Runous ja runouden muodot: Kirjoitelmia. Runoja.

Että romanilaisten kansojen kirjallisuudessa vielä uuden ajan alkupuolellakin naisluonteen paraat ominaisuudet niin vähän pääsevät ilmaantumaan, siihen saattavat olla syynä antiikiselta maailmalta perityt tavat, jotka pitivät naista holhonalaisena yksin perhe-elämänkin piirissä, ja mitä Espanjaan erittäin tulee, myöskin arabialaisen kultuurin vaikutus. Mutta oudostuttaapa sentään, että, kumminkin runouden alalla näyttää tapahtuneen jonkunlainen taantuminen, kun ei runotar enää esittele Antigonen tapaisia kuvia. Tämä on sitä oudompi, kun tiedetään uudennuksen aikakaudella Italiassa olleen monta hienosti sivistynyttä naista, jotka edustivat aikansa korkeinta hengenviljelystä.

Toisin on Pohjois-Euroopan kansoissa. Niiden muinaisrunoissakin, sekä germanien että suomalaisten, on naisella sangen etevä sija. Saksalaisten molemmissa kansallis-eepoksissa, Nibelungenliedissä ja Gudrunissa, on nainen päähenkilönä. Kriemhildin syvä, hiljainen rakkaus puolisoonsa, loistavaan Sigfried sankariin, muuttuu hänen petollisen murhansa jälkeen hurjaksi kostonhimoksi, joka hävittää koko burgundilaisheimon, ja lempeä Gudrun kestää kaikki vaivat ja koettelemukset vihollisten kolkolla rannikolla, kunnes hänelle koittaa vapauden päivä. Näiden naisten luonteet ovat erilaiset; mutta yhteinen piirre niissä on järkähtämätön lujuus ja luopumaton uskollisuus. Gudrun on hellätunteinen, kärsivällinen, alttiiksi antauvainen; armoa rukoillen koettaa hän pelastaa kiusaajansa Gerlinden, jonka raivokas Wate kuitenkin surmaa. Kriemhildissä sitä vastoin näemme muinaisgermanien rajun luonnon ja voimalliset intohimot, joita vielä suuremmassa määrässä kohtaamme Kriemhildin alkukuvassa, Eddan Gudrunissa. Samaa laatua on Nibelungenliedin Brunhild, joka kaksintaistelussa koettelee kosijainsa miehuullisuutta, – jälkikajastus muinais-uskonnon sota-immistä, Valkyrioista. Näin karkealuontoisena esiintyy muinaisgermanien nais-ihanne.

Ihan toisenlainen on naisen luonne omassa kansalliseepoksessamme. Lempeämpänä, tunnokkaampana hän siinä ilmaantuu kuin Eddassa ja Nibelungenliedissä. Minun ei tarvitse laveammalta puhua niistä miellyttävistä naiskuvista, joita Suomen runotar asettaa silmiemme eteen; asuvathan ne selväpiirteisinä meidän jokaisen mielessä: ihana, vaikka vähän keikaileva Pohjan neiti, "maan kuulu, veen valio", joka – päinvastoin kuin kreikkalainen Helena – rauhan siteillä yhdistää vihollismieliset heimot; kainotunteinen Aino, jonka puhdas, neitsyellinen sydän kammoo lemmen pakkoa ja jonka onnetonta kohtaloa niin hienosti kuvataan; vihdoin nuo mainion kauniit äidinrakkauden kuvat, joilla ei ole vertaa muiden kansojen runoudessa. Lisättäköön vielä – ei viehättäväisyyden, vaan arvon tähden – Louhi, Pohjolan ankara valtias, joka sekin puolestansa todistaa muinais-ajan kunnioitusta naista kohtaan.

