YHDEKSÄS LUKU
Mirjam oli kuullut oikein.
Sillä aikaa kun häntä oli pidätetty illallisella, Hermas oli avannut pihan portin. Hän oli tullut tuomaan senaattorille nuorta, komeata vuorikaurista, jonka hän muutamia tuntia sitten oli kaatanut, hyväntekijäisiksi, sillä hänen isänsä oli senaattorin lääkkeitä nautittuaan päässyt parempiin voimiin.
Tosin olisi siihen huomennakin ollut aikaa, mutta hän ei saanut enää lepoa vuorella eikä hän salannut eikä edes koettanutkaan salata itseltänsä, että häntä vietteli kosteikkoon paljoa vähemmin halu saada osoittaa kiitollisuuttaan, kuin toivo saada nähdä Sironaa ja kuulla edes yksi ainoa sana hänen huuliltansa.
Heidän ensi kohtauksensa jälkeen hän oli jo monta kertaa puhutellut häntä ja vieläpä ollut hänen huoneessansakin, kun tämä antoi hänelle viiniä hänen isällensä vietäväksi ja kun hän toi takaisin tyhjiä pulloja.
Kerran, kun Sirona kaasi suuremmasta ruukusta siihen astiaan, jota Hermas piti, koskivat hänen valkoiset sormensa Hermaan sormiin, eikä Hermaan mielestä koskaan mennyt hänen kysymyksensä, pelkäsikö hän häntä, vai miksi hänen kätensä, joka kuitenkin näytti vahvalta, niin tuskallisesti vapisi.
Mitä likemmäksi hän lähestyi Pietarin taloa, sitä nopeammin sykki hänen sydämensä. Portille hän jäi seisomaan hengähtääksensä sekä rauhoittuaksensa, sillä hän tunsi, että hänen niin liikutettuna olisi vaikea puhua katkeamatonta lausetta.
Vihdoin hän tarttui linkkuun ja astui pihaan. Talon koirat tunsivat jo hänet ja haukahtivat vaan kerran, hänen astuessansa kynnyksen yli.
Hänellä oli tuotavaa, eikä hän tahtonut mitään ottaa, mutta hänestä kuitenkin tuntui, kuin hän olisi ollut varas, kun hän katseli ensiksi kuun valon kirkkaasti valaisemaa suurta rakennusta ja sitten Gallialaisen asuntoa, jonka himmeät rajapiirteet haamoittivat yön verhoomina luoden leveän, hämärän varjon kiiltäville, sileäksi kuluneille pihakiville.
Ei näkynyt yhtäkään ihmistä ja juhlapaistin hajusta hän huomasi, että
Pietari perheinensä oli ruvennut ruoalle.
"Minä taitaisin häiritä aterioitsevia", hän lausui itseksensä, muuttaen vuorikauriin vasemmalta olkapäältään oikealle ja loi silmänsä Sironan akkunaan päin, jonka hän liiankin hyvin tunsi.
Se ei ollut valaistu, mutta hän huomasi jotakin valkoista sen kivisten pielien välissä, ja tämä veti vastustamattomalla tenhovoimalla hänen silmänsä puoleensa.
Se liikahti, sen vieressä Sironan vinttikoira haukkui kimakasti.
Se oli hän, varmaan se oli hän!
Sironan kuva ilmestyi koko loistossansa hänen silmiinsä ja äkkiä juolahti se ajatus hänen mieleensä, että hän oli yksin, sillä hänen puolisonsa, Phoebicion, ja tuon vanhan orjanaisen hän oli tavannut kosteikkoon tullessansa Mithraan palvelijoiden joukossa.
Hurskas nuorukainen, joka oli vitsalla kurittanut ruumistaan poistaakseen vietteleviä unelmiaan, oli muutamassa päivässä muuttunut peräti toiseksi.
Isänsä tähden ei hän vielä tahtonut lähteä vuorelta, mutta hän oli lujasti päättänyt, ett'ei hän tästä lähin välttäisi maailmaa, ei, vaan vielä etsisikin sitä.
Hurskaan Paavalin hoidettavaksi hän oli jättänyt isänsä ja itse kuljeskellut kallioilla. Milloin hän harjoitti diskuskiekon heittoa, milloin metsästeli vuorikauriita ja petoeläimiä, milloin hän taas – vaikka aina ujona – meni alas kosteikkoon kierrelläkseen ympäri senaattorin taloa ja nähdäkseen Sironaa.
Kun hän tiesi tämän olevan yksinään, niin vastustamaton voima vietteli häntä hänen luoksensa.
Hän ei itsekään tietänyt, mitä hän oikeastaan häneltä tahtoi, eikä mikään muu ollut hänellä täydellisesti selvillä, kuin se, että hän vielä kerran tahtoi sormillansa koskettaa hänen sormiansa.
