Runous ja runouden muodot: Kirjoitelmia. Runoja.

KAHDEKSAS LUKU.
Yksityis-ihminen runoudessa

Ihmis-elämän piiriin astuessamme aukenee meidän eteemme moninaisuutta uhkuva, sisältörikas maailma, käsittäen yksityishenkilöt ja kaikki niiden erilaisuudet, mutta samalla myöskin koko sen avaran alan, jonka ihmisten yhteistoiminta tai heidän ajatus- ja kuvausvoimansa on ilmoille saattanut. Jälkimmäisessäkin tapauksessa pysyy kuitenkin yksilö runollisen esityksen keskuksena; sillä runous, niinkuin taide yleensä, pyytää tehdä kaikki aistin havaittavaksi, kammoten abstraktisten käsitteiden väritöntä kylmyyttä. Tuodessaan esiin valtiollisia tai yhteiskunnallisia taisteluita tahi koko ihmiskuntaa koskevia, syvämielisiä kysymyksiä, se antaa näiden kaikkien värähtelevin sätehin kajastella muutamien erityishenkilöin kohtaloissa tai sielun-elämässä.

Aloittakaamme siis individistä. Monenlaisista säikeistä se pohja on kudottu, joka persoonallisuutta kannattaa. Alustana ovat syntyperä, temperamentti ja muut ominaisuudet, jotka johtavat alkunsa luonnon salaperäisestä työpajasta, kansalliset olot, jotka painavat leimansa sekä alkuperäiseen luontoon että sen kehkiämiseen, ja kaikki ne monituiset vaikutelmat, joiden alainen on ensimmäinen lapsuuden aika. Mutta paljoa tärkeämpi on varsinainen luonteen varttumus, jossa ihmisen vapaa tahto on myötävaikuttajana. Runoudessa tahdomme etupäässä tutustua ihmisiin, semmoisina kuin ovat; me tahdomme nähdä, miten olot ja heidän oma toimintansa heitä kehittävät tai millaisiksi he niiden vaikutuksesta ovat tulleet. Uudenaikuiset romaanin- ja näytelmänkirjoittajat tahtoivat meille useinkin antaa jonkunlaista ihmissuvun luonnonhistoriaa osoittamalla, miten kunkin ihmisen omituisuus siemenenä piilee edellisissä miespolvissa ja hänen oma peritty luontonsa yhdessä ulkonaisten olojen kanssa tekee hänet siksi, mikä hän on. Mutta täten epäilemättä pannaan liian yksipuolisesti arvoa individin hämärään luonnonpohjaan ja syrjäytetään sen henkinen, vapauteen pyrkivä puoli, eikä tällainen menettely muutoinkaan ole runouden luonnon mukaista. Se on yhtä vähän taiteellista, kuin jos joku, aikoessaan kuvailla kaunista maisemaa, rupeaisi selittelemään, minkä luonnonlakien mukaan valot ja varjot siinä jakaantuvat, ruoho kasvaa ja lintujen laulu pääsee korvamme tärykalvoa koskettelemaan.

Tämä ei suinkaan tarkoita, ett'ei luonnonpuolta saisi ollenkaan esittää. Luontoperäisten taipumusten taistelu olevia oloja vastaan ja intohimojen raivo ovat päinvastoin aina olleet runouden otollisimpia aineita. Mutta niiden syntyä ei tarvitse esittää, jos se on haettava ulkopuolelta yksilön omaa elämänpiiriä. Luonnon-omituisuus on olemassa, siinä kyllin. Joku pieni viittaus entisyyteen jo riittää. Othellon tulista, intohimoista lemmen- ja oikeudenkiihkoa selittää tarpeeksi hänen maurilainen syntyperänsä. Richard III on kyllä pitkän hurjuuden-aikakauden viimeinen hedelmä; että olot olivat kypsyneet tuottamaan sellaista siveellistä epäluomaa, sen näkee edellisistä "kuningas-draamoista"; mutta Richard itse, näyttämölle astuessaan, on jo aivan valmis, ja mitä luontaiseen perustaan tulee, antaa hänen epämuotoisuutensa täysin tyydyttävän selityksen. – Sen sijaan haluamme nähdä, kuinka kuvailtava henkilö käytäikse eri tiloissa, mitä hän tuntee ja ajattelee ja miten ulkonaiset tapahtumat häneen vaikuttavat. Hamletissa erotamme selvästi kaikki hänen mielenlaatunsa piirteet: hän on melankoolinen, mietiskelevä, epäröivä, vastahakoinen ratkaisevaan toimintaan, liian jalo koston kamalaan työhön; me näemme, kuinka sellainen henkilö menettelee, kun elämän vaatimukset joutuvat ristiriitaan hänen sisimmän luonteensa kanssa, ja kuinka hän sortuu tähän vastariitaan. Siten näytelmän aate meille selviää, kirkkaassa valossa esiintyy yksityisihmisen ja siveellisen maailmanjärjestyksen väli. Jos runoilija vielä ottaisi vaivakseen kuvata, miten Hamlet on tullut semmoiseksi, kuin hän on, niin se pikemmin olisi näytelmälle häiriöksi kuin hyödyksi, koska se ei olisi missään yhteydessä pääaatteen kanssa.

