NELJÄS PÄIVÄ
ENSIMÄINEN KERTOMUS
Tancredi, Salernon ruhtinas, surmaa tyttärensä rakastajan ja lähettää hänen sydämensä tyttärelle kultaisessa maljassa. Tämä kaataa sydämen päälle myrkkyvettä, juo sen ja kuolee.
Tancredi, Salernon ruhtinas, olisi ollut sangen inhimillinen ja lempeäluontoinen herra, ellei hän vanhoilla päivillään olisi tahrannut käsiään rakastavain verellä. Hänellä oli koko elämänsä aikana ainoastaan yksi tytär, mutta onnellisempi olisi hän ollut, ellei hänellä olisi ollut sitäkään.
Isä rakasti tuota tytärtään niin hellästi kuin koskaan mikään isä lienee tytärtään rakastanut; mutta tämän hellän rakkauden vuoksi ei hän voinut hänestä erota eikä naittanut häntä, vaikka Ghismonda, se oli tytön nimi, oli jo monta vuotta ohi sen iän, jolloin hänen olisi tullut saada mies. Vihdoin hän kuitenkin antoi hänet eräälle Capuan herttuan pojalle, mutta tämän kanssa eli tytär ainoastaan lyhyen aikaa, jäi leskeksi ja palasi isänsä luokse.
Ghismonda oli ruumiiltaan ja kasvoiltaan niin kaunis kuin nainen koskaan ollut lienee, ja nuori ja voimakas ja älykkäämpi kuin naiselta saatettiin vaatia. Ja koska hän eli hellän isänsä luona ylhäisenä naisena monissa mukavuuksissa ja kuitenkin näki, että isä, rakkauden tähden, jota hän tunsi tytärtään kohtaan, piti vähän huolta siitä, että hänet olisi naitettu uudestaan, ja hän itse taas ei pitänyt soveliaana pyytää sitä isältään, niin hän päätti hankkia itselleen salaa, jos mahdollista, oivallisen rakastajan.
Ja kun hän näki isänsä hovissa käyvän paljon mieshenkilöitä, niin ylimyksiä kuin muitakin, kuten tiedämme hoveissa oleskelevan, ja arvosteli heidän käytöstään ja tapojaan, niin miellytti häntä muiden joukossa suuresti eräs hänen isänsä nuori hovimies nimeltä Guiscardo, joka oli tosin aivan halpasyntyinen, mutta mieleltään ja käytökseltään ylevämpi kuin yksikään noista muista. Ja kun hän sai usein nähdä Guiscardoa, syttyi hän salaa julmasti häneen ja ihaili hänen olemustaan yhä enemmän. Nuorukainen, joka oli sangen tarkkanäköinen, huomasi myöskin pian tämän, ja hän sulki silloin Ghismondan niin kiihkeästi ajatuksiinsa, että käänsi mielensä pois kaikesta muusta paitsi rakkaudesta häneen.
Sillä tavoin he nyt rakastivat salaisesti toisiaan, eikä nuori nainen toivonut mitään niin suuresti kuin saada jo olla Guiscardon kanssa kahden kesken; mutta kun hän ei tämän rakkautensa vuoksi voinut uskoa aikomuksiaan kenellekään, niin mietti hän ovelan keinon, jolla hän saattoi ilmaista asiansa hänelle.
Ghismonda kirjoitti kirjeen ja neuvoi siinä nuorukaiselle, mitä tämän oli tehtävä, jos tahtoi huomenna tulla hänen luokseen, ja pani sitten kirjeen ruokotorveen ja antoi sen kujeillen Guiscardolle ja sanoi: Anna tämä tänä iltana palkeeksi palvelijattarellesi, kun hän sytyttää valkean.
Guiscardo otti sen ja ajatteli, ettei nainen kai antanut hänelle sitä lahjaa ilman tarkoitusta eikä syyttä niin sanonut, ja lähti sieltä. Ja kun hän tuli kotiin, tarkasteli hän ruokoa ja huomasi, että se oli halkaistu, ja kun hän sen avasi, niin hän löysi sisästä kirjeen Ghismondalta. Ja hän luki sen ja ymmärsi hyvin, mitä hänen oli tehtävä, ja oli nyt tyytyväisempi kuin ihminen koskaan on ollut, ja ryhtyi toteuttamaan aiettaan: mennä Ghismondan luokse sillä tavalla kuin tämä oli hänelle neuvonut.