Naisen suuri merkitys sekä suomalaisten että germanien kesken saattaa perustua näiden kansojen alkuperäiseen katsantotapaan; mutta epäilemättä siihen myöskin on vaikuttanut vanhimpain olojen omituinen laatu, josta ylempänä oli puhe, ja ennen kaikkea perhe-elämän tärkeys pohjoismailla. Täällähän luonnon ankaruus pakoittaa kaikki keskittymään kotilieden ympärille, ja se tietysti on kohottanut perhe-elämän haltiattaren arvoa.

Kun käännymme pohjoisten kansain uudempaan runouteen, kohtaamme ensiksi englantilaiset, etupäässä Shakespearen edustamina.

Ainiaan ihmeteltävä on Shakespearessä se nerokas taito, jolla hän avaa ihmisten sydämmet, antaen meidän katsahtaa heidän tunteittensa ja ajatustensa salaisimpiin lymypaikkoihin. Hänen henkilönsä ovat joka sävyltään uusia aatteita uhkuvan kuudennentoista vuosisadan kasvattamia. Intohimoisia, rajutunteisia, toimintakykyisiä he ovat; mikä heidän mielessänsä hehkuu, se saattaa heitä ulkonaiseenkin toimintaan, ja lannistumattomalla voimalla he toteuttavat aikeensa. Shakespearen naisissakin havaitaan näitä ominaisuuksia. Espanjalaisissa näytelmissä kuvataan ainoastaan vähäinen osa vaimonpuolisten henkilöin sielun-elämästä; Shakespearellä sitä vastoin saamme heissä samoin kuin miehissäkin tutustua kaikkiin ihmisluonnon eri puoliin.

Tietysti Shakespeare, – hän kun koskettelee mielenlaatujen koko sävelikköä, – joskus käsittelee hentoja, viattomuudessaan turvattomia olentoja, jotka murtuvat elämän myrskyissä, niinkuin Cordelia, Desdemona, Ofelia, taikka lapsellisen puhtaita, joiden elämän aamuhetkeä ei mikään ukkosen pilvi vielä ole pimentänyt; ajatelkaamme vaan verrattoman hienosti kuvattua Mirandaa. Mutta paljoa tavallisempia ovat nuo tarmokkaat luonteet, jotka rohkealla itsenäisyydellä ottavat onnensa ohjat omiin käsiinsä, ja monta tällaista kuvaa meille tarjoo runoilijan uhkea luomisvoima. Näemme intohimonsa valtaan antautuneita, tulisten tunteitten hallitsemia naisia; semmoinen on nuori Julia, Romeon morsian, joka, elämän vaaroihin perehtymätönnä, joutuu rakkautensa uhriksi; semmoinen myös, vaikka toisenlaatuinen, Egyptin lumoava kuningatar, hekumallisuuden koulun käynyt Kleopatra. Miehensä pahana haltiana, rikoksiin kehoittajana esiintyy kunnianhimoinen Lady Macbeth, jonka säälimätöntä sydäntä omatunto masentaa unen rauhattomina hetkinä. Näiden vastakohtana ovat nuo hienosti sivistyneet, järkevät, sukkelapuheiset naiset, jotka älyllään ohjaavat tapausten juoksua. Jalo, leikkipuheinen Portia (Venetian kauppiaassa) rientää puolisonsa ystävää pelastamaan ja ajaa taitavasti hänen asiaansa oikeuden edessä, – kaunis esimerkki naisen kyvystä semmoisella alalla, jota on pidetty miehen yksin-omaisena toimipiirinä. Rosalinda "Miten mielenne tekee" (As you like it) nimisessä komediassa pakenee Celian kanssa salomaille isäänsä, vanhaa herttuaa, etsimään; taitavin hyppysin hän solmiskelee ja johtaa sekä omansa että muiden lemmentarinain säikeitä. Omantakeisesti pirteä Beatricekin (näytelmässä "Paljo melua tyhjästä") ryhtyy asioihin, kehoittaessaan Benediktiä puolustamaan Heron kunniaa. Hän, tuo terävä-älyinen tyttö, rohkenee yksin uskoa serkkunsa viattomuutta, kun kaikki muut sitä epäilevät, ja hänen sukkelan ivansa takana piilee kultainen sydän.