Näin on etenkin draaman laita; vähän toisin on romaanissa. Se voi etäämpääkin urkkia tapausten alkuperusteita; mutta senkin on paras pysyä psykologisessa piirissä, pyrkimättä antropologiselle alalle, niinkuin Björnson suositussa ja muutoin taidokkaasti kirjoitetussa kertomuksessaan "Liput liehumassa" (Det flager i byen og paa havnen), jossa päähenkilön luonteenkuvausta edeltäpäin valmistellaan pitkällä rosvojuttujen sarjalla.

Ihmiset semmoisina, kuin he ovat, elämän kynnykselle astuttuaan, ja kuin he sitten luonteeltaan muuttuvat ja varttuvat, ovat siis runouden etevimpiä kuvattavia. Ja siinäpä runoilijalle tarjoutuu tyhjentymätön, iäti vuotava lähde, jos hänen silmänsä vaan tarkistuu heidän omituisuuksiansa tajuamaan, hänen älynsä osaa arvostella kunkin asemaa ja merkitystä. Kenen mieli ei täyttyisi ihmettelystä, silmäillessään tätä ääretöntä moninaisuutta? Kuin puiden lehdet vuosittain vaihtelevat, – niin lauloi jo Homeros, – samoin ihmispolvetkin väistyvät toinen toisensa tieltä, ja jokainen ihmiskesä tuottaa lukemattomia lehtiä, eikä niissä ole kahtakaan ihan yhtäläistä! Mutta kaikissa kimaltelee, milloin himmentyneenä, milloin jalommalla loisteella, se jumalallinen kipinä, joka, ollen ihmishengen oikea olemus, ei voi ikänään sammua, vaikka vastukselliset olot usein estävät sitä korkeammalle kohoamasta tai pakoittavat milt'ei näkymättömiin riutumaan. Ne todellakin ovat sokeat, jotka ahdasmielisessä kiihkossaan tahtoisivat kaikki ihmiset yhden kaavan mukaan valetuiksi, tylyllä ylenkatseella hyljäten tai ivaten, mikä heidän mallistansa poikkeaa. Kuinka yksitoikkoiselta, perin ikävältä maailma tuntuisikaan, jos kaikki ihmiset olisivat yhtäläiset, vaikkapa vastaisivatkin korkeinta siveellistä ideaalia! Moninaisuus, ihmishenkien vapaa vaihtelevaisuus, on juuri täydellisyyden vaatima; sillä yhdessä erilaiset ihmisluonteet, vaikka kukin itsekseen puuttuvainen, muodostavat täydellisen kokonaisuuden. Näin joka erityinen ihmishenki on välttämätön osa maailmassa ilmestyvästä Jumalan hengestä, joka kuvasteleikse kussakin erityishengessä kuni aurinko kasteenpisarassa. Kaikilla on tarkoituksensa. Halvin työntekijä täyttää paikkansa yhtä hyvin kuin älykäs hallitsija tai voittoisa sankari, jotka kansojen kohtaloita määräilevät; yksinkertainen jokapäiväisissä toimissa askartelija niinkuin suurin nerokin, jonka ajatus mittailee taivasten avaruutta tai tunkeuu henkisen maailman syvimpiin syvyyksiin. Eri katsantotavat, eri uskonnot, kansojen ja aikojen omituisuudet, eri pyrinnöt ja elämänpiirit – tahtoisinpa melkein sanoa: erilaiset heikkoudet ja hairauksetkin – antavat ihmisyydelle runsaamman sisällyksen. Ansiot ja viat vastaavat toisiinsa; useimmiten ne ovatkin samojen ominaisuuksien eri puolia. – Kuin ihmisten, niin on olosuhteidenkin laita; vastakohdat täydentävät toisiansa. Ylevä sivistys ja alkuperäiset luonnonolot, henkiset harrastukset ja käytöllinen toiminta, sievistyneen ylhäisön hieno komeus ja maaseutujen koruttomat, yksinkertaiset tavat, suuren, valtiollisen elämän levottomat pyörähdykset ja hiljaisen perhe-elämän ahkera työnteko, koko maailmaa tarkoittavat, laveat yritykset ja yksityis-ihmistä koskevat sydämen asiat, – nämä kaikki lisäävät viehätystä silmiemme eteen asettuvalle ihmis-elämän kuvalle, antaen sille väriä ja vaihtelevaisuutta.

