juoksua eivät määrää ihmisen vapaan toiminnan seuraukset, vaan Olympon jumalat tai järkähtämätön sallimus, jonka alle jumalainkin täytyy taipua. Troian edustalla eivät ainoastaan sodi ihmiset, vaan itse kuolemattomat jumalatkin; mutta Moira, jonka päätöstä ei Zeuskaan voi muuttaa, on määrännyt, että pyhä Ilios on kukistuva ja Akhilleus kaatuva nuoruutensa ihanimmalla ajalla. Kalevalassa on ihmisen vapaalla tahdolla tavallansa avarampi toimiala; meidän esivanhemmissa heräsi se jalo aatos, että ihmisen henki hallitsee koko luontoa; sanallansa, laulullansa hän taisi pakoittaa sitä itsellensä kuuliaiseksi. Ja toiselta puolen jumalain valta on Kalevalassa jokseenkin rajoitettu. He eivät ole vielä täydellisesti irtauntuneet niistä luonnon-esineistä, joita hallitsevat, ja heidän erikoisluonteensa on yleensä vallan vähän kehittynyt; sentähden he eivät vaikuta tapausten juoksuun ja tietäjän loitsutaito se oikeastaan maailmaa ohjaa.¹⁰³ Mutta taikavoima sekin muuttuu ulkonaiseksi vaikuttimeksi. Loitsutaidon tuottama taikakappale, Sampo, kohottaa Pohjolan onnen ja mahtavuuden kukkuloille; sen rannalle ajautuneet murut ovat Kalevalan onnen alku. Taika on yhtä hyvin kuin kreikkalaisen eepoksen jumalat ihmisen toiminnan suhteen ulkonainen, yliluonnollinen voima; tapaukset eivät kehkiä toinen toisestaan ihmisen tekojen luonnollisena seurauksena, vaan ovat hämärän, meille käsittämättömän maailmanlain määräämiä, samoin kuin muissakin epopeoissa.

Ylimalkain havaitaan Kalevalassa samaa ajatustapaa kuin Homerolla. Kullervon luonne on tosin siinä suhteessa enemmän draamallinen kuin eepillinen, että ainoastaan sisälliset, siveydelliset syyt saattavat hänet perikatoon; mutta hänen kamala kohtalonsa on kuitenkin vaan osaksi hänen oman rajun luonteensa seurauksena; pääasiallisesti se on synkän sallimuksen vaikuttama, hän kun on kostajaksi syntynyt ja kosto hänet turmelee. Tämä on tosi-eepillistä.

Yleensä eepillisessä kertomuksessa tunteet ja sisälliset vaikuttimet muodostuvat ulkonaisiksi olennoiksi. Tiainen puusta neuvoo Väinämöistä kaatamaan kaskea, että nousisi Osmon ohra, kasvaisi Kalevan kaura. Ainon halua upottaa murheensa meren aaltoihin kuvataan kauniisti noilla kolmella neidolla, jotka kiven kyljellä ovat kylpemässä. Samaten Athene jumalatar, tarttuen Akhilleun kultakiharoihin, estää häntä vetämästä miekkaansa Agamemnonia vastaan.

