Hän ei osannut lukea kreikkaa, mutta Polykarpon sisar Marthana oli usein sanonut hänelle sen merkityksen.
"Usko tiesi Herran huomaan ja luota häneen", niin kirjoitus kuului, ja nyt hän kertoi näitä sanoja ehtimiseen ja loi etehensä tulevaisuuden kuvia – kauniita unikuvitelmia, joiden rajapiirteet muodostuivat yhä selvemmiksi, ja värit yhä loistavammiksi.
Hän näki olevansa Polykarpoon yhdistettynä, Pietarin ja Dorothean tyttärenä, asuvansa senaattorin huoneessa.
Hänellä oli oikeutta lapsiin, jotka häntä rakastivat, ja jotka hänelle olivat sangen kalliit.
Hän auttoi diakonissaa kaikissa hänen toimissaan, ja sai palkinnokseen kiitosta ja tyytyväisiä katseita.
Isänsä huoneessa hän oli oppinut käyttämään käsiään, ja täällä hän taas saattoi näyttää, mihinkä hän kelpasi. Polykarpo katseli häntä ihmetellen ja ihaillen ja sanoi hänen olevan yhtä kelvollisen kun kauniinkin ja että hänestä näytti tulevan toinen Dorothea.
Sitten hän meni Polykarpon kanssa tämän työhuoneesen ja järjesti kaikki kapineet, jotka olivat sekaisin pitkin huonetta, ja pölyytti kaikkialla, ja sen kestäessä Polykarpo silmillään seurasi hänen liikkeitään ja vihdoinkin pysähtyi hänen eteensä avaten sylinsä laajaksi – laajaksi…
Silloin hän säpsähti, painoi kätensä silmilleen ja vaipui hänen rakastavalle ja rakastetulle rinnalleen ja tahtoi kuumia kyyneliä vuodattaen kiertää kätensä armaan miehen kaulan ympäri, mutta jo raukesi suloinen unikuva, sillä luolan pimeydessä välähti valonleimaus, ja heti sen jälkeen hän kuuli kumean ukkosen jyrinän, jonka ääntä hänen asuntonsa kallioseinät hiljensivät.
Täydelleen heränneenä todellisuuteen hän kuunteli, mitä ulkona tapahtui, ja astui luolan suulle. Jo pimeni, ja mustista pilvistä, jotka mustan harsohunnun tavoin näyttivät leijailevan vuoren huippujen ympärillä, putosi maahan raskaita sadepisaroita.
Paavalia ei näkynyt missään, mutta siellä oli se ateria, jonka
Paavali oli hänelle valmistanut.
Aamiaisen jälkeen hän ei ollut nauttinut mitään; hän koetti tällöin juoda maitoa, mutta se oli piimittynyt eikä maistunut hyvältä.
Leipäpalanen ja muutamat taatelit riittivät hänelle yllin kyllin.
Kun salama ja jyrinä yhä nopeammin alkoivat seurata toisiaan ja pilkko pimeä yhä pikaisemmin tunkeusi koko seutuun, niin hänet valtasi suuri levottomuus, hän työnsi ruoan syrjään ja katseli vuorelle päin, jonka huippuja milloin yö kokonaan verhosi, milloin taas liekkien meri aaltoillen ympäröitsi, niin että ne olivat selvemmin nähtävinä kuin päivällä.
Usein halkasi leimaus mustan pilvipeitteen lovisella tuliterällään rajun-nopeasti ja usein kajahteli ukkosen jyrinä vaskitorven toitotuksen tavalla äänettömässä erämaassa ja levisi kumisten, räiskäen, pauhaten ja hiljeten kalliolta kalliolle.
Äkkiä näytti siltä, kuin salama ja jyrinä yht'aikaa olisivat syöksyneet alas taivaasta, ja kallio, jonka syvennyksessä luola oli, vapisi.
Silloin Sirona vetäytyi kyyristyneenä ja värisevänä kalliohuoneen perimmäiseen soppeen, ja hän vavahti joka kerran, kun luolan pimeys valkeni.
Viimeinkin leimaukset alkoivat seurata toisiansa pitempien lomien perästä, ukkosen äänestä katosi sen kauhistava voima ja se taukosi kokonaan, kun myrsky ajoi raju-ilman yhä kauemmaksi etelään.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Sironan luolassa oli aivan pimeä, kauhistuttavan pimeä, ja mitä synkemmältä näytti yö, joka häntä ympäröitsi, sitä suuremmaksi kävi hänen tuskansa.
Ajoittain hän sulki silmänsä niin kiinni, kuin saattoi, sillä hänen silmissään silloin näkyi purppurankarvainen hohde, ja hän ikävöi tänä hetkenä valoa, niinkuin hukkuva rantaa.
Sitä paitse vaivasivat kaikenlaiset synkät aavistukset hänen sieluaan.
