SEITSEMÄS PÄIVÄ
NELJÄS KERTOMUS
Tofano jättää eräänä yönä vaimonsa ulos, ja kun tämä ei pääse pyynnöillä sisään, niin hän on hukuttautuvinaan kaivoon heittäen siihen ison kiven. Tofano menee ulos ja juoksee paikalle, mutta silloin vaimo tulee sisään, sulkee hänet lukitun oven taakse ja haukkuu ja häpäisee häntä.
Arezzossa oli kerran rikas mies, jota kutsuttiin nimeltä Tofano. Tämä oli saanut vaimoksi erään sangen kauniin naisen nimeltä Ghita, josta hän tuli yhtäkkiä, tietämättä miksi, mustasukkaiseksi. Kun Ghita sen huomasi, niin hän pahastui siitä, ja kun hän oli kysynyt monta kertaa mieheltään, mikä oli hänen mustasukkaisuutensa syy, eikä Tofano osannut vetää esiin mitään muita kuin tuollaisia ylimalkaisia ja huonoja, niin pälkähti vaimon päähän antaa hänen läkähtyä siihen pahaan, jota hän suotta pelkäsi.
Ja kun hän huomasi, että muuan nuorukainen, joka oli hänen arvostelunsa mukaan sangen nuhteeton, haaveksi hänestä, niin ryhtyi hän hänen kanssaan salaisesti välejä pitämään. Ja kun sitten hänen ja nuorukaisen välillä asiat olivat niin pitkällä, ettei puuttunut muuta kuin ryhtyä toteuttamaan teoissa sanoja, niin päätti Ghita keksiä keinon tähänkin.
Hän tiesi, että hänen miehellään oli muiden pahojen tapain joukossa sekin, että hän rakasti juomista, ja nyt alkoi Ghita ei ainoastaan tuota hänen tapaansa hyväksyä, vaan sangen usein miestään siihen kavalasti yllytelläkin. Ja niin pitkälle vaimo ajoi asiansa, että sai melkein joka kerta, kun hänen aikeensa sitä vaativat, miehensä johdetuksi juomisesta juopumukseen. Ja kun hän näki, että Tofano oli hyvin päissään, niin hän pani hänet nukkumaan ja lähti sitten kohtaamaan rakastajaansa, ja jatkoi sittemmin huolettomasti monta kertaa näitä kohtauksiaan hänen kanssaan. Ja niin suuresti hän alkoi luottaa Tofanon juopumukseen, että hän uskalsi ei ainoastaan kuljettaa rakastajan kotiinsa, vaan lähti joskus viettämään suuren osan yöstä hänen taloonsakin, joka ei ollut sieltä kaukana.
Mutta kun rakastunut nainen tähän tapaan jatkoi niin sattui poloinen mies kerran huomaamaan, ettei Ghita, vaikka yllytteli häntä juomaan, juonutkaan itse mitään. Siitä heräsi Tofanon epäluulo, että ehkäpä oli asianlaita niinkuin se olikin, nimittäin, että vaimo juottaa hänet humalaan voidakseen sitten toteuttaa halujaan, sillaikaa kun hän nukkuu. Ja koska hän tahtoi koettaa, oliko asia siten, niin tekeytyi hän eräänä iltana, vaikkei ollut sinä päivänä juonut, niin humalaiseksi sekä puheissaan että käytöksessään kuin olla saattaa. Vaimo uskoi tämän ja arveli, ettei miehen tarvitse enempää juoda, ja pani hänet hyvin kiireesti nukkumaan. Ja sen tehtyään hän, niinkuin hänen tapansa oli ollut joskus tehdä, lähti ulos ja meni rakastajansa taloon ja viipyi siellä aina keskiyöhön saakka.
Kun Tofano kuuli, ettei vaimo enää ollut kotona, niin hän nousi ylös, meni ovelle ja lukitsi sen sisältä. Ja sitten hän asettui ikkunaan, nähdäkseen vaimonsa palaavan ja osoittaakseen hänelle, että hän oli huomannut hänen tapansa. Ja niin kauan hän siinä oli, kunnes vaimo palasi.
Kun Ghita tuli kotiin ja näki olevansa suljettu ulos, niin joutui hän suureen tuskaan ja koetteli, eikö hän saisi ovea auki väkivallalla.