Mutta ei ainoastaan ihmisen tunteita ja ajatuksia, vaan myöskin ulkonaisen luonnon ilmiöt eepillinen runotar mielellään muuttaa persoonallisiksi olennoiksi. Hän tahtoo yleensä lähentää ihmistä ja luontoa toisiinsa; samalla kuin sisälliset käsitetään konkreetisiksi, ulkonaisiksi, samalla ulkonaiset luonnon voimat ja yksityiset esineetkin saavat henkisen olennon. Näin syntyy tuo ihana mytologinen maailmankatsomus, joka elähyttää koko luonnon. Jokaisessa puussa elää haltia tai dryadi, vedessä asuvat Vellamon neitoset, Melattaret ja Sotkottaret tahi merinymfat ja naiadit, metsät ovat täynnä Tapiolan väkeä tai oreadeja ja pukinjalkaisia satyreja. Tämä se on tuo viehättävä jumalais-olentojen maailma, jonka edistyneempi hengenviljelys hävittää, mutta joka runoudessa pysyy iäti nuorena ja miellyttävänä, niinkuin Schiller sitä kuvailee kauniissa runoelmassaan "Die Götter Griechenlands". Se sisältää aavistuksen siitä elävästä hengestä, joka maailman täyttää, ja tämän hengen moninaisuudesta. – Mutta kansojen eepillinen kuvausvoima ei luo ainoastaan tällaisia luontoa edustavia persoonallisia olentoja, vaan suopi myös eläimille ja kaikenlaisille hengettömille luonnon-esineille elävän hengen, järjen ja kielen. Homerossakin tapaamme muutamia tällaisia esimerkkejä. Mutta erittäinkin suomalainen epopea on niistä rikas. Väinämöisen pursi itkee "viejäistä vesille, laskiaista lainehille", haluten sotaretkille, ja koivu valittaa pahoja päiviänsä, kun varoo kuorensa kesällä kolottavaksi, lehtivarvat vietäväksi. Kokko, ilman lintu, suorittaa kauniilla tavalla kiitollisuudenvelkansa Väinämöiselle, kun pelastaa hänet hukkumasta ja turvallisesti viepi Pohjolaan. Mutta ennen kaikkea muistettakoon tässä kohden Kalevalan verrattoman ihana kertomus Väinämöisen laulusta, jota koko luonto ihaellen kuuntelee.

Näissä kaikissa huomaamme eepoksen ulkokohtaisen luonteen. Se esittää aineensa selvinä kuvina menneiltä ajoilta ja antaa kaikille, yksin sisällisillekin, objektiivisen muodon. Samalla epopea pyytää antaa kokonaiskuvan entis-aikojen elämästä ja kansakunnan kaikista oloista, avaten eteemme mitä avarimpia näköaloja. Kalevala viepi meidät alkurunoissaan maan ja taivaan syntymäaikoihin, Odysseiassa katseltavaksemme leviää maanpiiri kaikkine ihmeinensä, jopa Tuonenkin valtakunta näissä molemmissa asettuu silmiemme eteen. Ja toiselta puolen eepillisestä runoelmasta tulee tapauksia ympäröivän luonnon tarkka kuvailija. Ajateltakoon vaan, kuinka tuoreilla väreillä kansallis-epopeamme esittelee "noita Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia", kuinka siinä näemme edessämme Suomenmaan saaret ja salmet, yksinäisen koivun, joka erämaalla itkee kohtaloansa, sekä salon kuuset kukkalatvat, pitkät, lakkapäät petäjät, ja tämän luonnon elähyttäjinä karhut, ketut ja muut korpien elustajat.

Eepillinen esitystapa vaatii, niinkuin jo ylempänä sanottiin, että kaikki seikat kerrotaan tyystin ja laveasti sekä asetetaan niin elävästi kuin mahdollista henkisen silmämme eteen. Tämä sääntö koskee myös jokapäiväisen elämän tavallisimpia toimia ja esineitä. Puvut ja sota-aseet, rakennukset ja huonekalut, juhlamenot ja jokapäiväiset työt ja toimet, kaikki kuvataan suurimmalla huolella ja tarkkuudella. Näin tulee eepillisestä runoelmasta tapain kuvaelma. Ylipäänsä osoitaikse kertomarunoudessa hilpeä osan-otto kaikkiin ulkonaisiin seikkoihin. "Jolle on yhdentekevää, minkänäköiset esineet ovat, joka ei pidä lukua ruumiinmuodoista, vaatteista, aseista, aistillisen liikunnan laadusta kaikessa toiminnassa, hänestä ei tule ikinä eepillistä runoilijaa", sanoo Vischer. Eepillinen runoilija iloitsee ulkomaailman vaihtelevista muodoista; hän antaa olevaisuuden ihan välittömästi vaikuttaa itseensä ja koettaa sitä semmoisenaan ymmärtää ja kuvailemalla pysyttää. Tällainen runoilijaluonne oli esim. Goethellä ja Runebergilla. Me olemme ennen viitanneet kertomarunouden ja kuvaamataiteiden yhtäläisyyteen; tämä yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että eepillinen runous etupäässä esittelee, mitä silmin voipi havaita, ja niinmuodoin tarkoittaa näköä niinkuin kuvaamataiteetkin.