Ruhtinaan palatsin vieressä oli vuoreen kaivettu luola, ammoisia aikoja sitten tehty, johon kallion läpi koverrettu aukko antoi heikkoa valoa; mutta koska luolaa ei enää yhtään käytetty, peittivät aukon melkein kokonaan sen päälle kasvaneet orapensaat ja ruohot. Ja tähän luolaan saattoi mennä salaportaita myöten kamarista, joka oli palatsin alakerrassa ja jossa juuri Ghismonda asui, joskin sangen luja ja lukittu ovi sulki pääsyn portaille. Ja niin olivat nämä portaat unohtuneet kaikkien mielestä, koska niitä ei oltu ammoisiin aikoihin käytetty, että tuskin kukaan muisti niitä olemassakaan olleen.
Mutta lemmen silmillehän ei ole mikään niin salaista, ettei niiden katse siihen ulottuisi, ja niinpä se johdatti nyt nuo portaat rakastuneen naisen mieleen. Tämä vaivasi monta päivää itseään ja koetteli avaimia silloin, kun sitä ei kukaan huomannut, ennenkuin hänen onnistui avata ovi. Ja kun se viimein aukesi, laskeutui hän yksinään luolaan ja näki reiän katossa, ja sitä tietä hän sitten pyydätti Guiscardoa koettamaan tulla hänen luokseen, ja ilmoitti hänelle, miten ylhäällä aukko oli maasta.
Tätä varten nuorukainen hankki itselleen nopeasti köyden, johon laittoi solmuja ja silmukoita, niin että sen avulla voi laskeutua alas ja kiivetä ylös. Ja kun hän oli pukeutunut nahkoihin, varjellakseen itseään okailta, niin hän meni seuraavana yönä, hiiskumatta kellekään koko asiasta, luolan aukolle, kiinnitti köyden toisen pään lujaan puun runkoon, joka oli kasvanut aukon suulle, ja laskeutui köyttä myöten sitten luolaan naista odottamaan.
Seuraavana päivänä Ghismonda teeskenteli haluavansa nukkua ja lähetti pois seuranaiset luotaan ja sulkeutui yksinään lukon taakse huoneesensa. Ja sitten hän avasi salaoven ja laskeutui luolaan, ja koska hän tapasi Guiscardon jo siellä, syntyi heidän keskensä ihmeellinen riemu. Sen jälkeen menivät he yhdessä Ghismondan kamariin ja viettivät siellä suurimman osan päivää tavattomaksi mielihyväkseen; ja kun he olivat älykkäästi järjestäneet asiansa sillä tavalla, että heidän rakkautensa pysyisi salassa, niin Guiscardo palasi luolaan ja Ghismonda sulki oven ja tuli takaisin seuranaistensa luo.
Seuraavana yönä Guiscardo nousi köyttä pitkin pois aukosta, josta oli sinne tullutkin, ja meni kotiin. Mutta kun hän kerran oli tämän tien oppinut, tuli hän sinne ajan kuluessa vielä monta kertaa takaisin.
Mutta onni, joka kadehti niin pitkää ja suurta iloa, muutti surkealla tapahtumalla rakastavaisten riemun katkeriksi kyyneleiksi.
Tancredilla oli tapana tulla jonkun kerran yksinään tyttärensä kamariin ja oleskella ja jutella siellä hänen kanssaan jonkun aikaa ja sitten lähteä pois. Niinpä hän eräänäkin päivänä meni päivällisten jälkeen sinne alas, sillaikaa kun tytär Ghismonda oli lähtenyt kaikkien seuranaistensa kanssa puutarhaan. Ja kun hän oli kenenkään näkemättä ja kuulematta tullut kamariin eikä tahtonut vaatia Ghismondaa pois hänen huvistaan, ja koska hän näki, että ikkuna oli suljettu ja sängyn verhot laskettu alas, niin hän asettui istumaan sängyn jalkapäähän jakkaralle nurkkaan, kallisti päänsä vuodetta vasten ja veti verhot eteensä, ikäänkuin tahallaan sinne piiloutuen, ja nukahti.
