YHDESTOISTA LUKU
Paavali raukka istui senaattorin oven vieressä kivipenkillä viluissaan, sillä mitä enemmän aamu läheni, sitä kylmemmäksi tuli yö-ilma, ja sitä paitse hän oli tottunut lämpimään lammasnahkaansa, jonka hän oli antanut Hermaalle.
Kädessään hän piti kirkon-avainta, jonka hän portinvartialle oli luvannut jättää Pietarin luokse, mutta kaikki oli hiljaista senaattorin talossa, eikä hän juljennut herättää nukkuvia.
"Mikä omituinen yö tämä on!" hän itsekseen jupisi kietoen lyhyen, rikkinäisen nuttunsa tiiviimmin ympärilleen. "Vaikkapa olisikin lämpöisempi ja vaikka voisinkin kietoutua höyhenpatjaan sen sijaan, että nyt kääriydyn tähän kuluneesen riepuseen, niin tunkisi kuitenkin kylmä koko ruumiini läpi, jos vielä kohtaisin ne manalan henget, jotka täällä riehuvat. Nyt olen ne nähnyt omin silmin. Kosteikosta kiitää daimonia naisen muodossa ylös vuorelle meitä unessa peloittamaan ja kiusaamaan. Mitähän lienee se suuri, valkoisiin vaatteisin puettu ja liehuva-hiuksinen kummitus kantanut käsissään? Ehkäpä sitä kiveä, jolla hän, kun painajainen meitä ahdistaa, pusertaa rintaamme. Toinen näytti lentävän, mutta sen siipiä en kuitenkaan nähnyt. Tässä kylkirakennuksessa kai Gallialainen asuu jumalattoman vaimonsa kanssa, joka on pauloihinsa kietonut Hermas raukan. Lieneekö hän todellakin niin kaunis? Mitäpä tietää nuorukainen, joka on pelkkäin kallioiden keskellä kasvanut, naiskauneudesta? Ensimmäinen, joka katsoo häneen ystävällisesti, on hänestä kaiketi ihanin. Sitä paitse hän on vaalean verevä ja siis harvinainen lintu kaikkien päivettyneitten kaksijalkaisten erämaan kasvien joukossa. Centurioni ei varmaankaan vielä ole löytänyt lammasnahkaa, muuten ei täällä suinkaan olisi näin hiljaista. Kerran on jo minun täällä odottaessani aasi hirnunut, kerran kameli ammonut, ja tuolla laulaa ensimmäinen kukko, mutta en ole vielä kuullut ainoatakaan ihmisääntä, en edes ison senaattorin tahi hänen lihavan rouvansa Dorothean kuorsaamista, ja olisipa kuitenkin ihme, joll'eivät he kumpikaan kuorsaisi".
Hän nousi ja meni Phoebicion asunnon ikkunan luo ja kuunteli puoleksi avonaisista ikkunaluukuista, mutta Gallialaisen huoneessa oli kaikki hiljaista.
Tuntia aikaisemmin Mirjam oli kuunnellut, mitä Sironan asunnossa tapahtui.
Kanneltuansa hän oli kaukaa seurannut Phoebiciota ja tallien kautta puikahtanut senaattorin pihalle. Hänen täytyi saada tieto siitä, mitä oli tapahtunut tuolla sisällä ja minkälaisen koston suuttunut Gallialainen oli saattanut Hermaalle ja Sironalle.
Hän oli valmis kohtaamaan kaikkea, ja ajatus, että centurioni ehkä oli käyttänyt miekkaansa näitä vastaan, täytti hänen sielunsa katkeran-suloisella mielihyvällä.
Hän näki valkeata siitä raosta, joka oli puoli-avonaisten luukkujen välillä; hän eroitti puuluukut hiljaa toisistaan ja hypähti notkeasti ylös, tarttuen niihin ja painaen seinään paljaan jalkansa.
Siellä hän näki Sironan olevan pystyssä vuoteellaan, ja vastapäätä häntä Gallialaisen vääntynein kasvoin. Hänen jalkainsa juuressa oli Hermaan lammasnahka. Oikeassa kädessään tämä kalpea mies piti palavaa lamppua. Sen valo loihen Sironan sängyn edessä olevalle kivilattialle ja kuvastihen suuressa tumman-punaisessa lätäkössä.
"Se on verta", – niin hän ajatteli kauhistuen ja sulki silmänsä.
