KAHDESKOLMATTA LUKU
Paavali istui luolan edessä, joka oli suonut suojaa Sironalle ja Polykarpolle, ja katseli tulisoihtuja, joiden valo näytti vähenevän vähenemistänsä, kun niiden kantajat kulkivat alaspäin. Ne valaisivat haavoitetun kuvanveistäjän tietä, kun häntä kannettiin kosteikkoon hänen äitinsä kantotuolissa, hänen isänsä ja Marthana sisarensa seuratessa.
"Tunnin kuluttua", erakko ajatteli, "äiti saa jälleen poikansa, viikon kuluttua Polykarpo nousee vuoteeltaan, vuoden perästä muistuttaa hänelle eileistä päivää vain arpi ja ehkäpä suudelma, jonka hän painaa Galliattaren punaisille huulille.
"Minun on vaikeampi sitä unhottaa. Tikapuut, joita vuosikausia olen tehnyt, joita myöten mielin kiivetä taivaasen ja jotka minusta näyttivät niin korkeilta ja lujilta, tuossa ne nyt ovat pilin palasina, ja se käsi, joka löi ne palasiksi, oli oman heikkouteni käsi. Minusta melkein näyttää tällä minun heikkoudellani olevan suuremman vallan, kuin sillä, mitä sanotaan sisälliseksi voimaksi, sillä sen, mitä tuo jälkimmäinen on vuosikausina rakennellut, sen edellinen hävittää minuutissa. Ainoastaan heikkoudessa olen jättiläinen".
Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan Paavali värähti, sillä hänen oli kylmä. Varhain sinä aamuna, jona hän oli ottanut Hermaan syyn päähänsä, hän oli luvannut luopua lammasnahastansa, ja paljon sai siitä kärsiä hänen lämpimään verhoon tottunut ruumiinsa, jossa veri viime päivien ponnistusten, yönvalvomisien ja liikutusten takia kuumeisen nopeana ja polttavana virtasi. Kylmästä väristen hän kietoi takkisiekalettaan paremmin ympärilleen ja mumisi itsekseen: "Onpa mieleni semmoinen, kuin sydäntalvella kerityn lampaan. Nyt taas polttaa päätäni, aivan kuin olisin leipuri, jonka on leipiä uunista ottaminen. Lapsikin voisi kaataa minut maahan, ja silmäni painuvat umpeen. Ei ole minulla edes kykyä koota ajatuksiani rukoillakseni, mikä minulle kuitenkin niin suuresti olisi tarpeen. Päämääräni on varmaan oikea, mutta niin pian kuin luulen sitä läheneväni, niin heikkouteni sen poistaa näkyvistäni, niinkuin tuuli viepi pois oksan hedelmineen, joita Tantalus janoissaan tavoittelee. Maailmasta olen paennut tänne vuorille, ja maailma on tullut perässäni ja kietonut paulansa jalkoihini. Minun on etsiminen vielä autiompi erämaa, jossa olen yksinäni, aivan yksinäni Jumalani ja itseni kanssa. Siellä ehkä löydän sen tien, jota etsin, jos ei vaan työtäni turmele taaskin se seikka, että minua seuraa se, jota nimitän Minäksi, ja jossa koko maailma pienennysmuodossa kaikkine liikuntoineen leventeleksen. Joka itsensä ottaa mukaansa erämaahan, hän ei ole kuitenkaan yksin".
Paavali huoahti syvään ja ajatteli edelleen:
"Kuinka ylpeä olinkaan, kun olin Hermaan puolesta maistanut Gallialaisen ruoskaa! Silloin minun kävi kuin päihtyneen, joka putoo portailta alas astin astimelta. Stephano raukkakin syöksyi alas, ja hän oli kuitenkin jo niin lähellä päämäärää. Hänellä ei ollut voimaa antaa anteeksi, mutta senaattori, joka minulle juuri-ikään antoi anteeksi ja jonka syytöntä poikaa minä olin pahasti lyönyt, ojensi erotessamme minulle sovinnollisesti kätensä. Minä näin sen hänen päältänsäkin, että hän oli minulle antanut anteeksi kaikesta sydämestänsä. Ja tämä Pietari on keskellä elämää ja hänellä on varhaisesta aamusta myöhään iltaan tekemistä pelkkien maallisten asioiden kanssa".