Kun hän nyt siinä nukkui, niin astui Ghismonda, joka kovaksi onneksi oli juuri sinä päivänä kutsunut Guiscardon luokseen ja oli nyt senvuoksi jättänyt naisensa puutarhaan, hiljaa kamariinsa. Ja kun hän oli lukinnut oven takanaan, avasi hän, huomaamatta, että kamarissa oli ketään, oven Guiscardolle, joka jo häntä odotti, ja he menivät tapansa mukaan vuoteesen; mutta juuri kun he leikitsivät ja huvittelivat keskenään, tapahtui, että Tancredi heräsi ja kuuli ja näki, mitä Guiscardo ja hänen tyttärensä tekivät. Siitä hän tuli suunnattoman pahoilleen ja aikoi ensin purkaa vihansa suoraan, mutta malttoi kuitenkin mielensä ja vaikeni ja pysyi piilossa niinkuin voi, saattaakseen sitä ovelammin ja itselleen häpeää tuottamatta täyttää ne aikeet, jotka jo olivat hänen mieleensä johtuneet ja jotka hän päätti toteuttaa.
Rakastavaiset olivat pitkän aikaa yhdessä, kuten heidän tapansa oli, eivätkä huomanneet Tancredia. Ja kun heidän mielestään oli aika erota ja he nousivat vuoteesta, niin Guiscardo palasi luolaan ja Ghismonda poistui kamarista, josta sitten myöskin Tancredi, vaikka oli vanha mies, laskeutui ikkunasta ulos puutarhaan ja meni sieltä kenenkään huomaamatta ja kuolemaan saakka murheissaan huoneesensa. Ja hänen käskystään otti kaksi miestä Guiscardon seuraavana yönä, kun hän ensi unen hetkellä nousi luolasta ylös, kiinni, sillä nahkatamineet olivat hänelle haitaksi, ja veivät hänet salaa Tancredin eteen.
Melkein itkien sanoi tämä, kun hänet näki: Guiscardo, minun hyvyyteni sinua kohtaan ei olisi ansainnut sitä loukkausta ja häpeää, jonka minun kodilleni tuotit, niinkuin tänään omilla silmilläni näin.
Tähän Guiscardo ei vastannut muuta kuin: Rakkauden voima oli väkevämpi kuin sekä teidän että minun.
Tancredi käski sitten, että häntä oli vartioitava salaa siellä eräässä huoneessa; ja niin tehtiin.
Seuraavana päivänä, kun Ghismonda ei vielä tiennyt mitään tästä, lähti Tancredi tapansa mukaan, mietittyään monenlaisia eri aikeita, päivällisen jälkeen tyttärensä kamariin ja kutsutti hänet sinne ja sulkeutui hänen kanssaan lukon taakse ja alkoi itkien: Ghismonda, luulin tuntevani sinun kuntosi ja kunniasi eikä olisi mieleeni johtunut, vaikka minulle olisi vakuutettu, jos en olisi nähnyt sitä omin silmin, että sinä voisit edes ajatuksin, vielä vähemmin teoin, antautua yhteyteen miehen kanssa, joka ei ole puolisosi. Ja sitä olen minä koko sen vähäisen elämäni, mitä vanhuus minulle enää täällä suo, aina murehtiva, milloin sitä muistan. Ja jospa Jumala olisi edes sallinut, kun sinun kerran piti tällaiseen häpeään pyrkiä, että olisit valinnut itsellesi miehen, joka olisi ollut sinun aatelisi arvon mukainen. Mutta niistä kaikista, jotka hovissani oleskelevat, sinä valitsit Guiscardon, halpasyntyisimmän nuorukaisen, jota on kasvatettu hovissamme pienestä pojasta aina tähän päivään saakka melkein armosta. Siten tuotit sinä minulle niin suuren sieluntuskan, etten tiedä, mikä päätös minun nyt on tekeminen. Mitä minä teen Guiscardolle, jonka annoin ottaa kiinni viime yönä, kun hän tuli ulos aukosta, ja jota nyt pidän vankilassa, sen olen jo päättänyt. Mutta, kautta Jumalan, en tiedä, mitä minun on sinulle tehtävä. Toisaalle minua vetää isänrakkaus, jota olen aina tuntenut sinua kohtaan lujemmin kuin mikään isä tytärtään kohtaan, ja toisaalle taas oikeutettu viha tämän sinun suuren hullutuksesi tähden. Toinen tahtoo, että minun on annettava sinulle anteeksi, ja toinen vaatii, että minun on luontoani vastaan oltava sinulle julma. Mutta ennenkuin teen päätökseni, haluan kuulla, mitä sinulla on puolestasi sanottavaa.