Tofano salli tätä jonkun aikaa ja sanoi sitten: Vaimo, sinä ponnistat voimiasi turhaan, sillä tänne sisälle et voi päästä. Mene, palaja sinne, missä olet tähän saakka ollut, ja ole varma, ettet tule tänne enää milloinkaan, ennenkuin olen antanut sinulle tästä asiasta sukulaistesi ja naapurien läsnäollessa sen kunnian, minkä sinä ansaitset!
Vaimo alkoi silloin Jumalan armon tähden rukoilla, että Tofano suvaitsisi avata hänelle, sillä hän ei ollut muka tullut sieltä, josta mies luuli, vaan öitsimästä erään naapurin naisen luota, koska yöt olivat pitkät eikä hän voinut nukkua eikä valvoa yksinään kotona.
Mutta rukouksista ei ollut mitään hyötyä, sillä tuo elukka miehekseen oli päättänyt, että kaikkien arezzolaisten oli saatava tietää heidän häpeänsä, jota ei kukaan vielä tiennyt.
Kun vaimo näki, ettei rukoileminen auttanut häntä, niin turvautui hän uhkauksiin ja sanoi: Jos et sinä avaa minulle, niin teen sinut onnettomimmaksi ihmiseksi, mitä maailmassa on.
Tofano vastasi hänelle: Ja mitä sinä voit minulle tehdä?
Ghita, jonka järjen Amor oli jo neuvoillaan teroittanut, vastasi: Ennenkuin kärsin häpeää, jonka sinä vääryydellä tahdot minulle tehdä, heittäydyn tähän kaivoon, joka on tässä lähellä. Ja kun minut sitten löydetään siitä kuolleena, niin ei ole ainoatakaan, joka uskoisi muuta kuin että sinä olet juovuksissa heittänyt minut sinne. Ja silloin sinun joko täytyy paeta ja kadottaa kaikki, mitä sinulla on, ja elää maanpaossa, tai sinulta leikataan murhaajana pää poikki, niinkuin todellakin olet.
Nämä sanat eivät kääntäneet Tofanoa mitenkään hänen typerästä aikeestaan. Sentähden vaimo sanoi: Kas niin, nyt en voi enää kärsiä tätä sinun kiusantekoasi! Jumala antakoon sinulle anteeksi. Korjaa pois edes värttinäni, jonka jätän tänne.
Ja tämän sanottuaan meni Ghita yössä, joka oli niin pimeä, että tuskin olisi voinut nähdä kadulla toinen toistaan, kaivoa kohti, otti mahdottoman suuren kiven, joka oli kaivon vieressä, ja pudotti sen kaivoon huutaen: Jumala antakoon minulle anteeksi.
Kun kivi ehti veteen, sai se aikaan kovan loiskauksen, ja kun Tofano kuuli tämän, uskoi hän varmasti, että Ghita oli heittäytynyt kaivoon. Siksi otti hän sangon ja köyden ja syöksyi nopeasti ulos häntä auttamaan ja juoksi kaivolle. Mutta kun vaimo, joka oli piilossa lähellä talon ovea, näki hänen juoksevan kaivolle, niin hän pujahti sisään, lukitsi oven ja meni ikkunaan ja sanoi: Viini sopisi miedontaa vedellä silloin, kun sitä juodaan, eikä vasta yöllä.
Tämän kuullessaan Tofano huomasi, että häntä oli vedetty nenästä, palasi ovelle, ja kun hän ei päässyt sisään, niin hän alkoi pyytää, että Ghita avaisi hänelle.
Mutta silloin Ghita heitti hiljaiset puheet, kuten oli siihen saakka tehnyt, ja alkoi melkein huutaen: Kautta pyhäin haavain, sinä kelvoton juoppo, et pääse tänne sisään tänä yönä. Minä en voi enää kärsiä näitä sinun tapojasi, minun täytyy näyttää koko maailmalle, millainen sinä olet ja mihin aikaan sinä palaat yöllä kotiin.
Tofano, joka oli puolestaan kiivastunut, alkoi käyttää karkeita sanoja ja huutaa. Ja silloin naapurit, jotka kuulivat melun, nousivat ylös ja tulivat, sekä miehet että naiset ikkunoihin, ja kysyivät, mikä siellä oli.
Ghita alkoi itkeä ja sanoi: Se on tuo kurja mies, joka tulee illoin juopuneena luokseni kotiin tai nukkuu kapakoihin ja palaa sitten tähän aikaan. Kun minä olen kärsinyt sitä kauan eikä siitä ole ollut apua ja koska en voi enää kärsiä, niin tahdoin tehdä hänelle tämän häpeän ja sulkea hänet ulos, nähdäkseni, parantuuko hän.