Kotvasen aikaa hän katseli miettien eteensä päin, sitten hän jatkoi itsekseen puhumistansa: "Kuinka olikaan kertomus, jonka vanha Serapion kertoi? Thebaiissa asui muudan parannuksentekijä, joka mielestään eli hyvin jumalisesti ja voitti kaikki toverinsa ankarassa hurskauden harjoituksessa. Silloin hän kerran näki unta, että Aleksandriassa muka oli eräs vielä häntäkin täydellisempi: Phabis oli hänen nimensä, hän oli suutari ja asui valkean kadun varrella Kiboto sataman ääressä. Heti erakko vaelsi pääkaupunkiin ja löysi suutarin, ja kun hän innokkaasti kysyi häneltä: 'Kuinka sinä palvelet Herraa? Minkälaista elämää sinä elät?' niin tämä vastasi kummastellen: 'Minäkö? no Vapahtajani kautta! Minä teen työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan, pidän huolta omistani ja rukoilen aamuin illoin muutaman sanan koko kaupungin puolesta!' Pietari, luullakseni, on sellainen Phabis; mutta kulkeehan Jumalan luokse monta tietä, ja me ja minä…"
Taaskin kylmä hyristys keskeytti hänen ajattelemisensa, ja aamun lähetessä kylmä kävi niin tuntuvaksi, että hän koetti sytyttää tulta. Kun hän vaivaloisesti puhalteli hiiliä, niin Hermas astui hänen luokseen.
Hän oli saanut tietää Polykarpon seuraajilta, mistä hän saattoi löytää Paavalin, ja kun hän seisoi vastapäätä ystäväänsä, niin hän tarttui hänen käteensä, silitteli hänen karkeata tukkaansa ja kiitti häntä sydämellisesti ja syvästi liikutettuna siitä uhrista, jonka hän oli uhrannut, ottaessaan kärsiäkseen hänen rikoksensa häpeällisen rankaistuksen.
Paavali esti lyhyesti kaiken säälimisen ja kiitoksen ja puheli hänen kanssaan hänen isästänsä ja tulevaisuudestaan, kunnes päivä valkeni, ja nuorukainen rupesi tekemään lähtöä kosteikkoon, osoittamaan vainajalle viimeistä kunniaa.
Kun hän pyysi Paavalia tulemaan kanssaan, niin tämä vastasi: "En, en, en nyt, en nyt; sillä jos nyt yhtyisin ihmisiin, niin remahtaisin rikki kuin perstaantunut nahkaleili, joka on täynnä käypää viiniä. Päässäni kuhisee mehiläisparvi ja rinnastani on tullut muurahaiskeko. Mene nyt ja jätä minut yksikseni".
Hautaamisen jälkeen Hermas jätti Agapiton, Pietarin ja Dorothean ystävällisesti hyvästi ja palasi Aleksandrialaisen luo, ja tämän kera hän meni siihen luolaan, jossa vainaja niin kauvan oli hänen kanssaan asunut.
Paavali antoi täällä hänelle hänen isänsä kirjeen, joka oli tuleva Hermaan sedälle, ja puhutteli häntä rakkaammasti, kuin milloinkaan ennen.
Yöksi he panivat vuoteelle maata, vaan ei kumpikaan heistä saanut lepoa eikä unta.
Aika ajoin Paavali jupisi hiljaa, mutta sangen tuskallisesti: "Turhaan, kaikki turhaan", ja vihdoin: "Minä etsin etsimistäni, mutta kuka osoittaa minulle tien?"
Päivän sarastaessa molemmat nousivat.
Hermas meni vielä kerran lähteelle, laski sen partaalle polvillensa ja ajatteli, hyvästi jättäessään, isäänsä ja huimaa Mirjamia.
Monenmoisia muistoja nousi hänen sieluhunsa, ja niin suuri on rakkauden kirkastava voima, että tuon ruskean paimentyttö raukan kuva näytti hänestä tuhatta kertaa kauniimmalta, kuin sen ihanan vaimon, joka oli ihastuksella täyttänyt suuren taiteilijan sielun.
Vähää jälkeen auringon nousun Paavali vei hänet kalastajakylään ja isänsä talon kauppaystävän Juutalaisen luo, annatti hänelle runsaasti rahaa ja saattoi häntä sysilaivalle, joka veisi hänet Klysmaan.
Hyvästijättö tuntui hänestä sangen vaikealta, ja kun Hermas näki hänen silmänsä olevan täynnä kyyneliä ja tunsi hänen kätensä vapisevan, niin hän sanoi: "Älä minun tähteni murehdi, Paavali; me näemme vielä toisemme, ja minä olen muistava sinua ja isääni".
