Runous ja runouden muodot: Kirjoitelmia. Runoja.

 
Nään sinut ennellään, näen taas tutut, lempeät kasvot
 

—

 
Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot,
 

kuuluvat kauniilta, koska niillä sanoilla (sinut, näen, tutut, lukemattomat), joiden pääkorollinen tavuu on joutunut laskuun, ei ole lausekorkoa sekä laskujen edellä ja enimpien jäljessäkin on vahvakorkoiset tavuut, joiden rinnalla mainitut pääkorolliset tavuut tuntuvat heikommilta ("Nään sinut ennellään, näen taas tutut lempeät…" j.n.e.). Toisin on säkeessä:

Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattavi silloin,

jossa pääkoron polkemista sanassa ei tue nousussa oleva korollinen tavuu ja lausekorollinen tavuu kokonaan joutuu sorrettavaksi. Kartettava on niin-ikään, että itsestään koroton tavuu joutuu sillä tavoin nousuun, että rytmi häiriintyy.

Daktylisten ja anapestisten runomittojen rakentamisessa sopii noudattaa yllämainittuja määräyksiä; mitä muihin antiikisiin runomuotoihin, trokaio- ja jambiperäisiin, tulee, on yleensä seurattu uuden-aikaisessa runoudessa tavallisia sääntöjä.

Kreikkalaisten alkuperäisin kansallinen runomitta ja antiikisen kirjallisuuden yleisin runomuoto on heksametri eli kuusimitta. Tyynesti aaltoilevana, valtavana virtana se juoksee muinais-ajan eepillisissä runoelmissa, ja tuskinpa mikään muu runosäe kykenee niin hyvin kuin heksametri kuvailemaan eepoksen samalla tyynesti havaitsevaa ja voimallista luonnetta. Sentähden uudemmatkin kansat ovat omistaneet sen kertomarunouden kannattajaksi (Goethen "Hermann und Dorothea", Runebergin "Hirvenhiihtäjät", "Joulu-ilta", "Hanna" y.m.). Niinkuin tiedetään, se on kuusipolvinen daktyli-säe, jonka viimeinen polvi on lyhentynyt kaksitavuiseksi. Joka paikassa saa spondeio olla daktylin sijassa; viidennessä polvessa on spondeio kuitenkin harvinainen. Jako on säännöllisesti kolmannessa polvessa nousun jäljessä (harvoin laskun ensimmäisen lyhyen tavuun jäljessä). Säännöllinen heksametri jakaantuu siis kahteen puoliskoon, joista edellinen on rytmiltään aleneva, jälkimmäinen ylenevä; tämä tuottaa miellyttävää vaihtelevaisuutta. Kuitenkin tavataan joskus myös kaksi jakoa, ensin toisen polven ensimmäisen laskun ja sitten neljännen polven ensimmäisen lyhyen tavuun jäljessä.

Yhteydessä heksametrin kanssa käytetään usein pentametriä eli viisimittaa; siten muodostuu eleginen runomitta. Heksametristä ja pentametristä yhdistetty säepari on distikon (kaksoissäe). Pentametri on oikeastaan lyhennetty heksametri, jonka kolmannesta ja kuudennesta polvesta ei ole muuta kuin nousu jäljellä. Se jakaantuu kahteen puoliskoon, joissa kummassakin on puolikolmatta polvea. Säkeen puoliskot erottaa jako.

Varsin sopivasti vertailee Schiller tunnetussa epigrammissa distikonin kuusimittaa suihkukaivosta nousevaan vesipylvääseen, joka sitten viisimitassa sulosointuisesti laskeutuu alas. Hilpeästi etenevän heksametrin jälkeen pentametri ikäänkuin pidättää ja kääntää sisäänpäin ajatusten juoksun, niinmuodoin ilmaisten jonkunlaista kaipausta tai miettivää tunteiden vaipumista. Tämä tekee kuusi- ja viisimitan vuoroittelun erittäin sopivaksi elegioihin ja mieterunoihin.

