NELJÄSTOISTA LUKU
Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä senaattori astui naisten huoneesen ja sanoi jo kynnykseltä vaimolleen, joka puuhaeli kangaspuissa:
"Missä on Polykarpo? Minä en tavannut häntä Antonion luona, joka nyt työskentelee alttarin asettelemisessa, ja ajattelin, että ehkä löytäisin hänet täältä sinun luotasi".
"Kirkosta", vastasi Dorothea, "hän astui ylös vuorelle. Mene kuitenkin työhuoneesen, Marthana, katsomaan onko veljesi palannut".
Tytär totteli heti ja mielellään hänen käskyjään, sillä hänen veljensä oli hänelle rakkahin kaikista ja häntä hän piti kauniimpana ja parahimpana kaikista miehistä.
Heti kun puolisot olivat yksinään, niin Pietari lausui uskollisesti ja sydämellisesti ojentaen kätensä vaimolleen:
"No, äiti, lyöppäs tuohon!"
Dorothea viivähti hetkisen ja katseli häntä, ikäänkuin tahtoen kysyä: "Salliiko sinun ylpeytesi vihdoinkin sen, ett'et enää tee minulle vääryyttä?"
Tämä oli nuhde, vaikk'ei tosin ankara, muuten ei olisi hänen suunsa myhäillyt niin ystävällisesti, ikäänkuin haluten sanoa: "Ethän kuitenkaan kauvemmin saata olla vihainen minulle, ja se on kuitenkin hyvä, että kaikki pian saa tulla vanhaan kuntoonsa jälleen".
Niin ei ollut todellakaan ollut laita, sillä siitä alkaen, kun puolisot tapasivat toisensa pojan työhuoneessa, he olivat olleet ikäänkuin vieraat toisilleen.
Makuuhuoneessa, kirkkotiellä ja aamiaispöydässä eivät he olleet puhuneet toistensa kanssa enempää kuin mitä yhdys-elämä vaivoin vaati ja mikä näytti olevan välttämätöntä lapsilta ja palkollisilta peittämään heidän epäsopuaan.
Tähän asti oli heidän välillänsä itsestään selvänä asiana vallinnut sopimus, jota ei koskaan oltu sanoilla lausuttu, mutta josta tuskin ainoassakaan tapauksessa oli poikettu, nimittäin ett'ei toinen koskaan ylistäisi lapsissa mitään, jota toinen ei hyväksynyt, tahi päin vastoin. Mutta tänä yönä sitä vastoin!
Heti äidin ankaran tuomion jälkeen isä oli innokkaasti syleillyt pahantekijätä.
Niin kauaksi kuin hän saattoi muistaa menneihin aikoihin, ei ollut koskaan tapahtunut, että hän oli ollut niin ankara ja hänen miehensä sitä vastoin niin hellä ja lempeä jompaakumpaa heidän poikaansa kohtaan, ja kuitenkin hänellä oli ollut kyllältä mielenmalttia olla Polykarpon läsnä ollessa vastustamatta miestään ja äänetönnä hänen kanssaan lähteä työhuoneesta.
"Kunhan vaan olemme yksinämme makuuhuoneessa", hän ajatteli, "niin kyllä esittelen hänen vääryytensä, niinkuin tuleekin, ja hän saa vastata siitä".
Mutta hän ei pannut aikomustaan toimeen, sillä hän tunsi, että jotakin, jota hän ei ymmärtänyt, oli tapahtunut hänen puolisossaan; kuinka olisikaan muuten heti tapauksen jälkeen, kun hän lamppu kädessä astui kaitaisia rappusia alas, hänen muuten niin vakavat silmänsä saattaneet loistaa niin lempeästi ja ystävällisesti ja hänen ankarat huulensa hymyillä niin onnellisesti.
Pietari oli usein sanonut Dorothealle, että tämä osasi lukea hänen sieluaan ikäänkuin avonaista kirjaa; mutta Dorothean täytyi myöntää, että tässä teoksessa oli kuitenkin muutamia sivuja, joiden merkitystä hän ei kyennyt käsittämään.
Kuinka omituista!
Vähän väliä Dorothea huomasi tällaisia vaikeasti selitettäviä mielentiloja miehessään, niin pian kuin puheeksi tuli epäjumalain kuvat, pakanain saastaiset temppelit tahi heidän poikainsa aikeet ja teokset.
Ja olihan Pietari kuitenkin hurskaan kristityn hurskas poika; mutta hänen iso-isänsä oli ollut kreikkalainen pakana ja tästä kaiketi hänellä oli veressään jotakin, mikä huoletti Dorotheaa, syystä, ett'ei hän täydelleen saattanut sitä yhdistää Agapiton oppiin, mutta jota hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustella, koska hänen harvapuheinen miehensä ei koskaan lausunut mieltään niin hilpeästi ja arvoansa muistamatta, kuin saadessaan puhua näistä asioista poikainsa ja heidän ystäväinsä kanssa, jotka toisinaan seurasivat heitä kosteikkoon.