Ja näin puhuttuaan isä painoi kasvonsa alas ja itki kuin kovaa kuritusta saanut lapsi.
Kun Ghismonda kuuli isänsä sanat ja huomasi, että salainen rakkaus oli tullut ilmi, vieläpä Guiscardo joutunut kiinni, niin tunsi hän sanomatonta tuskaa ja oli vähällä ilmaista sen valituksilla ja kyyneleillä, niinkuin naiset yleensä tekevät. Mutta hänen ylpeä mielensä masensi sellaisen arkamaisuuden, ja ihmeellisellä voimalla piti hän kasvonsa lujina, ja hän päätti, että hän lähtee mieluummin vaikka tästä elämästä kuin rukoilee sanallakaan puolestaan, sillä hän piti jo Guiscardoakin kuolleena.
Ja niinpä hän vastasi isälle, ei suinkaan kuin sureva ja rikoksensa rangaistuksen kärsivä nainen, vaan huolettomasti ja uljaasti, kyynelettömin kasvoin ja aivan levollisen näköisenä: Tancredi, en aio kieltää tekoani enkä pyytää armoa, sillä toinen niistä ei minua nyt auttaisi ja toisesta en apua itselleni tahdo. Enkä myöskään millään tavoin koeta taivutella sinun lempeyttäsi ja isänrakkauttasi puolelleni, vaan tahdon tunnustaa totuuden ja samalla ensin puhdistaa selvillä syillä kunniani ja sitten voimakkaalla teolla toteuttaa sen, mitä suuri sieluni haluaa. Totta on, että olen rakastanut ja rakastan Guiscardoa, ja niin kauan kuin elän, ja sitä ei kestä kauan, olen häntä rakastava; ja jos vielä kuoleman jälkeen toinen toista rakastaa, niin en häntä rakastamasta lakkaa. Mutta pelkkä naisellinen heikkous ei minua vietellyt siihen, vaan enemmänkin sinun huono huolenpitosi, kun et naittanut minua, ja Guiscardon omat avut. Olisihan sinun, Tancredi, pitänyt ymmärtää, että kun kerran itse olet lihaa ja verta, niin on siittämäsi tytärkin lihaa ja verta, eikä puuta tai kiveä, ja sinun olisi pitänyt ja pitää muistaa, vaikka oletkin jo vanha, millä tavalla ja muodolla ja voimalla nuoruuden lait oikeutensa ottavat. Ja vaikka oletkin miehenä viettänyt parhaat vuotesi asetoimissa, niin olethan kuitenkin kokenut, millä tavoin joutenolo ja mukavuus vaikuttavat yksin vanhoihinkin, puhumattakaan nuorista. Minä olen siis, sinun lapsenasi, lihaa ja verta, mutta olen kuitenkin saanut elää vasta niin vähän, että voin pitää itseäni vielä aivan nuorena, ja näistä molemmista syistä olen lihallisille himoille sangen altis. Ja niille lisäsi vielä tavatonta voimaa se seikka, että sain jo naimisissa ollessani kokea, miten suloista on tyydyttää sellaisia himoja. Tuota voimaa minä en jaksanut vastustaa, vaan päätin minä, koska olin nuori ja nainen, seurata sitä sinne, mihin se minua tahtoi, ja rakastuin. Mutta totisesti ponnistin kaikki voimani, ettei siitä, johon minun luonnollinen synnillisyyteni minut veti, koituisi häpeää ei sinulle eikä minulle, mikäli minä suinkin saatoin. Ja armahtava rakkaus ja hyvä onni keksivät ja neuvoivatkin minulle silloin salapolun, jota myöten pääsin ainoankaan tietämättä toivojeni määrään, enkä sitä, olkootpa sen nyt näyttäneet sinulle muut tai tiesitpä sen itsestäsi, kiellä. En ottanut Guiscardoa sattumasta, niinkuin monet tekevät, vaan valitsin hänet vakaasti harkiten kaikkia muita parempana, ja varovasti ja ajattelevasti johdin hänet luokseni ja kauan olen nyt, jolloin molemmat meistä noudattivat sitkeästi älyä, nauttinut haluni