Kun tällä tavoin katselemme elämää, niin mielemme valtaa rakkaus ihmiskuntaan ja kuhunkin yksityis-ihmiseen. Tätä rakkautta runoilijan tulee vuodattaa kuvaukseensa. Sen osoite on myötätuntoisuus, jolla hän seuraa henkilöitänsä heidän elämänsä vaiheissa, tuntien heidän tunteitansa, heidän ilojansa iloiten, murehtien heidän murheitansa. Tällainen hellyys ei häiritse esityksen objektiivisuutta. Eepillisessä runoudessa, esim. Homerossa, se näyttäypi siinä tyynessä mielihyvässä, jolla kertoilija pakisee sankariensa seikkailuista, tuomatta esiin omia mietteitänsä, luottaen vaan tarinansa tenhovoimaan. Kuka on objektiivisempi kuin Shakespeare? Omimpiahan ajatuksiansa hänen henkilönsä aina lausuvat eikä runoilija itse heidän takaansa tule näkyviin. Mutta siinäpä juuri hänen hellyytensä ilmaantuukin, että he itse saavat ajaa asiaansa, että saamme, niin sanoakseni, siirtyä heidän omaan sukuunsa. Vielä helpommin runoilijan myötätuntoisuus voi päästä ilmoille itsekohtaisemmissa esityslaaduissa, vaikka vaara pyörii, että hänen subjektiiviset mielipiteensä joskus vievät voiton. Muistakaamme Dickensiä, suurta ihmisluonteiden kuvailijaa! Millä herttaisuudella hän tuo henkilönsä näkyviin! Ja kuitenkin hänkin toisinaan, pääsankariensa kannalta asioita arvostellen, kokoilee vihansa nuolet muutamia erityishenkilöitä vastaan, jotka jätetään mustaan varjoon, lukijan ylenkatseelle alttiiksi. Mutta yleensä Dickensissä, niinkuin muissakin luonteenkuvauksen mestareissa, osoittuu hellä rakkaus kuvattavia ihmisiä kohtaan. Tahdonpa meidän kirjallisuudesta vaan mainita Runebergiä ja Kiveä. Jollei taitamattomuus taikka satiirinen tarkoitus saata kirjailijoita toisin menettelemään, on heidän tylyytensä syynä tavallisesti puuttuva käsitys ihmisluonnon alkuperäisestä ideaalisuudesta.

Eri runoudenlajeissa luonteenkuvaus saa hiukan eri muodon. Epiikka yleensä tyytyy ulkokohtaiseen kuvailuun; ihmisten omituisuudet ilmaantuvat vaan heidän puheissaan ja teoissaan. Romaanissa ja draamassa sitä vastoin runoilija avaa henkilöinsä sydämmen ja suopi meidän silmätä sen pyhimpiin kammioihin. Mutta kummassakin tapauksessa hän voi esittää henkilöitänsä suurin piirtein, mahtavilla pensselin sivauksilla, niinkuin Aiskhylos ja Shakespeare, taikka useain pienten, hienoin erityispiirteiden avulla, niinkuin Dickens ja nykyaikaiset romaaninkirjoittajat. Että uusi "psykologinen suunta" sielunelämän analyseerauksessa toisinaan menee liiankin pitkälle, ei liene kiellettävissä. – Saattaapa tässä suhteessa vielä olla eriäväisyyttä siinäkin, että joku runoilija, perin draamallisesti, kuvailee henkilöin mieltä yhteydessä toiminnan kanssa, toinen, enemmän lyyrillisesti, esittelee tunteiden vaihtelua sielussa. Edellisessä suhteessa sopii Shakespeare malliksi, jälkimmäisessä on Goethe mestari. Psykologisessa kuvailussa on ennen kaikkea tärkeätä, että luontevalla, selvästi tajuttavalla tavalla selitetään tunteiden ja mielikuvain syntyä ja niiden yhteyttä toiminnan kanssa. Täydellisimmäksi varttuu luonteenkuvaus, kun henkilön koko katsantotapa siitä selviää, niin ett'ei hänen omituisuutensa ilmaannu ainoastaan muutamissa satunnaisissa yksityiskohdissa, vaan että älyämme hänen sielun-elämänsä varsinaisen pohjan ja perustuksen.

Turha olisi tämän esityksen ahtaissa rajoissa ottaa puheeksi kaikki ne olot, mielentilat ja ominaisuudet, jotka saattavat antaa aihetta runouden kuvauksiin. Kiintyköön huomiomme siis ainoastaan muutamiin yleisimpiin ihmis-elämän muotoihin. – Fyysillisten suhteiden määrääminä havaitsemme tällä alalla ensinnäkin elämän-iät.

