SODOMIN SATA VANHURSKASTA
1. Paheiden pesät miljoonakaupungissa.
Ei sanota mitään uutta, kun nykyaikojemme jättiläiskaupunkeja mahdottoman suurine yhä karttuvine asukaslukuineen sanotaan hirveiksi kummituksiksi. Ja kaikki Euroopan kaupungit ovat kuitenkin pienet Lontoon rinnalla. Jos onkin mielin määrin nähnyt Berlinin, Wienin ja Pariisin, ja sitten saapuu Themsenin rannalla olevaan miljoonakaupunkiin, niin hämmästyy ikäänkuin ei ennen olisikaan kaupunkia nähnyt. Ja tämä hämmästys muuttuu usein kauhuksi. Kaikki paheet mitä ikinä ajatella voi tuodaan tänne yhdessä kaikkien ilmanalojen tuotteiden kanssa. Lontoo eroaa muista miljoonakaupungeista ei ainoastaan suuruutensa kautta, vaan vielä enemmän sen kautta että se on ensimmäisen luokan satamakaupunki, siis yhtymäpaikka lukemattomille merimiehille, jotka suurimmaksi osaksi ovat naimattomia. Samassa asemassa on eri syistä satatuhansittain muita miehiä, kaikkiin säätyihin ja ammatteihin kuuluvia. Siitä seuraa paljon, josta ei voi puhua, minkä ihmistuntija välittömästi ymmärtää, ja minkä yksinkertainenkin aavistaa.
Tähän tulee lisäksi laiminlyöty opetus, kun kouluopetus aina viime aikoihin asti ei ole ollut pakollinen. Lontoossa sanotaan olevan enemmän kuin puoli miljoonaa ihmistä kymmenvuotisia ja vanhempia, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Tämän kirjoittaja ei ole mikään vapaamielisen lainsäädännön vastustaja, kun se vaan pysyy järjellisissä rajoissa. Englannissa voipikin oppia kuinka paljoa vapaammin, itsenäisemmin ja varmemmin ihmiset liikkuvat kuin meillä. Minä puolestani en ollenkaan epäile sen alkuperäisen itsenäisyyden, joka asuu kunkin ihmisen povessa, voimakkaammin kehittyvän sellaisessa vapauden ilmassa, ja että todelliset kyvyt sillä tiellä pikemmin kypsyvät. Mutta hullutusta on antaa raa'an kansanjoukon itse päättää tahtooko se lapsillensa kunnollista opetusta vai eikö, – ja sen tunnustaakin nykyään melkein kaikki sivistyneet englantilaiset, ja pakollinen kouluopetus on jo milt'ei päätetty asia. Mutta kentiesi liian myöhään. Samaten kuin englantilaisilta puuttuu sotaväkeä, joka voisi jotain suurta saada aikaan, sentähden että heillä ei ole yleistä asevelvollisuutta, samaten tavataan, syystä että koulussa käynti ei ole pakollinen, alhaisemmissa kansankerroksissa niin raakoja, tietämättömiä ihmisiä, että heidän vertaisiansa ei löytyne Saksassa eikä Ranskassa, ei apenniinisellä eikä skandinaavian niemimaalla. Kaikissa noissa useissa Englannin suurissa kaupungeissa, mutta ennen kaikkea Lontoossa nähdään alemmassa kansassa raakuutta, henkistä häviötä, eläimellisyyttä, sanalla sanoen hirvittävää yhteiskunnallista kurjuutta. Ja tämä kurjuus pistää vielä jyrkemmin silmään ylhäisten suunnattoman rikkauden ja loistavan komeuden kautta. Köyhien ja rikkaitten välillä tosin on älykäs ja varallinen keskisääty; mutta se on suhteellisesti harvalukuinen, jos kohta, kuten englannin tilastotiede kokee näyttää toteen, se on kasvamassa. Mutta kauheaa on, että seitsemäs osa kaikista englantilaisista elätetään yleisillä varoilla, jättääksemme mainitsematta niiden kentiesi yhtä suurta lukua, jotka saavat elantonsa yksityisen armeliaisuuden kautta tai lukemattomissa kaikenkaltaisissa laitoksissa.12
Lontoon elämän pimeästä syvyydestä on paljon kirjoitettu, ja sen ovat tehneet paljoa etevämmät kynät kuin minun. Mutta aikomukseni ei olekkaan enentää niiden surullisten kuvausten määrää; niitä onkin jo mailmassa yltäkyllin. Minä tahdon ainoastaan puhua pimeydestä voidakseni kuvata valon taistelua tätä pimeyttä vastaan. Jos nuo suuret kaupungit toiselta puolen ovatkin hirveitä kummituksia, niin ovat ne toiselta puolen yhtymäpaikkoja, makasiineja, säiliöitä, joihin kaikki mitä maailmassa on suurta ja kaunista kokoontuu, ja suuret kaupungit eivät suinkaan ole vähemmin pääkortteerina Jesuksen Kristuksen, maailman kuninkaan sotajoukoille. Niinkuin jo psalmeissa Jerusalemi Jumalan kaupunkina asetetaan vastakohdaksi hirmuiselle Babelille, joka on Jumalasta vieraantuneen hengen perikuva, niin taistelee jokaisessa kristikunnan kaupungissa Babeli ja Jerusalemi keskenänsä vallasta. Tämä koskee myöskin Lontoon elämää, vieläpä eritoten Lontoota. Voi todella sanoa että kristityt tässä kaupungissa ovat käsittäneet tehtävänsä. Trafalgarin torilla seisoo Nelsonin, englantilaisten kansallissankarin, muistopatsas. Mutta kuvan alle on kirjoitettu kuolevan urhon sanat: "Englanti vaatii että joka mies tekee velvollisuutensa". Kristuksen palvelijat ovat muuttaneet sanat näin: "Jesus Kristus vaatii että jokainen englantilainen kristitty tekee velvollisuutensa pelastaaksensa langenneita veljiään". Kristityt Lontoossa eivät ole peljästyneet suunnattomasta työstä, joka tarjoutuu heidän tehtäväkseen. He eivät ole joutuneet epätoivoon ajatellen mahdottomuutta johtaa elämän vettä myrkyllisiin lampiin. He ovat ryhtyneet työhönsä tehdäksensä velvollisuutensa, huolimatta siitä että se tuhat kertaa on epäonnistunut.