Näiden rinnalle asettuvat nuo ylevät naiset, joiden luonne on jalostunut elämän koulussa, niinkuin lempeästi anteeksiantava Hermione "Talvisessa tarinassa". Aimollinen, plastillisen ihana aviovaimon kuva on Portia Julius Caesarissa, esim. tuossa kauniissa kohtauksessa Bruton puutarhassa salaliittolaisten kokouksen jälkeen.

Nämä kuvaukset todistavat arvon-antoa naiselle ja osoittavat ihan toisenlaista katsantotapaa kuin romanilaisten kansojen. Ei sovi kuitenkaan kieltää, että muutamat kohdat selvästi ilmaisevat, kuinka suuresti naisen asema nykyään on muuttunut Shakespearen päivistä. Mutta usein kyllä näytelmän muualta lainattu aine on vaatinut sellaista käsittelytapaa. Puhumattakaan "Äkäpussista", joka tässä asiassa ei paljoa todistane (sillä näytelmän pääajatus on nähtävästi aivan yksinkertaisesti: kova kovaa vastaan), muistettakoon vaan sitä tapaa, jolla Cymbelinessä aviovaimon uskollisuudesta lyödään vetoa niinkuin juoksuhevosen nopeudesta kilpa-ajoissa; mutta se tapa, jolla Imogenin jaloa, viatonta luonnetta esitetään, saattaa kuitenkin vaakaa kallistumaan naisen arvollisuuden eduksi.

Yleviä naishenkilöltä esittelevät Saksan suuret runoilijat. Käsitys naisen olennosta on kirkastunut kauniiksi ihannekuvaksi; hänen merkityksensä aatteellisesti yhä selviää. Että naisella tunnustetaan olevan erityinen tehtävä ihmiskunnan henkisessä elämässä, sisältää suuren edistys-askeleen hänen varsinaisen olentonsa tajuamisessa. Monipuolisemmin kuin ennen kuvataan hänen sielun-elämäänsä, ja draamoissa naisten katsantotapa tehokkaasti vaikuttaa toimintaan. Korkeimman ideaalisuuden nimityksenä tavataan Goethen Faustissa ensi kerta "das Ewig-Weibliche". Sama runoilija on Iphigeniessä asettanut naisen korkeimman ja puhtaimman ihmisyyden edustajaksi; hänen jalo, vilpitön totuuden-rakkautensa voittaa kaikki halvat juonet, murtaa raa'an barbarisuuden tavat ja palauttaa rauhan ja sovinnon omantunnon raatelemaan sydämmeen. En tiedä maailmankirjallisuudessa toista kuvaa, joka niin täydellisesti kuin Goethen Iphigenie vastaisi sitä tarkoitusperää, minkä nykyaika naiselle asettaa. Samalla kuin hänessä tavataan naisen paraat ominaisuudet: lempeä hellätunteisuus, ihanteellinen innostus kaikkeen hyvään, tarkka velvollisuudentunto ja terävä äly huomaamaan, mikä kulloinkin on oikein ja soveliasta, ja hän näiden avulla estää omaistensa perikadon, on hänen suotu Dianan pyhässä temppelissä toimia avarammallakin, yleis-inhimillisellä alalla ja työnsä hedelmänä nähdä ihana ihmisyyden voitto, julmien ihmis-uhrien poistaminen. Ja juuri tässä hänen julkisessa toimessaan naisen lempeä, tapojen raakuutta lieventävä vaikutus mitä kirkkaimpana esiintyy. Iphigenie on tietysti ideaalikuva, runollisen innostuksen tuottama; se ei todista, että Goethe teoreetisesti olisi käsittänyt naisen tehtävän nykyajan kannalta. Mimmoiseksi Goethe ajattelee tosioloissa toimivaa ihanteellista naista, osoittaa hänen Dorotheansa. Hän on hienotunteinen, vireä ja älykäs; hellästi hän pakolaisten retkellä hoitelee sairasta vaimoa, ja hänen kauneuden-aistinsa antaa elämälle ulkonaistakin suloa. Niinmuodoin hänessä yhtyy kolme naisluonteen piirrettä: hellyys, kaunoaisti ja käytännöllinen äly. Mutta sen ohessa hänessä on luontainen uljuus ja neuvokkaisuus; miehuullisesti hän rosvoja vastaan puolustaa hänen huostaansa uskottuja tyttösiä. Dorothean miellyttävä kuva viehättää kaikkina aikoina; mutta epäiltävä on, missä määrässä nykyaika hyväksynee Dorothean sanoja, kun hän naisen velvollisuuksien etupäähän panee "palvelemisen hänen tarkoituksensa mukaan":