Oliko Paavali ehkä hyljännyt hänet ja jättänyt hänet oman onnensa nojaan? Oliko kenties Polykarpo raju-ilman kestäessä etsinyt kautta koko vuoren häntä löytääkseen ja pimeässä syöksynyt syvyyteen, vai oliko ehkä ukonnuoli häneen iskenyt? Entä jos luolan suun yläpuolella riippuva kalliomöhkäle myrskyn aikana irtaantuisi ja putoaisi alas ja sulkisi häneltä pääsyn ulko-ilmoihin! Silloinhan hän olisi elävältä haudattu ja hänen täytyisi nääntyä yksinäisyydessä saamatta enää nähdä häntä, jota hän rakasti, ja sanoa hänelle, ett'ei hän pettynyt luottaessaan häneen.
Vaikkapa nämä ja näiden kaltaiset ajatukset häntä hirmuisesti vaivasivat, niin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja haluili ulos ilmaan ja tuuleen, sillä hän ei enää kestänyt luolan ummehtunutta yksinäisyyttä ja kauheata pimeyttä.
Hän oli jo saapunut luolan suulle, kun hän kuuli askeleita, jotka lähestyivät hänen piilopaikkaansa.
Uudestaan hän pelästyi.
Kukahan uskalsi sysimustana yönä kulkea kalliolta kalliolle?
Palasiko Paavali?
Oliko se hän, vai oliko se Polykarpo, joka etsi häntä!
Ikäänkuin hurmaantuneena hän painoi molemmat kädet sydämelleen; hän yritti huutaa, mutta ei uskaltanut, eikä kieli totellut häntä.
Tuskallisesti jännitettynä hän kuunteli askelten ääntä, jotka lähenemistään lähenivät suoraan häntä kohti.
Silloin yöllinen vaeltaja vilaukselta huomasi hänen valkoisen hameensa ja huusi häntä.
Se oli Paavali.
Sirona hengähti rauhoittuneena, kun hän tunsi hänen äänensä, ja vastasi hänen tervehdykseensä.
"Tällaisella säällä", erakko sanoi, "minä luulisin sisällä olevan paremman olla, kuin ulkona, sillä minä olen saanut kokea, ett'ei täällä taivas-alla ole erittäin hauska".
"Mutta täällä luolassakin", Sirona vastasi, "on ollut hirveätä. Minä olen ollut kauheasti tuskissani, sillä minä olin aivan yksinäni tässä hirmuisessa pimeässä. Jospa edes olisi ollut koirani luonani; se oli kumminkin elävä olento".
"Minä olen kiirehtinyt niin paljon kuin olen voinut", keskeytti Paavali häntä. "Mutta polut täällä eivät ole yhtä tasaisia, kuin Aleksandrian kävelypaikat kanopilaisella kadulla, ja koska minulla ei ole kolmea päätä niinkuin Kerberolla, joka makaa Serapiin jalkojen juuressa, niin olisi ollut viisaampaa, ett'en perin suurella kiireellä olisi palannut luoksesi. Myrskylintu on niellyt kaikki tähdet, ikäänkuin ne olisivat hyttysiä, ja siitä vanha vuori on niin kiukuissaan, että kyynelpurot vuotavat pitkin sen kiviposkia. Täälläkin on märkää. Mene nyt takaisin luolaan ja anna minun panna se, mitä kannan sinua varten käsivarrellani, kuivaan käytävään. Minä tuon hyviä uutisia. Huomen-iltana hämärän aikana me lähdemme liikkeelle. Minä olen hankkinut laivan, joka viepi meidät Klysmaan, ja sieltä minä itse saatan sinut Aleksandriaan. Tästä lammasnahasta löydät Amalekilaisnaisen puvun ja hunnun. Jos tahdot, ett'ei Phoebicio pääse jäljillesi, niin sinun täytyy suostua vaatteuksen vaihtoon; sillä jos tuolla alhaalla asuvat ihmiset saisivat nähdä sinut, niinkuin minä äsken näin sinut, niin he luulisivat, että itse Aphrodite jälteen on noussut merestä, ja levittäisivät pian huhun siitä valkotukkaisesta kaunottaresta, joka oli näyttäytynyt heille, edemmäksi ja kosteikkoonkin".
"Mutta minä luulen olevani hyvässä piilossa täällä", Sirona vastasi. "Minä pelkään merimatkaa, ja jospa meidän onnistuisikin kenenkään hätyyttämättä saapua Aleksandriaan, niin en minä kuitenkaan tiedä…"
"Siellä minä pidän sinusta huolta, jääköön se vaan minun asiakseni", keskeytti Paavali häntä varmuudella, joka tuntui melkein kerskaamiselta ja teki Sironan levottomaksi. "Sinä tunnet tarun aasista, joka pukeutui jalopeuran taljaan; mutta onpa jalopeuroja, jotka pitävät hartioillaan aasin nahkaa taikka lampaan – onhan se yhdentekevää. Eilen kerroit minulle porvarien ihanista palatseista, joita sinä olit nähnyt pääkaupungissa, ja ylistelit niiden omistajien onnea. Sinä saat asua yhdessä tämmöisessä marmoripalatsissa ja siinä vallita emäntänä, ja minä pidän huolta, että saat orjia ja kantotuolin kantajia ja vaunut, joita valkoiset muulit vetävät. Älä epäile, sillä minä en koskaan lupaa mitään, mitä en kykene täyttämään. Sade taukoaa ja minä koetan tehdä valkeata. Sinä kai olet syönyt kylliksesi? No hyvä, sitten sanon sinulle hyvää yötä. Kaiken muun jätämme huomiseksi".