Me emme siis puhu ollenkaan niistä suurenmoisista pakanalähetyksen ahjoista, joita kyllä löytyy Lontoossa, ja joista säikeitä kulkee kaikkiin maanpiirin maihin. Me emme myöskään puhu pipliaseurasta, jota tosin kutsutaan brittiläiseksi, mutta joka kuitenkin työskentelee suurenmoisesti kaikkein maanpiirin asukasten hyödyksi. Me emme puhu traktaattiseurasta, jonka vaikutus samaten ulottuu paljon laajemmalti Englantia ja sen siirtomaita ja lähettää virtoja hyvää kirjallisuutta kaikkiin maihin. Samaten kun melkein joka askeleella Lontoossa kuulee sanottavan, "tuota ja tätä ei löydy missään maailmassa niin suunnatonta ja suuremmoista", – samaa täytyy myöskin sanoa kristittyjen töistä. Englantilainen rikkaus ja englantilainen toimeliaisuus vaikuttavat siinä yhdessä veljeskansamme käytännöllisen älyn ja ihmeellisen järjestämiskyvyn kanssa. Sydäntäni ahdisti ja minua hävetti nähdessäni nämä ja muita jättiläislaitoksia, jotka työskentelevät koko maailman hyväksi. Minun täytyi itselleni tunnustaa: Jos me saksalaiset olisimmekin niin rikkaita kuin englantilaiset, niin tuskinpa vaan sittenkään voisimme kehua tuollaista aikaan saaneemme. – Mutta englannin kristityt eivät ole olleet niin turhamaisia, että olisivat unhottaneet lähellä olevan ja muistaneet ainoastaan kaukaisen.
Uskallatko, armas lukijani, lähteä kanssani matkalle Lontoon paheiden pesiin? Jaa, uskallustapa siihen vaaditaankin. Minun täytyy usein peittää silmäsi, s.o. minä en ole kirjoittava, kertova kaikkea mitä siellä näkee ja voipi nähdä. Ken ei sitä ole nähnyt, ei saatakkaan uskoa niin elettävän. Nämä kirjoitukset kävisivät aivan asiallisen kertomuksen kautta mahdottomiksi lukea useille sekä naisille että miehille.
Mutta sitä pelastavaa kättä, joka kiitelee kaikkialla turmeluksen yli, tahtoisin mielelläni näyttää lukijoille. Kentiesi meillä siellä täällä on jotain opittavaa. Sillä niin eriskummallisesti ja meidän mielestämme sopimattomasti kuin englannin kristityt toisinaan menettelevätkin, – niin ovat he kuitenkin toiselta puolen meitä monessa suhteessa paljoa etevämmät. Arvostella, sättiä, moittia taitavat houkkiot, laiskurit ja pelkurit aivan mestarillisesti. Mutta tee itse asia paremmin, se olisi parasta arvostelua. Uskalluksella ja usein ilollakin käyvät englantilaiset käsiksi useaan suureen työhön, johon me tuskin ollenkaan vielä olemme puuttuneet. Missä suuria yritetään, siinä, se on myönnettävä, tehdään suuria erehdyksiäkin. Mutta kieltämätöntä on, että jos meidän evankeelista kirkkoamme mielimme varjella häviämästä, jos mielimme estää suuria ihmisjoukkoja kirkosta yhä vieraantumasta, – niin emme saa odottaa kunnes he tulevat evankeliumin luo, vaan meidän tulee saattaa evankeliumi heidän luoksensa. Ja meidän täytyy tehdä se uusilla teillä ja uusilla keinoin, sillä vanhat ovat näyttäyneet riittämättömiksi. Ja kuinka kekseliäs rakkaus on sekä kuinka kekseliäiksi se tekee ihmiset, sen voimme oppia Englannissa.