Eihän se kuitenkaan liene ollut mitään syntistä, mikä taas ja juuri tällä hetkellä nuorensi ja kirkasti hänen puolisonsa kasvot.
"He ovat miehiä", hän sanoi itsekseen, "ja heillä on kaiketi jotakin sellaista, jota me naiset emme ymmärrä. Eikö ukko ole juuri niinkuin hääpäivänämme? Polykarpo on hänen kuvansa, sitähän kaikki sanovat. Mutta kun nyt katselen vanhusta ja johdan muistiini, miltä poika äsken näytti, selittäessään mitä varten hän ei saattanut olla tekemättä Sironan kuvaa, niin minun täytyy myöntää, että sellaista yhtäläisyyttä en ole eläissäni nähnyt."
Pietari toivotti hänelle ystävällisesti hyvää yötä ja sammutti lampun.
Dorothea olisi mielellään sanonut hänelle ystävällisen sanan, sillä hänen miehensä kirkas katsanto liikutti ja ilahutti häntä; mutta tämä olisi ehkä kuitenkin ollut liian paljo sen jälkeen, mitä hän oli työhuoneessa pojan läsnä ollessa saanut Pietarilta kärsiä.
Entisinä aikoina oli useinkin tapahtunut, että he, kun jompikumpi oli herättänyt tyytymättömyyttä toisessa ja he olivat riidelleet keskenänsä, olivat leppymättä menneet levolle; mutta mitä vanhemmiksi he olivat tulleet, sitä harvemmin oli sellaista tapahtunut, eikä tällöin pitkään aikaan mikään varjo ollut himmentänyt heidän avioliittonsa täydellistä sopusointua.
Kun he kolme vuotta sitten vanhimman poikansa häiden jälkeen yhdessä olivat seisoneet ikkunan ääressä katsellen tähtitaivasta, niin Pietari oli tullut aivan hänen viereensä ja sanonut:
"Kuinka hiljaa ja rauhallisesti nuot ylähiset vaeltajat käyvät ratojansa koskematta toisiinsa tahi törmäämättä yhteen! Kun olen yksin hiljaisena yönä heidän ystävällisessä valossaan vaeltanut kotiin kivenmurrokselta, olen ajatellut monta seikkaa. Kenties on ennen ollut aika, jolloin tähdet hurjasti ja ilman järjestystä lentelivät toinen toisensa ohitse. Toinen joutui toisen tielle, ja toisiinsa kimmahtaessaan taisi moni särkyä pirstoiksi. Sitten Herra loi ihmiset, ja rakkaus tuli maailmaan, ja täytti taivaan ja maan; mutta tähtiä käski Korkein valaisemaan öitämme. Silloin jokainen alkoi ottaa vaaria toisensa radasta, ja yhä harvemmin törmäsi toinen tähti toiseen, kunnes vihdoin pienin ja nopeinkin heistä pysyi tiellään ja noudatti aikaansa, ja tuo ylähinen välkkyvä sotalauma tuli yhtä yksimieliseksi, kuin se on monilukuinen. Rakkaus ja yhteinen päämäärä vaikuttivat tämän ihmeen, sillä se, joka rakastaa toista, ei tahdo vahingoittaa häntä, ja se, jonka on määrä toisen avulla valmistaa jokin työ, ei estä eikä pidätä häntä. Me olemme jo aikoja sitten löytäneet oikeat ratamme, ja jos kerran jompikumpi meistä tahtoisi astua toisen tielle, niin häntä kaiketi pidättää rakkaus ja varmaankin yhteinen velvollisuus, levittää kirkasta valoa lastemme tielle".
Näitä sanoja ei Dorothea ollut unhottanut.
Hän tuli ajatelleeksi niitä, kun Pietari tänään niin ystävällisesti tarjosi hänelle kättä; ja laskiessaan oikean kätensä miehensä käteen, hän virkkoi:
"Rakkahan rauhan vuoksi olkoon kaikki hyvin; mutta yksi asia minun kuitenkin täytyy sanoa sinulle. Eihän hento heikkous muuten ole sinun ominaisuutesi, mutta Polykarpon sinä kuitenkin lopulta kokonaan hemmoittelemalla turmelet".
"Anna hänen olla, antakaamme hänen olla, semmoisena kuin hän on", Pietari huudahti suudellen vaimonsa otsaa. "Eikö ole kummallista, kuinka me olemme vaihettaneet osamme. Eilen sinä kehoitit minua lempeyteen poikaa kohtaan, ja tänään…"
"Tänään minä olen ankarampi kuin sinä", keskeytti häntä Dorothea. "Kukapa saattaisikaan aavistaa, että vanha harmaaparta antaisi isällisen ratkaisu-oikeutensa alttiiksi savisten naiskasvojen tähden, niinkuin Esau möi esikoisoikeutensa hernekeittoon?"