Sirona oli hämmästyen kuullut erakon lupaukset.
Kuinka usein hän oli kadehtinut niitä, joilla oli sitä, mitä hänen kummallinen suojelijansa hänelle lupasi; mutta tällöin ei näissä seikoissa ollut mitään viehätystä hänen silmissään, ja sillä varmalla päätöksellä, ett'ei hän missään tapauksessa seuraisi Paavalia, jota hän alkoi epäillä, hän vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä. "Onhan vielä huomis-iltaan monta tuntia, joiden kuluessa saatamme ajatella kaikkia näitä seikkoja".
Sill'aikaa kuin Aleksandrialainen suurella vaivalla sytytti valkeata, hän jäi jälleen yksin ja alkoi uudelleen pelätä pimeässä huoneessa.
Hän huusi Aleksandrialaista ja sanoi: "Pimeys tuskastuttaa minua suuresti. Sinulla oli tänä aamuna vielä öljyä astiassa. Sinä saatat kenties laittaa minulle lampun kuntoon; on niin kauheata olla pimeässä".
Paavali otti heti savi-astian käteensä, repi rievun kuluneesta nutustaan, väänsi sen kokoon, pani sen sydämeksi rasvaiseen nesteesen, sytytti sen hitaasti viriävästä tulestaan ja antoi Sironalle tämän yksinkertaista yksinkertaisemman lampun käteen, sanoen:
"Tämä saapi nyt tehdä virkaansa, Aleksandriassa minä hankin lamppuja, jotka ovat paremman näköisiä, ja ovat etevämpien taiteilijain tekemiä".
Sirona asetti lyhdyn vuoteensa päänpuolelle erääsen kallioseinän syvennykseen ja heittäysi sitten vuoteelleen.
Samoin kuin valo säikyttää pois petoeläimet, samoin se myöskin karkoittaa pelon ihmisten leposijoilta, ja se poisti kaikki huolestuttavat ajatukset Galliattaresta.
Selvään ja rohkeasti hän katseli asemaansa ja päätti, ett'ei hän lähtisi luolasta eikä uskoutuisi erakon haltuun, ennenkuin oli nähnyt ja puhutellut Polykarpoa. Tiesihän tämä, mistä hänen tuli etsiä häntä, ja varmaankin, hän ajatteli, Polykarpo jo olisi palannut hänen luokseen, joll'ei raju-ilma ja tähdetön yö olisi tehnyt mahdottomaksi kulkea kosteikosta vuorelle.
"Huomenna minä näen hänet jälleen ja silloin minä avaan sydämeni hänelle ja annan hänen lukea sielustani, niinkuin kirjasta, ja joka sivulla ja rivillä hän on tapaava oman nimensä. Minä sanon hänelle, että minä olen rukoillut 'hyvää paimenta', ja kuinka hyvää se on tehnyt minulle, ja että minä tahdon olla kristitty nainen, niinkuin hänen sisarensa Marthana ja hänen äitinsä. Dorothea rouva on varmaan iloitseva suuresti, kun hän saapi kuulla tämän, hän varmaankaan ei ole voinut uskoa minun langenneen, sillä hän on aina pitänyt minua rakkaana, ja lapset, lapset…"
Pienet iloiset olennot näkyivät hymyilevinä hänen sisällisen silmänsä edessä, ja hänen huomaamattansa muuttuivat hänen ajatuksensa unelmiksi, ja ystävällinen uni koski kepeällä kädellään hänen sydäntänsä ja puhalteli jokaisen surun varjon hänen sielustaan.
Hymyillen ja surutonna hän nukkui kuin lapsi, jonka kepeästi suljettuja silmiä suojelus-enkelit suutelevat, ja sill'aikaa hänen kummallinen suojelijansa milloin käänteli kostean tulisijansa savuavia puita, ja puhalteli, kasvot punaisina, sammuvia hiiliä, milloin taas käveli levottomana edes takaisin, ja joka kerta kun hän kävi luolan suun ohitse, hän pysähtyi ja loi ikävöivän silmäyksen valoon, joka tunkeusi Sironan kalliohuoneesta.
Paavali ei ollut päässyt oikein omaan oloonsa takaisin sen jälkeen, kun hän oli lyönyt Polykarpon maahan.
Hetkeäkään hän ei ollut katunut työtään, sillä hän ei tullut ajatelleeksikaan, että syöksyminen pyhän vuoren teräskovaan kallioon koskisi kovemmin kuin areenan hiekalle kaatuminen.