 
Dienen lerne bei Zeiten das Weib nach ihrer Bestimmung;
Denn durch Dienen allein gelangt sie endlich zum Herrschen,
Zu der verdienten Gewalt, die doch ihr im Hause gehöret.
Dienet die Schwester dem Bruder doch früh, sie dienet den Eltern,
und ihr Leben ist immer ein ewiges Gehen und Kommen,
Oder ein Heben und Tragen, Bereiten und Schaffen für andre.
 

Goethe on kuuluisa naisluonteiden kuvailija. Hänen etevimmissä teoksissaan tapaammekin kaikkialla oivallisesti piirrettyjä naishenkilöitä. Johdettakoon mieleen uskollinen Klärchen, molemmat Leonorat Torquato Tassossa, äiti Hermann ja Dorotheassa ja ennen kaikkia Gretchen Faustissa. Viimeksimainitussa on runoilija erinomaisella hienoudella kuvaillut sitä traagillisuuden muotoa, joka valitettavasti usein kyllä joutuu puhdas- ja syvätunteisen neidon osaksi.

Goethe pitää naista, niinkuin jo äsken mainituista kuvauksista näkyy, etupäässä hyvän tavan ja siveellisyyden, kauneuden ja kaiken ideaalisuuden valvojana. Sanotaanhan Torquato Tassossa:

 
Willst du genau erfahren, was sich ziemt,
So frage nur bei edlen Frauen an.
 

—

 
Wo Sittlichkeit regiert, regieren sie,
Und wo die Frechheit herrscht, da sind sie nichts.
Und wirst du die Gesclechter beide fragen:
Nach Freiheit strebt der Mann, das Weib nach Sitte.
 

Sama ajatus ilmestyy Schillerinkin runoelmissa: naiset "valppaina hoitavat pyhin käsin kaunisten tunteiden ikuista tulta"; he "pitävät hyvien tapojen valtikkaa" ja yhdistävät rakkaudella voimia, jotka muutoin iäti vastustavat toisiansa.

Schillerin eetillinen katsantotapa asettaa ihmisen siveelliseksi päämääräksi sisällisen sopusoinnun, joka saattaa häntä mielihyvällä, ilman pakkoa, täyttämään siveyden-lain vaatimukset, ja tärkeimpänä kasvattajana tähän luonteen eheyteen hän pitää kauneutta ja taidetta. Naisen tehtävä on tavan hoitajana, elämän kauneuden kannattajana, omassa olennossaan edustaa tätä henkistä harmoniaa, puhdasta ihmisyyttä:

 
Eine Tugend genüget dem Weib, sie ist da, sie erscheinet,
Lieblich dem Herzen, dem Aug' lieblich erscheine sie stets.
 

Samaten Schiller "Macht des Weibes" nimisessä runossa panee enimmän arvoa naisen persoonalliseen lumousvoimaan: "sulollansa yksistään hallitkoon vaimo!"

 
Manche zwar haben geherrscht durch des Geistes Macht und der Thaten;
Aber dann haben sie dich, höchste der Kronen entbehrt.
Wahre Königin ist nur des Weibes weibliche Schönheit;
Wo sie sich zeige, sie herrscht; herrschet bloss, weil sie sich eigt.
 