Tofano-elukka sanoi taas toisaalta, miten asia oli, ja uhkasi vaimoaan kovasti. Mutta silloin vaimo sanoi naapureille: Nyt näette, millainen mies hän on! Mitä sanoisitte, jos minä olisin tuolla kadulla niinkuin hän on, ja hän olisi täällä kotona niinkuin minä nyt olen? Kautta Jumalan, en usko, että te luulisitte hänen siellä puhuvan totta. Tästä voitte hyvin arvata hänen luontonsa. Hän sanoo näet, että minä olen tehnyt sitä, mitä minä uskon juuri hänen itsensä tehneen. Hän luuli peloittavansa minua heittämällä jotain, en tiedä mitä, kaivoon. Mutta kunpa Jumala olisi suonut, että hän olisi todellakin heittäytynyt sinne ja hukkunut! Siten olisi viini, jota hän on juonut liiaksi, tullut kerrankin vedellä laimennetuksi.
Naapurit, sekä miehet että naiset, alkoivat kaikki sättiä Tofanoa ja sanoivat häntä syylliseksi ja haukkuivat häntä siitä asiasta, mistä hän moitti vaimoaan. Ja lyhyessä ajassa levisi meteli naapurista naapuriin, niin että viimein Ghitan sukulaisetkin saivat siitä tiedon. Nämä tulivat paikalle, ja kun he olivat kuulleet asian yhdeltä ja toiseltakin naapurilta, ottivat he Tofanon ja antoivat hänelle sellaisia iskuja, että hän oli kuin ruhjottu.
Sitten he menivät sisään, ottivat Ghitan tavarat ja palasivat hänen kanssaan kotiinsa, uhaten Tofanoa vielä pahemmalla.
Kun Tofano näki, miten hullusti hänen oli käynyt ja että hänen mustasukkaisuutensa oli huono opas, niin hän pyysi eräitä ystäviä välittäjiksi, koska hänen rauhansa riippui hänen vaimostaan. Ja hän onnistuikin saamaan kaikessa sovussa vaimonsa takaisin kotiinsa ja lupasi hänelle, ettei hän enää koskaan ole mustasukkainen. Ja sitäpaitsi hän antoi Ghitalle luvan täyttää kaikki mielihalunsa, kunhan tekisi sen niin viisaasti, ettei mies sitä huomaisi. Ja niin kävi hänelle kuin tuhmalle talonpojalle, joka selkäänsä saa ja kättä antaa.
Eläköön siis rakkaus ja kuolkoot riidan paholaiset ja kaikki hänen joukkionsa.
KAHDEKSAS PÄIVÄ
KOLMAS KERTOMUS
Calandrino, Bruno ja Buffalmacco menevät Mugnonen notkoon etsimään heliotrooppia, ja Calandrino luulee sen löytäneensä ja palaa kotiin kantaen taakan kiviä. Hänen vaimonsa pilkkaa häntä, jolloin hän suuttuu ja pieksää vaimoaan ja kertoo tovereilleen asioita, jotka nämä tietävät paremmin kuin hän itse.
Kaupungissamme, jossa on aina ollut yltä kyllin merkillisiä eläjiä ja tyhmiä olennoita, eli, eikä siitä kauan vielä olekaan, maalari nimeltä Calandrino, yksinkertainen ja tavoiltaan lystikäs mies, joka vietti suurimman osan aikaansa kahden muun maalarin seurassa, joista toisen nimi oli Bruno ja toisen Buffalmacco. Nämä olivat sangen iloisia miehiä, mutta sangen älykkäitä ja nokkelia, ja he seurustelivat Calandrinon kanssa senvuoksi, että voivat usein huvitella suuresti hänen tuhmuutensa kustannuksella.