Hän arveli tuon julkean veitikan yllin kyllin ansainneen, että hän siten ajettiin pois. Kukapa antoi tälle paremman oikeuden Sironaan kuin hänelle, Paavalille, joka oli pelastanut hänen henkensä ja ottanut suojellakseen häntä?
Hänen suuri kauneutensa oli heidän ensimmäisestä kohtauksestaan saakka tehnyt syvän vaikutuksen häneen, mutta mikään saastainen ajatus ei liikkunut hänen sydämessään, kun hän katseli häntä mielihyvällä ja liikutettuna kuunteli hänen lapsellista puhettaan. Vasta Polykarpon sydämen purkaus oli hänenkin sydämeensä viskannut kipinöitä, joista mustasukkaisuus ja suru siitä, että hänen täytyi jättää Sirona toiselle miehelle, puhalsi kalvaavan tulen.
Hän ei tahtonut jättää tätä naista toiselle, hän tahtoi vielä edeskinpäin pitää huolta hänestä; Sironan tulisi häntä, ainoastaan häntä kaikesta kiittää.
Sentähden hän antautui viivyttelemättä ruumiineen, sieluineen hänen pakoaan valmistamaan.
Raju-ilman kuumuus, salama ja jyrinä, tulvaileva sade ja yön pimeys eivät pidättäneet häntä, ja hyppiessään läpimärkänä, väsyneenä, vaaran-alaisena kalliolta kalliolle ja hapuillessaan eteensä, hän ajatteli ainoastaan häntä, ja kuinka saattaisi varmimmin viedä hänet Aleksandriaan ja siellä hankkia hänelle kaikkea sitä, mikä naiselle saattaa olla mieleistä.
Hän itse ei mielinyt mitään, ei rahtustakaan itselleen, vaan kaikki, mitä hän ajatteli ja mietti, koski vain sitä ja yksinomaisesti vain sitä, mitä hän saattaisi tehdä hänen hyväkseen.
Laitettuansa hänelle lampun kuntoon ja sytytettyään sen Paavali jälleen näki hänet ja hämmästyi värähtelevän liekin valaisemien kasvojen kauneutta.
Muutamia harvoja silmänräpäyksiä hän oli saanut katsella häntä; sitten hän oli kadonnut ja Paavalin täytyi jäädä yksikseen sateiseen yöhön.
Rauhattomana hän kulki edes takaisin, ja yhä voimakkaammin alkoi hänessä liikkua halu vielä kerta nähdä lampun valossa hänen kasvojaan ja hänen valkoista käsivarttaan, joka oli ojentunut lamppua ottamaan, ja tämä halu alkoi yhä nopeammaksi jouduttaa hänen sydämensä sykintää.
Joka kerran kun hän kulki luolan ohitse ja huomasi valon hänen huoneestaan, niin hän tunsi kiihkeän halun hiipiä sisään ja vielä kerran katsella häntä.
Hän ei ajatellut rukousta ja ruoskimista, jotka olivat hänen vanhoja keinojansa syntisiä ajatuksia poistamaan, mutta hän koetti keksiä seikkaa, joka tekisi hänet syyttömäksi omissa silmissään, jos hän astuisi hänen luoksensa.
Silloin hän tuli ajatelleeksi, että oli kylmä ja että Sironan luolassa oli lammasnahka. Tätä hän tahtoi käydä noutamassa, vaikka oli luvannut olla lammasnahkaa käyttämättä, ja jos hän sitä tehdessään näkisi hänet, niin mitä sitten?
Kun hän oli astunut luolan suusta sisään, niin sisällinen ääni kehoitti häntä kääntymään ja sanoi hänelle, että hän vaelsi väärää tietä, kun hän hiipi varpaillaan, niinkuin rosvo; mutta heti seurasi puolustava vastaus: "Senhän teen sen vuoksi, ett'ei hän heräisi, jos hän nukkuu".
Ja tästä hetkestä saakka katosivat arvelemiset kokonaan; sillä hän oli jo tullut siihen paikkaan saakka, jossa Sironan makuuhuone kalliokäytävän lopulla aukeni.
Tuossa hän makasi kovalla vuoteellaan uneen vaipuneena ja lumoavan kauniina.
Synkkä pimeys vallitsi ylt'ympäri ja pienen lampun heikko loiste valaisi ainoastaan pienen osan tätä kurjaa ja viheliäistä asumusta; mutta pää, kaula ja käsivarret, joita se valaisi, näyttivät loistavan omituisessa valossa ja suurentavan ja pyhittävän lampun himmeän liekin valovoimaa.
Hengittämättä Paavali oli polvillaan maassa ja hän loi silmänsä järkähtämättöminä ja yhä suuremmalla ikävöimisellä uinailevan naisen suloiseen kuvaan. Sirona uneksi.
