Postiylitirehtööri on valtiopäivillä niitä vanhoillaan olijoita vastaan, jotka vaativat hiukan enemmän pyhäpäivälepoa vaivaantuneille postivirkamiehille, kumma kyllä tuonut esiin vapahtajan sanat: "Sabatti on tehty ihmisen tähden." Ei voi ymmärtää kuinka muuten niin älykäs mies voi olla huomaamatta, että hän tällä raamatun lauseella kumoo omat väitteensä. Tällä lauseella voi tosin taistella eräitä ahdasmielisiä puritaanisia säännöksiä vastaan, – mutta vielä enemmän soimaa sana niitä miehiä, jotka voivat hankkia pyhäpäivälepoa käskynsä alaisille eivätkä sitä tee. Jos sabatti on tehty ihmisen tähden, – no hyvä, tehtäköön sitten ihmiset osallisiksi sen siunauksista.
Oi Saksan onneton kansa, jospa vihdoinkin ajatteleisit mitä rauhaasi sopii! Vuodatat verta tuhansista haavoista, ja lääkettä, joka on niin likellä, halveksit sinä. Ja te, joille valta ja vaikutusvoima on annettu, kuinka suuri onkaan teidän vastuunne siinä asiassa! Kuinka paljon voisittekaan tehdä oikean perustuksen laskemiseksi, jolla rauhaisa pyhäpäivän vietto olisi mahdollinen. Mutta niiden jotka tämän jättävät tekemättä ja vieläpä sitä vastustavatkin, niiden on vastaaminen siitä, jos kansan voima heikkenemistään heikkenee, jos perhe-elämä tukehtuu ja turmeltuu, jos nyreyden ja tyytymättömyyden henki s.o. vallankumouksen henki syntyy ja juurtuu virkamiehissäkin. Ken tuulta kylvää, hän leikkaa myrskyä, ja ken tahtoo olla viisaampi Jumalaa, hän on surkuteltavan hullu. Siitä päivästä asti jolloin Jumala painoi leiman luomaansa maailmaan ja lepäsi töistänsä, siitä päivästä on sunnuntai ihmiskunnan oikeutettu oma. Jumala on sen ihmiskunnalle antanut, ja esivalta, joka on Jumalan palvelija, on velvoitettu kaikin voimin hankkimaan sitä alamaisilleen, ja puolustamaan niitä, joilta tavalla tai toisella lepopäivä riistetään tai lyhennetään. Uskonnollinen viettäminen ei tosin koske valtiota, se olkoon yksityisten asiana. Mutta levon päivää tulee valtion suojella. Naurettavaa on, kun ei huomata sitä vapaamieliseksi. Esivalta ei muuten ole liian arka. Me olemme pakotetut rokottamaan lapsemme, olemme pakotetut kuudennesta ikävuodesta pitämään heitä koulussa. Tämä on vapaamielisten periaatteiden mukaista. Jos esim. vähimpään mahdolliseen määrään supistettaisiin postin, sähkösanomalaitoksen ja rautateitten ääretöntä tointa, niinkuin Englannissa on tehty, niin olisi jo miljooneja ihmisiä saanut apua, eikä kukaan siitä kärsisi vahinkoa. Samaten jos asetuksen kautta suljettaisiin kaikki myymälät, niin saisivat kaikki myyjät hengähtää niinkuin kauan ikävöidyn pelastuksen saavutettuaan, eikä ostajien siltä tarvitsisi kuljeksia nälkäisinä tai repaleisina.