Mielellään runotar luo silmänsä hymyilevään lapseen, joka keväisen urvun lailla meissä herättää tulevaisuuden sumussa piileviä toiveita; mutta useammin hän saattaa vanhusta hänen loppumatkallaan, tukien hänen horjuvia askeleitansa ja kuunnellen hänen huuliltaan pitkän elämän ilon- ja murheensekaisia muistelmia. Useimmasti hän kuitenkin seuraa nuorta miestä tai kainoa impeä heidän ensimmäisellä retkellään ulos avaraan maailmaan, lempeästi tarkastellen niitä tunteita, jotka heräyvät heidän povessaan, kun oudot olot kehittävät heidän itsetietoaan tai heidän täytyy taistella ihanteittensa puolesta tylyä olevaisuutta vastaan; taikka hän seisoo vakavana varttuneen miehen tai kypsyneen naisen rinnalla tosi-elämän vaikeissa vastariidoissa, heidän koettaessaan toteuttaa, mitä oikeaksi katsovat, tai voimallisesti pyrkiessään kaukaista päämäärää kohti. Lapsuuden-ajan runollisuutta ei yksikään kirjailija osaa niin herttaisesti tuoda ilmi kuin Z. Topelius, vieläpä tavalla semmoisella, joka ei ainoastaan viehätä nuorisoa, vaan vanhemmissakin lukijoissa uudistaa noiden kultaisten päivien muistoja. Eepillisessä ja draamallisessa runoudessa lapsen vilpitön mieli joskus voi olla hyvä vastakohta ympäristön rajuudelle, – muistakaamme esim. Iliaasta Hektorin poikaa, pientä Astyanaxia, taikka Macbethista Macduffin poikaa, joka kaatuu säälittävänä julmuuden uhrina. Mutta yleensä lapsuus epämääräisyytensä tähden tarjoo runoilijalle verrattain vähän ainetta. Paraiten voi romaaninkirjoittaja sitä hyväksensä käyttää, kun hän pienuudesta saakka seuraa päähenkilöänsä, osoittaen, miten hänen luonteensa alusta alkaen on kehittynyt. Sellaisia kuvauksia onkin monta varsin luontevaa ja miellyttävää.

Laajempaa alaa tarjoo vanhuuden ikä. Säilyttäähän vanhuksen henki pitkän kokemuksen hedelmät. Voimien riutuminen ja siitä seuraava erillään-olo nykyhetken pyörinästä antavat hänelle jonkunlaisen tyynen rauhallisuuden. Sellaisena esiintyy ukko Laertes, Odysseun isä, joka ulkopuolella kaupunkia hiljaisuudessa hoitelee puutarhaansa. Ihanaa sovintoa täynnä on Sofokleen kuvaus Oidipus vanhuksesta, joka vihdoin elämän ärjyn tyynnyttyä, löytää kauan ikävöidyn rauhan Eumenidien pyhässä lehdossa. Toista laatua on Lear kuningas. Hänessä vanhuuden heikkous on traagillista sen soaistuksen tähden, jonka alaisena hän koko ikänsä on ollut, mitä tyttärien rakkauteen tulee; sillä, niinkuin narri ankaran leikillisesti muistuttaa, Learin "ei olisi pitänyt vanhentua, ennenkuin oli viisastunut". Yhtäläisen sokeuden uhriksi joutuu Glosterkin, jonka sisäinen tila kuvautuu hänen kamalassa ulkonaisessa kohtalossaan. – Semmoiset sankarit taas kuin vaka, vanha Väinämöinen ja pylolainen Nestor, jotka iäkkäinäkin pysyvät toiminnan keskuksena, edustavat vanhuuden kypsynyttä älyä, mutta samalla miehuuden tarmoa. Syystäpä runoilija antaa Väinön lausua itsestään:⁷³

 
Kaikki on ajat minussa,
Koko vuosi vaiheinensa:
Kevätmieli herkkä, hellä,
Nuorukaisen kevät-into,
Kesän täysimiehen voima,
Rohkeus, roteva toimi,
Syksyn kypsi neuvonhenki,
Myrskytkin ja uupumukset, —
Toisinansa tuntuu talvi,
Lunt' on mieli, toimet jäätä.
 

Että runous hakee enimmät henkilönsä nuorten ja keski-ikäisten joukosta, tuskin vaatinee mitään esimerkkejä. Kumpaisetkin voivat sille antaa enimmän ainetta, nuori – elämään pyrkiväinen – etenkin kehittymisensä, keski-ikäinen toimintansa vuoksi. Sentähden romaani, joka pääasiallisesti esittelee luonteen varttumista, tavallisesti ottaa päähenkilökseen nuorukaisen tai neitsyen ja draama, jonka pää-aineena on toiminta seurauksineen, useimmiten kypsyneemmän miehen tai naisen.

Ennenkuin jätän ihmisen iät, suotakoon minun johdattaa lukijan mieleen, kuinka Schiller "Laulussa kellosta" on yhdistänyt ihmisen elämänvaiheet kauniiksi kuvasarjaksi.

Toinen fyysillisiin ominaisuuksiin perustuva erilaisuus ihmisten kesken on se, jonka sukupuolet tuottavat. Sentähden yleinen ihmisyyden ihanne jakaantuu kahtia, mies- ja naisihanteeseen. Mitä edelliseen tulee, on se niin likeisessä yhteydessä aikojen vaihtelevain katsantotapojen kanssa, mies kun aina on toiminut valtion ja yhteiskunnan alalla, – että se jo lienee selvinnyt edellä olleesta silmäyksestä ideaalien historiaan. Naisten itsenäisyys ja merkitys yhteiskunnassa on sitä vastoin vaan askel askelelta saavuttanut tunnustusta, sen mukaan kuin on tultu havaitsemaan, että molemmat sukupuolet henkisellä alalla ovat yhdenvertaiset ja että naisen luontaiset hyvät ominaisuudet monella tavalla saattavat rikastuttaa korkeampiakin elämän piirejä. Ehkä lukija siis mielellään luo huomionsa siihen, miten naisen tilaa ja tehtävää on käsitelty eri kansojen runoudessa.