Kreikkalaisten draamallinen runomitta oli kuusipolvinen jambisäe eli jambinen trimetri (jambinen kolmimitta), jonka nimi johtuu siitä, että se muodostuu kolmesta jambi-dipodiasta. Jako on kolmannessa polvessa; värsy jakaantuu siis kahteen eriluontoiseen puoliskoon: edellisessä on ylenevä poljento, jälkimmäisessä aleneva. Uudempina aikoina on Runeberg taitavasti käyttänyt tätä runomittaa "Salaminin kuninkaissa"; mainitun teoksen suomennoksissa sekä K. Forsmanin Antigonen ja Agamemnonin käännöksissä on sitä suomeksikin viljelty. Viimemainituissa suomennoksissa on käytetty tavallista jambimittaa, joten kreikkalaisten värsyjen notkeutta ja vaihtelevaisuutta on vaikea saada ilmenemään. Niissä on nimittäin lupa määräpaikoissa hajottaa nousujen pitkät tavuut kahdeksi lyhyeksi. Saman vaikutuksen voisi ehkä saavuttaa, jos suomalaisessa säkeessä välisti jambien rinnalla käyttäisi anapesteja, etenkin niin, että nousussa olisi lyhyt tavuu.

Kreikkalaisten lyyrilliset runomuodot olivat erittäin runsasvärisiä ja vaihtelevaisia, niinkuin näkyy Pindaron oodeista ja traagikkoin köörilauluista. Tällaisia monivaiheisia rytmejä tavataan etenkin hymnintapaisessa lyriikassa; yksityisten tunteita ilmaisevissa runoissa esiintyy yksinkertaisempia muotoja. Kaunis ja sujuva, meidänkin kielellä helposti käytettävä runomitta on Sapfon säkeistö, jota yleensä nykyisempinä aikoina on paljon viljelty muidenkin kansojen kirjallisuudessa. Se on kokoonpantu kolmesta Sapfon ja yhdestä adonisesta säkeestä seuraavan kaavan mukaan:

 
Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,
Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,
Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,
Voittomme varma.
 

Paitsi Oksasen runoa "M.A. Castrén'in haudalla", josta yllämainittu stroofi on otettu, on suomalaisessa kirjallisuudessa muitakin esimerkkejä Sapfon runomitan käyttämisestä.

Muista muinaiskreikkalaisista stroofeista mainittakoon vielä Asklepiadeen säkeistö ja Alkaion säkeistö. Asklepiadeen säkeistöä ei ole minun tietääkseni suomalaisessa runoudessa käytetty muissa runoissa kuin käännöksissä, kuten esim. seuraavassa K. Suomalaisen tekemässä Horation ooden mukaelmassa:

 
Lounastuuli jo on mastosi murtanut,
Raakas' huokuvi myös; köysittä kauankaan
Kestää laiva ei voine
Voimaa aaltojen ankarain.
 

Alkaion säkeistöä on, paitsi suomennoksissa, mukailtu Irene Mendelinin kauniissa luonnontunnelmassa "Aamusella", josta seuraavat säkeistöt pantakoon tähän näytteeksi:

 
Ja sydän sykkii lämpöisnä povessain
Ja siinä herää sointuja vähittäin,
Ne soinnut synnyttävi siellä
Kaunoinen syntymämaani Suomi.
 
 
Se seisoo niinkuin morsian ihana
Ja guoleks' hymyy, puoleksi vakaa on;
Sen kulmilla on kiehkurainen
Suloista laps'ajan muistelmista.
 
 
Ja sinitaivas saartavi kaunoista
Ja hymyhuulta, ruusuista armastaan,
Mi, vuolla hohtain hopeaisna,
Kultaisna kuultavi kukkuloilla.
 