Kun kertomarunous pyytää niin laajalta kuin mahdollista kuvailla ihmis-elämää, niin se tuopi esiin suuren paljouden henkilöitä, jotka edustavat mikä mitäkin puolta kuvattavista oloista. Näiden joukosta astuvat muutamat toiminnan kannattajina kertomuksen keskustaan, ja yksi niistä on varsinainen päähenkilö. Muinais-ajan epopeoissa nämä päähenkilöt ovat kansojen sankari-ihanteet. Yleensä eepilliset sankarit eivät ole semmoisia, jotka uuden aatteen innostuttamina tahi jonkun ulkonaisen tai sisällisen epäkohdan pakoittamina nousevat sotaan koko maailmaa vastaan ja omalla voimallaan luovat uusia oloja; vaan he ovat jonkun yhteisen aatteen kannattajia, joka jo ennestään heidän kansassaan elää, sekä niinmuodoin olevaisuuden puolustajia ja kansakuntansa johtajia. Kuinka läheisessä yhteydessä ne ovat epopeojen koko sisällyksen kanssa ja kuinka pääsankarin kuvan ympärille kokoontuu muiden sankarien mainetyöt, on jo ennen osoitettu (vrt. I kirja). Odysseiassa "kovaonninen, oiva" Odysseus siinä määrässä hallitsee runoelmaa, että kaikki tapaukset suorastaan liittyvät hänen persoonalliseen kohtaloonsa. Kuitenkin huomiomme kiintyy muihinkin henkilöihin: Penelopeiaan, Telemakhoon, kosijoihin j.n.e. Akhilleun "sukkelasäären" turmiokas suuttumus, sen onnettomat seuraukset ja hänen loistavat urostyönsä, kun hän palajaa taisteluun, ovat Iliaan pääaineena. Mutta hänen rinnallansa on muillakin etevimmillä sotasankareilla, sekä kreikkalaisilla että troialaisilla, tärkeä sija kuvauksessa. Näitä ympäröivät sitten laveampana piirinä kreikkalaisten lukuisat sotajoukot, Troian kansa ja liittolaiset y.m. Kalevalan ytimen muodostavat Väinämöisen hyvät työt Kalevalan kansaa kohtaan, ja tämän tietäjävanhuksen kuva pitää sen eri kertoelmat koossa. Häntä lähinnä näemme taidokkaan seppo Ilmarisen ja lieto Lemminkäisen; erityisen runojakson sankarina, muista erillään, esiintyy Kullervo, mies synkkäkohtaloinen, luonteeltaan toisenlainen kuin tavalliset epopean sankarit. Näiden vierellä näemme suuren joukon sivuhenkilöitä; mainittakoon vaan Pohjan neito, "maan mainio, veen valio", ja hänen äitinsä Louhi, "Pohjan akka harvahammas", Joukahainen, "laiha poika lappalainen", ja hänen sisarensa, hento ja suloinen Aino, sekä Lemminkäisen rakastavainen äiti – kauniin kuva emon alttiiksi-antavaisuudesta, minkä runous ikinä on luonut.