Kun hän jälleen katsahti ylös, niin hän näki Galliattaren hehkuvin poskin kääntävän kasvonsa mieheensä päin. Hän oli vahingoittumaton, mutta Hermas?
"Se on hänen vertansa", valitti ja huusi ääni hänen pakahtuvasta sydämestään, "ja minä murhaaja, olen sen vuodattanut!"
Hänen kätensä irtaantuivat luukusta, hänen jalkansa koskivat taas pihakivitykseen ja kauhistavassa sieluntuskassa hän kiiti samaa tietä, jota oli tullutkin, ulos vuorta kohti.
Hän tunsi, että hän mielemmin tahtoi vastustaa raatelevia panttereja, yökylmää, nälkää ja janoa, kuin, tämä rikos sydämellä, astua Dorothea rouvan, senaattorin ja Marthanan silmien eteen. Pakeneva Mirjam oli toinen niistä kummituksista, joiden näkeminen oli kauhistuttanut Paavalia.
Kärsivällinen erakko istui taasen penkillä ja ajatteli: "Kylmyys on kuitenkin tuskallinen. Tuommoinen villainen lammasnahka on kumminkin sangen hyvä kappale; mutta Vapahtaja on kärsinyt aivan toista tuskaa, kuin tämä on, ja minkätähden olisin jättänyt maailman, joll'en seuratakseni Häntä ja kärsimysten kautta saavuttaakseni taivaan ilon?
"Niin siellä, missä enkelit liihoittelevat, siellä ei tarvita mitään kurjaa jäärännahkaa, ja tällä kertaa ainakin olen päässyt itsekkäisyydestäni vapaaksi; sillä minä saan kärsiä tosiaankin muiden tähden, minä olen viluissani Hermaan tähden ja säästääkseni vanhusta tuskasta.
"Ja tahtoisinpa, että olisi vieläkin kylmempi, enkä tahdo milloinkaan, en milloinkaan enää panna turkkia hartioilleni!"
Paavali liikutti päätänsä ikäänkuin myönnytykseksi omille sanoilleen, mutta pian hän jälleen totisena mietiskeli, sillä hän huomasi uudestaan käyvänsä väärää tietä.
"Kunhan pannaan vaan kourallinenkin hyvää toimeen", – hän ajatteli, "niin sydämehen heti paisuu kokonainen kamelin taakka ylpeyttä. Vaikka hampaani kuinkakin kalisisivat suussani, niin olen kumminkin vaan kehno vaivainen. Kuinka kutkuttikaan turhamielisyyttäni, vaikka kyllä epäilin ja estelin, kun Raithulaiset tulivat minulle tarjoamaan heidän kaupunkinsa vanhimman arvonimeä. Kun ensikerran voitin nelivaljalkollani, iloitsin tosin äänekkäämmin, mutta tuskinpa silloinkaan olin pöyhkeämpi kuin juuri äsken. Kuinka moni tahtoo seurata Vapahtajaa, ja kuitenkin he tahtoisivat päästä vaan Hänen ylennystilaansa; Hänen alentumistaan he karttavat taitavasti. Sinä, oi Korkein, olet todistajani, että minä sitä toden teolla etsin, mutta niin pian kuin orjantappuran piikit haavoittavat minua, niin veren pisarat heti muuttuvat ruusuiksi, ja jos riivon ne pois, niin heti tulee toisia ihmisiä, jotka levittävät kukkakiehkuroita tielleni. Luulenpa, että maan päällä on yhtä vaikeata löytää kärsimyksiä, joita ei ilo seuraa, kuin iloa, jota ei vaiva seuraa".
Näin hän ajatteli hammasten kylmästä kalistessa, mutta hänen mietiskelynsä keskeytyi, sillä koirat haukahtivat äkkiä.
Phoebicio kolkutti senaattorin ovelle. Heti Paavali nousi ja läheni Pietarin porttia. Ei sananenkaan siitä, mitä pihalla lausuttiin, jäänyt häneltä kuulematta.
Tuo karkea ääni oli senaattorin, kimeä ja luja taas arvattavasti oli centurionin.
Jälkimmäinen vaati edelliseltä vaimoansa, joka muka piili senaattorin huoneessa, kun sitä vastoin Pietari varmaan vakuutti, ett'ei Sirona eilis-aamun jälkeen ollut astunut hänen kynnyksensä yli.