Uuden-aikuiset runomuodot perustuvat nykyisessä suomalaisessa kirjallisuudessa korolle ja osoittavat monenlaisia runopolvien ja säkeiden yhdistyksiä, joiden lukua tietysti kullakin runoilijalla on valta lisätä. Säkeet joko liittyvät välittömästi toisiinsa, ilman stroofi-rakennusta, varsinkin kertovaisissa runoissa ja draamassa, taikka muodostavat yksinkertaisemmin tai taidokkaammin rakennettuja säkeistöjä, ollen paitsi sitä joko loppusointuisia tai soinnuttomia. Helpoimmin suomeksi sukeutuvat trokaiot, jotka ovat itse kielen luonnon synnyttämiä, ja senjälkeen jambit. Hyvin tavallisia ovatkin kolmi-, neli- ja viisipolviset trokaio- ja jambisäkeistöt. Eivätkä kuusipolviset trokaio- ja jambivärsyt sekä seitsenjalkaiset jambi- ja kahdeksanjaikaiset trokaiosäkeet, molemmat viimeksimainitut nousulla päättyvät, ole nekään harvinaisia. Muutoin täysipolviset ja vaillinaiset trokaiosäkeet vaihtelevat monella tavoin, niin myös nousupäätteiset ja ylimääräisellä tavuulla varustetut jambisäkeet.

Trokaio- ja jambisäkeissä ei laajuus tule paljon kysymykseen. Ihan yhdentekevä ei se kuitenkaan ole. Jos samassa säkeessä liian monessa paikassa rikotaan laajuutta vastaan, ei värsy kuulu kauniilta, esim. jos liian monta lyhyttä tavuuta pannaan nousuun, niinkuin seuraavassa:

 
Tuli lumi, rekikeli;
Heti menikin jo veli.
 

Samoin jos laskuissa on vaan pitkiä tavuita:

Sisään käyköön isoon saliin.

Jambisäkeiden rakennus tekee muutamia vaikeuksia. Niiden alkuun pitäisi oikeastaan panna vaan yksitavuisia sanoja; mutta koska näitä on verrattain vähän ja värsyt niiden kautta helposti voisivat käydä yksitoikkoisiksi, on ruvettu noudattamaan sitä sääntöä, että jambisäkeen alkuun kelpaa semmoinen kolmitavuinen sana, jonka keskitavuu on pitkä tai jonka kaikki tavuut ovat lyhyet, esim.:

 
Ja Midianein heimoruhtinaat
 

—

 
Veroa kantaa Amrin lapsille.
– Miks' en voita nyt
Totuuden vallan alle maailmaa?
 

(Erkko, Tietäjä.)

 
Macbeth, jot' urhoks' syystä mainitaan,
Miehuuden sankarina raivas tiensä
 

—

 
Tuon orjan luokse suoraan.
 

(Shakespeare, Macbeth, suom. Cajander.)

Nykyisempinä aikoina on tällainen kolmitavuisten sanojen käytäntö säkeen alussa kuitenkin vähenemistään vähennyt, ja parasta onkin vaan varovaisesti siihen turvautua. Mutta mielestäni ei ole syytä tätä tapaa kokonaan hyljätä; päinvastoin kolmitavuiset sanat, säästäväisesti ja hyvällä aistilla käytettyinä eivät loukkaa, vaan tuottavat päinvastoin miellyttävän vaihtelevaisuuden. Varsinkin draamallisessa runoudessa, jossa muutoinkin runomuodon käsittely on vapaampi, on niiden käytäntö runoilijalle sallittava.

Jambeista puhuessa on erittäin mainittava, että viisipolvinen jambimitta nykykansojen kirjallisuudessa on yleisimmin käytetty draamallinen runomitta. Semmoisena se ensin esiintyi kuudennentoista vuosisadan englantilaisissa näytelmissä ("blanc verse"); Shakespearen kautta se sitten tuli muuallakin tunnetuksi, ja Lessing otti sen käytettäväksi "Nathan Viisaassa"; Saksasta, jonka näytelmärunoudessa se vakaantui Goethen ja Schillerin kautta, se senjälkeen levisi muille kansoille. – Espanjalaisten draamallisena runomittana oli heidän näytelmäkirjallisuutensa loistoaikana nelipolvinen trokaiomitta, runsaitten puolisointujen kaunistamana. Ranskalaiset ovat näytelmissään viljelleet aleksandriinia, joka edempänä otetaan selitettäväksi.

Jambiin perustuvat muutamat maailmankirjallisuudessa kuuluisiksi tulleet, romanilaisten kansojen keskuudessa syntyneet runomuodot, joita nykyäänkin monesti mukaillaan. Sellaisia ovat terzina, ottave-säkeistö, sonetti ja aleksandriini. Ensimmäiset molemmat ovat italialaisten runoilijain mielisäkeistöjä, sonetti on sekä italialaisten että provencelaisten suosituimpia runomuotoja ja aleksandriini sai kehityksensä Ranskassa tekoklassillisuuden aikakautena.