Hänen päänsä, jota kullankeltaiset hiukset ympäröivät, lepäsi karkealla kasvi-alustalla ja hänen vienosti rusottavat kasvonsa olivat kääntyneet luolan kattoon päin. Hänen keveästi suljetut huulensa liikahtivat hiljalleen ja myöskin liikkui hänen taivutettu käsivartensa ja hänen valkoinen kätensä, joka loistaen lampun täydessä valossa osaksi oli hänen kiiltävillä hiuksillaan osaksi hänen otsallaan.
"Sanoiko hän jotakin?" kysyi Paavali ja painoi ohimoitaan niin kovasti erääsen kallion särmään, kuin hän olisi tahtonut estää yhä nopeammin virtailevaa vertansa vuotamasta hänen houraileviin aivoihinsa. Hänen huulensa liikkuivat jälleen. Oliko hän kumminkin sanonut jotakin? Kenties hän oli huutanut häntä?
"Se ei ollut mahdollista, sillä makasihan hän; mutta hän tahtoi sen uskoa ja uskoikin ja hiipi yhä lähemmäksi häntä, kumartui hänen ylitsensä ja kuunteli niitä vienoja ja jo säännöllisiä hengenvetoja, jotka kohottivat hänen rintaansa, ja sillä välin hän itse töin tuskin saattoi hengittää. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan kosketti partaisilla huulillaan ensin hänen valkoista käsivarttaan, jonka hän unissaan veti pois; mutta sitten hän loi silmänsä hänen huuliinsa ja hänen kahteen hammasriviinsä, joita huulet vain osaksi peittivät, ja vastustamattomalla voimalla valtasi hänet halu saada suudella tätä suuta."
Vavisten hän kumartui hänen puoleensa ja oli jo tyydyttämäisillään halunsa, kun hän, ikäänkuin äkillisen näyn pelästyttämänä, peräytyi ja käänsi silmänsä nukkujan punaisista huulista hänen käteensä, joka lepäsi hänen otsallaan.
Lampun valo kuvastui Sironan sormessa olevaan kultaiseen sormukseen ja valaisi kirkkaasti onyksiä, johon oli leikattu Antiokhian kaupungin suojelusjumalattaren Tykhen kuva, pallo pään päällä ja Amalthean sarvi kädessä.
Uusi, outo liikutus valtasi erakon, kun hän näki tämän kiven.
Vapisevin käsin hän tarttui rikkinäisten vaatteidensa rinta-aukkoon, hapuili sen sisäpuolella ja veti vihdoinkin esiin pienen rautaisen ristin ja sen sormuksen, jonka hän oli vetänyt Hermaan äidin kylmästä kädestä. Tämä kultainen sormus ympäröitsi onyksiä, jossa oli nähtävänä juuri sama kuva, kuin Galliattaren kädessä olevassa sormuksessa.
Erakolta putosi nauha kalleuksineen; molemmin käsin hän tarttui takkuiseen tukkaansa, huoahti tuskallisesti ja mainitsi useita kertoja Magdalenan nimeä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin anteeksi pyydettävää häneltä.
Sitten hän huusi ääneensä Sironaa, ja kun hän kovasti pelästyneenä heräsi, niin hän kiihkeästi kysyi häneltä: "Kuka on antanut sinulle tuon sormuksen?"
"Phoebicio lahjoitti sen minulle", Galliatar sanoi. "Hän sanoi, että hän oli monta vuotta sitten saanut sen lahjaksi Antiokhiassa ja että suuri taiteilija on leikannut kuvan. Mutta minä en huoli siitä enää, ja jos se sinua miellyttää, niin saat sen".
"Heitä se luotasi", Paavali huusi; "se ei tuota sinulle onnea".
Sitten hän ponnisteli kootakseen voimiaan ja meni pää kumarruksissa ulos, laskeusi kostealle kalliolle tulisijan eteen ja huusi:
"Oi Magdalena, sinä puhtahin! Glycerasta olet sinä tullut pyhäksi marttyyriksi ja sinä olet löytänyt taivahan tien, ja minullakin oli Damaskus-päiväni, ja minä rohkenin nimittää itseäni Paavaliksi, mutta nyt – mutta nyt?"
Epätoivon valtaamana hän löi otsaansa ja valitti: "Kaikki, kaikki turhaan!"
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kehnoja luonteita liikuttaa vain pintapuolisesti se äärettömän syvä tuska, jota sielu tuntee kadotettuaan toivon itsestään; mutta mitä kovemmin sellainen tuska kohtaa jotakuta, sitä varmemmin se vaikuttaa puhdistavalla voimalla häneen, joka sitä saapi maistaa.
Paavali ei enää ajatellut tuota ihanaa, nukkuvaa naista.
Hirmuisten sieluntuskien kiusaamana hän makasi kovalla kalliolla ja tunsi, että hän oli turhaan taistellut.
Kun hän oli ottanut Hermaan synnin ja rankaistuksen ja häpeän niskoilleen, niin hänestä oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi vaeltanut Vapahtajansa tietä.
Mutta nyt?
Hän oli semmoisella mielellä kuin kilvanjuoksija, joka lähellä määräpaikkaansa kompastuu kiveen ja lankee maahan'.