Tehköön kumminkin jokainen joka tämän lukee aluksi minkä voi omassa talossaan ja tehköön kaikin mokomin lepopäivän senlaatuiseksi, että hänen talonväkensä silloin sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta voi iloita elävässä Jumalassa. Emme tahdo jäljitellä englantilaisten pyhäpäivää, mutta voimme tässä suhteessa oppia sangen paljon englantilaisilta ja karttakaamme sentähden, ett'emme lain-alaisen liiallisuuden tähden, kuten sanotaan, kanna ulos lasta kylpyveden kanssa. Liioiteltu pyhäpäivä on kaikissa tapauksissa paljoa parempi kuin ei pyhäpäivää ollenkaan. Asettakaamme siis elämämme sunnuntaina niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista on ja välttäkäämme kaikkia pitoja, jotka palvelijoille saattavat erityistä työtä. Tuota niin arveluttavaa palvelusväen kysymystä voipi ratkaista ainoastaan yhteydessä sunnuntaikysymyksen kanssa. Mutta ylelliset seurat, jotka meillä ovat niin tavalliset juuri pyhäpäivinä, riistävät lepopäivän ei ainoastaan palkollisilta, vaan kaikilta ihmisiltä jotka tekevät työtä "leipänsä tähden." Tämä on lakkautettava. Älkäämme edelleen ostako yhtään mitään, ei yhtään mitään – ja koettakaamme saada kaikkia muitakin, joihin voimme vaikuttaa siihen tapaan yhtymään, että he eivät mitään osta, että he kieltäytyvät pyhäpäivää vastaan ottamasta heille lähetettyjä ruokatavaroita tai vaatteita tai mitä tahansa. Kentiesi olisi myöskin hyödyllistä perustaa yhdistys johon kuuluisi ne, jotka ilmoittavat tahtonsa pyhäpäivinä olla saamatta kirjeitä tai kääryjä postista. Ryhtykäämme vihdoin innolla harrastamaan kaikkia pyrintöjä, jotka tarkoittavat parannettuja ankarampia pyhäpäivälakeja, älkäämme heretkö toivomasta, jos emme näyttäisikään pyrinnöillämme rahtuakaan voittavan. Pisara kovertaa viimeinkin kiven. Korkea on päämaali, ja ihana on palkka. – William Wilberforce, teki 20 vuotta Englannin parlamentissa työtä orjuuden poistamiseksi. Hänelle naurettiin, häntä pilkattiin, häntä vastustettiin kaikella tavoin; mutta hän ei väsynyt, ja viimein hän pääsi voitolle. Koko meidän kansamme hengittää vapaammin sekä ruumiin että sielun puolesta, kun kerran joka mökin, joka palatsin, joka tehtaan ja joka vainion yläpuolella on kirjoitus: "Tämä Herran päivä on!"
SPURGEONIN TABERNAAKKELISSA
"Joko olette kuulleet Spurgeon'ia?"10 – "Te aiotte kai kuulla Spurgeonia?" – "Tietysti tulee Teidän Spurgeoniakin kuulla!" – "Voitte kiittää onneanne. Hän on vastapalannut Skotlannin ylänkömailta; Te tapaatte hänet oikein virkeänä!" – Tänkaltaisia ääniä tunkeutui korviini jo ensimmäisenä päivänä, minkä Lontoossa vietin. Ja nämä puheet, kysymykset ja kehoitukset eivät suinkaan aina lähteneet erittäin kristityltä taholta, vaan niitä kuulin sellaisiltakin henkilöiltä, jotka ovat peräti vieraat kirkolliselle elämälle. Spurgeon on "ilmiö," josta jokaisen sivistyneen ihmisen on hankkiminen itselleen tietoa. – Lontoossa on kaikki suuren suurta; maailman suurimmassa kaupungissa on kaikki suurinta laatuaan, niin suurta, ett'ei missään muualla moista. Taidekokoelmat ja oluttehtaat, asiatoimet pörssillä ja asiatoimet kalatorilla, suurin rikkaus uhkeimmassa loistossaan ja syvin kurjuus, minkä ajatella voi aivan rinnakkain, kaikki on täällä niin suurenmoista, ett'ei sen vertaista missään ole tavattavissa. Lontoo on pienoiskuva koko maailmasta; kaikki ne vallat ja voimat, jotka tykkivät ihmiselämässä, kokoontuvat täällä, ja siten syntyy aivan ihmeellisiä muodostuksia. Myöskin synti ja kaikenkaltaiset paheet muodostuvat täällä hirveiksi ja eriskummallisiksi ilmiöiksi, kuten kohta saamme nähdä. Kristillisistä pyrinnöistä ja syntiä vastustavista ja evankeliumin laajenemista tarkoittavista pyrinnöistä voipi myöskin sanoa, ett'eivät ne missään näyttäy niin suurenmoisiksi kuin täällä. Tämän käsittämiseksi ei tarvitse muuta kuin käydä pipliaseuran mahdottoman suurissa rakennuksissa.