Tässä tahdon vielä mainita, ett'en eri matkoilla noissa pimeissä Lontoon osissa olisi nähnyt niin paljon pimeyttä enkä valoa, ell'ei minulla olisi ollut apunani niin kokeneita oppaita. En saata jättää mainitsematta niistä, nimittäin saksalaisen kaupungin lähetyssaarnaajan Oostermorin, joka jo vuosikymmeniä on harjoittanut ihmisten kalastusta Lontoon itäisessä osassa ja jonka hivukset tosin siinä työssä ovat käyneet harmaiksi, mutta jonka sydän ei ole vanhentunut eikä kylmentynyt.
Alamme kiertomatkamme siinä Lontoon itäisessä kaupunginosassa, jonka nimi on Whitechapel ja lähdemme Lemaninkadulta 17. Siinä on saksalainen köyhäinkoulu, jota myöskin sanotaan lähetyskouluksi, mikä jälkimäinen nimi selvästi osoittaa ylt'ympärillä vallitsevaa pakanuutta. Eräs veli rauhe-Hausista nimeltä Ritter taistelee täällä ritarillista taistelua tätä pakanuutta vastaan. Lapset tulivat juuri silloin koulusta, sillä kello oli 4 j.pp. He olivat kaikki löyhästi mutta siististi puetut, sillä koulussa vaaditaan tinkimättä puhtautta ja siisteyttä, olkoon puku muuten kuinka paikattu ja parsittu tahansa. Puhuttelin pienokaisia, jotka nähtävästi olivat suuresti mielissään siitä, että joku heille puhui saksaa. Kaikki rakkaan isänmaamme murteet kaikuivat näiden poikien ja tyttöjen huulilta, mutta heidän joukossansa ei ollut yhtäkään, joka ei olisi sotkenut puheesen englantilaisia sanoja. Tämä on peri saksalaista, mutta "sivistyneet" englantilaiset voivat sitä vastoin vuosia elää Saksassa oppimatta oikein ääntämään ainoatakaan saksalaista sanaa. – Astuimme kolmiluokkaiseen kouluhuoneustoon ja kättelimme rakasta saksalaista kouluopettajaa. Luokkahuoneitten sisustus oli niukempi kuin minkään kyläkoulun Reinin ja Veikselin välillä. Useitten Englannissa asuvien rikkaitten saksalaisten tulisi pitää kunnia-asianaan poistaa tätä niukkuutta, ja helposti he sen tekisivätkin mitään uhrausta kärsimättä. – Nyt menimme suuriin saksalaisiin majataloihin, joissa ystäväni kaupungin-lähetyssaarnaaja oli varsin perehtynyt, ja joissa tapasimme vielä toisen lähetyssaarnaajan rauhe-Hausista. Nämä mahdottoman suuret useamman kerroksiset kasarmit ovat lähellä sokeritehtaita, joissa aina on mieluimmin käytetty saksalaisia työntekijöitä. Nämä tehtaat ovat nyt monessa paikoin häviämässä päin, mutta siitä huolimatta tapaa täällä joukottain maamiehiämme ja kurjuuttakin joukottain! Täällä oli nuoria tyttöjä, joita kelvottomat asioitsiat ovat houkutelleet Lontoosen, jotka ovat suorittaneet maksunsa ja kumminkin jääneet paikattomiksi. Seurakumppanini kertoi minulle hirvittäviä kertomuksia näistä petetyistä tyttö-raukoista, kuinka niitä täällä hukkuu sadottain, kuinka usein opettajattariakin tänne houkutellaan ja sitte elatuksen puutteessa vajoovat sanomattoman viheliääsen paheiden elämään. Ken tämän lukee ottakoon sen huomioonsa ja varoittakoon jokaista tyttöä siirtymästä Englantiin, joll'ei tarkkaan tiedä kutka häntä siellä ovat vastaan ottamassa. Siellä oli edelleen saksalaisia soittoniekkoja, jotka juuri olivat puhdistamassa soittokoneitaan ja varustelivat kiertomatkalleen, ja jotka usein puhuvat ja maalaavat itsensä neekereiksi tai intialaisiksi, aina kuinka sattuu. He ansaitsevat usein suuria rahasummia, sillä musiikissa ovat kansalaisemme paljoa etevämmät englantilaisia. Mutta mitä hyötyä on rahoista, kun niitä kuitenkin käytetään ainoastaan viinaan! Elämä mainituissa majoissa, joissa miehet ja naiset elävät yhdessä kauheassa vapaudessa, on niin täynnä viettelyksiä, että vaaditaan siveellistä mielenlujuutta voidakseen pysyä saastuttamattomana.
Täällä oli edelleen kaikenlaisia ihmisiä, jotka hakivat työtä ja paikkaa, rappiolle joutuneita taideniekkoja ja suutaripoikia, parranajajia ja nuoria kirjanpitäjiä, lintujen kaupustelijoita ja ilveilijöitä, sekä sellaisia joilla ei ollut muuta tarjottavana kuin tanakat, vahvat kämmenensä. Muuan vanha maanmies vastasi kysymykseeni, mikä hän oli miehiään: "Olen ammatiltani eläinten kesyttäjä". "No, minkäkaltaisia eläimiä te kesytätte?" Vastaus: "Kanaarianlintuja". "Mitenkä?" Vastaus: "Äkseerautan niitä".