Samoin oli Firenzessä siihen aikaan eräs tavattoman miellyttävä nuorukainen, älykäs ja kekseliäs kaikessa, mihin hän ryhtyi, nimeltä Maso del Saggio. Tämä kuuli puhuttavan minkä mitäkin Calandrinon yksinkertaisuudesta ja hän päätti hullutella hänen älynsä kustannuksella, tekemällä hänelle jonkin pilan ja uskottelemalla hänelle jotakin merkillistä asiaa. Sattumalta huomasi hän eräänä päivänä Calandrinon S. Giovannin kirkossa ja näki hänen tarkkaavasti katselevan pyhimysarkun maalauksia ja leikkauksia, joka arkku on mainitun kirkon alttarilla ja oli siihen lyhyt aika sitten asetettu. Ja silloin ajatteli hän, että nyt hän oli saanut hetken ja tilaisuuden toteuttaakseen aikeensa. Hän ilmaisi niin ollen eräälle toverilleen, mitä hän aikoi tehdä, ja sitten he lähestyivät yhdessä sitä paikkaa, jossa Calandrino yksinään istuskeli, ja alkoivat ikäänkuin eivät olisi häntä huomanneet puhella keskenään, erilaisten kivien sala-voimista, joista asioista Maso del Saggio puheli niin varmasti kuin olisi hän ollut etevä ja mainio kivenhioja.
Näille puheille Calandrino kallisti korvaansa ja nousi jonkun ajan päästä ylös, kun näet huomasi, etteivät he puhuneet salaisuuksia, ja tuli heidän luokseen. Tämä oli Maso del Saggiosta suuresti mieleen, ja kun hän jatkoi kertomustaan, niin Calandrino kysyi, missä näitä niin voimallisia kiviä oli.
Maso vastasi, että niitä oli enimmäkseen Berlinzonessa, Basliskien maassa, eräällä seudulla nimeltä Himmerkki, jossa viiniköynnökset sidotaan makkaroilla, ja ankan saa kolikolla ja pojan kaupanpäälliseksi; ja siellä oli kokonainen vuori jauhetusta Parman juustosta, jonka päällä asui ihmisiä, jotka eivät tehneet muuta kuin makaronia ja lihakokkareita ja keittelivät ne salvokukon liemessä ja heittelevät sitten alas, ja kuka enimmän otti, se enimmän sai. Ja siellä lähellä juoksi joki, joka oli valkoviiniä, parasta, mitä milloinkaan on juotu, eikä siinä ollut pisaraakaan vettä.
Ohoo, sanoi Calandrino, se on hyvä maa. Mutta sanopas, mitä he tekevät salvokukoilla, joita he keittävät?
Maso vastasi: Basliskit syövät ne suuhunsa.
Silloin Calandrino sanoi: Oletko sinä koskaan siellä käynyt?
Maso vastasi: Kysytkö, olenko siellä käynyt? Olen käynyt yhtä monta kuin senkin seitsemänkymmentä kertaa!
Ja montako peninkulmaa sinne on? kysyi Calandrino silloin.
On sinne tuhatkunta, minkä riittää unta, vastasi Maso.
Silloin sanoi Calandrino: Niin ollen se on kauempana kuin Abruzzit.
Onpa kyllä, vastasi Maso, kukon askelen.
Kun Calandrino-tyhmyri näki Mason vakavin kasvoin ja nauramatta sanovan nämä sanat, niin hän uskoi niitä kuten ainoastaan selvintä totuutta voidaan uskoa. Ja koska hän piti niitä tosina, niin hän sanoi: Liian kaukana se on meikäläiselle. Mutta jos se olisi täällä lähempänä, niin sanonpa sinulle, että tulisin sinne kerran kanssasi, katsomaan, miten nuo makaronit luirivat alas ja saadakseni niitä mahallisen. Mutta sanopas, jos suvaitset olla niin hyvä, eikö täällä näillä seuduillakin ole yhtään niin voimallisia kiviä?
Siihen Maso vastasi: Onpa kyllä; kaksi lajia täällä on sangen voimallisia kiviä. Toinen laji on nuo Settignanon ja Montiscin louhoskivet, joiden voimalla, kun ne on valmistettu myllynkiviksi, tehdään jauhoja. Ja siksi sanotaankin niillä mailla, että Jumalalle kiitos jyvistä, Montiscille myllynkivistä. Mutta näitä kiviä on niin paljon, että niille annetaan meillä yhtä vähän arvoa kuin heillä smaragdeille, joita on siellä kokonaisia vuoria, suurempia kuin Monte Morello, ja ne paistavat keskellä yötä, että voi sun taivahan valkeus! Ja tiedä, että se, joka tekisi oikein kauniita myllynkiviä ja juottaisi niitä sormuksiin, ennenkuin niihin on kaivettu reikä, ja veisi sultaanille, saisi häneltä mitä vaan mielensä tekisi. Toinen laji on eräs kivi, jota me kivenhiojat sanomme heliotroopiksi, erittäin oivallinen kivi; sillä henkilöä, joka sitä kantaa, ei näe kukaan sillä aikaa, kun se hänellä on siellä, missä hän ei ole.