Ja Lontoossa asuu myöskin evankeelinen saarnaaja, joka jo useampia vuosia joka ikinen sunnuntai saarnaa suurimmalle seurakunnalle, mikä säännöllisesti kokoontuu maailmassa, eikä hänen kuulijakuntansa koskaan sattumoiltakaan vähene. Kun Spurgeon joka sunnuntai aamuin illoin puhuu kuudelle tai seitsemälle tuhannelle ihmiselle, eikä suinkaan saarnaa ainoastaan sunnuntaisin, vaan tavallisesti jokunen 250 kertaa vuodessa, niin ei suinkaan liene liioiteltua, jos otaksuu hänen (pääluvun mukaan laskien) vuoden kuluessa julistavan evankeliumia puolelle toista miljoonalle ihmisiä. Olkoonpa ainoastaan puoli miljoonaa tai olkoonpa kaksi, kaikissa tapauksissa näytti minusta tärkeältä ja oikealta nähdä ja kuulla miestä, jolla, mitä kuulijakunnan lukuisuuteen tulee, ei ole vertaistansa vaan päällä.
Päätökseni oli siis pian tehty, ja eräänä pyhäaamuna Elokuussa olin matkalla Spurgeonin luo. Sillä Bromleysta (jossa asuin) on pieni matka Spurgeonin tabernaakkeliin. Minun täytyi päättää tavallani rikkoa englantilaista pyhäpäivää voidakseni viettää englantilaista pyhäpäivää. Pysäyspaikalla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuuttakaan henkeä astunut junaan. Herttainen konduktööri, joka jo tunsi minut ja aina niin isällisesti piti huolta muukalaisesta, loi kysyvän, milt'ei säälivän katseen saksalaiseen pappiin. En ollut liian ylpeä selittääkseni hänelle miksi käytin rautatietä pyhäpäivänä. En tahtonut että hän minusta loukkaantuisi. Nuo muuten niin kiirettä pitävät englantilaiset veturitkaan eivät näyttäneet sinä päivänä huolivan keuhkojaan vaivata. Tosin pääsimme viimeinkin Fundon Bridgelle; mutta olimme siihen käyttäneet aikaa puolta enemmän kuin nuo tavalliset 25 minuuttia. Noin klo 11 astuin junasta, ja noin klo 11, sen tiesin, alkoi myöskin jumalanpalvelus tabernaakkelissa, joka oli 20 minuutin matkan päässä siitä paikasta. Otin ainoat ajopelit, jotka sinä päivänä olivat matkustavia odottamassa. "Spurgeonin luo!" oli minun vaan tarvis sanoa; kunnon ajaja nyykäytti päätänsä osoitteeksi että oli ymmärtänyt, ja nuolen nopeudella vierivät vaunut tabernaakkelia kohti, joka on Lontoon lounasosassa lähellä Themseniä.
Olimme perillä; edessäni oli suuri melkein teaatterin muotoinen kivirakennus, torniton, mutta pylväskäytävällä varustettu. Huoneusto on kivestä ja raudasta, ja sen kokoa voipi kuvitella, kun tietää että se on maksanut lähes miljoonan markkaa ja ett'ei penniäkään ole "tuhlattu" taiteelliseen somistukseen. Yksi miljoona on tosin satumainen summa; mutta se koottiin ykskaks vapaaehtoisilla lahjoilla.