Varsin ahtaat rajat runoilija, tästä päättäen, määrää naisen vaikutuspiirille, – niinkin ahtaat, että luulisi monen puhtaasti ihanteellisenkin toiminnan jäävän niiden ulkopuolelle. Mutta, vaikka Schiller teoreetisesti näin rajoittaa naisen liikuntoalaa, on hänen draamoissansa moni vaimonpuolinen henkilö, jonka silmä kantaa paljoa avarammalle. Gertrud, Stauffacherin vaimo, vaatii, niinkuin Bruton Portia, itselleen osaa miehensä huolista ja kehoittaa urhoolliseen taisteluun väkivaltaa vastaan; Bertha von Bruneck on harras kansallisen vapauden puolustaja. Yleensä Schillerin naiset ovat jaloaatteisia, syvätunteisia, usein haaveksivaisiakin, niinkuin Luise ja Thekla, Plastillisen viehättävä on Isabella, kovaonninen äiti "Messinan morsiamessa". Kahdessa näytelmässä on nainen toiminnan kannattajana, Maria Stuartissa ja Orleans'in Neitsyessä. Suurella myötätuntoisuudella on runoilija piirtänyt Skotlannin onnettoman kuningattaren kuvan; edessämme on tunteellinen naisen sydän, katumuksen jalostama, murheineen, kärsimyksineen, Elisabetia sitä vastoin on käsitelty jonkunlaisella katkeruudella; hänen kovempi, miehekäs luontonsa oli nähtävästi runoilijalle vastenmielinen. Orleans'in Neitsyessä osoitetaan, kuinka Korkeimman kutsumuksesta nainenkin saapi maailmanhistoriallisen tehtävän; mutta tämä hänen tehtävänsä joutuu ristiriitaan naisen hennon, rakkautta haluavan luonnon kanssa, ja siihen hän sortuu.

Samoin kuin saksalaiset asettivat naisen alttiiksi-antauvan rakkauden ja ideaalisen katsantotavan kannattajaksi, samoin myös kotimaisen kirjallisuutemme vanhemmat runoilijat, niinkuin Runeberg ja Topelius, häntä kuvailevat, – muistuttaahan Runebergin Hanna monessa kohden sekä Vossin Luisea että Goethen Dorotheaa; mutta lisäksi tulevat suomalaisten naisten kansalliset omituisuudet, ennen kaikkea syvä, innokas rakkaus kansaan ja isänmaahan. Runebergin ylevät naishenkilöt, jotka kotimaansa tähden antavat rakkautensakin alttiiksi, niinkuin Pilven veikon morsian ja Torpan tyttö, viittaavat jo nykyajan ihanteeseen, yleisten pyrintöjen elähyttämään naiseen. Ja kuinka kauniisti reipas Augusta neiti auringonsäteen lailla karkoittaa omaisiltansa kaikki murheen sumut ja iloisella ystävällisyydellään vetää vanhan Pistolinkin vaikutuksensa piiriin, tasoittaen säätyerotuksen turhat rajat! Ja mitä runoilijavanhukseemme Z. Topeliukseen tulee, kuinka monesti hän kauniissa säkeissä on lausunut mieltymystänsä naisen pyrkimykseen valoon ja itsenäisyyteen. Tämä vie meitä nykyisiin aikoihin; luokaamme niihin vielä pikainen silmäys!