"Jumala katsoo aikomusta eikä tekoa", hän jupisi, "yhdentekevää on mitä minä olen rikkonut Sironaa vastaan, mitä en. Kun minä kumarruin hänen ylitsensä, niin olin täydellisesti joutunut pahan valtaan ja Hänen verivihollisensa liittolainen, Hänen, jolle olen lupautunut ruumiineni sieluineni. Mitä hyödyttää minua pakoni maailmasta ja tämä toimetoin elämäni erämaassa? Se, joka aina välttää taistelua, saattaa kyllä kerskata viimeiseen hetkeensä saakka olleensa voittamatonna, mutta onko hän kuitenkaan sankari? Sen, joka keskellä maailman taistelua ja hyörimistä pysyy taivahan tiellä, eikä anna tunkea itseänsä syrjään polultansa, sen on voittopalmu; mutta minä, minä vaellan yksinäni eteenpäin, ja jos poika taikka nainen, jotka minua matkallani kohtaavat, uhkaavat tahi kutsuvat minua, niin minä heti unohdan päämääräni ja astun sukkelaan synnin suohon".
"Ei niin, täällä en minä saata päästä siihen, mihin pyrin! Mutta miten sitten, miten sitten? Valaise minun mieleni, oi Herra, ja sano minulle, mitä minun on tekeminen!"
Näin ajatellen hän nousi, lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti.
Kun hän viimeinkin sanoi amenen, niin hänen päätänsä kuumoitti ja hänen kielensä oli ikäänkuin kuivunut.
Pilvet olivat hajaantuneet; ainoastaan lännessä ne näkyivät mustina möhkinä. Aika-ajoin leimahteli kaukaisia salamoita ilman rannalla ja valaisivat liekeillään vuoren piikkistä huippua. Kuu oli noussut, mutta sen vähenevää puoliskoa peittivät usein mustat, nopeasti ohitse kulkevat pilvet. Huikaisevan kirkkaat leimaukset, heikko valo ja täydellinen pimeys vaihtelivat hurjan nopeasti, kun Paavali vihdoinkin nousi ja meni lähteelle juomaan ja jäähdyttämään otsaansa raikkaalla vedellä.
Kulkiessaan eteenpäin kiveltä kivelle hän ajatteli itsekseen, että hänen, ennenkuin alkoi uuden elämän, täytyi antautua ankariin katumusharjoituksiin. Mutta millaisiin?
Jo hän seisoi tuon lähteen vieressä, jota kalliot ympäröivät kaikilta puolin, ja kumartui juodakseen, mutta ennenkuin sen vesi kostutti hänen huuliaan, niin hän nousi jälleen ylös, sillä juuri sen tähden että hänen oli jano, hän ei tahtonut juoda.
Nopeasti, melkein kiivaasti hän kääntyi selin lähteeseen, ja saatuaan tämän pienen voiton itsestään, tyyntyi hänen raivoisasti riehuva sydämensä hiukan.
Pois, pois täältä erämaasta ja pyhältä vuorelta hän halusi ja mitä mieluisimmin hän olisi heti lähtenyt avaraan maailmaan.
Minne hänen oli pakeneminen? Olihan se saman tekevää, sillä hän etsi vain kärsimystä, ja kärsimystähän kasvoi kuin rikkaruohoa kaikilla teillä.
Kenen käsistä sinä itsesi pelastaisit? Tämä kysymys kaikui kaikumistaan hänessä, niinkuin hän olisi huutanut sen itse Ekhon asuntoon. Eikä vastaus kauvan viipynyt.
"Sinä pakenet itse itseäsi. Sinun oma itsesi on sinun vihollisesi, ja mihin erämaahan tahansa sinä kätkeytynetkin, niin se on seuraava sinua, ja helpompi on sinun eritä omasta varjostasi kuin siitä".
Hän sai mielessään täydelleen tuntea oman voimattomuutensa ja viime hetkien suuren liikutuksen perästä hän vaipui synkkään alakuloisuuteen.
Uupuneena, raukeana ja inhoten itseään ja elämää hän istuutui kivelle ja ajatteli täydelleen selvällä mielellä viime päivien ja hetkien tapauksia.
"Kaikista hulluista, joita minä olen tavannut", hän ajatteli, "olen minä mennyt pisimmälle narrimaisuudessa, ja sen kautta olen aikaan saattanut sellaisen häiriön, jota en millään muotoa voi saada entiselleen, vaikka olisin viisaskin, joksi minä kuitenkin yhtä vähän saatan tulla kuin muuttua kilpikonnaksi tahi Phoenix-linnuksi. Minä kuulin kerran kerrottavan erakosta, joka, koska on kirjoitettuna, että pitää haudata kuolleensa, ja koska hänellä ei ollut ruumista haudattavana, löi kuoliaaksi erään matkamiehen, voidakseen täyttää tätä käskyä. Aivan samalla tavalla kuin hän olen minä nyt tehnyt, sillä säästääkseni toiselta suruja ja ottaakseni toisen rikoksen niskoilleni minä olen syössyt viattoman naisen onnettomuuteen ja itse saattanut itseni syntiä tekemään. Niin pian kuin päivä koittaa, minä menen kosteikkoon ja tunnustan Pietarille ja Agapitolle kaiken, mitä olen tehnyt. He rankaisevat minua ja minä tahdon rehellisesti olla apuna, ett'ei minulle anneta anteeksi mitään niistä katumusharjoituksista, joita he minulle määräävät. Mitä vähemmin itse säästän itseäni, sitä mielemmin säästää minua iankaikkinen Tuomari".