Kaupungin-lähetyssaarnaaja esiintyi tässä kirjavassa joukkiossa evankelistana ja isänä, uskollisena neuvon-antajana ja neuvojana. – Muutamille antoi hän suosittelukortteja työnteettäjille siinä ammatissa johonka he kuuluivat, toisille ilmoitti hän tehtailijoita, jotka olivat työmiesten puutteessa, toisia taasen, jotka olivat erittäin voimakkaita, kehoitti hän hakemaan työtä laiva-veistämöissä. Mutta kaikille jakeli hän ystävällisiä varoituksia, neuvoi heitä rupeamaan jäseniksi nuorukaisyhdistyksiin, ilmoitti heille hyviä ja huokeita ruokapaikkoja, joissa he voivat tavata lukuhuoneenkin ja biljardin j.n.e.
Näistä keskusteluista kutsuttiin meitä kuolinvuoteelle, kun kuoleva tahtoi nähdä kaupnngin-lähetyssaarnaajan. Nousimme lahonneita portaita ylös, jotka olivat tikapuitten tapaiset, ja kohtasimme nuoren saksalaisen naisen, joka juuri kilvoitteli kuoleman kilvoitusta. Hän oli nähtävästi aikoinaan ollut hyvinkin kaunis. Mitä hänen elämän vaiheistaan kerrottiin tuntui minusta romaanin-tapaiselta; mutta kaupungin-lähetyssaarnaajasta se oli aivan jokapäiväistä. Kaikissa tapauksissa oli se uusi todistus, että Lontoo on kauhean liukas ja vaarallinen paikka saksalaisille naisille. Rukoilimme tuon kurjan vaimon kanssa ja pidimme huolta tarpeellisista virvoitusaineista niiksi hetkiksi mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Mutta minä ymmärsin sinä päivänä paremmin kuin ennen Lordi Shaftesburyn sanoja Lontoon kaupungin-lähetyssaarnaajista että satamäärä heistä tekee kymmenkertaisen luvun poliisimiehiä tarpeettomaksi. – Lopuksi käytyämme erään entisen Darmstadtin räätälin luona, joka vaimoineen ja suurine lapsilaumoineen asui kuopantapaisessa suojuksessa eräällä takapihalla ja kaikesta köyhyydestään huolimatta meidän tullessamme lauloi saksalaisia kansanlauluja lastensa kanssa, – läksimme juutalaisten asumaan kaupunginosaan (Houndsditch). Päivä kun oli lämmin ja kaunis, niin kaikki kuljeksivat pitkin katuja. Mutta ei yhtään juopunutta näkynyt täällä, minkä juutalaisten kunniaksi kernaasti mainitsen. Useat sadat näitä Israelilaisia ovat kotoisin itämaista tai Venäjältä ja Puolasta, toiset Saksasta; mutta melkein kaikki olivat he niin likaisia ett'ei heihin pihdilläkään olisi tahtonut koskea, ja heidän kasvonsa olivat ahneen ja hävyttömän näköiset kuin melkein kaikkialla muuallakin. Paatuneen ja kadotetun Israelin onnettomat pojat ja tyttäret ovat täällä Lontoossakin köyhien nylkyreitä. Senpätähden he ovatkin, sangen kunnioitettavia poikkeuksia lukuun ottamatta, sekä saksalaisten että englantilaisten kesken yhtä vihatut täällä kuin muuallakin maan päällä ja ymmärtävät yhtähyvin täällä kuin Berliinissä ja Hamburgissa, Varsovassa ja Odessassa käyttää hyväksensä kanssa-ihmistensä puutetta. Näissä kammoksuttavissa pesissä harjoitettiin asiatoimia, siellä oli vanhojen vaatteiden myymälöitä, toisissa kaupitellaan puoleksi pilaantuneita hedelmiä ja ruokakasvia, täytettyjä ja elättiä lintuja, koiria, kissoja, apinoita, papukaijoja, – vanhoja krusifiksejä, koristeita, kelloja, aseita j.n.e. Englantilaisilla on myötätuntoisuutta Juutalaisia kohtaan, harrastavat myöskin rehellisesti heidän tilansa parantamista. Mutta eivät he unissakaan ole tulleet ajatelleeksi määrätä kristitylle kansalle juutalaisia tuomareita, opettajia ja virkamiehiä kuten yhä useammin meillä Saksassa tapahtuu. Yksityiset etevät juutalaiset (useimmiten kuitenkin vasta silloin kuin jo ovat kastetut) ovat pääsneet ministereiksi. Muuten on Englanti täydellisesti pysynyt kristillisenä valtiona ja tulee sellaisena vastakin pysymään. Juutalaisia maanomistajia löytyy tuskin muuta kun nimeksi. Kaupan, hallinnon, oikeustojen, opetuksen ja sotaväen suhteen antaa englantilainen juutalaisille sen sijan mikä heille tulee, s.o. kohtelee heitä vieraina ja muukalaisina maassa, joiden niin pian kuin mahdollista tulee palata isänmaahansa. Englannissa ei voi olla puhettakaan juutalaisten vallasta millään alalla. Heitä onkin suhteellisesti vähän; koko maassa heitä tuskin on yhtä monta kuin yksin Berliinissä. Lukuisimmat ovat he Lontoossa, mutta katoovat sielläkin tuntumattomiin miljoonain kristittyjen sekaan. Englantilaiset ovatkin älykkyydessä, toimeliaisuudessa ja järjestämiskyvyssä ainakin juutalaisten vertaiset, niin ett'eivät nämä tukku- eivätkä vähittäinkaupassa pääse voitolle heistä. Ainoastaan onnettomissa, pahantapaisissa Lontoon itäisissä osissa on heidän vaikutuksensa suuri ja turmelevainen. Muuten löytyi juutalaisten joukossa Houndsditchissa yksityisiä kunnianarvoisia, melkein patriarkallisia henkilöjä, joiden koko olemus ilmaisi syvää, vakaata surumielisyyttä. Aloitimme heidän kanssansa puhetta uskonnollisista asioista, mutta yhä saimme kuulla tuon vanhan väitteen: "ristinnaulittu on juutalaisille pahennukseksi". Vielä nytkin on silmieni edessä muuan ylpeäryhtinen nuori nainen, jonka silmät tulta iskivät ja jonka sysimustat suortuvat vapaina soluivat hartioille; vihan vimmassa paiskasi hän hänelle jätetyn kirjasen lokaan ja sanoi sitä jaloillaan polkien: "Tuo Jesus on kärsinyt; se ei sovi Messiaalle!" – ja mutisten kirouksia hän läksi matkoihinsa.