Se jalo tehtävä, jonka Goethe ja Schiller määräsivät naiselle, siveyden ja ihanteellisuuden säilyttäminen maailmassa, on epäilemättä tärkeä puoli hänen tarkoituksestaan ja on aina semmoisena pysyvä. Mutta uusin aika tahtoo antaa hänen elämällensä vielä monipuolisemman sisällyksen; sillä mitä hartaammalla innolla nainen ottaa osaa yleis-inhimillisiin ja kansallisiin rientoihin, mitä enemmän hän itsellensä omistaa aikansa kirjallista ja tieteellistä sivistystä, mitä väljemmäksi hän laajentaa toimialaansa, sitä paremmin hän voi olla ylevän aatteellisuuden kannattajana keskellä ajan käytöllisiä pyrintöjä. Sen ohessa nainen vaatii itsellensä liikuntoalaa näissä käytöllisissäkin toimissa sekä yhteiskunnallista itsenäisyyttä. Sen johdosta muodostuu uusi nais-ihanne, jonka tietysti tulee yhdistää edellisten parhaat piirteet uusien olojen vaatimuksiin. Askel askeleelta se selvenee. Nykyisempi näytelmä- ja romaanikirjallisuus on rikas taitavasti piirretyistä naiskuvista; näiden kuvaelmien päätarkoitus on osittain edistää naiskysymyksen ratkaisemista, osittain ne täysin taiteellisella tavalla esittelevät naisen luonnetta ja elämää. Mutta kirjallisuuden nykyinen suunta tekee, että nämä kuvaukset useammin näyttävät niitä epäkohtia, joita vastaan hänen on taisteleminen tai jotka häiritsevät hänen luonteensa eheyttä, kuin oikein sopusointuisaa naisluonnetta, jossa kajasteleisi nykyajan ihanne. Kuitenkin esim. Ibsen ja Björnson mielellänsä ilmaisevat naisen kautta teostensa periaatteet; mainittakoon vaan Sigrid "Kuninkaan aluissa" ja Valborg "Konkurssissa". Nuo molemmat norjalaiset runoilijat suosivat erittäin tarmokkaita, karhealuontoisia naisia, jotka jollakin tavalla ovat sukua edellämainituille muinaisgermanilaisille naistyypeille. Paras esimerkki on Hjördis "Helgelannin sankareissa"; mutta hän onkin oikeastaan tarun-omainen olento.

Yleensä nainen semmoisena, kuin hän ilmaantuu nykyisessä runoudessa, ei pysy erillään ajan kysymyksistä, viattomana hoitaen elämän kukkasia, tietämättömänä maailman myrskyistä, kunnes ne tempaavat hänet myötänsä; vaan hänen luonteensa niissä varttuu ja voimistuu niinkuin miehenkin, ja päämääränsä selvästi tietäen hän pyrkii sitä saavuttamaan. Tämän pyrinnön eri puolia esittelee kauniilla ja onnistuneella tavalla moni kirjallisuuden tuote. Mutta oli, miten oli, minun tietääkseni ei ole vielä semmoista taideteosta, joka suurin piirtein osoittaisi, kuinka meidän ajan nainen tosiolojen perustuksella, arvokkaana ja miehen vertaisena, toimii isänmaansa ja ihmiskunnan hyväksi, korkean aatteen innostamana. Jos kuitenkin nykyajan hajanaisista ilmiöistä aavistaen muodostamme syntymäisillään olevan ihanteen, niin se on nainen, joka, yhä vielä edustaen kauneutta ja siveyttä eli yleensä elämän hennompaa, lempeämpää puolta, on kehittänyt kaikki luonnon antamat lahjansa ja täydellä itsetajunnalla toimittaa sitä tehtävää, joka hänen osakseen on tullut joko kodin pyhässä piirissä tai jollakin muulla elämän alalla.