Oliko se synti, vai eikö, se oli hänestä saman tekevää. Olihan synniksi sanottu hänen viatonta leikkiänsäkin, synniksi sitäkin, että ajatteli maailmaa, johon hän halusi, ja hän oli lujasti päättänyt ottaa tämän synnin päällensä päästäkseen tarkoituksensa perille. Eihän tämä synti tainnut muuta ollakaan kuin mörkö, millä peloitellaan lapsia, ja olihan kunnian-arvoisa Pietarikin vakuuttanut hänelle, että hän oli mies, jolta oli odotettava miehen töitä. Tuntien uskaltavansa jotakin erinomaista hän lähestyi Sironan ikkunaa, ja tämä tunsi hänet heti, kun täysikuu samassa kirkkaasti valaisi häntä.
"Hermas!" hän kuuli hänen hiljaa kuiskaavan.
Silloin valtasi hänet niin ankara pelko, että hän jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna, vuorikauris putosi hänen olaitansa, ja hänestä tuntui siltä, kuin hänen sydämensä olisi herjennyt sykkimästä.
Toistamiseen tuo suloinen nais-ääni kuiskasi: "Hermas, sinäkö se olet? Mitä asiaa sinulla on meille näin myöhään illalla?"
Hän sammalsi katkonaisia sanoja; mutta Sirona sanoi: "En minä ymmärrä sinua; tule likemmäksi".
Tahtomattansa hän lähti liikkeelle ja astui huoneen varjoon ikkunan etehen.
Sironalla oli yllään valkoinen avohihainen hame ja hänen käsivartensa näyttivät hämärässä yhtä valkeilta kuin hänen pukunsakin.
Vinttikoira haukahti uudestansa. Sirona käski sitä vaikenemaan ja kysyi sitten Hermaalta, kuinka hänen isänsä jaksoi ja tarvitsiko hän enemmän viiniä.
Hermas vastasi hänelle, että hän oli hyvä, hyvä kuin enkeli, ja että hän jo oli antanut aivan liiaksi hänelle varoistansa.
Kumpikin puhui ainoastaan sellaista, mitä jokainen saattoi kuulla, ja kuitenkin he kuiskuttelivat, ikäänkuin olisivat keskustelleet luvattomista seikoista.
"Odota hetkinen". Sirona pyysi ja katosi huoneesen.
Hiukkasen kuluttua hän ilmestyi jälleen ja lausui hiljaa ja alakuloisena:
"Minä olisin pyytänyt sinua tulemaan huoneesen, mutta Phoebicio on sulkenut oven. Minä olen ihan yksinäni. Pidä pulloasi niin, että minä ikkunan kautta voin siihen kaataa saviastiasta!"
Tätä sanoessaan hän kumartui ottaakseen isomman astian. Hän oli väkevä, mutta astia tuntui hänestä tänäpänä olevan raskaampi kuin muulloin, ja hän lausui huoaten: "Amphora on minulle liian raskas".
Hermas ojensi kätensä avonaiseen ikkunaan; taaskin Sironan sormet koskivat hänen sormiinsa, ja taas hän tunsi saman autuaallisen väristyksen, jota hän yötä ja päivää oli muistellut aina siitä asti, kun hän ensi kerran oli tuntenut sitä.
Samalla hetkellä syntyi melua vastapäätä olevassa rakennuksessa.
Orjat nousivat ruoalta.
Sirona tiesi, mitä siellä tapahtui.
Hän peljästyi ja huusi osoittaen tuskallisesti ovea, joka vei senaattorille: "Kaikkien jumalien nimessä, he tulevat, ja jos he saavat nähdä sinut täällä, niin minä olen hukassa".
Hermas loi hätäisen silmäyksen pihalle, kuunnellen, mitä toisessa rakennuksessa tapahtui, ja kun hän näki, ettei ollut mahdollista välttää Pietarin väkeä, joka lähenemistään läheni, niin hän huusi käskevällä äänellä Sironalle: "vetäydy syrjään!" ja hyppäsi rivakasti ikkunasta Gallialaisen huoneesen.
Samalla hetkellä aukeni senaattorin ovi ja orjat tulvasivat pihalle.
Kaikkien muiden edellä Mirjam, joka innokkaasti tarkastellen, mutta odotuksessaan pettyneenä katseli laajaa pihaa.
Hermasta ei näkynyt siellä, ja kuitenkin Mirjam oli kuullut hänen astuvan sisään, eikä portti ollut toistamiseen käynyt; sen hän tiesi aivan varmaan.
Toiset orjista lähtivät talleihin, toiset taas menivät kadulle, portin edustalle nauttimaan illan viileätä ilmaa.