Terzina, Divina Commedian uljaasti soiva runomuoto, on yhdistetty kolmesta viisipolvisesta jambisäkeestä. Loppusoinnut liittävät säkeistöt yhteen, niin että kussakin stroofissa ensimmäinen ja kolmas säe sointuvat yhteen ja keskimmäinen saapi vastineensa seuraavan säkeistön ensimmäisestä ja kolmannesta värsystä. Terzinoissa on siis kolmenkertaiset loppusoinnut seuraavan kaavan mukaan: aba-bcb-cdc j.n.e. Esimerkkinä olkoot seuraavat O. Uotilan kääntämät säkeistöt Danten suuresta runoelmasta:

 
Ma johdan kaupunkihin valituksen,
Ma johdan vaivaan ijankaikkiseen,
Ma johdan kohti kansaa kadotuksen.
Ken minut loi, hän luotti oikeuteen:
Mun teki taivahinen kaikkivalta
Ja korkein viisaus ensilempineen.
Ei ollut mitään mua varhemmalta,
Pait mikä ijäist' on, kuin minäkin.
Kaikk' kado toivo tänne tulijalta!
 

Ottave-säkeistö eli "stanza" ilmaantuu erittäinkin kertomarunoissa, niinkuin Arioston "Orlando furiosossa", Tasson "Vapautetussa Jerusalemissa" ja Camõesin "Lusiadeissa". Se muodostuu kahdeksasta viisipolvisesta jambisäkeestä, joiden loppusoinnut noudattavat kaavaa: abababcc. Viimeiset molemmat loppusoinnut ovat tavallisesti kaksitavuisia; a-riimit ovat niin-ikään kaksitavuisia ja b-riimit enimmiten yksitavuisia, mutta toisinaan nekin, esim. Lusiadeissa, kaksitavuisia. Esimerkkinä olkoon seuraava säkeistö:

 
Ma uneksuin. Sun näkeväni luulin,
Sä koti armas, unohtumaton;
Ma kotimetsän kuiskehia kuulin,
Näin järven kirkkaan, jylhän hongiston,
Ja mua tervehtivät hymyhuulin
Kaikk' ahot, aallot, kukat nurmikon.
Tää kuva sydämmeni kaihon poisti,
Ja rinnassani riemu jälleen loisti.
 

Sonetti on kokoonpantu neljästätoista säkeestä (enimmiten viisipolvisista jambeista) ja jakaantuu neljään säkeistöön, joista edelliset molemmat sisältävät neljä ja jälkimmäiset kumpikin kolme säettä. Siinä on kaksi puoliskoa; edellisessä on kaksi yhteistä loppusointua, niin että neljä säettä sointuu yhteen (abba – abba), ja loppustroofeissa on riimejä tavallisesti kolmittain, joskus kaksittain. – Sonetti-muotoa on uusimmassa suomalaisessakin runoudessa käytetty enemmän kuin muita nyt puheena olevia romanilaisia runomuotoja; ensimmäinen tämänsuuntainen yritys on Oksasen tunnettu "Suomalainen sonetti", jossa runoilija uskalsi "soveltua sonettien siteillä runontekoon Kalevalaisten kuulla", toivoen, että näiden laulukahleitten kautta suomen kieli "voisi siteistä muista päästä irrallensa".

Aleksandriini on kuusipolvinen, loppusointuinen jambisäe, jonka keskikohdalla on jako; loppusointu liittää säkeet kaksittain yhteen. Esim.:

 
Syys synkkä tullut on, jo kuihtui kukkanen,
Lehdossa vaikeni jo laulu lintujen.
Mut tulkoon pimeys, syys-illan kolkkous,
Kun sydämmessä vaan on rauha, rakkaus.
 