tyydyttämisestä. Mutta lisäksi näytät sinä, seuraten enemmän yleistä arvostelua kuin totuutta, soimaavan minua, paitsi tuosta rakkauden synnistä, myöskin ja erikoisen katkerasti siitä, että olen alentunut alhaiselle miehelle, ikäänkuin sinun ei olisi tarvinnut suuttua, jos minä olisin valinnut jonkun aatelisen. Mutta tällä sinä et oikeastaan soimaa minun syntiäni, vaan rikollista kohtaloa, joka niin usein nostaa arvottomat korkealle ja jättää alas kaikkein arvokkaimmat. Mutta heittäkäämme nyt tämä ja katso kaiken olevaisen alkua, niin huomaat, että meillä kaikilla, jotka olemme lihaa ja verta, oli alussa samanlainen veri, ja että yhteinen Jumala antoi kullekin sielulle samanlaiset voimat, samanlaiset kyvyt ja samanlaisen älyn. Ainoastaan kunto eroitti meidät, jotka synnyimme ja yhä synnymme kaikki yhdenlaisina, ja niitä, joilla oli kuntoa enemmän ja sitä käyttivät, sanottiin ylhäisiksi, mutta muut jäivät alhaisiksi. Ja vaikka aivan päinvastainen tapa tämän lain sitten on peittänyt, niin ei se silti ole poistettu eikä kadonnut luonnosta eikä hyvien tapojen joukosta. Ja siksi se, joka elää kunnokkaasti, osoittaa ilmeisesti olevansa ylhäinen, ja virheen tekee se, joka muuksi häntä nimittää, eikä hän, jota muuksi nimitetään. Katso vaan kaikkia ylimyksiäsi ja arvostele heidän tekojaan ja tapojaan ja vertaa sitten heihin Guiscardoa, niin sinä sanot, jos tuomitset ilman vihaa, että Guiscardo on kaikista aatelisin ja sinun ylimyksesi ovat kaikki alhaisia. Guiscardon kuntoa ja luonnetta arvostellessani en luottanut kenenkään muun tuomioon kuin sinun sanojesi ja omien silmieni. Ken häntä on ylistänyt enemmän kuin sinä ylistit kaikista niistä kiitettävistä seikoista, joiden tähden kunnon miestä tulee kehua? Ja oikeassa sinä olitkin. Sillä elleivät silmäni pettäneet, et ole lausunut hänestä ainoatakaan kiitosta, jota en olisi hänen nähnyt teoillaan ansaitsevan, vieläpä paljon ihmeellisemmässä määrin kuin sinun sanasi voivat sitä ilmaista. Jos olisin jossakin suhteessa erehtynyt, niin itsepä sinä johdit minua harhaan. Ja sinä sanot, että minä olen alentunut alhaiselle miehelle. Se ei ole totta. Mutta jos edes sanoisit: köyhälle, niin voisin omaksi häpeäksesi myöntää, että sellaiseen komeaan asemaan sinä olet tiennyt auttaa kelvollisen miehen ja palvelijasi. Mutta köyhyyshän ei riistä keltään aateluutta, joskin tekee varattomaksi. Monet kuninkaat, monet mahtavat ruhtinaat ovat aikoinaan olleet köyhiä, ja monet sellaiset, jotka kuokkivat maata ja paimentavat lampaita, ovat olleet ennen hyvinkin rikkaita; ja niin on vieläkin. Karkoita siis viimeinenkin epäilys, mitä sinun on tehtävä minulle, jos haluat vanhuutesi viimeisessä iässä tehdä sellaista, jota sinun ei ollut tapana nuorena tehdä, nimittäin julmuuksia. Ja anna vimmasi purkautua minuun, kun kerran olen suurin vikapää tähän syntiin, jota en aio sanallakaan anteeksi rukoilla, jos se mikä synti on. Sillä minä vakuutan sinulle, että minkä sinä Guiscardolle olet tehnyt tai teet, sen olen tekevä, jos et tee samaa minulle, itselleni omilla käsilläni! Ja nyt, mene naisten kanssa kyyneleitä valuttamaan ja käytä julmuutta ja tapa meidät samalla iskulla molemmat, jos luulet meidän sen ansaitsevan.