On kyllä semmoisia nais-olemuksen puolia, joita aina on suosittu ja jotka varmaan tulevaisuudessakin pysyvät mieluisina runouden aiheina. Naisen hentous ja ulkonainen viehättäväisyys, hänen uskollisuutensa ja rakkautensa äitinä, lemmittynä ja puolisona ovat aineita, joita tavataan kaikkien kansojen runoudessa ja jotka aina tenhoavat kuvausvoimaa. Mutta suuresti erehtyy, jos siitä syystä luulee nais-ihanteiden aikojen läpi pysyneen yhtäläisinä. Vaikka ulkonaisesti kenties yhdenkaltaisemmat, ne toden perästä ovat vielä enemmän toisistaan eriäväiset kuin mies-ideaalit. Ja onhan se ihan luonnollista, kun ajattelee naisen muuttunutta asemaa ja sivistyskantaa. Itämaan sortovaltiaan haaremista hänen oli kulkeminen kreikkalaisen naishuoneiston läpi keskiajan linnakamareihin trubaduurien ylistettäväksi ja siitä nykyaikaisen yhteiskunnan monenlaatuiseen toimintaan, yhä suurempaan itsenäisyyteen.

Huomattava on kuitenkin, että alkuperäisissä luonnonoloissa naisen arvo ja asema melkein kaikkialla pysyy jotenkin yhtäläisenä, semmoisena, miksi hänen tärkeä tehtävänsä perhe-elämän keskuksessa sen ihan itsestään muodostaa. Kultuuri vasta saattaa eri aikojen ja kansojen katsantotapaa tässä suhteessa jyrkemmin esiintymään. Ilmaantuuhan jo Homeron runoissa naisen arvo ja puolisoin keskinäinen rakkaus tavalla semmoisella, joka meidänkin tunteitamme tyydyttää, – paljoa pontevammin kuin myöhemmässä kreikkalaisessa kirjallisuudessa. Lempeä, rakastavainen Andromakhe ja uskollinen Penelopeia ovat mitä kauniimpia kotielämän onnea suojelevain naisten esikuvia. Ihanan perhe-idyllin kannattajana muistettakoon myös Nausikaa, jolle Odysseus toivottaa avio-onnea lausuen, ett'ei suurempaa autuutta ole maan päällä kuin aviopuolisoin keskinäinen sopu ja lempi:

 
– Sill' ei ole onnea oivallisempaa,
Kuin jos hoitelevat kotoansa miesi ja vaimo
Yksin mielin, näin katehille kaihoa tuoden,
Riemuks suopeillen ja itselleen yli muiden.
 

Näitä helleeniläisen muinais-ajan alkuperäisiä oloja silmäillessä älkäämme unohtako mielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Jokainen kansa kuvailee jumaliaan ja heidän elämäänsä omien olojensa mukaan, asettaen tuohon yliluonnolliseen maailmaan parasta, mitä se voipi ajatella. Tapiolassa eletään niinkuin vankassa suomalaisessa talossa ainakin; Metsolan metinen muori hoitelee karjaansa kunnon emännän lailla; Kuuttaret ja Päivättäret uuraasti kutoa helskyttelevät, niinkuin Kalevalan kansan herttaiset tyttäret, vaikka tosin kulta- ja hopeakankaita. Samoin helleenien jumalaismaailma on selvä kuva kreikkalaisten vanhimmasta elämästä ja katsantotavasta. Siinäkin on naissuvun edustajilla huomattava asema. Niinkuin kreikkalaisia jumalia yleensä, niin heitäkin kuvaillaan kaikin puolin ihmisiksi, joilla itsekullakin on omituisuutensa, jopa heikkoutensakin. Zeun puoliso, "isosilmäinen, arvokas" Hera, on ylpeä ja luulevainen vaimo, joka useinkin pikku juonillaan johtaa maailman mahtavaa hallitsijaa. Afrodite on hempeä kaunotar, joka, Diomedeen keihään haavoittamana, itkien pakenee äitinsä turviin, valittaen tuon kreikkalaisen uroon röyhkeyttä. Puhtaassa Artemiissa, miehen lempeä kammoavassa metsästäjäimmessä, jo luulisi piilevän nykyajan "emansipatsioonin" oireita; joutsineen, nuolineen hän harhailee vuoriharjanteiden ja notkojen poikki; mutta nukkuvan Endymionin viaton kauneus hänen mieltänsä kuitenkin hellyttää, ja alas laskeutuen pilventakaisilta aloiltaan, hän painaa suutelon nukkujan huulille. Jos monessa kuvauksessa tuodaankin esiin, mitä pidetään naissuvun heikkoina puolina, niin sen vastakohtana on muistettava, että kansan kuvausvoima, tahtoessaan henkilöinä esittää ylevimpiä aatteita, tavallisesti asettaa nais-olentoja niiden kannattajiksi. Niin Pallas Athene on kaiken jalon henkisen toimen haltiatar; Muusat ovat taiteiden ja tieteiden hellät hoitajat; Kharitit eli Sulottaret edustavat kauneuden ihanaa viehätystä; Demeter, maanviljelyksen perustaja, totuttaa ihmiskuntaa lempeämpiin tapoihin ja kylvää yhteiskunnan ja sivistyksen ensimmäiset siemenet.