Aivan lähellä juutalaisten asumaa kaupunginosaa on juutalaislähetyslaitos; tapasimme siellä herttaisia ihmisiä joita innostutti pyhä rakkaus onnetonta Israelia kohtaan. Mutta lieneeköhän se aika vielä tullut, jolloin peite on putoova Israelin silmiltä, ja lieneeköhän paikkakunta, jossa tuhansittain kristittyjä ylt'ympäri elää niin soodomilaista ja petomaista elämää, juutalaislähetyslaitoksen oikea sija? Sillä ihka petomaisia olivat useimmat näkemäni irlantilaisten asumilla kaduilla, jotka ovat juutalaisten likeisimmät naapurit. Juopuneita naisia nähtiin hoipertelevan katuloilla, vieläpä katuojissakin makaavan; toiset pitivät ikkunoista kauhean rivoja puheita, joita ei käy kertominen. Puoleksi alastomia lapsia leikki kadulla, ja humalaisia ennen aikojaan murtuneita miesolentoja liikkui heidän välissään. Pojat ja useat tytötkin polttivat tupakkaa. Minua naurattaa ja itkettää ajatellessani kaunista noin kymmenvuotista poikaa, jonka koko pukimena oli sylinterihattu, kirjava kaulahuivi ja kamalan rikkinäiset housut. Suussa hänellä oli sikarin pätkä ja päätään hän kohotti niin ylpeänä niinkuin jos hän olisi voittanut itse Arabi pashan. Ruumiillinen rappeutuminen ja lika, joita täällä näkee ovat kauhistuttavat. Tuntui melkein kuin erämaassa kosteikon olisi nähnyt kun siellä täällä huomasi nuoria, joille vasta pestyjä vaatteita oli ripustettu kuivamaan. Ne olivat tosin niistä näistä, mutta olivathan toki pestyjä ja suopavaahtoa tippui vielä päälliseksi allakävijän päälle. Poliisit näkevät kaiken tämän, mutta eivät ole siitä milläänkään. Muuten täytyy minun sanoa, että nämä Irlantilaisraukat herättivät syvintä sääliäni, liikuttivatpa minut kyyneleihin asti. Tämä, alkujaan yhtä lahjakas kuin herttainen, vääryyden ja huonon hallinnon kautta turmeltunut kansakunta, on enemmän kuin mikään muu kansa maanpiirillä vajonnut juoppouspaheesen. Mutta näiden ihmisparkojen hienot kasvojen piirteet näyttivät minusta suureksi osaksi ihmeellisen miellyttäviltä. Ihana maailma on siinä hävinnyt. Te rakkaat Englannin veljet: eikö sitä kävisi häviöstään kohottaminen?
Mutta eipä ainoastaan saksalaisia, juutalaisia ja irlantilaisia tavata Lontoossa, – melkein kaikki maailman kansat ovat tänne istuttaneet pienen vesan taikka suuren oksan. Mutta eri kansakuntien köyhät ovat enimmäkseen kokoontuneet erityisiin kaupunginosiin. Siten voipi täällä käydä tervehtimässä kaikkia maanpiirin kansoja, ja sen kaupunginlähetystoimi tekeekin. Suuren suuresta palatsin tapaisesta kodistaan citystä lähtevät lähetyssaarnaajat, nuo ihmiskalastajat tarjoomaan apuansa kaikille haaroille vaivaisten kaupungin osaa. He käyvät karkoitettujen Ranskan kommunistein ja pakolaisten venäläisten nihilistein luona sekä köyhien ruotsalaisten ja suomalaisten luona, jotka joskus ovat tänne tulleet ja joilta puuttuu rahaa kotimatkaksi. Mutta erinäiset kertomukset siitä työstä täyttäisivät kokonaisen kirjan, jonkatähden minun täytyy jättää ne sikseen.