Voimakas laulu raikui minulle vastaan; mutta kovaksi onnekseni näin sadottain ihmisiä seisovan ulkopuolella, jotka samaten kuin minä olivat myöhästyneet ja turhaan näyttivät katoksen alle pyrkivän. Tiesin ennustaa että ihmisten sata vieläpä tuhatmäärin täytyy palata, kun ei enää sijaa ole. Olin hyvin pahoillani ajatellessani että olin menettävä pyhäpäivärauhani, enkä kuitenkaan saisi kuulla Spurgeonia. – Siinä seisoi mies, joka näytti tavattoman hyväntahtoiselta ja hänelle sokersin minä tuskaani surkealla englanninkielelläni. Hän ymmärsi mitä tarkoitin; mutta kohotti vaan olkapäitään. Mutta kun sanoin olevani saksalainen pappi, muuttui kohtelu heti toisellaiseksi. Englannissa käypi vielä puoltosanana, kun sivistynyt ihminen voipi esittää itsensä papiksi, ja useamman kerran sai kokea arvokasta apua sentähden että olin pappi. Kerran olin erään ystävän parissa itäosassa Lontoota, ja tahdoin muun muassa luoda silmäyksen niihin kurjuuden pesiin, joita sanotaan "opiumikapakoiksi", joiden rinnalla pahimpia paloviinankapakoita voisi sanoa oivallisiksi laitoksiksi. Käännyimme kysymyksillämme paikkakunnan poliisikonttoorin puoleen. Esimies sanoi vaarallista olevan sinne lähteä, sillä siellä vilisi kaikkein pahimpaa väkeä. Mutta kun vastasin olevani pappi, antoi hän heti suurimmalla alttiudella meidän käytettäväksemme kookkaan poliisipalvelijan, joka samalla oli oppaamme ja suojelijamme. Saksassa on aivan toisin. Siellä on lukemattomia ihmisiä, eikä suinkaan ainoastaan sosiaalidemokraatteja, vaan myöskin aristokraatteja – jotka pitävät pappeja "tarpeettomina kappaleina koko maailmassa", laiskureina, jotka varastavat päivän Herralta Jumalalta ja maksavat koko joukon rahaa, jota voisi paremmin käyttää teitten tekoon ynnä muuhun senlaiseen. Kuinka usein olenkaan saanut lukea kirjoitettuna että varsin valitettava seikka, on se että olen papiksi tullut, – ikäänkuin ihmiset siinä toimessa turmeltuisivat ja menettäisivät kaiken henkisen kykynsä. Tosin voisi helposti luetella suuren paljouden evankeelisia saksalaisia pappeja, joiden nimet loistavat kirkkaina kansakunnan ensimmäistenkin rinnalla ja jotka ovat perustaneet kaikki ne pelastavat rakkauden laitokset, joita paitsi maailma ei enää koossa pysyisi. Voisi myöskin näyttää toteen, että sangen useat kansamme jaloimmista miehistä ovat pappisperheistä lähteneet, – mutta mitä se auttaisi. Yleinen mielipide on kun onkin meitä vastaan. Voipihan ollakin mahdollista, että pappisylpeys liiaksi paisuisi, jos meitä pappeja Saksassa kohdeltaisiin yhtä suurella kunnioituksella, kun Englannissa, – mutta suotakoon anteeksi tämä aineesta poikkeaminen! – Sinä pyhäaamuna Spurgeonin tabernaakkelin edustalla oli luonnollisesti minulle hyvin mieleistä, että minun pappiuteni niin paljon aikaan sai. Sama mies, josta ylempänä puhuin, virkkoi heti: "Teidän tulee ja täytyy saada paikka, vaikk'ei kukaan muu saisikaan." Hän tiedusteli, oliko Spurgeonilla ystäviä Saksassa, ja ihastui kuullessaan että hänen kirjoituksiansa on käännetty saksaksi ja että niitä paljon luetaan. Hän puhui minun puolestani eräälle kirkkopalvelijalle eli presbyteerille. Tämä sanoi olevansa pahoillansa siitä, ett'ei minulle enää voinut antaa mitään istuinpaikkaa, ne kun aikoja sitten olivat kaikki täytetyt. Mutta syrjäoven kautta vei hän minut eräälle terassitapaan kohoavista lehtereistä. Paikka minkä sain ei ollut kaukana saarnaajan puhelavasta, ja kun istuuduin takanani olevalle portaalle, oli minulla istuinpaikkakin. Ja se olikin varsin suotavaa, kun jumalanpalvelusta kesti kokonaista 1 1/2 tuntia.