Vaikka majamies puhutteli senaattoria kiivaalla ja vihaisella äänellä, niin tämä kumminkin pysyi varsin tyynenä ja meni heti kysymään puolisoltansa, oliko ehkä tämä hänen maatessansa päästänyt paenneen huoneesensa.
Paavali kuuli pihalla edes takaisin astelevan sotilaan käynnin, joka kuitenkin heti herkesi, kun rouva Dorothea miehensä kanssa tuli ovelle ja puolestaan varmaan vakuutti, ett'ei hän Sironasta mitään tiennyt.
"Sitä parempi tieto", keskeytti häntä Phoebicio, "on luultavasti pojallanne, Polykarpolla, hänen olopaikastansa".
"Poikani on eilisestä saakka ollut Raithussa toimiensa vuoksi", virkkoi Pietari, lujasti ja eväten. "Me odotamme häntä kotiin vasta tänä aamuna".
"Hän näkyy rientäneen ja palanneen aikaisemmin", Phoebicio sanoi. "Valmistukset vuorella pidettävää uhrijuhlaa varten eivät olleet salassa, ja isännän poissa-olo viekoittelee varkaita murtamaan hänen huoneesensa, erittäinkin rakastuneita, jotka heittelevät ruusuja ikkunasta kultasilleen. Te kristityt kerskailette pitävänne avioliittoa pyhänä; kuitenkin minusta tämä näyttää koskevan ainoastaan teidän uskolaistenne avioliittoja. Pakanoiden vaimojen tykönä teidän poikanne saavat koettaa onneaan; se riippuu vaan siitä, antaako pakanallinenkaan aviomies leikkiä kanssaan, vai eikö. Minä puolestani olen halullinen kaikkeen muuhun kuin leikkiin, ja sen minä sinulle näytän, ett'en aio häpäistä keisarin pukua, joka on ylläni, ja sentähden nyt mielin tutkia sinun huoneesi, ja jos silloin löydän velvollisuutensa rikkoneen vaimoni, tai teidän poikanne luotanne, niin tahdon viedä sekä hänet että sinut tuomarin eteen ja menetellä viettelijän kanssa oikeuteni mukaan".
"Sinä saisit etsiä turhaan", vastasi Pietari, töin tuskin voiden itseään hillitä. "Sanani on on tahi ei, ja minä toistan sen vielä kerran. Ei, meidän huoneessamme ei ole Sironaa eikä Polykarpoa. Ei Dorothea enkä minäkään tahdo sekaantua teidän asioihinne, mutta me emme myöskään kärsi, että toinen, olkoon se ken tahansa, rohkenee sekaantua meidän asioihimme. Tämän kynnyksen yli astuu ainoastaan se, jonka minä sallin, tahi keisarin tuomari, jonka tahtoon minun täytyy myöntyä. Sinua kiellän astumasta sisään, ja minä toistan vieläkin kerran: Sirona ei ole meidän luonamme ja sinä tekisit paremmin, jos halusit häntä toisaalta etkä täällä kuluttaisi aikaasi".
"En tarvitse neuvojasi", huudahti centurioni kiivaasti.
"Ja minä", vastasi Pietari, "tunnen itseni jotenkin haluttomaksi sovittamaan sinun avioriitojasi. Meidän avuttammekin löydät Sironan; sillä aina on vaikeampaa pitää vaimoa vangittuna kotonaan kuin saada häntä kiinni, jos hän on karannut".
"Sinä saat oppia minut tuntemaan", centurioni uhkasi, luoden silmäyksen orjiin, jotka olivat kokoontuneet pihalle ja joiden joukkoon myöskin Antonio, senaattorin vanhin poika, oli astunut. "Minä kutsun viivyttelemättä väkeni kokoon, ja jos te salaatte viettelijän, niin me suljemme häneltä poispääsyn".
"Odotappa vielä vaan yksi tunti", puuttui puheesen Dorothea, tarttuen miestänsä, joka nyt enää tuskin voi hillitä itseään, käteen, "niin saat nähdä Polykarpon palaavan kotiin isänsä oriilla. Sinun vaimosi osaa niin ystävällisesti leikkiä hänen siskojensa kanssa. Nuo ruusutko, jotka poikani on asettanut ikkunalle, ovat saattaneet sinun ajattelemaan, että hän on viettelijä, vai onko sinulla vielä muita syitä, joiden johdosta saatat solvata häntä ja meitä niin ankaralla syytöksellä?"