Mutta itämaalaisten majaan täytyy minun vielä viedä lukijani. Tahdon ainoastaan huomauttaa, että minä ennenkuin erään ystävän seurassa sinne läksin, virkistin itseäni "kristillisessä" kahvilassa. Sellaisia paikkoja, joissa varsin sopuhinnoista saapi oivallista ruokaa ja juomaa, mutta ei mitään juovuttavaa nestettä, tavataan kaikkialla Lontoossa. Johan niitä, Jumalan kiitos, meilläkin perustetaan, ja ne ovat tehokkain saarna paloviinaa vastaan. Sitä ne ovat juuri sen kautta, että ne eivät ainoastaan saarnaa viinaa vastaan, vaan todella tarjoovat jotain parempaa sen sijaan.
Mutta nyt ajamme ratavaunuilla "Strangerin majaan Intian, Arabian, Afrikan, Kiinan y.m. kansakuntia varten." Se on koti muukalaisille pakanamaailmasta meren toiseltapuolen. Me astumme suureen rakennukseen; eräs kiinalainen on portinvartiana ja ottaa meidät vastaan ystävällisesti mutta samalla juhlallisesti. Hän vie meidät esimiehen luo, joka on englantilainen, ja hän onkin valmis näyttämään meille kaikkia. Hän kertoo meille kuinka noita pakanallisia merimiesraukkoja tässä suuressa maailmankaupungissa ennen petettiin, peijattiin ja viekoiteltiin kauheimpaan synti-elämään. Sitten rakensivat tämän huoneen hurskaat englantilaiset yhdessä muutaman intialaisen ruhtinaan kanssa, joka täällä paikalla näki kansalaistensa viheliäisyyden. Ja se on todella kaikille, olkootpa intialaisia tai neekeriä, kiinalaisia tai tyvenen meren saaristojen asukkaita, rakas koti, pelastuksen satama, jossa he nauttivat ulkonaista, mutta vielä lisäksi sisällistäkin turvaa, jossa he elävät oivallisesti varsin kohtuullisesta maksusta, jossa he panevat säästönsä korkoja kasvamaan, jossa heillä on kansalaistensa seuraa ja jossa heidän luettavanaan on hyviä kirjoja. Työtäkin he täällä saavat, sillä ne laivakatteinit, jotka haluavat itämaalaisia merimiehiä, hakevat mieluimmin niitä täältä. Kun he tulevat niin kutsutaan kaikki majatalon asukkaat rummulla kokoon tilavaan saliin, ja katteinit sopivat siellä merimiesten kanssa. Sepä sali on omituisen näköinen. Sillä tuleehan sen täyttää peräti erilaisten ilmanalojen ruskeitten, mustien ja keltaisien poikien tarpeet ja toivomukset. Kaikenkaltaisia huvitusvälikappaleita onkin täällä tavattavana. Mutta ei myöskään puutu seiniltä kalliita raamatunlauseita, jotka kohottavat pakanain ja mahomettilaisten mielet kaikkien henkien yhteisen isän luo.
Tuntuu ikäänkuin olisi siirtynyt sotamaailmaan, kun täällä tapaa niin kummallisen karvaisia olentoja kaikista maailman pakanakansoista. En saata unohtaa jättiläisen kokoista ylpeäryhtistä intialaista, joka istui ristissä jaloin lieden edessä valmistamassa intialaista mieliruokaansa (currya). Haaveksivaa surumielisyyttä oli nähtävänä hänen silmissään. Saimme kuulla hänen olevan jaloa sukua, sekä että hän Lontoossa oli menettänyt koko omaisuutensa, kun hän täällä koki voittaa suuren käräjäasian, jonka oli kadottanut kotimaassaan. – Iloinen kuin taivaan lintu oli sitä vastoin eräs neekeriruhtinaan Cetewayon alamaisista, joka oli kylpyhuonetta puhdistamassa ja sitä tehdessään lauleli englanninkielistä virttä. Hän oli ennen merimiehenä ollessaan asunut täällä "Stangerin majassa"; sittemmin oli hän rakkaudesta tähän entiseen kotiinsa palannut tänne ruvetaksensa kristityksi ja palvellaksensa täällä talonrenkinä. Kuinkahan monta niistä pakanoista ja muhametilaisista, jotka vuosittain täällä asuvat, kertoneekaan kaukaisessa kodissaan turvemajoissaan, bambuputkihuoneissa ja teltoissa, palmujen ja banaanein varjossa, omaisilleen Englannin kristittyjen heille osoittamasta rakkaudesta, jommoisesta heidän uskonnossaan ei ole aavistustakaan. Eivätköhän "Stangerin majan" asukkaat usein ole evankeliumin paraat julistajat?