Parvittain he istuivat maahan, tähystellen tähtiä, haastellen ja laulellen. Ainoastaan paimentyttö jäi pihalle ja tarkasteli sitä joka suunnalle, ikäänkuin hän olisi etsinyt kadonnutta kalleutta. Yksin myllynkivienkin ja sen pimeän vajan taakse, jossa kivenhakkaajat säilyttivät työkalujaan, hän katsoi. Sitten hän seisahtui ja puristi pienet kätensä nyrkkiin.
Muutamalla keveällä hyppäyksellä hän tuli Gallialaisen huoneen varjoon.
Sironan ikkunan edustalla oli Hermaan kaatama vuorikauris. Hän kosketti sitä paljailla, hienoilla varpaillaan, mutta veti heti säpsähtäen jalkansa takaisin, sillä hänen varpaansa oli käynyt eläimen vielä tuoreesen, veriseen haavaan.
Jokin aavistus hänessä sanoi, että Hermas oli sen kaatanut ja heittänyt sen tänne ja ettei hän itsekään saattanut olla kaukana poissa.
Hän tiesi jo missä Hermas oli; hän koitti nauraa, koska se tuska, jota hän tunsi, näytti hänestä niin polttavan tuliselta, ett'ei sitä kyyneleillä saisi sammuksiin.
Mutta ei hän kuitenkaan kokonaan menettänyt ajattelemiskykyänsä.
"He ovat pimeässä", hän mietti, "ja näkevät minut, jos minä asetun ikkunan alle kuuntelemaan, ja kuitenkin minun täytyy saada tietää, mitä he yhdessä toimittavat".
Nopsasti hän kääntyi selin Gallialaisen asuntoon, astui kirkkaaseen kuunvaloon, jäi sinne seisomaan ja lähti sitten verkalleen orjien asuntoon päin.
Muutaman hetkisen perästä hän hiipi jälleen myllynkivien taakse, ryömi sitten notkeasti ja ääneti kuin käärme centurionin asunnon tummaan varjoon käärittyä kivijalkaa pitkin siksi, kunnes tuli Sironan ikkunan edustalle, jonka alle hän jäi liikahtamatta makaamaan.
Hänen kovaan sykkivä sydämensä teki kuuntelemisen vaikeaksi hänen tarkalle korvalleen, mutta jos kohta hän ei ymmärtänytkään, mitä sanottiin, niin hän kuitenkin eroitti Hermaan äänen soinnun. Hän ei enää ollut Sironan huoneessa, vaan oli mennyt Sironan kera kadunpuoleiseen saliin.
Nyt hän rohkeni nousta ylös katsoaksensa sisään avonaisesta ikkunasta.
Gallialaisten asunnon molempien huonetten välinen ovi oli kiinni, mutta valosäteestä hän huomasi, että paloi lamppu Phoebicion tuoneessa, jossa he molemmat olivat.
Hän kohotti jo kättänsä hypätäkseen pimeään makuuhuoneesen, kun hän kuuli Sironan heleästi nauravan.
Sironan, hänen kilpailijansa kuva nousi hänen sieluunsa, säteilevänä ja valon ympäröimänä niinkuin sinä aamuna, jona Hermas ihastuksen hurmaamana oli seisonut hänen edessään. Ja nyt tällä hetkellä Hermas ehkä makasi hänen jalkojensa juuressa ja kuiskaili suloisia hyväilysanoja, puhui hänelle rakkaudesta sekä ojensi käsivartensa häntä kohti; mutta Sirona oli nauranut.
Hän nauroi taas!
Ja minkä tähden äkkiä syntyi hiljaisuus?
Tarjosiko Sirona punaisia huuliansa suudeltaviksi?
Varmaankin, varmaankin!
Eikä Hermas irroittunut Sironan valkoisista käsistä, niinkuin hän tuona päivänä lähteen luona oli inhoten riuhtaissut itsensä irti hänen, Mirjamin, sylistänsä tulematta enää takaisin.
Kylmä hiki tuli hänen otsallensa, mielipuolen tavoin hän tarttui paksuun mustaan tukkaansa, ja hänen kalpeilta huuliltansa tunki kova tuskan huudahdus, joka oli ahdistetun eläimen parahduksen kaltainen.
Vähäistä myöhemmin hän pujahti ulos tallien ja takaportin kautta, josta karjaa tavallisesti ajettiin laitumelle, ja kiiti, voimatta enää hallita itseänsä, vuorille päin, Mithraan luolalle, Phoebicion, Sironan puolison luo.
Gelasio erakko huomasi pitkän matkan päästä tuon kuunvalossa vuorelle rientävän paimentytön vartalon ja hänen varjonsa, joka kiveltä kivelle hypähteli hänen jäljessään ja heittäytyi peljästyneenä maahan tehden ristinmerkin, sillä hän luuli nähneensä jonkun aaveen pakanain jumalajoukosta, jonkin satyyrin vainooman oreaadin. Sirona oli kuullut paimentytön huudon. "Mitä se oli?" hän kysyi pelästyen nuorukaiselta, joka Roomalaisen upseerin täydessä juhla-asussa seisoi hänen edessänsä, kauniina kuin nuori sotajumala, mutta liikkeissään kömpelönä eikä ollenkaan soturimaisena.