Siinä seisoin nyt keskellä suurta seurakuntaa, josta niin usein olin kuullut puhuttavan. Sanotaan että kuusi tuhatta ihmistä voi mukavasti istua tabernaakkelissa. Jos niin on, niin oli ainakin seitsemäntuhatta henkeä koolla; sillä seisojia oli monta sataa ja toiset sadat, jotka istuivat varsin epämukavasti. Spurgeon voi siis helposti uskoa, mitä hän usein saarnassansa mainitsi, että, näet, vielä on seitsemäntuhatta jäljellä jotka eivät ole Baalille polviansa notkistaneet. Ja todella sydäntä virvoittavalta tuntuukin saarnaajalle, kun itse omin silmin näkee nuo seitsemän tuhatta. Kuulijoihinkin tekee voimallisen vaikutuksen nähdä niin monta ihmistä kokoontuneen yhteen paikkaan Jumalaa rukoilemaan. Syvä hartaus valtasi sydämeni, kun nuo tuhannet nousivat jaloillensa ja lauloivat virren, niin kaikuvan että huoneen lattiapalkit ja rautapatsaat tärisivät. Laulun voimaa lisäsi epäilemättä suuresti se, että seurakunta seisoi laulettaissa. Saman olen huomannut useissa englantilaisissa kirkoissa, ja käytännöllistä on epäilemättä laulaa seisoalta. Rinta on siten vapaampi. Rukouksen aikana lasketaan taas useissa englannin kirkoissa polvilleen, tai istutaan eteenpäin kumartuneena, käsi silmien edessä, – jota tapaa voi monelta kannalta sekä puolustaa että vastustaa. Seurattava on varmaankin se, että Spurgeon aina juhlallisesti seurakuunalle edeltä luki julki värssyn, mikä oli laulettava. Ei sentähden että kuulijoilta olisi virsikirjaa puuttunut; se oli kentiesi kaikilla muilla paitsi minulla. Mutta moni kentiesi ei voinut lukea, ja kaikissa tapauksissa teki saarnaajan luku jokaiselle selväksi, mitä lauloi; hän sen ymmärsi ja tunsi ennenkuin alkoikaan laulaa, ja siten hän ei ainoastaan laulanut yksityisiä sanoja perättäin, vaan lauloi ne koko värssyn hengen mukaisesti. Ja siten lauloi hän suuremmalla lämmöllä, kuin minkä muuten olisi tehnyt.
Muuten kaipasin suuresti urkuja. Kovin tyhjälle tuntuu, kun ei mitään alkusoittoa kuulu seurakunnan kokoontuessa, eikä mitään jälkisoittoa kirkosta lähdettäissä. Laulu oli tosin voimallinen; mutta lukkari, joka saarnaajan rinnalla seisoi puhelavalla, näytti kuitenkin katsovan tarpeelliseksi ankarasti vaivata keuhkojansa jotakuinkin täyttääksensä urkuin tehtävän. Maalattuja ikkunoita, alttaritauluja, tai kuvia ja koristuksia ei tietysti ole minkäänlaisia tässä baptistein (uudestikastajain) temppelissä. Sen sijaan näin suuren altaan kastetta (veteen kastamista) varten, mutta sekin oli kaikkea taiteellista tai kuvaannollista koristusta vailla. Kaikki on veistetty ainoastaan käytännöllisen tarpeen mukaan, että niin monet ihmiset kuin suinkin voisivat istua ja kuulla. Muuten oli mainittu kasteallas ainoa, mikä ilmaisi että oltiin baptistein kirkossa. Itse saarnassa ei yksikään sana sitä osoittanut. Se oli varsin yleiskristillinen ja erityistä uskontunnustusväritystä vailla. Kuulemisen puolesta tuo suuren suuri huone on ihmeteltävä, sillä saarnaaja, joka puhui puhelavalta eikä saarnastuolista ei ensinkään tuntunut vaivaavan ääntänsä saattaaksensa sanansa monelle tuhannelle kuulijallensa tajuttavaksi.