Silloin sanoi Calandrino: Ne ovat hyviä ominaisuuksia. Mutta missä tätä toista kiveä on?
Maso vastasi, että tuolta Mugnonen rannalta sitä usein on löydetty.
Calandrino kysyi: Minkä kokoinen se kivi on? Ja minkä värinen?
Maso vastasi: Sitä on eri kokoa, sillä toinen on suurempi, toinen pienempi. Mutta kaikki ne ovat väriltään pikimmittäin kuin mustia.
Calandrino painoi nämä seikat mieleensä, ja sanoi sitten, että hänellä oli muka muuta tekemistä, ja lähti Mason luota, päättäen itsekseen ryhtyä etsimään tätä kiveä. Mutta kuitenkin hän ajatteli, ettei hän tee sitä Brunon ja Buffalmaccon tietämättä, joita hän rakasti erikoisen suuresti.
Hän lähti siis hakemaan heitä, mennäkseen viipymättä ja ennenkuin muut heidän kanssaan etsimään kiveä, ja kulutti koko loppuosan sitä aamua heitä haeskellessaan. Viimein, kun kello oli jo yli kolmen, hän muisti, että he työskentelivät naistenluostarissa Faenzassa. Siksi hän jätti kaikki muut tehtävänsä ja meni, vaikka helle oli suurimmillaan, melkein juosten heidän luokseen, kutsutti heidät puheilleen ja sanoi heille: Kumppanit, jos tahdotte uskoa minua, niin me voidaan nyt tulla Firenzen rikkaimmiksi miehiksi, sillä minä olen kuullut luottamuksen arvoiselta ihmiseltä Mugnonessa olevan erään sellaisen kiven, ettei sitä, jolla se on mukana, näe kukaan. Ja siksi pitäisi meidän minun mielestäni mennä viivyttelemättä, ennenkuin kukaan muu sinne menee, sitä etsimään. Me löydämme sen varmaan, sillä minä tunnen sen. Ja kun olemme sen saaneet, niin mitä tarvitsee meidän muuta tehdä kuin panna se rahapussiin ja mennä rahanvaihettajain pöytäin luo, jotka, kuten tiedätte, ovat aina kuormatut florineilla ja grosseilla, ja ottaa niitä itsellemme niin paljon kuin tahdomme: kukaan ei meitä näe! Ja niin me voimme rikastua yhtäkkiä tarvitsematta kaiken päivää tuhria seiniä niinkuin etanat.
Kun Bruno ja Buffalmacco tämän kuulivat, alkoivat he itsekseen nauraa, katsoivat toinen toiseensa ja olivat suuresti hämmästyvinään ja kehuivat Calandrinon neuvoa. Mutta kysyipä Buffalmacco sitten, mikä tuon kiven nimi on.
Calandrinon mielestä oli nimi jo haihtunut, koska hän oli melkoisen tuhma, ja siksi hän vastasi: Mitä meillä on nimen kanssa tekemistä, kun vaan tiedämme sen ominaisuuden. Ja minun mielestäni meidän pitää vaan nyt mennä sitä etsimään kauempaa viivyttelemättä.
Hyvä, sanoi Bruno, millainen se sitten on?
Calandrino vastasi: Niitä on monenlaisia, mutta kaikki ne ovat melkein mustia. Ja siksi pitää meidän minun mielestäni koota kaikki mustat, mitä näemme, kunnes osumme saamaan sen oikean. Ja siksi, elkäämme hukatko aikaa, vaan menkäämme!
Siihen sanoi Bruno: Odotapas vähän. Ja kääntyen Buffalmaccon puoleen hän jatkoi: Minun mielestäni Calandrino on oikeassa. Mutta minusta ei tämä tunnu soveliaalta hetkeltä siihen työhön, sillä aurinko on korkealla ja paistaa suoraan Mugnonen notkoon ja on kuivannut kaikki kivet, niin että ne, mitä siellä on, näyttävät nyt valkeilta, kun ne taas aamulla ennenkuin aurinko on ne kuivannut näyttävät mustilta. Ja sitäpaitsi on tänään, joka on arkipäivä, Mugnonen notkossa monesta syystä paljon ihmisiä, jotka näkisivät meidät ja voisivat arvata, mitä me teemme siellä ja rupeaisivat ehkä tekemään hekin samaa. Ja kivi voisi joutua heidän käsiinsä, ja niin menisi meiltä kana munan tähden. Minun mielestäni, jos te suostuisitte, tämä on työ, joka olisi tehtävä aamulla, jolloin eroittaa paremmin mustat kivet valkeista kivistä, ja jonakin juhlapäivänä, jolloin siellä ei ole ketään meitä näkemässä.