Hän nousi ja katseli tähtien asentoa, ja huomatessaan, ett'ei aamuun enää ollut pitkä aika, hän valmistautui palaamaan Sironan luo, joka ei enää hänen silmissään ollut muuta kuin onneton nainen, jolle hänellä oli paljon pahaa hyvitettävänä, mutta samalla hän kuuli kovan valittavan äänen aivan läheltään. Ehdottomasti hän kumartui ottamaan kiveä käteensä aseeksi ja kuunteli.
Hän tunsi kaikki lähteen läheisyydessä olevat kalliot, ja kun tämä omituinen valitus-ääni toistamiseen kuului, niin hän huomasi, että se tuli paikasta, jossa hän usein oli levännyt, sillä suuri kallionlaakka ulottui lujan graniittipatsaan tukemana kauaksi muusta kivestä ja soi keskipäivälläkin suojaa auringon säteitä vastaan, jolloin ei missään muualla löytänyt jalankaan levyistä siimestä.
Kenties oli joku haavoitettu eläin vetäytynyt tämän katoksen alle, joka kelpasi sateen suojaksikin.
Varovaisesti Paavali astui eteenpäin.
Silloin kuului voihkaminen kovempaan ja tuskallisempaan kuin ennen, ja – ei epäilystä, se oli ihminen, joka täällä valitti.
Nopeasti erakko heitti pois kiven, lankesi polvilleen ja löysi pian kuivalla maalla, kivilohkareen alla, tämän piilopaikan perimmäisessä sopukassa liikkumattoman ihmisruumiin.
"Ehkäpä se on paimen, johon ukonnuoli on iskenyt", hän ajatteli kosketellessaan sairaan kiharaista päätä ja hermottomasti alas riippuvia voimakkaita käsiä.
Kun hän sitten oli nostanut hiljaan valittavan sairaan ruumiin pystyyn ja asettanut hänen päänsä leveän rintansa nojaan, niin lemusi hänen hiuksistaan hienon öljyn haju häntä vastaan, ja kauhea aavistus heräsi hänessä. "Polykarpo!" hän huudahti kietoen kätensä lujemmin sairaan ruumiisen, jolloin se, jota hän täten oli puhutellut, liikkui ja jupisi hiljaan muutamia epäselviä sanoja, mutta kumminkin Paavalille kylläksi lujaan ja selvään, sillä hän tiesi jo aavistaneensa oikein.
Ääneensä huudahtaen hän sulki syliinsä nuorukaisen voimattoman ruumiin, nosti hänet käsivarsilleen, kantoi hänet kuin lapsen lähteen partaalle ja asetti jalon takkansa kostealle nurmikolle.
Polykarpo vavahti ja aukaisi silmänsä. Jo koitti aamu, itäisellä ilmanrannalla olevia kevyitä pilviä alkoi ympäröidä ruusunpunaiset reunat, ja päivä poisti synkän verhon luonnon muodoista ja väreistä.
Nuorukainen tunsi erakon, joka vapisevin käsin pesi hänen takaraivossaan olevaa haavaa. Silloin ilmaantui Polykarpon silmihin tulinen loiste, ja ponnistaen viimeiset voimansa hän työnsi hoitajansa luotaan.
Paavali ei peräytynyt, vaan otti tämän sysäyksen uhriltaan vastaan ikäänkuin tervehdyksen tahi lahjan ja ajatteli: "Niin, jospa sinulla olisi väkipuukko kädessäsi, niin en menisi luotasi".
Taiteilijan haava oli kauhean iso ja syvä, mutta veri oli juossut hänen kiharoihinsa ja painunut kiinteän siteen tavoin avonaisiin suoniin.
Vesi, jolla Paavali pesi hänen takaraivoansa, saattoi haavan uudestaan vuotamaan verta, ja voimakkaasti sysättyään vihamiestään Polykarpo vaipui tunnotonna hänen syliinsä.
Vaalea aamunkoite enensi verettömien kasvojen kalpeutta, jotka lakastunein silmin olivat erakon sylissä.
"Hän kuolee", Paavali jupisi ja katseli kuolontuskassa, läähättäen ja apua etsien, laaksoon ja ylös vuorelle.