"Jokin pöllö huusi", Hermas vastasi. "Isäni täytyy minulle vihdoinkin sanoa, mistä suvusta me polveumme, ja sitten minä lähden Byzantioon, tuohon uuteen Roomaan, ja sanon keisarille: Tässä minä olen ja tahdon taistella puolestasi sotilaittesi joukossa".
"Tuommoisena sinä olet minulle mieleen", Sirona huudahti.
"Jos se on totta", Hermas vastasi, "niin näytä se todeksi ja suo minun yksi ainoa kerta painaa huuleni sinun kullanloistoisille kutreillesi. Sinä olet niin ihana ja lempeä kuin kukkanen, iloinen ja loistava, kuin lintunen, ja kuitenkin kova kuin vuoremme kivi. Jollet suo minulle ainoatakaan suuteloa, niin minä murehdin itseni kipeäksi ja heikoksi, ennenkuin ehdin päästä täältä pois sodassa osoittamaan voimiani".
"Ja jos minä myöntäisin sen sinulle", Galliatar nauroi, "niin sinä vaan alinomaa tahtoisit enemmän suuteloita ja viimein et tahtoisi ensinkään lähteä täältä. Ei, ei, ystäväni; minä meistä olen viisaampi. Lähde nyt tuohon pimeään huoneesen, ja minä katson vieläkö siellä on väkeä ja saatatko kenenkään näkemättä päästä ulos kadun puoleisesta ikkunasta, sillä sinä olet jo viipynyt liian kauvan minun luonani. Kuuletko, minä vaadin sitä!"
Hermas totteli huoaten; mutta Sirona aukaisi luukut ja silmäili ulos.
Orjat paraillaan kulkivat takaisin pihalle, ja hän puhutteli heitä ystävällisillä sanoilla, joihin yhtä ystävällisesti vastattiin, sillä Galliatar, joka ei halveksinut halvintakaan, oli kaikille rakas ja mieluinen. Täysin henkäyksin hän nautti viileätä yö-ilmaa ja katsahti ilomielin kuuhun, sillä hän oli sangen tyytyväinen itseensä.
Kun Hermas oli hypännyt hänen luoksensa huoneesen, niin hän oli peljästyen peräytynyt, mutta Hermas oli rohkeasti tarttunut hänen käteensä ja painanut hehkuvat huulensa hänen käsivarteensa. Ja hän salli sen tapahtuakin, sillä erinomainen hämmennys oli hänet vallannut.
Silloin hän kuuli äkkiä rouva Dorothean huutavan: "Heti, heti, minä vaan ensin sanon lapsille hyvää yötä".
Nämät tästä suusta kaikuvat koristamattomat sanat vaikuttivat lumoavaisesti tuohon kauniisen ja helläsydämiseen, mutta huonosti kohdeltuun ja epäiltyyn vaimoon, joka kuitenkin oli kokonaan luotu nauttimaan onnea, rakkautta ja iloa.
Kun hänen puolisonsa oli sulkenut hänet huoneesen ja vieläpä ottanut hänen orjattarensakin mukaansa, niin hän oli ensin raivonnut, itkenyt, ajatellut kostoa ja pakoa ja sitten sortunein sydämin vetäytynyt ikkunan ääreen ja itsekseen ajatellut kaunista kotiseutuansa, sisaruksiaan ja Arelaan tummia öljypuu-lehtoja.
Silloin hän näki Hermaan.
Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että tämä nuori erakko ihaili häntä intohimoisesti, ja tämä ilahdutti häntä, sillä hän piti Hermasta, ja se huumaus, joka nuorukaisen oli vallannut, kun tämä hänet näki, miellytti häntä ja näytti hänestä kahta vertaa arvokkaammalta, kun hän oli saanut tietää, että tuo köyhä lammasnahkaan puettu erakko, jolle hän lahjoitti viiniä, oli oikeastaan jalosukuinen nuorukainen.
Ja kuinka surkuteltava oli tuo poika raukka, jolta kova isä ryösti hänen nuoruutensa.
Nainen kiintyy helposti hellemmilläkin tunteilla siihen mieheen, jota hän säälii, kenties sen vuoksi, että hänen on kiittäminen miestä siitä, että hän saapi pitää itseänsä voimakkaampana, ja koska hänen ja hänen tuskansa kautta naissydämen jaloin halu, nimittäin se, että hän saa lemmellisesti hoitaen olla avullinen, toivoo pääsevänsä tyydytetyksi. Naisten kädet ovat hellemmät kuin meidän. Miehen sydämessä rakkaus tavallisesti sammuu samalla, kun sääli alkaa, mutta naisen taipumuksen orastavaan taimeen vaikuttaa ihaileminen kuten auringon paiste, ja sääli on se loiste, joka säteilee naisen sydämestä itsestään.