"Ja kuka saattaisi sallia", vastasi Pietari samaan ääneen, "että niin lempeä äiti, kuin sinä olet, tahtoo tuomita oman poikansa, sen tähden, että hän koettaa voittaa sielunsa rauhan takaisin työn kautta, semmoisen työn, jota hänen mestarinsakin häneltä saattavat kadehtia".
"Minä olen kyllä huomannut sen", Dorothea keskeytti. "Sironan kuva on tenhonnut sinut, ja nyt on pojan mielestäsi onnistunut luoda jotakin ihmeen suurenmoista. Minä en paljoa ymmärrä tuosta savensotkemisesta enkä kuvanveistoksista, enkä tahdo väittää sinua vastaan; mutta jos vaan tuon keltatukan kasvoset olisivat vähemmin kauniit, ja ell'ei Polykarpo olisi saanut toimeen mitään erinomaista, niin muuttaisiko se vähääkään sitä, mitä hän on moitittavaa tehnyt ja tuntenut? Varmaankaan ei! Kuitenkin juuri sellaisia ovat miehet; he kysyvät ainoastaan teon tulosta".
"Ja sitä he tekevät tosisyystä", Pietari vastasi, "jos teon tulosta ei saada toimeen leikillä, vaan kovalla taistelulla. Jolla on, hänelle annetaan, Raamattu sanoo, ja hän, jonka hengen Jumala runsaammin on lahjoittanut kuin muiden ja jota hyvät hengettäret auttavat toimittamaan mitä suurinta, hänelle annetaan paljo anteeksi, vaikk'ei lempeämpikään tuomari mielellään salli sitä heikommilla lahjoilla varustetulle, joka vaan kiusaa ja vaivaa itseään saamatta sittenkään mitään toimeen. Ole vaan jälleen ystävällinen pojalle! Tiedätkö myöskin mitä saatat hänestä odottaa? Sinä olet eläessäsi toimittanut paljon hyvää ja monta viisasta neuvoa antanut, enkä minä eivätkä lapset eikä kukaan muukaan seutumme asukkaista ole sitä unhottava; mutta siitä että olet synnyttänyt Polykarpon maailmaan, minä saatan luvata sinulle ihmiskunnan jalointen kiitosta, sekä niiden, jotka nykyään elävät, että niiden, jotka elävät vuosisatojen perästä".
"Väitetään", Dorothea huudahti, "että jokaisella äidillä on neljä silmää lapsiensa etevyyttä huomaamassa. Jos se on totta, niin isillä on vähintäänkin kymmenen, ja sinulla yhtä monta kuin tuolla Argolla, josta pakanallinen satu kertoo … Mutta tuossa tulee Polykarpo".
Pietari meni poikaansa vastaan ja tarjosi hänelle kätensä, ja varmaankin toisella tavalla kuin ennen. Ainakin Dorotheasta näytti, kuin ei hänen miehensä olisi ottanut nuorukaista vastaan niinkuin muulloin, isänä ja herrana, vaan ystävänä, joka tervehtii yhden-arvoista ystävää ja toveria.
Kun Polykarpo äitiäänkin tervehti, niin tämä punehtui kovin, sillä hänen sieluansa vapisutti pelko, että hänen poikansa, ajatellessaan eilis-iltaa, pitäisi häntä kohtuuttomana ja narrimaisena.
Mutta pian Dorothea sai omituisen ja vakaan varmuutensa jälleen, sillä Polykarpo oli taaskin entisenä ja hän luki poikansa silmistä, että tällä äitinsä suhteen oli samat tunteet kuin eilen ja ainakin.
"Rakkaus", hän ajatteli, "ei sammu vääryydestä, niinkuin tuli vedestä. Se leimuaa kirkkaammin tahi himmeämmin aina tuulen voiman ja suunnan mukaan, mutta ei varmaankaan mikään, ja kaikkein vähimmin kuolo, voi sitä perin tukehuttaa".
Polykarpo oli käynyt vuorella ja Dorothea rauhoittui täydellisesti, kun hän kertoi, mikä hänet oli sinne saattanut.
Hän oli kauvan ollut aikeissa kuvata Mosesta, ja kun isä edellisenä yönä oli lähtenyt hänen luotaan, ei tuon ylevän ja kunnioitettavan miehen kuva lähtenyt hänen ajatuksistaan.
Hän luuli jo löytäneensä oikean esikuvan työllensä.
Hän tahtoi ja hänen täytyi unhottaa, ja hän tunsi, ett'ei se muuten ollut mahdollista, kuin jos hän löytäisi tehtävän, joka saattoi antaa hänen tyhjälle sielullensa uutta sisällystä.
Vielä hän näki mahtavan Jumalanmiehen haahmon, jota hän tahtoi kuvata, vain himmeissä piirteissä sisällisen silmänsä edessä ja sentähden hän oli pakoitettu käymään sillä paikalla, jota nimitettiin Haastelopaikaksi, ja jossa moni toivioretkeläinen kävi pyhissä, koska luultiin, että Herra siinä oli puhunut Moseksen kanssa.