Kun miehet vihan vimmassa synkkien ukonpilvien tavoin uhkaavat iskeä yhteen, niin usein ymmärtäväisen naisen suusta lähtevä sana pidättää ja hillitsee heitä, ikäänkuin ystävällinen tuulonen.
Phoebicio ei ollut taipuvainen vastaamaan Polykarpon äidin puheesen, mutta hänen kysymyksensä pakoitti häntä ensi kerran luomaan pikaisen silmäyksen tapahtuneihin seikkoihin, eikä hän saattanut salata itseltään, että hänen epäluulonsa perustuivat heikolle pohjalle. Samalla hän ajatteli, että jos Sirona ei olisikaan piiloutunut senaattorin huoneesen, vaan sen sijaan paennut ulos kentälle, niin hän vaan menetti täällä aikaansa, jonka kautta hän antoi hänen jo ehtimänsä ennakkomatkan karttua turmiokkaalla tavalla.
Muutamat sekunnit riittivät tähän mietintöön, ja hän, joka oli tottunut tarpeen tullen hallitsemaan itseänsä, sanoi kiertäen: "Saammepa nähdä, se on kyllä selviävä", ja sen jälkeen hän isännälleen jäähyväisiä sanomatta hitaasti palasi asuntoonsa.
Mutta vielä ei hän ollut ehtinyt asuntonsa ovelle, ennenkuin kadulta kuului kavioiden kapsetta, ja Pietari huusi hänelle:
"Viivy vielä vähä aikaa, sillä tuolta tulee Polykarpo ja saattaa itse puolestaan puhdistautua edessäsi".
Centurioni pysähtyi, senaattori viittasi vanhaa Jethroa avaamaan porttia; ratsastajan kuultiin hyppäävän alas satulasta, mutta ei Polykarpo, vaan eräs Amalekilainen astui pihalle.
"Mitä sinulla on sanottavaa", kysyi senaattori kääntyen puoleksi sanantuojaan, puoleksi centurioniin.
"Herra Polykarpo, poikasi", vastasi puhuteltu, tumman-verevä, ruskettunut, täysi-ikäinen, mutta notkeajäseninen ja liukaskielinen mies, "lähettää sinulle ja emännällesi terveisiä ja käskee sanoa sinulle, että hän ennen päivällisaikaa tulee tänne tuoden kahdeksan miestä muassaan, jotka hän on palkannut Raithusta. Dorothea rouvaa hän pyytää pitämään huolta näitten miesten vastaan-ottamisesta ja ravitsemisesta".
"Koska erosit pojastani?" kysyi Pietari.
"Kahta tuntia ennen auringon laskua".
Pietari hengähti, sillä vasta tällä hetkellä hän oli täydelleen vakuutettu poikansa viattomuudesta, mutta, ensinkään näyttämättä mitään voitonriemua ja huomauttamatta Phoebiciota hänen tekemästänsä vääryydestä, hän sanoi ystävällisesti – sillä hän alkoi sääliä Gallialaisen onnettomuutta: "Minä soisin, että sanantuoja myöskin voisi antaa tietoja vaimosi olopaikasta. Hänen oli vaikea tottua hiljaiseen kosteikkoelämään. Ehkä hän on paennut vain hakeaksensa kaupunkia, joka tarjoo niin nuorelle ja ihanalle olennolle enemmän vaihtelevaisuutta, kuin tämä hiljainen erämaan seutu".
Phoebicio teki kädellään epäävän liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut osottaa paremmin ymmärtävänsä asian, ja sanoi: "Minä näytän sinulle, mitä tuo kaunis yölintunen on jättänyt minun pesääni. Ehkä saattaisitte sanoa, kenen se on".
Sillä aikaa kun hän ripein askelin meni asuntoonsa, oli Paavali astunut avoimesta portista pihalle, tervehti senaattoria ja hänen väkeänsä ja antoi Pietarille kirkon avaimen.
Aurinko oli sillä välin jo noussut, ja Dorothea rouvan läsnäolo saattoi Aleksandrialaisen punastuen katsomaan lyhyttä, ryysyistä alusvaatettaan, joka hyvinkin riittämättömästi verhosi hänen vieläkin atleettimaisia jäseniään.
Pietari ei koskaan ollut kuullut Paavalista muuta kuin hyvää, mutta tällöin hän katseli häntä epäsuotuisammilla silmäyksillä, sillä kaikki, mikä meni liiallisuuteen, oli hänen järjestystä ja kohtuutta harrastavaa mieltänsä vastaan.