Epopean pyrkimys mitä suurimpaan laajuuteen ei ilmaannu yksistään siinä, että se niin avaralta kuin mahdollista kuvailee luontoa ja ihmis-elämää sekä tuo suuren paljouden henkilöitä näkyviin; vaan toiminnankin suhteen kertomarunous suosii moninaisuutta. Sen ohessa se kuitenkin vaatii, että tapausten juoksua hallitsee yksi ainoa päätoiminta, johon syrjätoiminnat yhtyvät. Toimintaa ja toimivia henkilöitä järjestää runoilija eri ryhmiin, joista hän asettaa muutamia kirkkaampaan valoon silmiemme eteen ja muutamat jäävät syrjemmälle. Lähempäin kuvaelmain takaa siintää suurenmoinen pohja, jonka perustuksella tapaukset liikkuvat. Semmoisena pohjana on esim. Homeron sankarirunoelmissa Troian sota ja koko sen-aikuinen kreikkalainen elämä. Odysseiassa toiminta alusta aikain jakaantuu kahtia; Odysseun retkiin, jotka ovat pääaineena, liittyy kertomus Ithakan oloista ja kosijain hankkeista sekä Telemakhon lähdöstä isänsä etsintään; mutta lopulta kaikki nämä toiminnat yhtyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, kun Odysseus palajaa kotiin sekä voittaa takaisin maansa ja puolisonsa. Iliaassa on päätoimintana Akhilleun sankarityöt ja lopullinen voitto Hektorista; mutta hänen pitkällinen suuttumuksensa ja erilläänolonsa antaa tilaisuuden saattaa näkyviin muidenkin urostyöt, kunnes vihdoin kaikki nämä taistelukuvat sulauvat yhteen. Samoin Kalevalassakin päätoiminnan rinnalla on monta sivutoimintaa: kertomukset maailman luomisesta, Lemminkäisestä, Kullervosta y.m. – Muutoin eepillinen runous, joka esittelee menneitä tapauksia ja sentähden hätäilemättä, tuskastumatta silmäilee asiain juoksua, jouduttamatta niiden kehkiämistä, juuri tästä syystä usein katkaisee esityksensä säikeen ja "laskee laulun toisa'alle, työntää uuelle uralle", vieden meitä Ithakasta Kalypson saareen, Lemminkäisen sotaretkiltä Untamon ja Kalervon heimokuntariitoihin; sillä Runotar tietää kyllä saavansa lomaa sen kiinni solmiamiseen. Taikkapa meitä viedään ajassa taaksepäin, kun pääsankarin suusta tahi muuten saamme kuulla edellisiä tapauksia; niin Odysseus kertoilee faiakilaisten luona, mitä seikkailuksia hän siihen asti on kokenut, ja samaten Aeneas Didolle.

Tämä epopean tyyni luonto, joka samalla hellyydellä kohtelee kaikkia henkilöitä ja toiminnan kohtia, vaikuttaa senkin, että eepillinen kertomus mielellään viipyy kaikissa erityisseikoissa. Siinä suhteessa on eepillinen runous draaman suora vastakohta. "Draamallinen runoilija käy jäntevästi suoraan eteenpäin ja heittää ravakasti kaikki esteet kumoon; eepillinen runoilija on niinkuin se, joka huviksensa kävelee ja viipyy joka paikassa" (Vischer). Sentähden antaa kertomarunous vertauksillekin paljon tilaa ja kehittelee niitä mielihyvällä, niin että vertauksesta usein tulee pieni itsenäinen kuvaus. Samasta syystä saavat myös välikertomukset eepoksessa suuremman merkityksen kuin muussa runoudessa. Välikertomus eli episodi on semmoinen suhteellisesti lyhyt kuvaus eli kertomuksen osa, joka ei ole välttämättömässä yhteydessä pääkertomuksen kanssa. Vaikka se vaan ulkonaisesti siihen liittyy, on sillä kuitenkin tärkeä tehtävä. Ensiksi siten, että se keskellä tapausten levottomuutta voi olla rauhallinen pysäyskohta, jossa mieli tointuu myrskyjen jälkeen ja kokoilee voimia kestääksensä uutta jännitystä. Toiseksi episodin kautta laajentuu se elämän kuva, minkä runoilija eteemme asettaa; sentähden voipi kertomarunous juuri episodin avulla täydellisemmin täyttää tarkoituksensa olla kokonaiskuvaus jonkun kansan tai aikakauden elämästä. Niin esim. välikertomus Akhilleun kilvestä Iliaassa antaa tilaisuuden huoahtaa noiden rajujen taistelujen perästä; vaan samassa se esittää meille sarjan ihania kuvaelmia muinaiskreikkalaisesta elämästä. Samaten Kalevalassakin: sen jälkeen kun surkea surma on saavuttanut Lemminkäisen, vaan hänen hellä äitinsä, monta vaivaa ja vastusta kestettyään, on saanut hänet pelastetuksi, ja niin myös Pohjolan neidon kohtalo, viikon valvattelemisen perästä, vihdoin on ratkaistu ja kosioretket niinmuodoin ovat päättyneet, silloin ovat Pohjolan häät meille virvoittava näyte elämän iloisemmasta puolesta, ennenkuin alkaa tuo tuima taistelu Kalevalan ja Pohjolan välillä. Kansan-epopeoissa on sekin vielä yksi välikertomusten syy, että ne pyrkivät vetämään piiriinsä kaikki kansan muinaistarut, niinkuin jo ennen on selitetty. Usein välikertomus tulee siitä, että tahdotaan laveammalta kuvata jonkun henkilön luonnetta tai toimia, esim. Kullervon tai Diomedeen. Vaikka episodeilla vaan on höllä yhteys päätoiminnan kanssa, niin ne kuitenkin jollakin tavalla siihen yhtyvät. Joukahaisen kilpailu Väinämöisen kanssa antaa aihetta Aino-runoihin, Ainon kuolema saattaa Väinämöisen kosioretkelle Pohjolaan; siitä sitten on seurauksena Sammon takominen, mikä jo kuuluu päätoimintaan.¹⁰⁴