Jätimme tämän siunatun paikan lähteäksemme – älkööt lukijani kauhistuko! – opiumikapakkaan. Kun Lontoossakin näiden viheliäisyyden pesäpaikkojen täytyy ylen huolellisesti kätkeytyä, niin kyselimme tietoja likimäisessä poliisikonttoorissa. Virkamies, jolle ilmoitimme halumme, katseli meitä tarkkaavasti ja sanoi varoittaen: "Se on huono paikka herroille." Ja kun sanoimme emme tahtovamme polttaa, vaan ainoastaan luoda silmäys siihen pesään, pudisti hän epäilevästi päätään ja virkkoi, että se osa kaupunkia, missä tuo häpeällinen talo on, oli liian vaarallinen; meidän ei pitäisi uskaltaa mennä sinne. Mutta kun tuo kunnon mies sai kuulla, että minä olin pappi ja siitä syystä mielelläni tahdoin oppia tuntemaan tätä asiaa, muuttui hänen käytöksensä syvintä kunnioitusta osoittavaiseksi ja hän käski heti erään kookkaan, hartevan poliisipalvelijan seurata meitä matkallemme. Tulimme nyt kaduille, jossa elämä oli kauheata nähdä, jossa elettiin sillä tavoin, että minä iloitsin seuraajastamme ja hänen kirkkaista aseistaan. Ne asumussuhteet, joihin täällä saimme luoda silmäyksen, olivat hirvittävät ja julma on se siveettömyys, mikä täällä vallitsi eläimellisen yhdessäelämisen seurauksena. Vihdoinkin saavuimme opiumikapakkaan, joka enemmän oli petojen pesän kuin ihmisasumuksen näköinen. Ainoastaan yksi kiinalainen oli siellä silloin. Meidän olisi pitänyt tulla kahta tuntia myöhemmin tavataksemme "hienoa väkeä", sanoi pesän isäntä. Mainittu "taivaallisen valtakunnan" alammainen makasi huonekalulla, joka oli puoleksi pöytä, puoleksi sänky, ja jossa oli sijaa kahdelle ihmiselle. Toinen ja kolmas samanlainen kapine seisoi muissa huoneen nurkissa. Savuavasta öljylampusta, joka oli kiinnitetty vuoteen päänalustan kohdalle, sytytettiin opiumipiippu ja sitten imettiin savua syvin hengähdyksin. Tietty on, mikä sitten tapahtuu, ja sille, joka ei sitä tiedä, ei sitä tarvitsekaan kertoa. Mutta jotain niin hirveätä ja inhoittavaa kuin se, mikä kuvastui tuon opiumista juopuneen kiinalaisen kasvoissa, olen harvoin nähnyt. Ja tämä kauhea turmelusta tuottava nautinto leviää leviämistään yksityisissä perheissäkin. Amerikan suurissa kaupungeissa on puheina oleva pahe jo arveluttavin määrin levinnyt; Englanti seuraa nopeasti jäljessä, ja meillä Saksassakin tämä rutto hiipii ympäri pimeässä. Kovin usein kuulee puhuttavan miehistä ja naisista, jotka ovat joutuneet opiumin ja morfiinitaudin alaisiksi. Suokoon Jumala, ett'ei se enempää leviäisi, muuten joutuu lukemattomat sen uhriksi!
Mutta poistukaamme jo tästä opiumikapakan vastenmielisestä ilmasta! Pistäykäämme raitista ilmaa saadaksemme lähellä olevissa mahdottoman suurissa Lontoon satamamakasiineissa, joihin kaikkien kansakuntain laivat tuovat tavaroitaan. Oppaalleni, nuorelle kauppiaalle, jolla on suuren kauppahuoneen nimi, avautuvat kaikki portit, ja astumme rappusia ylös, toisia alas, katselemaan kaikkia niitä ihmeellisiä aarteita, joita kaikki maailman maat lähettävät Lontoosen. Näissä labyrintintapaisissa kellarikäytävissä on kaksikymmentä tuhatta astiaa viiniä kaikista maanpiirin eri seuduista. Mutta huumaava haju ajaa meidät kohta jälleen päivänvaloon. Tässä näet jättiläismuotoisen holvikäytävän, jossa kaikki Indian maustimet ovat kootut vuorenkokoisiin läjiin; nuo sata nippua ruskeata puun kuorta tuolla ovat, niin vähäpätöisiltä kuin näyttävätkin, itsessään koko suuren suuri pääoma; ne ovat näet kiina-kuorta. Tämä makasiini on täpötäynnä kookospähkinöitä; tuolla on lukemattomat määrät Indian ja Afrikan villien eläinten, tiikerein, leijonain, jaguarein, leopardein y.m. kauniimpia nahkoja, jotka nyt kun onneksi ovat kuolleet, tulevat lämmittämään meidän rikkaitten ihmisten kylmiä jalkoja. Täällä näet lukemattomat kääryt villoja, jotka ovat kasvaneet kaikkien maanpallon lampaitten ruumiilla; tuossa on kaikki maailman maustimet, tuossa itämaitten hienot öljyt, ja tämän makasiinin päällä on sana Ivory (norsunluu). Elehvanttien, virtahepojen ja muiden senlaatuisten petojen hampaita on täällä kasattu pyramiidien muotoisiksi vuoriksi, ja niissä on pääoma, jonka suuruutta tavalliset ihmiset eivät pysty laskemaan. Täytyy ihmetellä että niin paljon tuonlaatuisia eläimiä on maailmassa. Nämä summattoman suurten hampaitten vuoret tuottivat minulle lohdutusta, jota en voinut aavistaakaan. "Mintähden," kysyi matkakumppalini, "ovat nuo suuret elehvanttien hampaat heitetyt noin huiskin haiskin, niinkuin niillä ei mitään arvoa olisi?" Vastaukseksi saimme kuulla että nuo hampaat olivat kovertuneet hampaan kolotuksen kautta ja siten käyneet hapraiksi, juuri niinkuin kuolevaisten ihmislasten pienten hampaitten on laita; sentähden oli ne eroitettu muista. "Sepä vasta lie hampaankolotusta ollut, mikä on hävittänyt sellaisia hampaita!" arveli ystäväni. Minä ajattelin niitä monia hetkiä elämässäni, jolloin olin hampaankolotusta kärsinyt, ja huokasin syvään sen tiedon johdosta, minkä olin saanut. Suloiselle tuntui tietää että noillakin eläimillä on hampaan kolotusta. Tosin ei tule olla pahansuopa ketään kohtaan, ei virtahepoa eikä elehvanttiakaan kohtaan. Mutta kun niillä kumminkin on hampaankolotusta, niin on siinä meille lohdutusta kun tiedämme että meillä on niin monta onnettomuuden toveria Niili-, Kongo- ja Gangesvirtojen tienoilla, semmitenkin kun nykyisissä uskostaköyhissä ihmisissä käy yhä tavallisemmaksi kadehtia luonnonihmisiltä sekä aarniometsien eläimiltä niiden hyvää mieltä ja häiritsemätöntä hyvinvointia. Nyt tulimme oikein tämän asian perille. Ei seiso jokaisen otsassa kirjoitettuna mitä hän kärsii. Älä siis, ihminen, ole kademielinen, – elehvanteillakin on hampaankolotusta.