Mutta katselkaamme jo itse saarnamiestä. Yksinkertainen takki yllään, virkapukua, papinkaulusta ja kaikkea muuta papillista tunnusmerkkiä vailla hän seisoi lavallaan. Sinä aamuna hän näytti olevan hyvissä voimissa. Mutta kuulin hänen terveydentilansa jo muutamia vuosia olleen hyvin huonon. Saarnassakin tuli useammassa kohden ilmi, että hän on kokenut mitä apostoli Paavali kirjoittaa: "ett'en ylpeilisi korkeista ilmestyksistä, on minulle annettu oka ruumiiseni." Ja todellakin jos Paavali tarvitsi sellaista nöyryytystä varjeltuaksensa ylpeilemisestä, kuinka tähdellinen se sitten lieneekään englantilaiselle saarnaajalle, joka evankeliumin julistamisessa on menestynyt niin, ett'ei siinä meidän aikoinamme yhtään kukaan hänelle vertoja vedä.
Luodessani ensi silmäyksen Spurgeoniin, muistui minulle heti mieleen Risto Blumhardt vainaja Bad-Bollilainen. Mutta tarkemmin katsellen huomasin kumminkin erinomaisen suuren eroituksen tuon suoran, lujauskoisen, syvämielisen schwabilaisen ja tämän rohkean, vapaan, käytännöllisen englantilaisen esiintymistavassa. Tanakka, jykeä vartalo, verevät, melkein pyöreät kasvot, rehelliset silmät, avosydäminen, lämmin, teeskentelemätön olemus on molemmilla aivan samanlaiset. Syvämielinen saksalainen ajatteli ja puhui yhä kaikkien kappalten uudistumisesta ja Herran tulemisesta, joka ihmeillä ja tunnusmerkeillä pian oli saattava kaikki jälleen kohdalleen, – mutta englantilainen tahtoo heti paikalla, nyt, tässä hetkessä taivuttaa eksyneet ja epäilevät lampaat ratkaisevaan päätökseen ja hallelujaa laulamaan vapahtumisestaan.
Spurgeon on jalon, sydämellisen, luontehikkaan miehen perikuva. Vielä tänä päivänä huomaa että hän on itsekseen oppinut, ett'eivät häntä raamatunoppineet, filosoofit ja puhujat ole kasvattaneet, vaan välittömästi itse Jumalan käsi, niinkuin muinoin Johannes Kastajaa korvessa. Vielä tänä päivänä hänessä helposti huomataan mies, joka seisten ylösalasin käännetyllä tynnyrillä kedolla saarnasi kokoontuneelle kansanjoukolle. Hän puhuu aivan mitä tuntee, ja sen hän voi luottamuksella tehdäkin, koska hänen uskalluksensa perustuu nöyryyteen, mikä on uskosta rikas. Kristillinen urhoollisuus ja pyhitetty itsetunto, – "Jumalan armosta olen, mikä olen" kuultaa läpi koko hänen olentonsa. "Hän on mies joka tuumalta" – on hiljakkoin joku hänestä sanonut, ja minuun hän niin vaikutti, että olen valmis tähän ylistykseen yhtymään. Saapi sen rauhoittavan tunteen että tämä mies milloin tahansa, jos niin vaadittaisiin, heittäisi henkensä sen evankeliumin edestä, jota hän julistaa. Jyrkempää vastakohtaa kuin Spurgeon ja ne korkeakirkolliset papit, joita näin viran toimituksissa Westminsterissä, p:än Paavalin kirkossa ja muualla, tuskin voipi ajatellakaan. Nämä muuttivat joka hetki ei ainoastaan pukua, asemaa ja ryhtiä, vaan vielä lisäksi ääntänsäkin. Siellä oli kaikki ulkonaista komeutta ja juhlallista menoa. Kuoripojat, kynttilät, joita kannettiin edestakaisin, juhlakulkueet, pitkät litaniat ja ihmeellinen musiikki oli pääasiana jumalanpalveluksessa. Musiikkia kaikkien ihmisten korvat kuuntelivat, ja aivan vähän näytti luettu saarna heidän sydämiänsä koskevan. Kovin johtivat nuo korkeakirkolliset virkaveljet mieleeni roomalaiskatoolilaisten pappien opetettuja ja jäykiksi kangistuneita tapoja.11 Spurgeonissa ja muissa eriuskolaisissa, joista