Polykarpo oli viipynyt siellä kauvan, sillä jos jossakin, niin piti hänen ainakin täällä, jossa lainsäätäjä itse oli seisonut, saada oikea kuva.
"Ja oletko päässyt tarkoituksesi perille?" Pietari kysyi.
Polykarpo pudisti kieltäen päätään.
"Käy vain useammin pyhällä paikalla, niin kyllä onnistut", Dorothea rouva vastasi. "Alku on aina vaikein. Koeta ensiksi muodostaa isäsi päätä".
"Minä olen jo alkanut sitä", Polykarpo vastasi, "mutta minä olen vielä väsynyt viime yöstä".
"Sinä näytätkin kalpealta ja silmiesi alustat ovat siniset", lausui Dorothea huolissaan. "Mene ylös ja laskeu levolle. Minä tulen perässä ja tuon sinulle maljallisen vanhaa viiniä".
"Se ei tee hänelle pahaa", Pietari sanoi, ajatellen itsekseen: "Juoma
Lethen virrasta olisi vielä parempi hänelle".
Kun senaattori hetkeä myöhemmin haki poikaansa työhuoneesta, niin hän löysi hänet nukkumasta ja pöydällä oli viini koskematta.
Pietari laski keveästi kätensä pojan otsalle ja huomasi sen viileäksi ja kuumeesta vapaaksi.
Sitten hän astui hiljaa Sironan kuvan ääreen, nosti pois vaatteen, jolla se oli peitetty, ja jäi pitkäksi ajaksi seisomaan sen eteen, sen katselemiseen vaipuneena.
Vihdoin hän astui taaksepäin, peitti sen jälleen ja katseli malleja, jotka olivat eräällä seinään kiinnitetyllä hyllyllä. Vähäiseen naisen kuvaan kiintyi erittäin hänen huomionsa ja kun hän ihmetellen löi kätensä yhteen, niin Polykarpo heräsi.
"Tämä on sallimuksen jumalattaren kuva, se on Tykhe". Pietari sanoi.
"Elä vihastu", Polykarpo pyysi. "Tiedäthän sinä, että uutta Konstantinopolia varten aiotun keisarin kuvapatsaan käteen on pantava Tykhen kuva, ja sen tähden minäkin olen koettanut muodostaa tätä jumalatarta. Vaatteen poimet ja käsien asento ovat mielestäni onnistuneet, mutta pään muodostamisessa en ole osannut oikeaan kohtaan".
Pietari oli tarkasti kuunnellut häntä ja loi ehdottomasti silmäyksensä Sironan päänkuvaukseen, ja Polykarpo seurasi hämmästyneenä ja melkein peljästyneenä isänsä katseen suuntaa.
Isä ja poika ymmärsivät toisensa ja jälkimmäinen sanoi: "Sitä olen minäkin jo ajatellut".
Sitten hän huokasi surullisesti ja ajatteli itsekseen: "Niin tosiaankin, hän on minun kohtaloni jumalatar". Mutta hän ei uskaltanut sitä lausua.
Nuorukaisen huokaus ei ollut jäänyt huomaamatta Pietarilta, ja hän sanoi: "Ei, se ei sovi. Tämä pää hymyilee iloisesti ja viehättävästi, mutta ankarat ja vakaiset ovat sen jumalattaren kasvot, joka ohjaa taivaallistenkin toimet".
Silloin ei Polykarpo kauvemmin voinut hillitä itseään, vaan huudahti: "Niin, isä, kohtalo on hirvittävä, ja kuitenkin minä luon hymyn jumalattaren huulille, sillä sehän on hänessä juuri hirvittävää, että hän ei hallitse lujien lakien mukaan, vaan hymyillen lyöpi leikkiänsä meidän kanssamme".
VIIDESTOISTA LUKU
Oli ihana aamu. Ei ainoakaan pilvenhattara pimentänyt taivasta, joka kohosi vuorten, erämaan ja kosteikon yli, niinkuin tummansininen, silkkinen telttakatto.
Ihanata on tämän vuoren huipulla hengittää raikasta, keveätä, tuoksuvaa erämaan ilmaa, ennenkuin auringon säteet alkavat vaikuttaa voimakkaammin ja ennenkuin helteisten porfyyrikallioiden ja kivilohkareiden luomat varjot käyvät yhä lyhyemmiksi ja lopulta katoovat kokonaan.
Millä ilolla ja kuinka syvin henkäyksin Sirona hengitti tätä ilmaa, kun hän pitkän yön perästä, neljännen, jonka hän oli levännyt erakon ummehtuneessa luolassa, astui ulos.
Paavali istui lieden ääressä ja puuhaeli niin innokkaasti veistelytyössä, ett'ei hän huomannut Sironan tuloa. "Tuota ystävällistä miestä!" Sirona ajatteli, huomatessaan höyryävän padan tulella ja nähdessään palmun oksat, jotka Aleksandrialainen oli istuttanut luolan suun sivupuolelle suojellaksensa häntä yhä korkeammalle kohoavalta auringolta.