Ennenkuin jätämme satamamakasiinit, tulee minun huomauttaa, että suuri osa näistä tavaroista on saksalaisten kauppiasten omaisuutta. Meidän kansalaisillamme on kaikkialla Lontoossa suuri vaikutus, ja melkoinen osa maailmankaupasta on heidän käsissään. Saksalaiset on taipusampia ja nuortevampia kuin englantilaiset, sentähden perehtyvät saksalaiset paremmin muiden kansakuntain oloihin ja omituisuuksiin ja siis myöskin paremmin voivat käydä kauppaa niiden kanssa. Kun kulkee Lontoon cityssä ja etehisissä lukee niiden kauppahuoneiden nimet, joilla siellä on konttoorinsa, niin täytyy ihmetellä saksalaisten liikemiesten monilukuisuutta ja suurta vaikutusta. Näissä meidän maamiehissämme on, Jumalan kiitos, monta, jotka kernaasti uhraavat omaisuudestaan ihmisyyden ja Jumalan valtakunnan tarkoituksiin. Toisia on jotka pyhällä innolla kaikenkaltaisissa seuroissa ja yhdistyksissä työskentelevät tuossa maailmankaupungissa oleskelevien köyhien maanmiestensä hyväksi. Saksalaisia kouluja on koko joukko, ja ne ovat enimmäkseen malliksi kelpaavia. Dalstonin suuri saksalainen sairashuone on kuuluisa koko Lontoossa. En ikinä unohda sitä päivää, jolloin minut tuntemattomana ja kuitenkin tunnettuna avosylin otettiin vastaan tässä kauniissa sairashuoneessa. Minua kohdeltiin kun talon vierasta konsanaan, sain vielä leikata paistinkin päivällispöydässä, jossa istuin rakkaitten Darmstadt'ista olevien diakonissojen keskellä. En milloinkaan saata unohtaa, kuinka minun sitten virkaa tekevän sisaren rinnalla piti astua niiden monien salien läpi, joissa sairaat makasivat, sekä sain sanoa sanan heille kullekin. Oi, kuinka onnelliset olivatkaan nuo kansalaisparat, jotka maailmankaupungin melusta ja hälinästä olivat tulleet tähän rauhalliseen leposatamaan, täällä parantuaksensa tai rauhassa kuollaksensa! Kuinka monta tuhlaajapoikaa ja tytärtä olikaan siellä tavannut kodinkaipaus, kaipuu päästä maalliseen ja taivaalliseen kotiin! Dalstonin "sisarilla" on vaikea mutta tärkeä tehtävä maailman suurimmassa kaupungissa, mutta minä huomasin heidän pää pystyssä vaikka useinkin kyynel silmässä käyvän tehtäväänsä. Mutta tässä sairashuoneessa ei suinkaan pelkkiä saksalaisia ollut tavattavissa. Ei, niin paljon kuin tilaa on, otetaan muitakin kansalaisia vastaan. Ja saksalaisten lääkärien ja saksalaisten sairaanhoitajattarien kunniaksi olkoon sanottu, että Lontoon viheliäiset ja potilaat tuntevat melkein vastustamattoman halun päästä saksalaiseen sairashuoneesen. Tapasin siellä englantilaisia ja slovakeja, ruotsalaisia ja juutalaisia, puolalaisia ja hispanjalaisia. Ja kun saksalaisilla lääkäreillä jälkeenpuolenpäivän on vastaanottotuntinsa, jolloin neuvoja ilmaiseksi annetaan kärsiville, nähtiin ihmisiä joukottain sinne tulvailevan, ja kuulin niin tapahtuvan joka ikisen päivän. Tämä saksalaisen taidon ja rakkauden menestys ilahdutti sydäntäni.