Ruhtinas tunsi kyllä tyttärensä luonteen suuruuden, mutta ei kuitenkaan uskonut, että hän oli niin lujasti kuin hänen sanansa soivat, päättänyt tehdä sen, mitä sanoi. Sentähden hän Ghismondan luota lähdettyään, vaikka olikin hyljännyt ajatuksen osoittaa tyttärelleen itselleen jollakin tavoin julmuuttaan, päätti jäähdyttää hänen rakkauttaan tuon toisen tuholla. Ja hän antoi niille kahdelle, jotka vartioivat Guiscardoa, käskyn, että heidän oli meteliä nostamatta Guiscardo seuraavana yönä kuristettava, otettava hänen sydämensä ja tuotava hänelle. Nämä tekivät niinkuin heitä oli käsketty.
Kun sitten seuraava päivä tuli, niin ruhtinas tuotatti itselleen suuren ja kauniin kultaisen maljan ja pani siihen Guiscardon sydämen, ja lähetti uskotuimman palvelijansa viemään sitä tyttärelle, käskien hänen sitä antaessaan sanoa: Isäsi lähettää tämän sinulle, ilahduttaakseen sinua sillä, jota sinä enimmän rakastat, niinkuin sinäkin lohdutit häntä sellaisella, jota hän enimmän rakasti.
Ghismonda, joka ei horjunut hirveässä päätöksessään, oli kohta, kun isä lähti hänen luotaan, tuottanut itselleen myrkyllisiä juuria ja yrttejä, jotka hän liuensi veteen jo valmiiksi siltä varalta, että se, mitä hän pelkäsi, tapahtuisi. Ja kun palvelija tuli ja toi lahjan ja lausui hänelle ruhtinaan sanat, Ghismonda otti maljan vastaan lujin kasvoin; ja kun hän sen avasi ja näki sydämen, ymmärsi hän nuo sanat ja tiesi aivan varmasti, että se oli Guiscardon sydän.
Siksi käänsi hän kasvonsa palvelijan puoleen ja sanoi: Ei ollutkaan kultaa halvempi hautakammio kyllin arvokas sellaiselle sydämelle kuin tämä on; isäni on menetellyt siinä asiassa sangen älykkäästi.
Ja niin sanoen hän kohotti maljan huulilleen ja suuteli sydäntä ja sanoi sitten: Aina ja joka suhteessa tähän elämäni viimeiseen hetkeen saakka olen huomannut isäni rakkauden ylen helläksi minua kohtaan, mutta kaikkein enimmin juuri nyt; ja vie hänelle siksi viimeiset kiitokseni, mitä hänelle koskaan enää annan, tästä näin suuresta lahjasta.
Näin hän sanoi; ja kumartuen maljan puoleen, jota hän käsillään puristi, hän katsoi sydäntä ja lausui: Oi kaikkien ilojeni armahin asunto, kirottu olkoon sen miehen julmuus, joka näyttää nyt sinut näille ruumiillisille silmilleni! Olisi minulle riittänyt katsella sinua sielunikin silmin joka hetki. Sinä olet nyt matkasi vaeltanut ja eronnut sillä tavalla kuin kohtalo osaksesi sääsi: päässyt olet päähän, johon jokainen rientää. Jättänyt olet maailman surkeudet ja vaivat, ja onpa vielä vihamiehesi lahjoittanut sinulle hautakammion, jonka sinun arvosi ansaitsee. Mitään muuta ei sinun hautajaisjuhlistasi puuttunut kuin hänen kyyneleensä, jota sinä niin suuresti eläessäsi rakastit, ja että ne saisit, johdatti Jumala armottoman isäni mieleen, että hänen on lähetettävä sinut minulle. Ja minä annan ne sinulle, vaikka olinkin päättänyt, että olen kuoleva selkein silmin ja mitään pelkäämättömin kasvoin. Ja kun olen ne sinulle antanut, niin viivyttelemättä teen sen, mikä yhdistää minun sieluni siihen sieluun, jonka uskollinen vartia sinä, oi sydän, olit. Ja kenenpä seurassa voisin tyytyväisempänä ja turvallisempana mennä tuntemattomille maille kuin rakastettuni sielun? Olen varma, että hän vieläkin on tuossa sydämessä ja silmäilee tätä hänen ja minun ilojeni asuntoa. Ja minä tiedän, että hän, joka minua rakastaa, odottaa sieluani, joka häntä rakastaa yli kaiken.