Hän oli jo oppinut oppaatta löytämään lähteen, josta Paavali, heidän ensi kerran tavatessaan toisiansa, oli häntä juottanut, ja hiipi sinne, soma, poltettu ruukkunen kädessä.
Paavali kyllä huomasi hänet, mutta ei ollut häntä näkevinään eikä kuulevinaan, sillä hän tiesi, että hän tahtoi peseytyä ja – olihan hän nainen – koristautua niin hyvin kuin saattoi.
Palatessaan Galliatar näytti yhtä terveeltä ja ihanalta, kuin sinä aamuna, jona Hermas salaa oli katsellut häntä. Tosin kyllä hänen sydäntänsä tuimeli, hän tunsi tosin itsensä araksi poloiseksi, mutta uni ja lepo olivat jo aikoja sitten poistaneet kaikki tuon hirmuisen yöllisen paon jäljet hänen raittiista, nuorteasta ruumiistaan, ja sallimus, joka usein on meille suosiollinen, vaikkapa näyttääkin vihaista muotoansa, oli antanut hänelle pienen surun, poistaakseen hänestä vielä suurempia.
Hänen vinttikoiransa oli kovasti sairastunut, ja näytti siltä, kuin se kärsimänsä rääkkäyksen kautta olisi myöskin saanut sisällisen loukkauksen eikä ainoastaan taittanut jalkaansa.
Vilpas ja iloinen eläin vaipui voimatonna maahan, kun se koetti seisoa jaloillaan, ja kun hän koski siihen asettaaksensa sen syliinsä mukavaan asentoon ja hoidellakseen sitä, niin se vaikeroitsi tuskallisesti ja katseli valittaen ja surullisena häntä. Ruuasta ja juomasta se ei huolinut, sen kuono, joka muutoin oli kylmänkö, oli tullut kovin kuumaksi, ja kun hän oli lähtenyt luolasta, niin Jambe oli katsomatta hänen jälkeensä korahdellen jäänyt makaamaan kauniin villapeitteen päällä, jonka Paavali oli levittänyt hänen vuoteelleen.
Ennenkuin Sirona vei sille vettä samalla ruukulla, joka oli toinen hänen kestiystävänsä antama lahja, niin hän kääntyi tämän puoleen ja tervehti häntä ystävällisesti. Paavali kohotti silmänsä työstään, kiitti häntä ja kysyi, kun hän vähän ajan perästä jälleen tuli luolasta: "Kuinka voipi pikku potilaasi".
Sirona kohotti olkapäitään ja vastasi surullisesti: "Se ei juo mitään eikä edes tunne minua. Se korahtelee yhtä nopeasti kuin eilen illalla. Kunhan ei tuo eläin rukka kuolisi!"
Hän ei voinut puhua lausetta loppuun, sillä hän oli tuskallisesti liikutettu; mutta Paavali pudisti paheksuen päätään ja sanoi:
"Syntistä on noin murehtia järjettömän eläimen tähden".
"Jambe ei ole järjetöin", Sirona sanoi. "Ja jos se olisikin, niin mitä minulle jää jäljelle, jos se kuolee. Se on kasvanut isäni talossa, jossa kaikki minua rakastivat. Minä sain sen, kun se oli vaan muutaman päivän vanha, minä olen sitä hoitanut pienellä pesusienellä ja ruokkinut sen maidolla suureksi. Useinkin kuullessani penikan valittavan nousin paljain jaloin vuoteeltani sitä juottamaan. Senpä tähden se olikin minuun niin kiintynyt, kuin lapsi, eikä saattanut olla ilman minutta. Ei kukaan saata ymmärtää, minkä arvoinen toinen olento on meille. Isäni kertoi meille, kuinka hämähäkki sulostutti erään vangin elämän. Ja mitä on tuommoinen ruma, mykkä eläin minun ymmärtäväiseen ja kauniisen koiraani verraten? Kotoni olen minä menettänyt, ja täällä, täällä ajattelevat kaikki minusta mitä pahinta, vaikka en ole kellekään tehnyt mitään vääryyttä, eikä kukaan muu paitse Jambe rakasta minua".
"Mutta minä tiedän yhden, joka rakastaa kaikkia samalla
Jumalallisella rakkaudella", keskeytti Paavali hänet.
"Semmoisen kanssa en minä tulisi toimeen", Sirona vastasi. "Jambe ei huolinut kestäkään muusta kuin minusta. Mitäpä minä huolisin senlaisesta rakkaudesta, jota minun täytyy jakaa koko maailman kanssa. Sinä tarkoitat varmaankin ristiin naulittua Jumalaa? Hänen sanotaan olevan hyvä ja auttavainen, samaa sanoo myöskin Dorothea rouva; mutta hän on kuollut, minä en näe enkä kuule häntä enkä ikävöikään semmoista, joka olisi minulle armollinen, vaan senlaista, jolle minä olisin jonkin arvoinen, jonka elämälle ja onnelle minä olisin väittämätöin".