Paavali tunsi, mitä Pietarissa liikkui, kun tämä, pitämättä häntä sanaakaan ansaitsevana, otti häneltä avaimen. Hänestä ei ollut yhdentekevä, mitä tämä mies hänestä ajatteli, ja hämillänsä hän sanoi: "Me emme muuten käy lammasnahatta ihmisissä, mutta minulta on kadonnut omani".
Hän ei vielä ollut puhunut loppuun, kun Phoebicio Hermaan jäärännahka kädessä astui ulos pihalle huutaen, senaattorille: "Tämän löysin palatessani huoneestamme". "Ja milloinka olet nähnyt Polykarpon käyttävän tuollaista vaippaa?" kysyi Dorothea.
"Kun jumalat kävivät ihmisten tyttärien luona", centurioni virkkoi, "niin heidän oli ammoisista ajoista tapana muuttaa muotoansa. Miksikä ei öljyillä voideltu aleksandrialainen keikari kerraksi saattaisi ruveta raa'aksi vuorelais-narriksi. Vanha Homerokin välistä uinahtaa, ja minä myönnän, että minä, mitä sinun poikaasi tulee, erehdyin. Elä pane sitä pahaksesi, senaattori. Sinä olet kauvemmin ollut täällä, kuin minä; kukapahan se lienee lahjoittanut minulle sarvineen päivineen tämän nahan, joka näyttää jotenkin uudelta".
Pietari katseli ja koetteli nahkaa ja sanoi sitten: "Se on erakon levätti. Vuorella asuvien parannuksentekijäin on tapana käyttää sellaisia".
"Siis on joku noista laiskureista tunkeutunut huoneeseni", centurioni huusi. "Minä olen keisarin palvelija ja minun tulee pitää kurissa kaikkea roistoväkeä, mikä täällä erämaassa häiritsee kosteikon asukkaita ja matkustavaisia. Niin kuuluu käsky, jonka sain Roomasta mukaani. Minä ajan koko kurjan joukkion yhteen niinkuin otukset ajometsästyksessä, sillä he ovat konnia ja murtovarkaita, ja minä olen herättävä heissä kauhua, siksi kun olen löytänyt heistä mieheni".
"Siitä ei keisari sinua kiitä", Pietari virkkoi. "He ovat hurskaita kristittyjä, ja sinä tiedät, että Konstantino itse…"
"Konstantino?" centurioni kysyi ivaten. "Ehkäpä hänkin vielä kastattaa itsensä, koska vesi on vahingoittamatonta, eikä hän, niinkuin suuri Diokletiano, voi, tekemättä valtakuntaansa autioksi, hävittää alhaisoa, joka juoksee ristiinnaulitun ihmeentekijän jäljissä. Mutta katsohan näitä rahoja. Tässä on keisarin kuva, ja mitä on tässä toisella puolella? Onko se teidän Natsarealaisenne, vai onko se vanha jumala, tuo aina laskematon, voittamaton aurinko? Onko todellakin hän yksi teikäläisistä, hän joka uudessa Konstantinopelissa palvelee Tykheä ja Dioskureja, Kastoria ja Polluxia? Veden, jolla hän huomenna antaa kastella itseään, hän ylihuomenna pyyhkäisee pois, ja vanhat jumalat auttavat häntä, jos hän rauhallisempina aikoina vie ne taisteluun teidän epäuskoanne vastaan".
"Mutta siihen", vastasi Pietari tyynenä, "on pitkä aika, ja ainakin tänä päivänä vielä on Konstantino kristittyjen suojelija. Minä neuvon sinua jättämään asian piispa Agapitolle".
"Jotta hän latelisi minulle oppianne, joka on liian kurja vaimoillekin, käskisi minua suutelemaan vihollisteni jalkoja" centurioni ilkkui. "Murtovarkaita ja roistoväkeä ovat nuo vuorelais-erakot, sen sanon vieläkin, ja sellaisina ovat nuo ilkeät narrit kohdeltavat, siksi että löydän mieheni. Jo tänä päivänä aloitan ajon".
"Ja tänä päivänä saat sen lopettaa, sillä tämä lammasnahka on minun".
Paavali se oli, joka äänekkäästi ja varmuudella lausui nämät sanat.
Kaikkien silmät kääntyivät häneen ja centurioniin.