Sukupuolista joudumme helposti niiden yhtymiseen lemmensiteillä. Rakkaus, vaikka kasvaa aistillisella pohjalla, perustaa, oikein kehittyneenä, täydellisimmän henkisen yhteyden ihmisten välillä, ja avioliitossa tämä yhteys vakaantuu pysyväisimpään muotoonsa. Eri sukupuolet, itsestään vaillinaisia, tarvitsevat täydennystä: siitä se haikea, haaveellinen ikävöiminen, joka nuoruudessa heräjää ihmisen sielussa, hänelle itsellensä selittämättömänä, kunnes hän löytää ikävöitynsä, olentonsa toisen puoliskon, jonka kanssa hän siveellisesti muodostaa yhden henkisen persoonan. Siitä se milt'ei yliluonnollinen voima, jolla lempi valtaa koko ihmisen, vieläpä silloinkin, kun se ei ole kehittynyt jaloimpaan henkiseen muotoonsa, vaan on pysähtynyt paljaastaan aistilliselle asteelle. Tosi rakkaus perustuu siihen, että toinen tapaa toisessa ne ominaisuudet, joihin hän panee enimmän arvoa ja jotka samalla täydentävät hänen omaa olentoansa, jotta hänestä tuntuu, kuin toisen sukupuolen ihanne olisi rakastetussa toteutunut. Avioliitto sitten saattaa puolisot yhteiseen toimintaan; alituinen ajatusten vaihto ja tuhannet sekä aineelliset että henkiset siteet liittävät ne yhä likemmin toisiinsa. Metsässä näemme kaksi puuta, jotka kutovat oksansa yhteen, niin että niiden kumpaisenkin lehtiä on mahdoton erottaa. Niin puolisoinkin tunteet ja ajatukset sulavat toisiinsa, ja näin syntyy yhteinen henkinen elämä, jonka nojalla he täyttävät siveellisen tehtävänsä.

Kun ottaa huomioon, mikä merkitys rakkaudella on ihmis-elämässä, ei ole ihmettelemistä, että se pitkin maailman aikoja on ollut runoilijain mieliaineita. Sen näkee indialaisten Gitagovindassa ja hebrealaisten Korkeassa veisussa yhtä hyvin kuin keskiajan ritarirunoudessa tai uudemman ajan romaaneissa. Mutta eri aikojen kirjallisuudessa se on saanut eri värityksen, varsinkin naisen arvon ja aseman mukaan. Vanhempina aikoina tulee pääasiallisesti rakkauden aistillinen puoli näkyviin; sen syvempi, henkinen ydin piilee vielä intohimon peitossa; mutta vilpitön antautuminen luontaisten tunteiden valtaan ja luopumaton uskollisuus tekevät tällaisenkin lemmen jaloarvoiseksi. Itämaisen ja antiikisen fantasian tuotteissa tavataan toisinaan vallan romantisia piirteitä (esim. Kreikan kirjallisuuden myöhempinä aikoina syntyneessä tarinassa Herosta ja Leanderista); kuvataanpa joskus puolisoin väliä ihan nykyajan ideaaliselta kannalta, niinkuin Orfeun ja Eurydiken tarussa tai tuossa ihanassa kertomuksessa Adonetosta ja Alkestiista. Muinais-indialaisessa runoudessa meitä usein ihmetyttää rakkaudentunteiden hieno, henkinen väritys, niinkuin esim. Cudrakan vanhassa draamassa, joka meillä on tunnettu Vasantasenan nimellä. Mutta rakkauden ja avioliiton syvempi olemus, sielujen heimolaisuus ja siitä johtuva henkinen yhteys, sai vasta myöhemmin, keskiajan haaveksivaisen tunteellisuuden avulla, vakinaisen jalansijan yleisessä katsantotavassa, ja uudempina aikoina tämä käsitys on yhä puhdistunut ja syventynyt.

Lemmentunteiden esittely runoudessa on niin ylen tuttua, ett'ei minun tarvitse erittäin huomauttaa, missä ja miten sitä on käsitelty. Yleensä alkavan rakkauden tuottama epävarmuus ja levottomuus, nuorten toisiansa lähestyminen ja lemmen-aikeita vastustavat vaikeudet sekä niiden voittaminen näyttävät tällä alalla tarjoavan runoudelle kiitollisimmat aineet. Vakaantuneen rakkauden tasainen kulku avioliiton valtatiellä on enimmiten silloin tullut laajemman kuvauksen esineeksi, kun epäsuotuisat ulkonaiset olot häiritsevät sen rauhallisuutta tahi sisällinen epäsointu rikkoo puolisoin hyvää väliä. Että onnettomat avioliitot ja aviorikokset nykyaikana ovat saaneet valtaavan sijan etenkin ranskalaisessa, mutta myöskin pohjoismaiden kirjallisuudessa, ei ole suinkaan mikään ilahduttava todistus tän-aikaisen yhteiskunnan siveellisestä katsantotavasta.