Niin sanoen hän kallisti kasvonsa maljan yli ja alkoi naisellisesti vaikertelematta vuodattaa kyyneleitä, kuin hänen silmissään olisi ollut hyrskyvä lähde, ja itki niin, että sitä oli ihme nähdä, ja suuteli lukemattomia kertoja elotonta sydäntä.
Hänen naisensa, jotka seisoivat ympärillä, eivät ymmärtäneet, mikä sydän se oli, eivätkä, mitä hänen sanansa tarkoittivat, mutta sääli valtasi heidät niin, että he kaikki itkivät ja kyselivät häneltä hellästi syytä hänen itkuunsa, mutta turhaan. Ja sitten koettivat he, mikäli tiesivät ja taisivat, häntä lohdutella. Mutta kun Ghismonda arveli kyllin itkeneensä, kohotti hän päänsä ja kuivasi silmänsä ja sanoi: Oi suuresti rakastettu sydän, kaikki velvollisuuteni sinua kohtaan on täytetty, ei jäänyt muuta tekemättä kuin kiirehtiä sieluani sinun sielusi seuraan.
Ja niin sanoen hän käski antamaan itselleen sen pullon, johon hän oli edellisenä päivänä valmistanut myrkkyvettä, ja kaatoi sen maljaan, jossa tuo hänen monilla kyynelillä kirkastamansa sydän oli. Ja pelottomasti hän vei maljan huulilleen ja tyhjensi sen pohjaan. Ja kun hän oli sen juonut, nousi hän malja kädessä vuoteelleen ja asettui siihen niin siveästi kuin saattoi, sijoittaen rakkaan vainajan sydämen oman sydämensä kohdalle, ja odotti sanaakaan lausumatta kuolemaa.
Seuranaiset, jotka näkivät ja kuulivat nämä asiat, vaikkeivät tienneet, mitä vettä se oli, jota hän oli juonut, lähettivät kertomaan kaiken tämän Tancredille. Tancredi aavisti jo sitä, mitä sitten tapahtuikin, ja riensi nopeasti tyttärensä kamariin, jonne hän saapui silloin, kun Ghismonda asettui vuoteelleen. Ja liian myöhään isä koetteli häntä lohdutella suloisilla sanoilla, ja kun hän näki, missä tilassa tytär jo oli, alkoi hän itkeä katkerasti.
Ghismonda lausui hänelle: Tancredi, säästä kyyneleesi vähemmän toivottua kohtaloa varten kuin tämä, äläkä uhraa niitä minulle, joka en niitä kaipaa. Onko kukaan koskaan nähnyt muiden paitsi sinun itkevän sellaista, jota itse halusi? Mutta kuitenkin, jos sinussa kytee vielä kipinäkin sitä rakkautta, jota ennen tunsit minua kohtaan, niin salli minulle vielä viimeinen lahja, ja koska sinusta ei ollut mieleen, että minä salaa ja hiljaisuudessa Guiscardon kanssa elin, niin anna minun ruumiini nyt levätä julkisesti hänen ruumiinsa kanssa, minne sen lienet heittänytkin.
Ruhtinas ei voinut kyyneleiltään ja tuskaltaan vastata. Ja Ghismonda, tuntien jo loppunsa lähestyvän, lausui elotonta sydäntä poveaan vasten painaen: Jääkää Jumalan huomaan, sillä minä lähden. Ja hänen silmänsä kalsenivat, ja tiedottomaksi mennen hän erosi tästä raskaasta elämästä.
Niin onnettomasti päättyi Ghismondan ja Guiscardon rakkaus, kuten olette kuulleet. Ja kun Tancredi oli heitä katkerasti itkenyt, katuen liian myöhään julmuuttaan, antoi hän haudata heidät kunniakkaasti, kaikkien salernolaisten surressa, yhteiseen hautakammioon.