Hiljainen kylmä väre kävi Aleksandrialaisen ruumiin lävitse, kun hän kuuli nämä sanat; hän loi samalla sääliväisyyttä ja ihmettelyä ilmaisevan silmäyksen hänen kauniisen varteensa ja kasvoihinsa, ja ajatteli: "Saatana oli ennen lankeemustaan kaunein hyvien henkien joukossa, ja hän vielä vallitsee täydellisesti tässä naisessa. Hän ei ole vielä läheskään valmis pelastukseen ja kumminkin on hänellä ystävällinen sydän, ja jos hän onkin rikkonut, niin ei hän ainakaan vielä ole turmeltunut".
Sironan ja Paavalin katseet olivat kohdanneet toisiaan, ja huoaten edellinen sanoi: "Sinä katselet minua niin sääliväisesti; jos vaan Jambe paranisi ja minun onnistuisi päästä Aleksandriaan, niin saattaisi minun kohtaloni vielä kääntyä paremmaksi".
Hänen puhuessaan oli Paavali noussut seisoalleen, ottanut keittoastian tulisijalta ja sanoi, tarjoten sen vieraalleen:
"Ensinnäkin koettakoon tämä puuro sinulle palkita pääkaupungin nautintoja. Minua ilahuttaa, että ruoka maistuu sinusta hyvältä. Mutta sanoppa minulle: oletko tarkalleen ajatellut, mitkä vaarat syntisessä kreikkalaisessa kaupungissa uhkaavat kaunista, nuorta ja turvatonta naista? Eikö olisi parempi, että antautuisit rikoksesi seurauksien alaiseksi ja palaisit Phoebicion luo, jonka oma sinä valitettavasti olet?"
Sirona oli viime sanoja kuullessaan asettanut astian, josta hän söi, maahan ja huudahti, nopeasti ja tulisesti nousten pystyyn:
"Se ei tapahdu koskaan, ja sinä hirmuisena hetkenä, jolloin minä puoleksi nääntyneenä istuin siellä alhaalla ja pidin sinun askeleitasi Phoebicion askeleina, jumalat minulle osoittivat, kuinka minä saattaisin paeta sekä hänen että sinun ja jokaisen käsistä, joka minua tahtoisi viedä takaisin hänen luokseen. Raivoissani ja mielen häiriössä olin silloin, kun pakenin kuilun reunalle, mutta sen minkä minä silloin mielettömyydessäni tahdoin tehdä, saman tekisin vielä nytkin kylmäverisesti, niin totta kuin toivon vielä kerran näkeväni Arelaassa asuvat omaiseni. Mikä minä olen ollut ja mikä minusta on tullut Phoebicion kautta! Minusta näytti elämä päivänloistoiselta puutarhalta, jota kultaiset ristikot ympäröivät, jossa oli kristallikirkkaita lähteitä, varjokkaita puita, punaisia kukkia ja laulavia lintuja, ja hän on minulta pimentänyt valon, hämmentänyt lähteet ja taittanut kukat. Minusta nyt kaikki näyttää mykältä ja värittömältä, ja jos minä syöksyn syvyyteen, niin ei kukaan minua kaipaa, ei kukaan surkuttele".
"Vaimo raukka", Paavali sanoi, "miehesi on kaiketi osoittanut sinulle sangen vähän rakkautta?"
"Rakkautta", Sirona nauroi, "Phoebicio ja rakkaus! Kerroinhan minä eilen, kuinka hirmuisesti hänellä oli tapana kiusata minua, kun hän päihtyneenä palasi juomingeistaan taikka kun hän heräsi voimattomuudestaan. Sitä paitse on hän tehnyt minulle semmoista, semmoista, joka on katkaissut viimeisenkin kuluneen siteen väliltämme. Tätä ei ole vielä kukaan saanut tietää minulta, ei edes Dorothea rouvakaan, vaikka hän usein on moittinut minua, kun lausuin jonkun kovan sanan miehestäni. Kyllä hänen kelpaa puhua. Jos minäkin olisin saanut sellaisen miehen, kuin Pietari on, niin ehkä olisi minusta tullut toinen Dorothea. Ihme on, enkä itsekään sitä ymmärrä, ett'en ole tullut kehnoksi tuon konnan rinnalla, joka – miksi sitä salaisin – Roomassa möi minut legaatillensa Qvintillolle, syystä että hän oli joutunut velkoihin korvia myöten ja toivoi hänen kauttansa saavansa viran koroitusta. Hän toi itse tuon vanhan miehen, joka usein oli seurannut minua, kotiin huoneesensa; mutta emäntämme, joka oli kunnon vaimo, oli kuunnellut heidän kauppaansa ja ilmoitti kaiken minulle. Se on niin halpamielistä, niin viheliäistä; minun sieluni tahraantuu jo sitä ajatellessanikin. Legaatilla ei ollut paljoa iloa sestertistään [sestertium oli roomalainen raha], eikä Phoebicio antanut syntirahoja takaisin, ja hän oli rajattomasti raivoissaan minua kohtaan, kun hänet petetyn vanhuksen toimesta lähetettiin tänne kosteikkoon. Nyt tiedät kaiken, ja neuvo minua vielä palaamaan sen miehen luo, johon kova onni minut on liittänyt. – Kuuleppas kuinka koira parka tuolla valittaa. Se pyrkii minun luokseni, mutta ei jaksa liikahtaa".