Aleksandriinia kohtaamme ranskalaisessa kirjallisuudessa Corneillen ja Racinen murhenäytelmissä sekä Molièren runomittaisissa komedioissa, niinkuin myöhempienkin aikojen "klassillisissa" draamoissa. Ranskankieliseen runouteen, joka perustuu yksin-omaan tavuitten lukuun ja lausekorkoon, se olikin hyvin sopiva, mutta ranskalaisen taideaistin mukana se levisi ympäri Eurooppaa, jolloin se vasta muodostui varsinaiseksi jambisäkeeksi ja samalla kävi kovin yksitoikkoiseksi, koska se ei ollut vahvakorkoisten kielten luonnon mukainen. Sentähden se nykyajan kirjallisuudessa on hyvin harvinainen; mutta taitavan runoilijan käsissä aleksandriinikin voi saada suloa ja eloisuutta, josta Z. Topeliuksen mainio näytelmä "Regina von Emmeritz" on todistuksena.

Kääntyessämme kolmitavuisia runopolvia, daktylejä ja anapesteja, tarkastamaan, on heti huomattava, että laajuuden oikeutta niitä käsiteltäessä on paljoa huolellisemmin suojeltava kuin kaksitavuisiin nähden. Eipä niitä kuitenkaan nykyaikaisissa runomuodoissa tarvitse niin suuressa määrässä rakentaa laajuuden suhteisiin kuin heksametriä ja pentametriä; sillä näiden antiikisten runomittojen koko olemus, niin sanoakseni, on mahdoton ilman kvantitatiivisten suhteiden tarkkaa vaariinottamista. – Muutoin on harvoin daktylejä ja anapesteja säkeessä yksinään; tavallisesti ilmaantuvat edelliset trokaiojen ja jälkimmäiset jambien seurassa. Mieluimmin tässä tapauksessa käytetään semmoisia daktylejä ja anapesteja, jotka laajuuden puolesta ovat spondeioita; se edistää säkeen tasasuhtaisuutta, mutta ei ole välttämätöntä. Sekoitettuja trokaio-daktylisiä ja jambi-anapestisia säkeitä ja säkeistöjä laaditaan joko siten, että kolmitavuisilla polvilla on määräpaikkansa värsyissä, tai tavallisemmin niin, että niiden paikka on epämääräinen, vieläpä niinkin, että niitä saattaa olla enemmän tai vähemmän eri säkeissä. Tällä viimeksimainitulla keinolla voi saada erinomaisen paljon vaihtelevaisuutta aikaan ja antaa säkeille monenlaisia eri vivahduksia, enemmän hilpeyttä tai vakavuutta, kaihoa tai iloisuutta. Liitettäköön tähän muutamia esimerkkejä.

Oksasen "Koskenlaskijan morsiamissa" ovat kaksitavuiset laskut kussakin säkeistössä säännöllisesti samassa paikassa, paitsi kahdessa kohdassa, jossa vilkkaampi tunne tuottaa poikkeuksen. Runebergin Lotta Svärdissä sitä vastoin ja samoin Arvi Jänneksen Hakkapeliitassa jambit ja anapestit monenlaisissa eri värähdyksissä vaihtelevat keskenään. Daktylien ja spondeion-luontoisten trokaiojen vaihtelusta antaa esimerkin Arvi Jänneksen mahtava "Herää, Suomi!" —

Ylempänä mainittiin, että kolmitavuisten runopolvien yhteen-sovittelussa laajuudenkin suhteet ovat erittäin huomioon otettavat. Yleensä ei laskuihin kelpaa muita tavuita kuin lyhyitä ja keski-arvoisia, ja jälkimmäisiäkin on mieluimmin käytettävä niin, että on vaan yksi keskiarvoinen laskussa. Kolmitavuisiin runojalkoihin sopivia sanoja ja sanain-yhdistyksiä ovat siis: vainio, anna jo, laaksossa, muistelen j.n.e.; mutta semmoisetkin kuin: hallitsen; jos sen saan ovat hyviä. Laskussa saa myös olla kaksitavuinen sana (yhdistämätön tai yhdistetyn sanan alkuosa), jonka pääkorollinen tavuu on lausekoroton. Niin esim. Oksasen runossa "Eräs nälkätalven kuvia":

—

 
Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
Maantietä mun eelläni päin?
Koto kaukana lienevi sillä,
joka matkall' on tuiskussa näin!
 