Buffalmacco kiitti Brunon neuvoa, ja Calandrino taipui siihen, ja he päättivät, että he kaikki kolme kokoontuvat sunnuntai-aamuna etsimään sitä kiveä. Mutta Calandrino rukoili heitä kaikella muotoa, etteivät he saisi puhua tästä asiasta kellekään maailmassa, sillä se oli uskottu hänelle salaisuutena. Ja sen sanottuaan hän kertoi heille kaikki, mitä hän oli kuullut Himmerkin seudusta, ja vahvisti valalla, että se on totta.
Kun Calandrino lähti heidän luotaan, niin nämä sopivat keskenään, mitä heidän oli tässä asiassa tehtävä.
Calandrino odotti suurella halulla sunnuntai-aamua. Ja kun se oli tullut, niin hän nousi ylös päivän valjetessa, kutsui seuraansa toverinsa, ja he lähtivät San Gallon portista ulos, laskeutuivat Mugnonen notkoon ja alkoivat kulkea joen vartta alas, etsien kiveä.
Calandrino, joka oli halukkain, kulki ensimäisenä ja hyppäsi nopeasti milloin sinne ja milloin tänne, ja missä näki mustan kiven, heittäysi sinne, otti sen maasta ja pisti povelleen. Toverit astelivat perästä ja poimivat milloin yhden, milloin toisen.
Mutta Calandrino ei ollut pitkää matkaa kulkenut, niin hänellä jo oli povi täynnä kiviä, ja siksi hän nosti ylös mekkonsa helmat, joka ei ollut Hainaultin kuosia, ja teki niistä avaran säkin, kiinnittäen ne joka taholta vyönsä alle, ja täytti sen vähän ajan kuluttua. Ja samoin hän teki jonkun hetken päästä vaipastaankin pussin ja täytti sen kivillä.
Kun nyt Bruno ja Buffalmacco näkivät, että Calandrino oli kuormattu ja että ruoka-aika läheni, niin sanoi Bruno, tehdyn sopimuksen mukaan, Buffalmaccolle: Missä Calandrino on?
Buffalmacco, joka näki olevansa aivan lähellä Calandrinoa, kääntyi ympäri, katseli sinne ja tänne ja sanoi: En tiedä, mutta aivan äsken hän oli tässä meidän edessämme.
Bruno sanoi: Kyllä kai, aivan äsken! Mutta minusta on ihan varma, että hän on nyt kotonaan suuruksella ja on jättänyt meidät narreinaan tänne etsimään mustia kiviä Mugnonen rannalta.
Ah, miten oikein hän teki, sanoi silloin Buffalmacco, kun piti meitä pilkkanaan ja jätti meidät tänne, koska olimme niin hulluja, että uskoimme häntä. Kuules nyt, kuka muu olisi ollut niin hassu kuin me, että olisi uskonut Mugnonessa olevan niin arvokkaita kiviä.
Kun Calandrino nämä sanat kuuli, kuvitteli hän, että se kivi oli joutunut hänen käsiinsä ja että se juuri vaikutti, etteivät nuo toiset häntä nähneet, vaikka hän oli heidän keskellään. Hän oli siis tavattoman iloinen sellaisesta onnesta, ja päätti palata kotiin heille mitään sanomatta. Ja hän käänsi kulkunsa takaisin ja alkoi nousta rannalta.
Tämän nähdessään Buffalmacco sanoi Brunolle: Mitä me nyt teemme? Emmekö mene täältä pois?
Bruno vastasi hänelle: Mennään vaan. Mutta sen minä vannon Jumalan kautta, ettei Calandrino minulle enää koskaan tätä tee! Ja jos minä olisin häntä yhtä lähellä kuin olen ollut kaiken aamua, niin antaisin tästä kivestä häntä anturoille niin, että hän muistaisi ehkä kuukauden tämän pilan.