"Ja äitiäsi", toinen lisäsi. "Minä olen sinua tosin kaipaava, mutta huolta minä juuri etsinkin. Oi, onnellinen on se, jonka onnistuisi tehdä koko maailman kärsimiset omiksensa, ja jonka sielua jokaisessa hengenvedossa tuska tuimelisi, oi kuinka hän ikävöitsisi vapahtajan kutsuvaa viittausta!"
Hermas halasi häntä itkien, ja kun erakon polttavat huulet koskivat hänen otsaansa, niin hän peljästyi.
Vihdoin merimiehet irroittivat köydet rannasta. Silloin Paavali kääntyi vielä kerran nuorukaiseen ja sanoi: "Sinä käyt nyt omaa tietäsi. Älä unohda tätä pyhää vuorta, ja kuule vielä tämä: kaikista synnistä ovat nämät kolme suurimmat: epäjumalain palvelus, lähimmäisen vaimon himoitseminen ja käden nostaminen murhantekoon. Kavahda itseäsi näistä! Ja kaikista avuista vähimmin huomattavat, mutta kuitenkin parhaat ovat nämät kaksi: totuus ja nöyryys; harjoita niitä. Kaikkein parhaat lohduttajat ovat nämät kaksi: tieto siitä, että tahtoo tehdä sitä, mikä oikea on, vaikka inhimillisestä heikkoudesta usein hairahtaa ja kompastuukin, sekä rukous".
Vielä hän kerran syleili matkaan lähtevää, sitten hän lähti rannan hietikon yli vuorta kohden, taaksensa katsomatta.
Hermas seurasi häntä kauvan silmin, ja sangen surullisena, sillä hänen voimakas ystävänsä horjui kuin päihtynyt ja painoi usein kätensä otsaansa, joka ei mahtanut olla vähemmän kuuma, kuin hänen huulensakaan.
Nuori sotilas ei milloinkaan enää nähnyt vuorta eikä Paavalia, mutta itse saavutettuansa sotajoukossa mainetta ja kunniaa hän näki Pietarin pojan, Polykarpon, jonka keisari suurella kunnialla oli kutsunut Byzantioon, ja jonka huoneessa Galliatar, Sirona, hallitsi lemmekkäänä puolisona ja äitinä.
Jätettyänsä Hermaan hyvästi Paavali oli kadonnut. Kauvan häntä turhaan hakivat toiset erakot ja piispa Agapito, joka Pietarilta oli kuullut, että Aleksandrialaista oli syyttömästi rankaistu ja suljettu seurakunnasta, ja joka hänelle omin suin tahtoi julistaa anteeksi-annon ja antaa lohdutusta. Vasta kymmenen päivän kuluttua Sailainen Orion löysi hänet eräästä kaukaisesta luolasta.
Kuolon enkeli oli muutamia hetkiä ennemmin kutsunut hänet, juuri hänen rukoillessaan, sillä hän oli tuskin vielä kylmennyt. Hän oli vielä polvillaan ja nojasi otsallaan kallionseinää vastaan, laihat kätensä hän oli puristanut kokoon ja niihin kätkenyt Magdalenan sormuksen.
Kun hänen uskonkumppaninsa olivat nostaneet hänet paarille, niin hänen jalot, ystävälliset kasvonsa hymyilivät puhtaina ja kirkastettuina.
Ihmeen nopeasti levisi sanoma hänen kuolemastaan kosteikkoon ja kalastajakylään, ylt'ympäri kaikkiin erakkoluoliin, jopa amalekilaisten paimentenkin majoihin.
Äärettömän laaja oli kulkue, joka saattoi häntä viimeiseen leposijaan, ja kaikkein ensimmäisenä astui Agapito piispa vanhimpien ja diakonien kanssa, ja näiden jäljissä Pietari vaimonsa ja omaistensa kanssa, joiden joukkoon Sironakin kuului.
Polykarpo, joka jo oli taudistaan paranemassa, laski ikäänkuin sovintolahjaksi palmun-oksan hänen haudalleen; ja tälle haudalle ne monet, joiden hätää hän salaisesti oli lievittänyt, sekä pian kaikki katumuksentekijät läheltä ja kaukaa tekivät toivioretkiä.
Pietari pystytti hänen haudalleen muistokiven, ja siihen Polykarpo hakkasi ne sanat, jotka Paavali ennen kuolemaansa oli vapisevin käsin kirjoittanut hiilellä luolansa seinään:
"Rukoilkaa minun kurjan puolestani; minä olin ihminen".
LOPPU.