Alkuperäisissä luonnon-oloissa tehtävät niin ihan itsestään jakaantuvat sukupuolien kesken, ett'ei voi olla puhetta naisen vaikutuspiirin suuremmasta tai vähemmästä laajuudesta. Mies on perheen suojelija, väkivallan torjuja, siis pääasiallisesti soturi, sen ohessa ehkä metsästäjä tai kalastaja; vaimo hoitaa kotilieden pyhää tulta, – vieläpä vanhimpina aikoina näiden sanojen varsinaisessa merkityksessä, – äitinä ja puolisona pitäen huolta perheen moninaisista tarpeista. Luonnonkansoissa nainen usein toimittaa kaikki talon raskaimmatkin työt. Tämä on alkuansa kovaa orjuutta; mutta mitä enemmän kansan mieli kääntyy rauhallisiin toimiin, sitä enemmän arvoa annetaan kodin hyvälle haltiattarelle. Kun runous alkaa taimelle nousta, niin naisen hiljainen työskentely, hänen äidinrakkautensa ja uskollisuutensa tarjoutuvat sille mieliaineeksi. Se onkin ensimmäinen, runoudessa havaittava askel naisen kunnioitukseen, että hänen suuri, kaikkina aikoina pysyvä merkityksensä kodin rakkaudentoimissa saapi runollisen kirkastuksen. Tässä omimmassa piirissään nainen ensin käsitetään itsenäiseksi henkilöksi; ennen sitä hän ei saa mitään erityiskuvausta osakseen. Mainittava on kuitenkin että itämaillakin, joissa naisen vapaus aina on ollut supistettu mitä ahtaimpiin rajoihin, ne kansat, joilla on luontainen viettymys perheellisiin tunteisiin ja vienoon idyllisyyteen, ovat miellyttävästi kuvailleet naisen alttiiksiantauvaa rakkautta ja luopumatonta uskollisuutta; kauniita senlaatuisia kuvauksia on etenkin indialaisilla ja hebrealaisilla.

Mieltymyksellä ja hellyydellä siis muinais-aikojen runotar katselee naisen oloa. Mutta yhteiskunnan kehittyessä useinkin muuttuu asianlaita. Sen näemme kreikkalaisissa. Vapaan kansalaisen julkinen toiminta koko kansan silmien edessä oli historiallisena aikakautena kreikkalaisen mielestä monta vertaa tähdellisempi kuin yksityisen hiljainen työ kodin piirissä tai jollakin muulla, vähemmän huomatulla toimialalla. Sentähden naisen merkitys helleenien hengenviljelyksessä jäi verraten vähäiseksi. Mutta väärin arvostelisimme kreikkalaista naisihannetta, ellemme sen ohessa ottaisi lukuun niitä jalon-ihania kuvia, joita tapaamme esim. Sofokleen tragedioissa ja jotka nostavat naisen paljoa korkeammalle, kuin mihin hänen yhteiskunnallinen asemansa näyttää antavan aihetta. Antigone on "jumalien vankkojen, kirjoittamattomien lakien" pelkäämätön puolustaja tyrannin mielivaltaisia säännöksiä vastaan, ja Elektra, Agamemnonin tytär, johtaa järkähtämättömällä ankaruudella kostontyötä äitiänsä kohtaan. Molemmat osoittavat miehuullista lujuutta, jälkimmäinen enemmänkin, kuin mitä nykyaikainen tunne voi oikeaksi myöntää; mutta Antigonessa samalla ilmaantuu naisellista lempeyttä. Sulasta sisarenrakkaudesta hän vastoin valtiaan käskyä vihkii kaatuneen veljensä ruumiin Tuonelan omaksi, ja itse hän sanoo:

En vihaamaan ma luotu oo, vaan lempimään.⁷⁴

 

Ja yhtä jalona, uhrauvaisena hän uskollisesti johtaa sokeata isäänsä, kunnes tämä Eumenidien pyhässä lehdossa saavuttaa ikuisen rauhan. Euripidestä, joka Sofokleen jälkeen hallitsi Athenan näyttämöä ja tavallansa on kreikkalaisen draaman realisti, pidettiin leppymättömänä naisten vihaajana; näytelmissään hän tarkoin piirtein esittelee heidänkin sielun-elämäänsä, vaan pysyy pääasiallisesti luontaisten tunteiden ja intohimojen kuvailemisessa, korkeampiin kohoamatta. Mutta Sofokleen äskenmainitut jalot henkilöt silmiemme edessä ja muistaen niitä helleeniläisiä naisia, jotka – niinkuin Sapfo, Korinna, Diotima, – saavuttivat maineen runouden tai filosofian alalla, ymmärrämme mahdolliseksi, että Platon, naiskysymyksen ensimmäinen virittäjä, ideaali-valtiossaan vaati naiselle samaa kasvatusta ja toimialaa kuin miehelle, vaikka ylen haaveksivalla tavalla, panemalla perhe-elämän alttiiksi.