Ja näiden sanain sanominen, kiven kaappaaminen ja heittäminen
Calandrinon kintuille oli tuokion asia.
Calandrino nosti iskun tuntiessaan jalkaansa korkealle ja alkoi puuskuttaa, mutta vaikeni kuitenkin ja jatkoi matkaansa.
Buffalmacco otti käteensä yhden kivistä, jotka oli koonnut, ja sanoi
Brunolle: Ah, katsoppas, miten sievä kivi, kunpa se nyt voisi osua
Calandrinoa lonkkaan! Ja hän lennätti kiven ja antoi Calandrinolle tosiaan lonkkaan aika moukun.
Lyhyesti sanoen: sillä tavalla he kivittivät Calandrinoa, milloin niitä, milloin näitä piloja lasketellen, Mugnonen notkosta aina San Gallon portille saakka.
Siellä heittivät he pois kivet, joita olivat koonneet, ja pysähtyivät vähän pakisemaan tullimiesten kanssa. Näille olivat he selittäneet asian jo ennen, joten nämä eivät olleet Calandrinoa muka näkevinään, vaan antoivat hänen mennä portista, nauraen itse niin, ettei maailmassa vertaa.
Calandrino saapui pysähtymättä kotiinsa, joka oli lähellä Myllyn kulmausta. Ja niin suopea oli onni tälle pilalle, ettei Calandrinolle, kun hän tuli joelta ja kulki kaupungin läpi, ainoakaan henkilö sanonut sanaakaan, ja että hän tapasi ainoastaan harvoja, koska melkein kaikki olivat ruualla.
Calandrino astui siis näin kuormattuna kotiinsa. Sattumalta oli hänen vaimonsa, jonka nimi oli monna Tessa, kaunis ja kelpo nainen, portaiden yläpäässä. Ja kun hän näki hänen tulevan, niin alkoi hän, jonkun verran vihoissaan hänen viipymisestään, pilkata häntä ja sanoa: Kas herraa, jokos piru sinut tuo kotiin! Kaikki ihmiset ovat jo syöneet, kun sinä palaat suurukselle.
Kun Calandrino tämän kuuli ja huomasi, että hänet nähtiin, niin alkoi hän kiukuissaan ja pahoilla mielin sanoa: Voi sinua, kelvoton nainen, tulitko sinä siihen! Nyt sinä olet syössyt minut perikatoon, mutta kautta Jumalan, sinä saat sen maksaa!
Ja hän nousi erääsen pieneen saliinsa ja heitti sinne kivet, jotka oli tuonut, juoksi vimmoissaan vaimonsa luo ja ottaen häntä palmikosta nakkasi hänet jalkainsa juureen ja antoi hänelle koko ruumiisen niin paljon iskuja ja potkuja, minkä ehti käsiään ja jalkojaan liikuttaa, eikä jättänyt hänen päähänsä hiusta repimättä eikä ruumiisen nikamaa kolhimatta. Eikä hyödyttänyt lainkaan rukoilla häneltä armoa kädet ristissä.
Kun Bruno ja Buffalmacco olivat tullimiesten kanssa portilla hyvän aikaa naureskelleet, alkoivat he verkkaisin askelin seurata jonkun matkan päässä Calandrinoa, ja saapuessaan hänen ovelleen he kuulivat kauheat iskut, joita hän antoi vaimolleen. Ja he huusivat Calandrinoa, ollen saapuvinaan Mugnonelta nyt vasta.
Calandrino ilmestyi ikkunaan aivan hiessään, punaisena ja puuskuttaen ja pyysi heitä tulemaan ylös hänen luokseen.
He tekeytyivät hiukan suuttuneen näköisiksi, mutta menivät kuitenkin ylös, ja näkivät salin täynnä kiviä ja vaimon yhdessä nurkassa tukka hajallaan ja revittynä ja kasvot kalpeina ja kolhittuina surkeasti itkemässä; ja toisella puolella Calandrinon istumassa vyöttömänä ja läähättäen lopen väsyneen ihmisen tavalla.
Kun he olivat vähän aikaa katselleet ympärilleen, sanoivat he: Mitäs tämä on, Calandrino? Aiotkos ruveta muurariksi, koska me näemme täällä niin paljon kiviä?
Ja paitsi tätä he lisäsivät: Ja mikäs monna Tessalla on? Näyttääpä siltä, kuin sinä olisit häntä lyönyt? Mitä tyhmyyksiä tämä on?