Säkeen alkuun sopii tällainen kaksitavuinen sana silloinkin, kun sillä sattuu olemaan enemmän painoa, niinkuin edempänä samassa runossa:

 
Hepo joutuen juoksi sen kiinni.
Mitä? Vaimo? Ja lapsonen myös!
 

—

 
Hyvin joudanki kuolla ma kurja,
Koto kuoltuan' mullakin ois'.
 

Näitä viimeisiä säkeitä seuraava värsy:

Liki hiipasikin Manan siipi,

päinvastoin tuntuu kankealta, koska "Manan" sanalla täytyy olla lausekorko ja edellinen tavuukin on liian heikko kannattamaan koron polkemista. Tämä johdattaa mieleemme, mitä edellisessä sanottiin tavuiden aseman vaikutuksesta niiden rytmilliseen arvoon. Se on varsinkin huomattava kolmitavuisissa runojaloissa. Ensiksikin siinä, että pitkä pääkorollinen tavuu niin voimallisesti polkee seuraavaa pitkää korotonta tavuuta, ett'ei sen laskussa käyttäminen loukkaa daktylistä tai anapestista tahtia. Samassa Oksasen runossa, josta edelliset esimerkit ovat otetut, on säe:

Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,

joka sujuu varsin hyvin, vaikka laskuun joutunut pitkä tavuu tässä on lyhyenä käytetyn keskiarvoisen tavuun edellä. Semmoisia runopolvia onkin hyvin paljon sekä vanhemmilla että nuoremmilla suomalaisilla runoilijoilla. Olkoon esimerkkinä vaan seuraavat P. Cajanderin säkeet:

Niin valtaa se mieliä yhä,

sekä

Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vartiat käy.

Toiseksi tavuu-aseman merkitys ilmaantuu silloin, kun laskuun asetetaan kolmi- tai useampitavuisen sanan molemmat lyhyet alkutavuut. Tätä tapaa, jota vanhemmassa runoudessamme käytettiin rohkeammin kuin uudemmassa, tulee yleensä varovaisesti viljellä. Minun mielestäni se olisi sallittava ainoastaan, kun säkeen rytmi muutoin on aivan varma ja etenkin kun laskun sekä edellä että jäljessä on hyvin painavat tavuut:

Raivasit maan ihanimman.

(A. Jännes.)

Samoin säkeen alussa:

Salamoina se tuntehet saa palamaan.

(P. C.)

Maidon, jonk' utaristas joi.

(A. Jännes.)

Äskenmainitsemani tapaukset osoittavat, että laajuuden merkitys joskus saattaa kohota niinkin suureksi, että korko sille alistuu. Toisinaan sivukorkokin tällä lailla sortuu laajuuden alle, jos sivukorollinen tavuu on lyhyt. Tämä on ainakin hyväksyttävää, jos seuraava tavuu on pitkä, niinkuin Eino Leinon "Tuonelan Joutsenessa" palaussäe:

Kultasiipiset karkelemaan,

ja sopii useasti silloinkin, kun seuraa keskiarvoinen tavuu, esim.:

Se tuttuko on vai tuntematon.

(P. Cajander.)

Lyhyen tavuun edellä tällainen koron polkeminen tuskin käy laatuun.

Mutta toiselta puolen korko kolmitavuisissakin polvissa on niin valtava, että nousussa kyllä saa olla lyhyt pää- tai sivukorollinen tavuu, jos seuraavat molemmat vaan ovat lyhyet, esim.:

 
Voi, että salokin viedä voisi
Mult' ystävän, sit' en luullut oisi.
 

(P. Cajander.)

 
Haaveilua ja unelmoita
Elämäni on kokonaan.
 

(Irene.)

Arveluttavaa on kuitenkin, jos sanan toinen tavuu on keskiarvoinen, niinkuin sanoissa "salolla", "vihasta", "pimennon"; jos sellaiset ovat daktyleinä käytettävät, pantakoon ne mieluimmin säkeiden alkuun. Ei niitä kuitenkaan tarvitse ehdottomasti hyljätä. Esim. Eino Leino: Marjatan laulu:

 
Kas, mikä kajastus päälläni päilyy?
Kas, mikä kajastus seinällä häilyy?
 