Roomalaisten kesken oli perheen-emännän tila arvokkaampi kuin Kreikassa; mutta heidän runoutensa, ollen kreikkalaisen mukaelmana, ei aseta mitään uutta nais-ihannetta silmiemme eteen. Muistakaamme kuitenkin, kuinka yleviä naiskuvia Rooman historia meille esittelee: Coriolanon äiti, Cornelia, Julia Mamaea y.m. Sanalla sanoen, roomalainen nais-ideaali on toinen kuin kreikkalainen: ei hehkuvatunteinen Sapfo, ei viisas Diotima eikä sulopuheinen Aspasia, vaan perhettänsä hallitseva, talon arvoa kannattava, uskollinen puoliso ja äiti. Kun roomalainen kirjallisuus rupesi itsenäisesti kehkiämään ja uusia kirjallisia kysymyksiä keskusteltiin ylimysten saleissa, niin naisetkin tehokkaasti ottivat osaa näihin isänmaallisiin pyrintöihin. Mutta Rooman kirjallisuuden loistoaikana, kun pintapuolinen nautinnonhimo oli voitolle päässyt, ylistettiin naista vaan lemmenlauluissa ja lemmentarinoissa ja Horation Lydiat ja Glycerat edustavat häntä runoudessa.

Lemmenlauluihin viitattuani sopii tässä erittäin puhua lyyrillisestä runoudesta. Tietty on, että rakkauden ilot ja tuskat ovat sen otollisimpia aineita ja että lemmityn kuva siinä vaihtelee monella tavalla eri tiloja myöten. Mutta koska rakkaus on ihmisluonnon alkuperäisimpiä tunteita, niin muutamat piirteet kaikkina aikoina pysyvät muuttumattomina; rakastetun naisen kauneus ja sulous, hänen lempeytensä ja miellyttävä olentonsa vireyttävät aina runoilijan intoa, saattaen häntä ylistämään sydämmensä valittua. Ajan luonne antaa kuitenkin runoille erityisen värityksen. Vanhempina aikoina lempi ilmaantuu aistillisempana, sitten rakkauden henkinen puoli pääsee yhä suurempaan valtaan. Lisääpä kukin aikakausi vielä koko joukon omituisia piirteitä, milloin realistista, milloin ideaalista laatua. Yliaistillisella ihailulla ja haaveksimisella Petrarca laulaa Laurastansa; uudemman ajan alkupuolella, teeskenneltyjen paimen-idyllien kukoistaessa, kuultaa kaikkialla läpi suloisen Arkadian mielikuva, jossa ihmisellä ei ole muuta huolta kuin lemmen tuottama kaiho, ja kun korkeammat aatteet, syvemmät henkiset virtaukset hallitsevat aikakautta, silloin niidenkin vaikutukset huomataan lyyrillisen runouden naisihanteissa.

Mutta palatkaamme aikakausien tarkastamiseen. Antiikisen maailman raunioille rakentui uusi maailma, uuden katsantotavan nojalle. Kristin-usko julisti kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi Jumalan edessä, ja tämä koski tietysti yhtä hyvin eri sukupuolia kuin muitakin suhteita. Tosin tasa-arvon aate ei heti ottanut orastaaksensa. Päinvastoin näyttää jonkunlainen taantuminenkin tapahtuneen. Kirkko-isät puhuvat usein kovinkin halveksivaisesti naisesta. Mutta naisen tunteellisessa sydämmessä tapasi uusi oppi hedelmällisen maan-alan, johon se pian juurtui, ja martyyrein joukossa oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Kristin-uskon ensi ajoilta ovat legendain pyhät immet, nöyrän jumalisuuden ja hurskauden esikuvat. Keskiajan uskonto pystytti itselleen Neitsyt Maariassa erityisen nais-ihanteenkin, joka sittemmin maalaustaiteessa, kuudennentoista vuosisadan madonnan-kuvissa, sai ihanimman kirkastuksensa. Ritarisuuden aikakautena sydämmen valtiattarelle osoitettava säädyllinen kohteliaisuus, Neitsyt Maariaa palveltaessa, sulautui yhteen uskonnollisen innostuksen kanssa, niinkuin toiselta puolen Jumalan emolle tuleva kunnioitus loi pyhän loisteen lauluin ja miekoin ylisteltäviin rouviin ja neitosiin. Tämä se antaakin romantiselle nais-ihanteelle omituisen värin, joka kirjallisuudessa näytäikse vielä hyvinkin laajalti ulkopuolella keskiajan runoutta. Nainen on yli-inhimillinen olento, muita tämän matoisen maailman lapsia paljoa ylevämpi ja puhtaampi, ja on sentähden pidettävä erillään kaikesta halvempain olojen tahrauksesta. Hän siis ei ollut kohonnut miehen vertaiseksi, vaan paljoa korkeammalle, jopa niinkin korkealle, että kadotti vakavan jalansijan maan päällä. Sillä hänen yhteiskunnallinen tilansa ei suinkaan vastannut hänen asemaansa mielikuvituksen piirissä. Keskiajan nais-ideaaleja ei ole ainoastaan ruhtinaallinen Ginevra, joka komeana hallitsijattarena loistaa Arthurin hovissa, vaan myöskin nöyrä Griseldis, joka tuhansissa koettelemuksissa todistaa kuuliaisuuttaan miestänsä kohtaan.