Rakkauden tärkeys uudemmassa runoudessa tulee siitä, että se niin suuressa määrässä on luonteen muodostaja. Siitäpä sen suuri merkitys romaanissa, joka ennen kaikkea esittelee luonteen kehkiämistä. Olipa se ennen saanut niinkin suuren vallan, että romaanin sisällys tavallisesti pyöri sen kysymyksen nojassa, miten rakastavaiset saisivat toinen toisensa. Tämä on luonnollista, mutta ei välttämätöntä. Nykyisempinä aikoina on romaani vähittäin vapautunut tästä yksitoikkoisuudesta ja ruvennut kertoelman keskustana käyttämään muitakin sielun-elämän ilmauksia. Näytelmärunoudessakin on rakkaus usein esiintyvä aihe, varsinkin komediassa. Tragediassa se tavallisesti on muiden vaikutusten kanssa tasa-arvoinen; mutta suuren tärkeytensä vuoksi sisälliseen elämään nähden sillä kuitenkin on huomattava sija. Kuinka avara ala lemmentunteilla on lyyrillisessä runoudessa, on sanomattakin selvää.

Mutta rakkaus ei ole ainoastaan sitä puolittain aistillista, puolittain henkistä laatua, joka ilmaantuu lemmentunteissa ja avioliitossa; laajemmassa merkityksessä se sisältää kaikki ne mieltymyksen ja hyväntahtoisuuden muodot, jotka sitovat ihmisiä toisiinsa. Avioliitto muodostaa kodin ja perheen, ja kodin pyhässä piirissä versovat nuo perheenjäseniä yhdistävät tunteet, joilla on niin suuri luontainen voima: vanhempain ja lasten, veljesten ja sisarusten keskinäinen rakkaus, hyväntahtoisuus muita omaisia ja lähellä-olevia kohtaan j.n.e. Erittäin mainittava on ystävyys. Se syntyy ihmisten kesken, joilla on samat tunteet ja pyrinnöt ja jotka toimivat saman maailmankäsityksen pohjalla. Eri luonteet tarvitsevat täydennystä; sentähden ystävyydessä, samoin kuin tosi-rakkaudessakin, ne henkilöt paraiten liittyvät toisiinsa, joilla on paljon sekä yhteisiä että erilaisia hengen-ominaisuuksia. Ystävyys onkin tärkeä aines tosi-rakkaudessa. – Kaikista näistä yksilöitä yhdistävistä tunteista kasvaa rakkaus kotiseutuun ja isänmaahan, ja varttuvatpa ne vihdoin yleiseksi ihmisrakkaudeksi.

Näihin tunteisiin perustuu monenlaisia siveellisiä suhteita. Liian pitkäksi vetäisi, jos ottaisin tarkastaakseni, miten ne eri aikoina ja eri kansoissa ovat antaneet aihetta runoudelle, vaikka semmoinen katsaus ei suinkaan olisi viehätystä vailla. Viittaan vaan äidinrakkauteen Kalevalassa ja asekumppanien veljyyteen muinaisgermaneilla sekä läänitysherran ja läänitysmiehen väliin keskiajalla. Ja niinkuin luonnollista onkin, eivät nämä tunteet ja olosuhteet ainoastaan puhtaassa ideaalisessa muodossaan anna aihetta fantasian kuvauksille; vaan huomioon on sen lisäksi otettava kaikki niiden eri muodostukset, vieläpä niiden vastakohdatkin: viha, kateus, luulevaisuus, kostonhimo j.n.e., sekä nuo monenlaiset, koko tästä kirjavasta paljoudesta johtuvat vastariidat.