Epopeassa vallitseva katsantotapa, joka aina pitää silmällä maailman kokonaisuutta, lieventää johonkin määrin siinä ilmaantuvia surun aiheita ja synnyttää raikkaan ja tyynen iloisuuden, joka mielihyvällä ihailee elämän valoisampia puolia ja siten lohtuu sen synkemmistä kohdista. Eepillinen runous suosii ylimalkain olevaisuutta, katsoo maailmaa hyväksi semmoisena kuin se on. Sentähden kertomaruno viekin tavallisesti onnelliseen loppuun; harvoin se päättyy synkkään murheeseen, vaikka siitäkin on poikkeuksia, esim. Nibelungenliedissä ja Kullervo-runoissa, jos katsomme niitä eri runoelmaksi. Epopean raitis henki ei ole kuitenkaan esteenä, ett'ei toisinaan utuinen surumielisyys, kaiken katoovaisuuden tuottama, puhkea ilmi; sekin saapi alkunsa siitä maailman kokonaisuuden tarkastamisesta, jonka sanoin olevan eepillisen katsantotavan alkupiirteitä. Sellaisia kohtia, jotka kääntävät mielen haikeaan murheellisuuteen, ovat Iliaassa Troian kukistuminen ja Hektorin kuolema. Ja niin myös kreikkalaisten aimo sankari, nuoruuden ja voiman perikuva, Akhilleus, kyllä tietää Tuonelan oven hänelle aukeavan, niin pian kuin hän on voittanut Hektorin, ja siitä hänen sydämmensä heltyy, kun voittoriemun ensimmäinen rajuus on tyyntynyt. Laulaapa Homeros muutoinkin ihmisten kurjuudesta. Kalevalassa tapaamme paljon tällaisia valituksia heikkoin ja turvattomain (Ainon, koivun y.m.) huokauksina elämän apeudesta, vaikka Kalevalassa muutoin huokuu raikas henki, vapaa siitä vienonsuruisuudesta, jota moni pitänee suomalaisen kansanrunouden pääominaisuutena. Viimeisessäkin runossa, kun kerrotaan Väinämöisen poislähdöstä, lisätään samassa se lohdullinen sanoma, että hän ja että hän itsekin kerran on palajava "uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suoriaksi"; niinmuodoin epopea päättyy lohdullisella toivolla kansamme onnellisesta tulevaisuudesta.