Pietari ja orjat olivat usein nähneet erakon, mutta eivät milloinkaan ilman semmoista lammasnahkaa, jota Phoebicio piti kädessään.
Mahdottomalta ja tuskin ymmärrettävältä mahtoi Paavalin tunnustus näyttää kaikista, jotka tunsivat hänet ja Sironan, eikä kuitenkaan kukaan sitä epäillyt, ei edes senaattorikaan.
Ainoastaan Dorothea rouva pudisti epäillen päätään, ja jos kohta hän ei voinutkaan selittää, mikä tässä tapahtui, niin hänen kuitenkin täytyi sanoa sydämessään, ett'ei tämä mies näyttänyt viettelijältä, ja että Galliatar hänen tähtensä tuskin olisi luopunut velvollisuudestaan. Hän ei muutenkaan tahtonut saada itseänsä uskomaan Sironan syyllisyyttä, sillä hän rakasti häntä sydämestään ja – oikein ei se suinkaan ollut – mutta hänen äidillinen turhamielisyytensä saatti häntä uskomaan, että jos tuo ihana nainen olisi tahtonut syntiä tehdä, niin hän kuitenkin tosiaankin olisi pitänyt hänen uljaan Polykarponsa, jonka ruusuja ja tulisia silmäyksiä hän vilpittömästi pahaksui, etevämpänä kuin tätä takkuista, siistitöntä harmaapartaa.
Aivan toisin centurioni ajatteli.
Hän uskoi mielellään erakon tunnustuksen, sillä mitä halvemman viettelijän tähden Sirona oli rikkonut velvollisuutensa, sitä suurempi oli hänen rikollisuutensa ja sitä vähemmin saattoi antaa hänen kevytmielisyyttään anteeksi. Ja hänen mies-ylpeydestään tuntui, etenkin Pietarin ja Dorothean läsnä ollessa, helpommalta kärsiä, että hänen vaimonsa oli etsinyt vaihtelua ja hekkumaa mihin hintaan tahansa, vieläpä antaumalla ryysyiselle kerjäläisellekin, kuin jos hän olisi suonut suosionsa miehelle, joka oli nuorempi, kauniimpi ja arvokkaampi kuin hänen oma miehensä.
Monin kerroin hän oli rikkonut Sironpa vastaan, mutta kaikki tämä oli höyhenenkevyisenä hänen vaakakupillaan, jota vastoin Sironan rikos painoi lyijyn-raskaana. Lisäksi alkoi hänen mielessään liikkua ne tunteet, joita lammikossa kahlaaja tuntee, tavatessaan pettämätöntä maata jalkojensa alla, ja kaikki tämä antoi hänelle voimaa astua erakkoa vastaan sillä mielen maltilla, jota hänessä muuten oli ainoastaan silloin, kun hän keisarin palveluksessa seisoi sotilasten etupäässä.
Teeskennellyllä arvokkaisuudella ja semmoisella ryhdillä, joka todisti, että hän keisarikunnan suurien kaupunkien teaattereissa oli ollut läsnä murhenäytelmiäkin annettaissa, hän astui Aleksandrialaisen eteen, joka puolestaan ei väistynyt askeltakaan, ja katsoi häneen hymyllä, joka kauhistutti Pietaria ja muita katsojia.
Laki jätti erakon täydellisesti häväistyn aviomiehen valtaan; mutta viimemainittu ei näyttänyt tahtovan käyttää oikeuttaan, sillä vaan halveksimista ja inhoa kuului hänen sanoistaan, kun hän lausui:
"Se joka tarttuu kapiseen koiraan kurittaaksensa sitä, hän vaan tahraa kätensä. Se nainen, joka sinun tähtesi petti minut, ja sinä, likainen kerjäläinen, olette toistenne vertaiset. Minä voisin, jos tahtoisin, musertaa sinut tähän paikkaan niinkuin hyttysen, joka tapetaan sormella; mutta minun miekkani on keisarin, eikä sitä saa tahrata niin likaiseen vereen, kuin sinun. Et sinä, eläin, missään tapauksessa ole turhaan nahkaasi riisunut. Se on paksu, ja sinä olet tahtonut säästää minulta vaivan temmata sitä pois, ennenkuin annan sinulle saatavasi. Iskuja ei sinulta ole puuttuva. Jos tahdot tunnustaa, minnekä rakastettusi on paennut, niin rankaistuksesi on oleva kohtuullinen; jos viivyttelet vastauksinesi, niin sen määrä kasvaa. Lainaappa minulle tuo kalu, poika!"