Ei kumpaakaan näistä olisi tänä iltana tarvittu vaikuttamaan sitä, että Sirona huusi Hermaan ikkunansa luo.
Hän oli niin surullinen, niin hylätty, että hänestä täytyi jokaisen näyttää tervetulleelta, jonka suusta hän saattoi odottaa ystävällistä, hänen kovin loukattua itsetuntoansa rohkaisevaa sanaa.
Ja silloin ilmaantui nuori erakko, joka hänen läsnäollessansa unhotti itsensä ja kaiken muun, jonka katseet, jonka liikkeet, jonka vaiti-olokin näytti häntä kunnioittavan. Ja hänen reipas hyppäyksensä hänen luoksensa akkunan kautta ja hänen hehkuva pyyntönsä! Tämä on rakkautta, hän sanoi itseksensä. Hänen poskensa hohtivat, ja kun Hermas tarttui hänen käteensä ja painoi huulensa hänen käsivarteensa, niin ei hän kieltänyt sitä häneltä, kunnes Dorothean sanat johtivat hänen mieleensä tämän kunnon naisen ja lapset, ja heidän kauttansa kaukana olevat omat sisarensa.
Hän ajatteli noita viattomia olentoja, ja tämä ajatus tunkeusi puhdistavan virran tavoin hänen surulliseen sieluunsa, ja äkkiä juolahti hänen mieleensä kysymys: mitä minä olisin vastapäätä asuvitta naapureittani, ja ansaitseeko tämä pitkä rakastunut poika, joka hiljakkoin seisoi Polykarpon edessä niinkuin koulupoika, sitä, että minä hänen tähtensä menetän oikeuteni katsoa heitä rohkeasti silmiin? Ja hän työnsi Hermaan, joka ensikerran rohkeni lähestyä huulillansa hänen tuoksuvia, kullankeltaisia hiuksiaan, ankarasti pois luotansa ja pyysi häntä käyttäytymään siivosti ja päästämään hänen kätensä.
Hän puhui hiljaa, mutta niin päättävästi, että kuuliaisuuteen tottunut nuorukainen antoi hänen vastustamatta työntää hänet asuinhuoneesen.
Pöydällä oli palava lamppu ja leposohvan yläpuolella pitkin huoneen kirjavalla marmoriseoksella peitettyä sivuseinää olivat ne vaatteet, kypäri, centurioninsauva ja muut sotilaan varukset, jotka Phoebicio ennen Mithraan juhlaan menoansa oli riisunut yltänsä pukeutuaksensa Leijonan arvon mukaiseen pukuun.
Lampun valo valaisi kirkkaammin Sironan vartalon, ja kun hän tällä tavoin kaikessa kauneudessaan seisoi punoittavin poskin hänen edessänsä, niin nuorukaisen rinta alkoi kovemmin sykkiä, ja uudestaan heränneellä rohkeudella hän levitti kätensä vetääkseen hänet puoleensa mutta Galliatar vältti häntä, vetäytyi pöydän taakse, nojasi kätensä sen siloitettuun pintaan ja nuhteli, pöytä kilpenänsä, viisailla, melkeinpä äidikkäiltä soivilla sanoilla häntä hänen äskeisestä vallattomasta, vaateliaasta ja sopimattomasta käytöksestään.
Naissydämen tuntija olisi nauranut näitä sanoja, jotka lähtivät tästä suusta ja tällä hetkellä, mutta Hermas loi punastuen silmänsä maahan uskaltamatta vastata hänelle mitään.
Galliattaressa oli tapahtunut suuri muutos.
Hän tunsi itsensä varsin ylpeäksi siveellisyydestänsä ja siitä voitosta, jonka hän oli saanut itsestänsä, ja toivoi, omasta etevyydestänsä hyvillään, että Hermaskin tuntisi ja tunnustaisi sen.
Ja hän alkoi esitellä Hermaalle, kuinka paljo hänellä oli puutetta ja kärsittävää kosteikossa, sekä puhui myöskin naisen siveydestä ja velvollisuuksista ja miesten mitättömyydestä ja röyhkeydestä.
Hermaskaan, sanoi hän, ei ollut parempi kuin muutkaan, ja koska hän osoittihe ystävälliseksi tätä kohtaan, niin tämä jo luuli saattavansa vaatia hänen lempeänsä. Mutta siinä hän erehtyi kokonaan, ja jos piha vaan olisi ollut tyhjä, niin hän aikoja sitten olisi osoittanut Hermaalle ovea.
Nuori erakko kuunteli häntä piammiten vaan puolella korvallaan, sillä hänen huomionsa oli kiintynyt hänen edessään oleviin Phoebicion varuksiin, jotka pian suuntasivat hänen intohimoiset tunteensa toisaalle.