Calandrino oli niin väsynyt kivien painosta ja vaimonsa raivokkaasta pieksämisestä ja surusta, kun luuli niin suuren onnen kadottaneensa, ettei saanut henkeä sisästään antaakseen edes sanan vastaukseksi. Kun hän siis viivytteli, niin alkoi Buffalmacco uudestaan: Calandrino, jos sinulla olikin muut vihan syyt, niin ei sinun silti pitänyt puijata meitä niinkuin teit. Sillä kun sinä ensin olit vienyt meidät etsimään kanssasi arvokasta kiveä, niin sinä, toivottamatta meitä edes Jumalan haltuun tai hiiteen, jätit meidät Mugnonen notkoon kuin kaksi pässiä, ja tulit itse tänne. Sen me panimme suuresti pahaksemme. Mutta totisesti se on viimeinen pila, minkä meille koskaan teet!
Näihin sanoihin Calandrino sai vastatuksi vaivoin: Kumppanit, elkää suuttuko, asia on toisin kuin te luulette. Minä, onneton! olin sen kiven jo löytänyt. Ja tahdotteko kuulla, puhunko totta? Kun te ensin kyselitte toisiltanne minua, olin minä tuskin kymmenen jalan päässä teistä. Ja kun minä huomasin, että te tulitte minua kohti ettekä nähneet minua, niin minä tulin tänne päin ja koko ajan minä kuljin vähän matkaa teidän edeltänne tänne.
Ja hän alkoi kertoa heille yhdestä päästä loppuun saakka, mitä he olivat tehneet ja sanoneet, ja näytti heille selkänsä ja kupeensa, miten kivet olivat niitä kolhineet, ja jatkoi: Ja sanon teille, että kun tulin sisään portista, povellani kaikki nämä kivet, jotka näette tässä, niin ei minulle sanottu mitään, ja tehän tiedätte, miten epämiellyttäviä ja sietämättömiä nuo vartiat tavallisesti ovat tahtoessaan kaikkea katsella. Ja sitäpaitsi kohtasin kadulla useita kuomiani ja ystäviäni, joilla on aina tapana puhutella minua ja kutsua juomaan, mutta ei ollut ainoatakaan, joka olisi sanonut minulle puoltakaan sanaa, sillä eiväthän he nähneet minua. Mutta viimein, kun tulin kotiin, tämä kirottu akka paholainen ilmestyi vastaani ja näki minut, ja, kuten tiedätte, naiset hävittävät joka seikasta tehokkuuden. Ja niinpä minä, joka äsken voin sanoa itseäni Firenzen onnellisimmaksi ihmiseksi, olen nyt tullut kaikkein onnettomimmaksi. Ja sentähden minä häntä pieksinkin niin kauan kuin voin käsiäni liikuttaa, enkä tiedä, mikä minua pidättää, etten puhkaise häneltä vielä suonia, sillä kirottu olkoon se hetki, jolloin hänet ensi kertaa näin ja jolloin hän tuli minulle ja tähän taloon.
Ja taas syttyi hänen vihansa niin, että hän aikoi nousta ylös ja mennä uudestaan lyömään vaimoaan.
Kun Buffalmacco ja Bruno tämän kuulivat, olivat he suuresti hämmästyvinään ja vahvistivat usein todeksi, mitä Calandrino sanoi, ja heillä oli niin suuri halu nauraa, että olivat haljeta. Mutta kun he näkivät hänen nousevan raivoissaan ylös lyödäkseen vaimoaan toistamiseen, niin he asettuivat häntä vastaan ja pidättivät häntä, sanoen, ettei tässä asiassa ollut vaimossa mitään syytä, vaan hänessä itsessään, joka tiesi, että naiset hävittävät kaikista seikoista tehokkuuden, eikä ollut sanonut vaimolleen, että tämä varoisi ilmestymästä hänen eteensä sinä päivänä. Mutta tämän varovaisuuden oli Jumala häneltä riistänyt, joko siksi, ettei se onni ollut hänelle tuleva, tai sentähden, että hän aikoi pettää tovereitaan, joille hänen, kun hän näki kiven löytäneensä, olisi pitänyt siitä ilmoittaa.
Ja kun he olivat monilla sanoilla eikä vähällä vaivalla saaneet onnettoman vaimon sovitetuksi hänen kanssaan, niin he jättivät hänet alakuloisena kotiinsa, joka oli täynnä kiviä, ja menivät pois.