Näin sanoen hän otti eräältä kamelin ajajalta hänen virtahevon-nahkaisen ruoskansa, meni Aleksandrialaisen eteen ja kysyi:
"Missä on Sirona?"
"Lyö vaan", käski Paavali näyttäen kädellään selkäänsä; "kuinka kovasti ruoskasi minuun koskeneekin, niin ei se kuitenkaan voi kyllin ankarasti rankaista minua kaikista synneistäni; mutta missä vaimosi piilee, sitä en tosiaankaan tiedä sanoa, en, vaikka sinä, sen sijaan että lyöt minua tuolla kurjalla kappaleella, repisit jäseneni rikki pihdeillä".
Paavalin ääni tuntui niin vilpittömän avosydämiseltä, että centurioni oli taipuisa pitämään hänen sanojansa totena; mutta hänen tapanaan ei ollut jättää uhattua rankaistusta täyttämättä ja tuo omituinen kerjäläinen oli saava tuntea, ett'ei hänen kätensä silitellyt, kun se tahtoi kovasti kohdata.
Ja Paavali sai sitä kokea päästämättä ainoatakaan valitushuutoa ja paikastaan liikahtamatta.
Kun Phoebicio vihdoin levähdytti väsynyttä kättänsä ja korahdellen toisti kysymyksensä, niin rääkätty vastasi: "Sanoinhan sinulle jo, ett'en sitä tiedä, enkä siis voi mitään ilmoittaa".
Aina tähän asti Pietari oli, vaikka hyvin mielellään olisi auttanut rääkättyä uskonveljeään, kuitenkin antanut häväistyn aviomiehen menetellä mielensä mukaan, sillä hänen mielestään hän menetteli tavattoman lempeästi, ja Aleksandrialainen ansaitsi kuinka kovaa rankaistusta tahansa; mutta hän olisi kumminkin ilman Dorothea rouvan kehoittamattakin nyt käynyt väliin.
Hän lähestyi centurionia ja sanoi hänelle hiljaa: "Sinä olet antanut pahantekijälle, mitä hänelle tulee. Jos tahdot, että hän saa kärsiä ankarampaa rankaistusta, kuin mitä sinä voit hänelle tuottaa, niin jätä asiasi, minä toistan sen vielä, piispalle; tässä et saa mitään aikaan. Usko minua, minä tunnen tuon miehen ja hänen kaltaisensa, hän ei varmaankaan tiedä mitään vaimosi olopaikasta, ja sinä vain menetät täällä sekä aikaa että voimaa, joita sinun pitäisi käyttää löytääksesi Sironan. Minä luulen, että hän on koettanut päästä merelle, Egyptiin ja jos mahdollista Aleksandriaan ja siellä – niin, tunnethan kyllä tuon kreikkalais-kaupungin – siellä hän kokonaan joutuu hukkaan".
"Ja sen kautta", nauroi centurioni pilkallisesti, "hän löytää juuri mitä hän etsii, nimittäin vaihtelevaisuutta ja kaikenlaisia huvituksia. Sellaiselle nuorelle olennolle, joka rakastaa iloja, ei ole mitään edullisempaa tointa kuin pahan harjoittaminen. Mutta minä se häiritsen hänen leikkinsä. Sinä olet oikeassa, hänelle ei saa antaa enempää ennakkomatkaa. Jos hän jo on päässyt merelle, niin hän saattaisi nyt jo … Talib hoi!" – hän viittasi Polykarpon amalekilaiselle sanansaattajalle – "sinähän tulet Raithusta; oletko tiellä tavannut pakenevaa, keltahiuksista ja vaaleanveristä vaimoa?"
Puhuteltu, vapaa, viisassilmäinen mies, joka senaattorin huoneessa ja Phoebicionkin luona luotettavuutensa ja ymmärtäväisyytensä vuoksi oli tunnettu ja arvossa pidetty, oli odottanut tätä kysymystä ja vastasi innokkaasti:
"Noin kahden stadion matkan päässä el Hesvestä kohtasin sen suuren Petrasta tulevan karavaanin, joka eilen levähti täällä kosteikossa. Sen mukana seurasi vaimo, joka oli näöltään sellainen, kuin sinä kerrot. Kun kuulin, mitä täällä on tapahtunut, tahdoin heti puhua, mutta kukapa kuulisi sirkkaa, kun ukkonen jyrisee!"