Hän ojensi ehdottomasti kättänsä ottaaksensa kiiltävän kypärin ja keskeytti kauniin puhujan kysymyksellä: "Saanko minä panna sen päähäni?"
Silloin Sirona nauroi ja lausui iloisena ja kokonaan muuttuneena: "Pane vain! Sinä ehkä tahtoisit mielelläsi olla sotamies? Kuinka hyvin se sopii sinulle! Riisu kerrankin likainen lammasnahka päältäsi ja näytä, miltä erakko näyttää centurionina!"
Hermaalle ei tarvinnut lausua tätä kahdesti. Hän pukeutui
Gallialaisen varustukseen, ja Sirona auttoi häntä siinä.
Meidän ihmisten laita on kuitenkin surkuteltava! Sillä mistä se muuten tulisi, että me jo pienestä pahasta haluamme pukeutua valhepukuihin, se on: antaa alttiiksi oman persoonallisuutemme, tavoitellen toista, jonka muodon lainaamme! Ja tämä vaikeasti selitettävä halu on yhtähyvin lapsella kuin viisaallakin, ja se ankaran totinen mies, joka sitä tuomitsisi, ei olisi viisas, sillä se, joka sanoo itsensä vapaaksi kaikista hulluuksista, hän on varmaan sitä suurempi narri, mitä vähemmin hän luulee semmoinen olevansa. Etenkin naisille on mieluista pukea muitakin valepukuun. Usein on epätietoista, kumpi tuntee suurempaa huvia, neitsytkö, joka koristaa emäntäänsä, vaiko komeihin kaunistuksiin puettu emäntä itse.
Sirona oli halukas kaikenlaatuisiin valhepuetuksiin.
Jos olisi ollut tarpeellista etsiä syytä, miksi senaattorin lapset ja lapsenlapset häntä niin rakastivat, niin ei olisi ollut aivan vähäpätöinen syy sekään, että hän mielellään ja iloisesti antoi heidän koristella häntä kaikenlaisilla kirjavilla huiveilla, nauhoilla ja kukilla ja taas omasta puolestaan ymmärsi keksiä heille mitä eriskummaisimpia pukuja.
Niin pian kuin hän näki Hermaan seisovan edessänsä kypärä päässä, niin hänessä heräsi halu pitkittää Hermaan aloittamaa pukemista.
Hän sovitti innokkaasti ja aivan viattomasti asetakin oikein hänen päällensä ja auttoi häntä panemaan rautapaitaa kiinni soljella ja vyöttämään miekkaa kupeellensa.
Tämän työn kestäessä, jolloin erakko käyttihen aivan kömpelösti, helähti tuon tuostakin hänen iloinen, soinnukas naurunsa.
Mutta kun erakko – mikä myöskin vähän väliä tapahtui – yritti tarttua hänen käteensä, niin hän löi häntä voimakkaasti sormille ja torui häntä.
Tämän hupaisen leikin kestäessä katosi Hermaan ujous, ja hän alkoi puhua hänelle, kuinka vastenmielistä hänestä yksitoikkoinen vuorella eläminen oli. Hän kertoi, että itse Pietari oli kehoittanut häntä ulkona maailmassa koettelemaan voimiansa, ja hän vakuutti Sironalle, että hän, jos hänen isänsä parantuisi, aikoi ruveta sotilaaksi ja toimittaa mainehikkaita urotöitä.
Sirona oli samaa mieltä sekä kiitti ja kehoitti häntä. Sitten hän moitti hänen velttoa ryhtiänsä, osoitti hänelle koomillisen totisena, kuinka sotilaan tulee seisoa ja käydä, sanoi itseänsä hänen ekseerausmestariksensa, ja häntä huvitti se into, millä Hermas koetteli matkia häntä.
Täten leikkiessä kului aika.
Hermas tunsi itsensä reimaksi sotilaspuvussaan ja onnelliseksi Sironan läsnäolosta ja vastaisten urotöiden toivosta; Sirona taas oli niin iloinen, kuin hän muuten oli vaan kisatessansa senaattorin lasten kanssa, ja Mirjamin hurja parkaisukin, jota Hermas oli pitänyt pöllön huutona saattoi hänet vaan hetkeksi muistamaan sitä vaaraa, jonka alaiseksi hän antautui.
Pietarin orjat olivat jo aikoja sitten käyneet levolle, kun leikkiminen Hermaan kanssa vihdoinkin alkoi väsyttää häntä, ja hän käski hänen riisua yltänsä varukset ja lähteä sieltä.
Hermas totteli häntä, ja Sirona avasi kadun puoleisen ikkunan luukut ja lausui kääntyen häneen:
"Pihan kautta et saa mennä, sinun täytyy tästä ikkunasta hypätä ulos. Mutta tuolla tulee joku ylöspäin pitkin katua, antaa hänen ensin käydä ohitse. Se ei kauvankaan kestä, sillä hänellä näyttää olevan kiire".