Paavali katseli häntä säälien, kun hän katosi kallionaukkoon, ja odotti kädet ristissä hänen palaamistaan.
Hän ei saattanut nähdä koko luolaan, sillä suurempi ala, jossa vuode oli, muodosti kulman kaitaisen käytävän kanssa, niinkuin viikatteen terä varren kanssa.
Sirona viipyi sangen kauvan ja hän kuuli vaan silloin tällöin muutaman hellän sanan, jolla hän koetti lohduttaa sairasta koiraa.
Silloin hän säpsähti äkkiä, sillä Sirona huudahti kovaan ja tuskallisesti.
Varmaankin vaimo raukan uskollinen kumppali oli heittänyt henkensä, ja Sirona oli luolan puolihämärässä nähnyt sen lakastuneet silmät ja käsillään tuntenut, että kuoleman kankeus ojennutti ja jäykisti sen notkeat jäsenet. Paavali ei uskaltanut mennä luolaan, mutta hän tunsi, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, ja mielellään hän olisi sanonut hänelle muutaman lohduttavaisen sanan.
Vesissä silmin Sirona viimein tuli ulos.
Paavali oli arvannut oikein, sillä hänellä oli pikku Jamben ruumis sylissä.
"Minä olen suuresti pahoillani", Paavali sanoi, "kuinka kaunis tuo pikku eläin oli!"
Sirona nyökäytti myöntäen päätään, istuutui maahan, irroitti kauniisti koristetun nauhan koiran kaulasta ja sanoi puoleksi itsekseen, puoleksi Paavalille: "nauhan on pikku Agnes neulonut sille. Minä olin itse neuvonut häntä neulaa käyttämään, ja tämä oli hänen ensimmäinen oma työnsä".
Sen jälkeen hän ojensi kaularenkaan erakolle ja sanoi: "Tämä lukko on puhtaasta hopeasta ja isäni on itse antanut sen minulle. Vilkas koira huvitti häntäkin. Nyt ei koira parka enään koskaan juoksentele".
Alakuloisena hän katseli ruumista. Sitten hän rohkaisi mieltään ja sanoi nopeasti:
"Nyt minä tahdon lähteä pois täältä. Ei mikään, ei mikään pidätä minua enää tässä erämaassa, sillä senaattorin huone, jossa minä kuitenkin olen elänyt monta onnellista hetkeä ja jossa kaikki olivat ystävällisiä minua kohtaan, on nyt minulta suljettu, vaikkapa vaan senkin tähden, että hän asuu siellä. Joll'et ole ollut minulle hyvä, tehdäksesi minulle pahaa, niin päästä minut jo tänään lähtemään täältä ja auta minua pääsemään Aleksandriaan".
"En tänään, en tänään missään tapauksessa", vastasi Paavali. "Ensiksi täytyy minun tietää, milloinka jokin laiva purjehtii Klysmaan taikka Berenikeen, ja sitten on minulla monta muuta seikkaa toimitettavana sinua varten. Sinun tulee myöskin vastata kysymykseeni, mitä aiot tehdä Aleksandriassa ja mitä sieltä on odotettavana. Lapsi parka! Mitä nuorempi ja kauniimpi sinä olet…"
"Minä tiedän kaiken, mitä tahdot sanoa minulle", keskeytti häntä Sirona. "Kaikkialla, minne olen tullut, olen vetänyt miesten silmät puoleeni, ja lukiessani heidän silmistänsä, että minä miellytin heitä, minä iloitsin suuresti, miksi sitä kieltäisin! Moni on sanonut minulle kauniita sanoja, antanut minulle kukkia ja lähettänyt vanhoja naisia kotiini voittamaan minun suosiotani; mutta jos toinen onkin miellyttänyt minua enemmän kuin toinen, niin ei minusta koskaan tuntunut vaikealta käskeä heitä pois, niinkuin tuleekin".
"Aina siihen saakka kunnes Hermas ilmoitti rakkautensa", keskeytti
Paavali. "Hän on reipas veitikka…"
"Kaunis, kömpelö poika hän on, ei enempää eikä vähempää", Sirona vastasi. "Minä tein tosin ajattelemattomasti, kun päästin hänet luokseni, mutta ei minkään vestaali-neitsyen olisi tarvinnut hävetä sitä suosiota, jota minä osoitin hänelle. Minä olen viaton ja viattomaksi tahdon jäädä, jotta saattaisin jälleen punastumatta astua isäni eteen, hankittuani pääkaupungissa kyllälti rahaa pitkää matkaa varten".