Aamuruskosta hehkuvana, säteilevän tuoksun ympäröimänä kohosi hänen silmäinsä edessä majesteetillinen vuori, jolla Herra on kivitauluihin kirjoittanut lain kansalleen ja kaikille kansoille, ja Paavalista tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt Moseksen jättiläishaamun ylhäisimmällä huipulla ja kuin hänen suustaan olisi kuulunut vasken tavoin kaikuvana tuo käskyistä ankarin: "Elä tapa" vihaisella voimalla häntä kohti.
Paavali painoi kätensä kasvoihinsa ja piti äänettömän epätoivon valtaamana uhriaan sylissään.
Hän oli ummistanut silmänsä, sillä hän ei uskaltanut katsoa nuorukaisen vaaleita kasvoja eikä vuortakaan, mutta tuon ylhäältä tulevan äänen vaskinen sointi kajahteli yhä edelleen ja suureni suurenemistaan; liikutuksesta melkein mieletönnä hän kuuli sisällisellä korvallaan yhä vain tuon peloittavan lauseen: "Elä tapa", ja sitten toisen: "Elä himoitse lähimmäisesi emäntää", ja sen jälkeen kolmannen: "Elä tee huorin", ja viimeksi neljännen: "Elä pidä muita jumalia minun edessäni".
Joka rikkoo yhden ainoan näistä käskyistä, se on kirottu, ja hän oli nämä kaikki rikkonut, rikkonut orjantappuraista, autuaasen elämään viepää polkua kulkiessaan. Äkkiä ja hurjasti hän kohotti kätensä korkealle taivasta kohti ja katsoi syvään hengittäen ylöspäin vuorelle. Mitä se oli?
Sinai vuoren kukkulalla, jolta pharanilaiset vahdit tavallisesti tarkastelivat ympäristöä, liehui vaate vihollisten lähenemisen merkkinä.
Hän ei siinä erehtynyt.
Kun hän tällöin vaaran uhatessa kokosi ajatuksensa ja sai takaisin ajatus- ja miettimiskykyänsä, niin hän huomasi, että vuorelta kuuluva ääni, joka mahtavasti aaltoillen tunki hänen korvaansa, syntyi siitä vaskilevystä, jota vartia löi varoittaakseen kosteikon porvareita ja erakoita.
Oliko Hermas palannut? Olivatko Blemmyiläiset kiertäneet hänet? Miltä puolelta nuo saaliinhimoiset joukot lähestyivät? Uskaltaisiko hän jäädä uhrinsa luo, vai vaatiko hänen velvollisuutensa, että hän käyttäisi voimakkaita käsiään turvattomien uskolaistensa puolustukseksi.
Kysyväisesti ja tuskallisesti hän katseli nuorukaisen vaaleita kasvoja ja silloin hänet valtasi syvä, haikea sääliväisyys.
Kuinka kaunis tämä nuori ihmistaimi oli, jonka hänen kova kätensä oli taittanut! Ja näitä ruskeita kiharoita oli vielä eilen äidin käsi hyväillen silitellyt!
Erakon silmät täyttyivät kyyneleistä, ja hellästi kuin isä hän kumartui vaaleiden kasvojen yli ja painoi kepeän suudelman hermottoman nuorukaisen verettömille huulille.
Iloinen väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, sillä Polykarpon suu ei ollut kylmä ja nyt – nyt liikahtaa hänen kätensä ja nyt? Todellakin! Jumalan kiitos! nyt hän jälleen avaa silmänsä.
"Minä en olekaan murhamies!" riemuitsivat tuhannet äänet Paavalin sydämessä. Sitten hän ajatteli: "Minä vien hänet hänen vanhempiensa luo kosteikkoon – ja sitten riennän ylös veljien luo!"
Silloin vaskilevyn ääni kajahti vielä voimakkaammin, ja pyhän erämaan hiljaisuutta häiritsi missä ihmisäänet, missä torven toitotus ja missä taas kumajava ulvominen. Näytti siltä kuin joku taikavoima olisi luonut sielut mykkiin kallioihin ja suonut niille äänen, ja kuin pauhu ja ääni olisi vastavirtaa juoksevan puron tavoin virrannut ylöspäin vuoren kaikkiin rotkoihin ja soliin.
"Liian myöhään!" erakko jupisi, "jospa edes voisin, jos vaan tietäisin!.."
"Hoi, hoi, hurskas Paavali hoi!" näillä sanoilla kimakka nais-ääni, joka näytti tulevan ylhäältä ilmasta, iloiten ja riemuiten keskeytti epäröivän miehen tuumimisen. "Hermas elää, Hermas on jälleen täällä! Katso vuorelle päin. Siellä liehuu lippu, sillä hän on varoittanut vartioita. Blemmyiläiset hyökkäävät tänne, hän lähettää minut sinua etsimään. Sinun pitää rientämän siihen vahvaan torniin, joka on Oikotien solan länsipuolella. Rivakasti! Heti paikalla! Kuuletko? Hän käskee sanoa sitä sinulle. Mutta mies, joka on sinun helmassasi, onhan se – onhan…"