Varovasti hän sulki luukut ja alkoi taas nauraa, kun hän näki, kuinka saamaton Hermas oli, riisuessaan säärivaruksia.
Mutta jopa hälveni hymy hänen iloisilta huuliltaan, sillä katuportti aukeni, hänen vinttikoiransa ja senaattorin talon koirat alkoivat haukkua, ja hän tunsi miehensä äänen, joka koki hillitä koiria.
"Pois, pois, jumalain nimessä!" hän huusi vapisevalla äänellä, sammutti lampun sillä nopealla neuvokkaisuudella, jonka sallimus suopi heikoille naisille aseeksi äkillisen vaaran uhatessa, lykkäsi Hermaan ikkunan ääreen, työnsi luukut auki, ja sanomatta hänelle jäähyväisiäkään nuorukainen hyppäsi rivakasti ulos ikkunasta ja riensi kaikissa taloissa heränneiden koirien haukkuessa katua myöten ylöspäin pientä kirkkoa kohti.
Hän ei ollut vielä kulkenut puoltakaan sinne vievää tietä, kun eräs mieshaamu astui häntä vastaan.
Tuskissaan hän juoksi huonerivin varjoon, mutta yöllinen kuljeksija joudutti kulkuansa suoraan häntä kohden.
Silloin hän alkoi uudestaan juosta; mutta mies seurasi häntä aivan kantapäissä, kunnes hän oli päässyt talojen piiristä ja astunut vuoripolulle.
Hermas huomasi olevansa nopeampi kuin takaa-ajajansa ja oli jo hyppäämäisillään yli kallioharkon, joka sulki tien, kun hän kuuli takanaan nimeänsä huudettavan.
Hän pysähtyi, sillä hän oli äänestä tuntenut sen miehen, jota pakeni, hyväsydämiseksi Paavaliksi.
"Sinä se siis olet", Aleksandrialainen sanoi ja hengitti kiivaasti ja läähöttäen. "Niin, sinä olet nopeampi kuin minä. Vuodet painavat kuin lyijy jaloissamme, mutta tiedätkös, mikä se on, joka etenkin antaa niille nopeat siivet? Olethan vast'ikään saanut kokea sitä! Paha omatunto, luulen minä. Ja sinun omastatunnostasi saattaisi nyt jutella kauniita asioita. Koirat haukkuvat sen kyllin kovaan yön ilmoihin!"
"Haukkukoot vaan", Hermas vastasi kopeasti, kokien turhaan irroittautua erakon jäntevästä kädestä, joka piti hänestä kiinni. "Minä en ole tehnyt mitään pahaa!"
"Elä himoitse lähimmäisesi emäntää", Paavali hänet keskeytti, ja painokas totisuus kaikui hänen syvästä äänestänsä. "Sinä olet ollut centurionin kauniin vaimon luona, ja teidät yllätettiin toisianne kohdatessanne. Missä on lammasnahkasi?"
Hermas säpsähti kauhistuksesta, hapuili käsin hartioitaan ja huudahti lyöden otsaansa: "Laupias taivas, minä olen unhottanut sen hänen luoksensa! Nyt tuo hirviö löytää sen!"
"Eikö hän nähnyt sinua itseäsi?" Paavali kysyi innokkaasti.
"Ei, ei suinkaan", sammalsi Hermas, "mutta lammasnahka…"
"Vai niin, vai niin", Paavali mumisi. "Ei sinun rikoksesi vähene sen kautta, mutta voipihan nyt kuitenkin tehdä jotakin asian hyväksi. Ajatteleppas vain, jos se tulisi isäsi korviin, niin se saattaisi häneltä viedä hengen".
"Ja Sirona raukka!" Hermas huokasi.
"Anna vaan minun pitää asiasta huolta", Paavali hänet keskeytti. "Mitä häneen tulee, niin saatan monta kohtaa suunnilleen. Kas tuossa, ota minun lammasnahkani! Etkö huoli? Varmaankin se, joka ei kavahda avioliiton rikkomista, ei myöskään taida huolehtia, vaikkapa tulisi isänsä murhaajaksi. – Niin oikein, tänne hartioille se sidotaan! Sinä kyllä sitä tarvitset, sillä sinun täytyy rientää pois täältä, eikä ainoastaan täksi ja huomiseksi päiväksi. Haluathan sinä päästä ulos maailmaan, ja nyt saadaan nähdä, tokko todellakin ymmärrät kulkea omin jaloin. Ensiksi lähdet Raithuun ja tervehdit minun nimessäni hurskasta Nikonia ja ilmoitat hänelle, että minä aion jäädä vuorelle, sillä kauvan kirkossa rukoiltuani olen tullut siihen päätökseen, että olen kelvotoin vanhimman virkaan, jota ovat minulle tarjonneet. Sitten menet laivalla Punaisen meren poikki ja kuljeskelet pitkin Egyptin rantaa. Blemmyiläisjoukkoja on nähty siellä. Sinun tulee pitää heitä silmällä, ja jos nuot hurjat veitikat yrittävät tulla meren poikki tehdäksensä uuden hyökkäyksen, niin sinun pitää varoittaa vuoren kukkulalla olevaa vartiostoa. Sinun huoleksesi jääpi, miten pääset ennen heitä meren poikki. Luuletko olevasi kyllin rohkea ja varovainen tekemään tätä tehtävää? Vai luulet. Sitä odotinkin! Herra ohjatkoon sinua! Isästäsi minä pidän huolta, ja hänen sekä äitisi siunaus on seuraava sinua, jos oikein täydellisesti kadut ja täytät velvollisuutesi".