Semmoiset sanat taas kuin: arvaamaan, laulelee, veneeseen, parantaa, kotonaan, uroona, ja niitä vastaavat sanain-yhdistykset tietysti eivät voi muodostaa daktylejä eikä niiden loppuosa kelpaa anapestien laskuun.

Kolmitavuisten runopolvien käytäntö on monessa kohden vielä epävakainen; edellisessä olen vaan tahtonut viitata, mihinkä suuntaan se on vakaantumaisillaan ja samalla omastakin puolestani tuoda esiin muutamia näkökohtia. Paljon on tietysti siinäkin, mitä vaikutusta runoilija kulloinkin tarkoittaa ja missä yhteydessä runopolvet ilmaantuvat.

Nykyisten runomuotojen pääasiallisena kaunistuksena on loppusointu; mutta alkusointuakin sopii meidän runoudessa erittäin hyvin käyttää niiden somistamiseksi, se kun on suomen kielelle niin luonnollinen, että se ikäänkuin itsestään siitä sukeutuu. Varsinkin loppusoinnuttomat runot melkein vaativat, ellei säännöllisesti, niin kumminkin paikoittain, tällaista koristusta. Ennen on jo huomautettu, että meidän kielen suhteellinen konsonanttiköyhyys ja vokaalirikkaus on aiheuttanut alkusoinnun runoudessa; sillä sen johdosta on kielessä paljon sanoja, jotka alkavat samoilla kerakkeilla, eikä samoilla ääntiöillä alkavien luku kuitenkaan paljon vähenny. Niissä kielissä taas, joissa on paljon konsonantteja ja verrattain vähän vokaaleja, niinkuin germanilaisissa ja romanilaisissa kielissä, täytyy aina olla kosolta sanoja, joiden lopputavuissa on samat vokaalit eri konsonanttien rinnalla. Näin syntyy runsaasti loppusointuja. Sama seikka, joka tuottaa suomen kielelle viljalta alkusointuja, vaikeuttaa tietysti loppusointujen muodostumisen; mutta runoutemme nykyisempi kehitys on näyttänyt, että loppusointukin hyvin sopii suomalaiseen runouteen. Meidän kielellä tosin ei ole sitä etua, joka on erittäin germanilaisilla kielillä, että loppusointuina useimmiten sopii käyttää sanojen pääkorollista perus-osaa, joka suomalaisessa runoudessa tapahtuu paljoa harvemmin; mutta vaihtelevat vokaalit tekevät riimit sointuisiksi, ja toiseksi, niinkuin jo ennen olen muistuttanut, sivukorollisissa tavuissa, jotka meillä suureksi osaksi ovat loppusoinnun kannattajina, on paljoa enemmän pontta kuin muiden kielten pääkorottomilla tavuilla. Kielemme rytmillinen luonto jo vie siihen, että sivukorolliset tavuut kelpaavat riimeihin. Mutta oli, miten oli, varsinaisten kantatavuitten esiintyminen niissä antaa loppusoinnulle erityisen täyteläisyyden ja sisältörikkauden; sillä niiden edustamat mielikuvat siten saavat enemmän painoa. Niin esim. seuraavissa säkeissä:

 
Siell' elää kansa niin sitkeä
Kuin vaahteran latva nuori;
Se kyllin saanut on itkeä,
Mut vankkana on kuin vuori.
 

(A. Jännes.)

 
Kun kotilahden laineita ma ennen lasna sousin
Tai kotikummun harjulle kun kevät-illoin nousin,
Niin näin mä kaidan salmen suun ja siitä mertä, mertä,
Mi silmiäni viehätti ja kiihoitutti vertä.
 

(K. Leino.)

Loppusointu aina alkaa noususta. Korottomat tavuut eivät oikeastaan voi muodostaa loppusointua; sentähden sellaiset riimit kuin: talvella: taivaalla, armaampi: yhdisti, otsalta: tippua, jotka ennen olivat jokseenkin tavallisia ja joita nytkin välisti käytetään, ovat pidettävät vaan hätävarana. Paremmin ne kuitenkin kelpaavat, jos edellisissä tavuissa on samat vokaalit, niin että muodostuu kolmitavuinen puolisointu, esim. avara: salama. Mutta pitkävokaalinen lopputavuu varsinkin korottoman tavuun jäljessä, saa kuitenkin puhuessa niin paljon painoa, että se siitä syystä kelpaa nousuun ja siis riimitavuuksikin, esim.:

 
Ja äiti istuvi, kehräjää,
Ja kyynel silmähän vierähtää.
 