Mutta nainen vähittäin valloittaa luonnollisen asemansa maan päällä. Yhä enemmän tunnustetaan hänen arvoansa ja yhdenvertaisuuttansa miehen rinnalla. Huomattava on kuitenkin erotus Euroopan eteläisten ja pohjoisten kansojen välillä. Etelässä pysyivät naiset vanhan perityn tavan mukaan paljoa kauemmin erillään yhteis-elämästä kuin pohjoisessa. Ei siitä liene pitkää aikaa, kun ylhäisempäin säätyjen nuoret tytöt Espanjassa ja Italiassa, seura-elämään osaaottamatta, viettivät aikaansa vaan omissa huoneissaan, vieraitten silmiltä pois suljettuina. Tämä naisen tila usein kyllä antaa aihetta espanjalaisissa draamoissa, esim. Calderonin huvinäytelmissä, esitettyihin kohtiin ja vaikuttimiin. Siitä se luulevaisuus, jolla veljet, holhojat ja puolisot vartioitsevat suojeltaviansa; siitä myöskin se salaisuuden verho, joka tavallisesti peittää rakkaussuhteita. Naisen itsenäisyyttä ei pidetä missään arvossa; se sovinnainen kunnian-käsite, joka on valtavimpia voimia espanjalaisessa draamassa, tekee hänen maineensa suojelijan omaksi, olkoonpa tämä isä, veli tai aviomies, ja vaatii naista viattomanakin sortumaan, jos se maailman silmissä on tahraantunut. Niin tapahtuu esim. Calderonin näytelmässä "Kunniansa parantaja". Usein nuori neito, suuttuneena siihen vankeuteen, jossa häntä pidetään, rakastajansa avulla pettää vartiansa valppautta. Ja lukemattomista novelleista ja näytelmistä tunnetaan tuo vanha juttu, että vilkastunteinen nuorukainen vilahdukselta näkee kauniin immen seisovan korkealla balkongilla tai rukoilevan hiljaisessa, puolihämärässä kirkossa, ja etelämaan lasten tavallisella kiihkeydellä syntyy tulinen rakkaus hänen povessaan; salaisella kirjeellä tai suloisella yösoitannolla hän saattaa tunteensa neitosen tietoon, ja pian immessä leimahtaa ilmi yhtäläinen lemmen liekki; monet vastukset heitä kohtaavat, mutta vihdoin rakkaus voittaa tai kuolema heidät yhdistää. Tietty on, että nais-ideaali tähän mukaantuu: ensi silmäykseltä hurmaava aistillinen kauneus ja tulinen, koko sielun valtaava, enemmän omaan mielikuvitukseen kuin rakastetun tuntemiseen perustuva rakkauden into, jonka lisäksi tulee erinomaisen siveyden maine ja muutamia muita, vähemmän olennaisia ominaisuuksia. Kansalliset omituisuudet tulevat tässä kuitenkin näkyviin: espanjalaisissa suurempi oman arvon tunto sekä juurtuneen tavan ja kunnian-käsitteen jumaloiminen, italialaisissa hehkuvampi tunteellisuus ja vapaampi antautuminen mielenliikutusten valtaan.

Ranskalaisessakin runoudessa nähdään vielä paljon tämän käsityskannan jälkiä. Mutta ensimmäinen, joka siellä komedian aseilla puolustaa naisen itsenäisyyttä, on Molière. Kahdessa näytelmässä, "L'école des maris" ja "L'école des femmes", hän osoittaa, miten miehen epäluulo ja ankaruus holhottavaa tyttöä kohtaan kasvattaa häntä teeskenteleväksi ja juonikkaaksi, teroittaen naisen luontaista sukkeluutta, jota mies ei kykene vastustamaan, kun sitä vastoin suurempi vapaus naisessakin kehittää kaikki ihmisluonnon jalommat puolet. Samalla kuin nämä Molière'n näytelmät jo ilmoittavat melkoista edistymistä, niiden pääaate kuitenkin selvästi näyttää, mitä epäkohtia vastaan silloin oli taisteleminen.