"Oliko hänellä muassaan liikkaava vinttikoira?" kysyi Phoebicio innokkaasti.
"Hän kantoi jotakin sylissään", vastasi Amalekilainen. "Minä luulin sen kuun valossa pieneksi lapseksi. Veljeni, joka seuraa karavaania, sanoi minulle, että vaimo taisi olla pakolainen, sillä hän ei ollut maksanut, suojelusmaksua puhtaassa rahassa, vaan kultaisella sinettisormuksella".
Gallialainen muisti silloin kultasormuksen, jossa oli kaunis uurtokuvilla koristettu onyksi ja jonka hän monta vuotta sitten oli ottanut Glyceran sormesta, koska tällä oli niitä kaksi, ja antanut hääpäivänä Sironalle.
"Omituista", hän ajatteli; "mitä me annamme naisille kiinnittääksemme heitä meihin, sitä he käyttävät aseena meitä vastaan, joko miellyttääksensä toisia miehiä tahi tasoittaaksensa sitä tietä, joka vie heidät pois meistä. Yhdellä Glyceran rannerenkaalla maksoin silloin laivurin, joka vei meidät Aleksandriaan. Mutta minussa on toisenmoista mieltä, kuin siinä helläsydämisessä hupsussa, jonka kananen silloin lensi pois minun kanssani. Minä seuraan paennutta lintua ja saavutan sen".
Viimeiset sanat hän oli lausunut ääneen ja hän määräsi erään Pietarin orjista hyvin ruokkimaan ja juottamaan hänen muulinsa, sillä hänen oma tallirenkinsä niinkuin myöskin vanhin dekurioni, jonka hänen poissa ollessaan tuli astua hänen sijaansa johtajaksi, olivat Mithraan palvelijoita eivätkä vielä olleet palanneet vuorelta.
Phoebicio ei epäillyt, että nainen, joka oli liittynyt hänen eilen näkemäänsä karavaaniin, oli hänen paennut vaimonsa, ja hän tiesi, että hänen innokas toivonsa saavuttaa Sirona ja rankaista häntä saattoi määrättömästi estyä hänen vitkailemisensa kautta; mutta hän oli Roomalainen soturi ja olisi mielemmin surmannut itsensä, kuin jättänyt asemaansa edustajatta.
Kun hänen uskonveljensä vihdoinkin palasivat uhraamasta ja nousevaa aurinkoa tervehtimästä, niin hän oli lopettanut pitempää matkaa varten tekemänsä valmistukset. Huolellisesti Phoebicio teroitti dekurioninsa mieleen, mitä hänen tuli tehdä hänen poissa ollessaan ja kuinka hänen piti käyttäytyä. Sitte hän jätti Pietarille huoneensa avaimen ynnä mustan orjattaren, joka ääneensä katkerasti itki ja vaikeroitsi emäntänsä pakoa, pyysi senaattoria ilmoittamaan erakon rikosta piispalle ja karautti sitten Amalekilaisen Talib'in opastamana, joka ratsasti edellä dromedarin selässä, ripeästi karavaanin jälkiä, joutuaksensa jos mahdollista merelle, ennenkuin se astui laivaan.
Kun muulin kavioiden kapse yhä heikkeni, niin Paavalikin lähti senaattorin kartanolta, mutta Dorothea rouva sanoi miehelleen, osoittaen vuorelle kulkevaa erakkoa:
"Todellakin, mieheni, tämä on ollut kummallinen aamu; näyttäähän kaikki, mitä täällä on tapahtunut, päivän selvältä, enkä minä kuitenkaan saata tätä käsittää. Sydämeni kauhistuu, kun ajattelen Sirona raukan kohtaloa, jos hänen raivoisa puolisonsa saa hänet käsiinsä. Minusta tuntuu siltä, kuin avioliitot olisivat kahdenlaisia. Toisen lajin säätää ystävällinen enkeli, niin Hyvän-hyvä itse, toisen taasen … en saata ajatella ajatustani loppuun! – Kuinka nämät saattavat vast'edes asua yhdessä? Ja kaikki tämä meidän kattomme alla! Kuinka raastetulta ja palaneelta tuo suljettu huone näyttää, ja me olemme jo siinä nähneet kasvavan nokkosia, jotka aina rehoittavat hävitettyjen ihmis-asuntojen raunioilla".