(P. Cajander.)

Niin on keskiarvoistenkin lopputavuiden laita, vaikka niistä muodostuvat riimit tosin ovat vähemmän täyteläisiä:

 
Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat,
Nuo vertä uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat.
 

(K. Kramsu.)

Aivan puhtaiden loppusointujen rinnalla tavataan toisinaan vaillinaisiakin, vaikka näiden luku runoutemme kehittyessä yhä on vähentynyt. Yleensä on muistettava, että suomalainen runokieli tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa on pyrkinyt ja vieläkin pyrkii yhä suurempaan täydellisyyteen, vaikka uusien runomuotojen vapauttaminen tietysti ei ole voinut tapahtua yht'äkkiä. Luonnollista on siis, että nykyisemmässäkin runoudessa usein on pakko turvautua vaillinaisempiin muotoihin, jotka kuitenkin käytännön kautta ovat saaneet jonkunlaisen arvon ja vallan. Mutta vaillinaiset loppusoinnut ovat arvoltaan hyvin erilaiset; muutamat ehkä nytkin vielä kelpaavat hätävarana käytettäviksi, toiset ovat kokonaan hyljättävät. Toiselta puolen paremmat puolisoinnut ja epätäydelliset loppusoinnut tulevat toisiansa hyvinkin likelle; niin esim. "laine" ja "nainen" sopisi yhtä hyvin pitää vaillinaisena riiminä kuin puolisointuna, ja vokaalien yhtäläisyyden vuoksi ne ovatkin parempia loppuvasteita kuin esim. "suotta" ja "luottaa", "aivan" ja "taivaan", joita ei voi pitää puolisointuina. Yleensä on vokaali-äänne tässä suhteessa tärkeämpi kuin konsonantti; sellaiset loppusoinnut, kuin "saanut" ja "maannut", "luota" ja "suolla", käyvät varsin hyvin laatuun, ehkäpä semmoisetkin kuin "nuotta" ja "luota". Kartettavia sitä vastoin ovat nykyaikana senlaatuiset riimit kuin: vaippansa: paimentaa, toivoton: hallitkoon, joita ennen joskus käytettiin. Mutta ihan kelvottomia ovat kaikkina aikoina olleet semmoiset riimit kuin: kala: avaralla, paras: harras; sillä niissä ei ole ainoastaan erilaisuutta konsonanttien kvantiteetissä, vaan nousutavuut ovat koko rytmilliseltä arvoltaan erilaatuiset. – Joskus saattaa kaksikin sanaa muodostaa loppusoinnun, esim. "loi sen" ja "toisen".

Tässä paikassa sopii myös mainita n.s. palaussäettä (ranskaksi "refrain"). Yksi tai pari säettä uudistuu määräkohdissa, niin esim. "Suomen valta" nimisessä runossa sanat: "Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!" (vaikka eri stroofeissa vähän vaihdellen: "nouse siis, sä Suomen kieli!" ja "nouse, nouse, Suomen kieli!").

Tunnettua on, kuinka loppusoinnut sopii järjestää monen monituisella eri tavalla; siten syntyy lukematon joukko riimiasemia ja runoelmat voivat saada äärettömän paljon vaihtelevaisuutta.

Kaunistuskeinot ylimalkain, niinkuin jo sanottiin, edustavat runoelmassa tunteellisuutta, ja tämä koskee etenkin loppusointua. Samojen äänteiden uudistuminen säkeiden lopussa ikäänkuin kuvailee sydämmen kaipausta ja tunteiden palajamista samaan esineeseen. Sentähden varsinkin lyyrillinen runous on omistanut itsellensä loppusoinnun; muissa runoudenlajeissa sitä käytetään silloin, kun tunteet suuremmassa määrässä pääsevät esitystä hallitsemaan.