Paavali katseli hänen kasvojansa hämmästyneenä, melkein peljästyneenä.
Hän oli siis ottanut syykseen teon, joka olikin tekemättä, ja ehk'ei senaattori olisi niin pian tuominnut Sironaa, ell'ei hän olisi tehnyt väärää tunnustustaan.
Hän seisoi Sironan edessä niinkuin lapsi, joka on tahtonut aikaan saada konstikkaan teoksen, mutta on taitamattomuudesta rikkonut sen palasiksi.
Eikä hän myöskään saattanut epäillä hänen sanojensa totuutta, sillä jo kauvan aikaa oli sisällinen vakuutus selvinnyt hänessä, ett'ei tämä vaimo ollut tavallinen syntinen.
Pitkään aikaan ei hän saanut sanaakaan suustaan. Viimein hän kysyi arasti:
"Mitä aiot toimiskella pääkaupungissa".
"Polykarpo", hän vastasi, "on sanonut, että siellä hyvä työ aina saapi ostajan, ja minä taidan kutoa hyvin kaunista ja kirjaella kullalla. Ehkä on tarjona paikka jossakin talossa, jossa on lapsia, niitä minä mielelläni hoitaisin päivällä. Joutohetkinä ja yöllä työskentelen ompelukehieni ääressä, ja kun olen saanut kylliksi kokoon, niin löydän kyllä jonkun laivan, joka viepi minut omaisteni luo Galliaan. Huomaatko, ett'en saata palata Phoebicion luo, ja saatatko auttaa minua?"
"Mielelläni, ehkäpä paremminkin kuin luulet", vastasi Paavali. "Vielä en saata selittää sinulle tätä seikkaa, mutta sinun ei tarvitse enää pyytää, vaan saat täydellä oikeudella vaatia minulta apua".
Sirona katseli häntä kummastellen ja kysyväisesti, mutta tämä jatkoi:
"Anna minun ensiksi viedä koira pois ja haudata se tuonne alhaalle. Minä pystytän kiven sen haudalle, että tietäisit, mihin se on haudattu. Sen täytyy tapahtua, ruumis ei saa olla täällä enää. Ota tämä kapine! Minä olen koettanut veistää sitä sinulle, sillä sinä valitit eilen, että hiuksesi joutuvat vallan epäjärjestykseen, kun ei sinulla ole kampaa; minä olen leikkaellut sinulle semmoisen luusta: kosteikon rihkamakauppiaalla ei ole ainoatakaan, ja minä itse olen erämaan eläin, kurja, mieletöin eläin, joka ei tarvitse kampaa. – Eikö tuolla pudonnut kivi? Varmaankin, minä kuulen ihmisten askelia. Joudu luolaan eläkä liikahda, ennenkuin huudan sinua".
Sirona vetäytyi kammioonsa, mutta Paavali otti koiran ruumiin käsivarrelleen peittääkseen sen lähenijän silmistä.
Epäröiden hän katseli ympärilleen etsien piilopaikkaa, mutta korkealta hänen päänsä päältä oli jo kaksi tarkkaa silmää huomannut hänet ja hänen keveän kuormansa, ja ennenkuin hän oli ehtinyt oikeaan paikkaan, vieri kiviä ratisten alas pitkin luolan oikealla puolella olevaa kallionrintaa, ja samalla hyppeli hurjanrohkea mies kalliolta kalliolle, syöksi, huolimatta erakon varoittavasta äänestä, häntä kohti ja huusi läähättäen sekä vihasta ja kiukusta hehkuen:
"Se on – minä tunnen sen hyvin – se on Sironan koira. Missä on sen emäntä? Sano minulle heti missä Sirona on, minun täytyy saada tietää se!"
Paavali oli usein kirkossa katujain paikasta nähnyt senaattorin perheineen istuvan paikoillaan lähellä alttaria ja tunsi ihmetellen tämän hurjanrohkean hyppijän, joka hiukset hajallaan, silmät hurjasti hehkuvina ahdisti häntä, Polykarpoksi, Pietarin toiseksi pojaksi.
Erakolle kävi vaikeaksi pysyä tyynenä ja hämmentymättä, sillä kun hän tiesi vääryydellä saattaneensa Sironan suuren rikoksen alaiseksi, silloin kun vasten totuutta oli ilmoittanut itsensä hänen rikoskumppanikseen, niin hän tunsi ahdistusta, joka kohosi aina tuskaksi, ja lyijyraskas paino esti hänen ajatusvoimansa nopeutta.
Aluksi hän sammalsi vaan epäselviä sanoja, mutta hänen vastustajansa oli pelottavan totisena tehnyt kysymyksensä ja tarttui pikaisesti erakon karkean kaavun kaulukseen ja huusi käheällä äänellä.
"Mistä olet löytänyt koiran? Missä on…"