"Te saatte nähdä, että olen mies", Hermas huudahti säteilevin silmin. "Minun jouseni ja nuoleni ovat sinun luolassasi, ne minä ensin käyn noutamassa, ja sitten … Te saatte nähdä, oletteko lähettäneet oikean lähettilään. Tervehdi isääni ja anna minun vielä kerta puristaa kättäsi".
Paavali tarttui nuorukaisen oikeaan käteen, veti hänet puoleensa ja suuteli hänen otsaansa isällisen hellästi. Sitten hän lausui:
"Luolastani, viheriän kiven alta tulisijan vierestä löydät kuusi kultakolikkoa; niistä saat ottaa kolme mukaasi matkalle. Kenties niitä tarvitset, joll'et muuhun, niin maksaaksesi laivurien palkan. Ja nyt, laita että ajoissa tulet Raithuun!"
Hermas riensi vuorta ylös kokonaan vaipuneena vaikean tehtävänsä miettimiseen. Kaikkien niiden mainetöiden loistavat kuvat, joita hän muka oli toimittava, haihduttivat hänestä kauniin Galliattaren muiston, ja hän oli niin tottunut luottamaan Paavalin parempaan ymmärrykseen ja hyvyyteen, ett'ei hän enää ensinkään pelännytkään Sironan puolesta, sitten kun hänen ystävänsä oli ottanut hänen asiansa omakseen.
Aleksandrialainen silmäili hänen jälkeensä ja lausui lyhyen rukouksen hänen puolestansa. Sitten hän lähti alas laaksoon päin.
Puoliyö oli jo kauvan sitten kulunut, ilma viileni viilenemistään kuun laskiessa, ja hänen jätettyään lammasnahkansa Hermaalle, ei hänellä ollut muuta verhoa kuin ohut kulunut takkinsa.
Hän kävi kuitenkin vaan hitaasti ja pysähtyi usein, huuhtoen käsillään ja jupisten itseksensä puoliääneensä katkonaisia sanoja.
Hän ajatteli Hermasta ja Sironaa sekä omaa nuoruuttansa ja kuinka hän
Aleksandriassa oli koputtanut mustasilmäisen Ason ja valkeaverisen
Simaithan ikkunaa.
"Sitä lasta, sitä poikaa", hän mumisi, "kukahan olisi tämmöistä luullut tapahtuvan? Galliatar kuuluu olevan sangen kaunis, sanotaan, ja Hermaskin totta tosiaan, kun hän heitti diskuksensa, minä itsekin hämmästyin hänen jaloa varttansa. Ja hänen silmänsä! Niin, hänen silmänsä ovat Magdalenan! Jos Gallialainen olisi löytänyt hänet vaimonsa luota ja lävistänyt hänen rintansa miekallaan, niin hän olisi ollut täydellisesti viaton maallisten tuomarien edessä. Kuitenkin hänen isänsä säästyi tästä surusta. Erämaissa, vanhus arveli, ei maailma eikä sen huvitukset milloinkaan saattaisi saavuttaa hänen lemmikkiänsä. Mutta nyt? Nämä sinivatukat, ajattelin kerran, kuivettuvat maahan eivätkä pääse milloinkaan palmun latvan korkuisiksi, missä taatelit kypsyvät. Silloin lentää lehahti sinne lintu, poimi marjat ja vei ne pesäänsä korkeimman puun latvaan.
"Kuka saattaa suunnata toisen ihmisen tien ja tänäpänä lausua: Juuri sellaisena olen hänet huomenna näkevä?
"Meitä, hupsuja, me pakenemme erämaihin unhottaaksemme maailman, ja maailma seuraa meitä kintereissä. Missä ovat keritsimet, jotka voisivat leikata varjomme irti jaloistamme? Mikä on se rukous, joka kokonansa irroittaa meidät, lihassa syntyneet, lihastamme? Minun Vapahtajani, Sinä ainoa, joka olet tämän rukouksen taitanut, opeta se minullekin, kurjista kurjimmalle!"