kuulin, toivoisi tapaavansa hiukkasta vähemmin yhtäkaikkisuutta. Mutta mitä Spurgeoniin tulee, niin teki hän minuun lopulta sen vaikutuksen: että tuo mies on niinkuin Jumala hänet on luonut, eikä hänessä ole hiventäkään näyttelijää, – mikä todella on suuri asia. Hän on saarnaaja "Jumalan armosta" ja on Luojan kädestä lähtenyt sellaisenaan kuin hän on. Papin viittaa ja kaulusta hän ei kaipaa, vaikka ne eivät häntä haittaisikaan. Mitä hänen ulkonaiseen esiintymiseensä tulee, niin hän voi puhua viisi minuuttia melkein liikahuttamatta päätä, kättä tai jalkaa. Hänellä on silloin joko molemmat kädet levollisesti laskettuna puhelavan ristikolle, tai oikea käsi poveen pistettynä, tai käsivarret ristissä rinnallaan tai selällä. Mutta sitten taas kohottaa hän koko vartalonsa ikäänkuin pyhään taisteluun. Se näyttää tuliselta taistelulta Jumalan ja ihmisten kanssa. Toisinaan hän rukoillen nostaa molemmat kätensä korkeuteen ikäänkuin pakoittaaksensa Jumalaa astumaan alas taivaasta, mutta sitten hän taas kääntyy ihmisten puoleen niin liikuttavan houkuttelevalla ja sydämeen tunkevalla äänellä, että kylmäkiskoisimmankin kuulijan sydän siitä heltyy. Että hänen sointuva, hopealle helähtävä äänensä hänelle tässä on suureksi avuksi, sitä ei tarvinne mainitakaan. Spurgeonilla oli tekstinä 40 psalmi. Valitettavasti meni minulta puuttuvan kielentaitoni vuoksi paljon hukkaan. Sittenkin tunsin mieleni saarnasta suuresti ylennetyksi. Vielä nytkin soi – ei korvissani, vaan sydämessäni, kuinka hän kolme kertaa perätysten huudahti sanat: "Riennä, Herra, minua auttamaan!" (v. 14.)
Tässä muuten tietysti ei ole oikea paikka lukijoille kertoa sen päivän saarnaa. Se on kentiesi ennenkuin nämä rivit painetaan, aikoja sitten ilmestynyt saksankinkielellä. Mutta sinä sunnuntaina ymmärsin vasta oikein miehen merkitystä. Minulle selveni pian, että näitä saarnoja ei pidä lukea vaan kuulla, ja juuri tässä lukuisassa sanan liikuttavassa seurakunnassa.
Rajattomasti hän säälii kansan kärsimyksiä, syvästi hän haluaa turmeluksesta nostaa jokaisen sielun, jonka luo hänen äänensä tunkee, ja siinäpä miehen omituisuus. – Jo ennen olin lukenut useita Spurgeonin saarnoja. Vaikka kentiesi sillä loukkaankin monta hänen ystäväänsä, täytyy minun tunnustaa, että minusta useimmat niistä olivat sangen hyvät, mutta ei muodoltaan eikä sisällöltään paremmat kuin monet painetut saksalaiset saarnat, joita Saksan kansa ei likimainkaan niin suuresti suosi. Mutta nyt nähdessäni ja kuullessani itse saarnamiestä, tulin vasta ymmärtäneeksi hänen merkitystään, ymmärsin minkätähden tuhannet ihmiset niin suuresti häneen luottavat; – ymmärsin miksi monet tuhannet mahdottoman suuren Lontoon kaupungin joka äärestä sunnuntai sunnuntailta tuntevat itsensä ikäänkuin tenhovoimalla vedetyksi hänen luokseen. Kentiesi jotkut rakkaat virkaveljet minulta tässä kysyvät, valmistaako Spurgeon huolellisesti, kirjoittaako hän saarnansa ja lukeeko ne ulkoa. En ole voinut saada varmaa ja luotettavaa tietoa tästä, mutta sen takaan, että se mies tekee ahkerasti työtä ei ainoastaan polvillaan, vaan myöskin aivoillaan ja kynällään, ja ett'ei hän luota hetkelliseen innostukseen tai puhujaonneensa. Kaikki mitä hän sanoi oli perinpohjin harkittua, mietittyä. Hän ei milloinkaan epäillyt mitä hänen tuli sanoa eikä kertaakaan puheessaan erehtynyt. Aineensa hallitsi hän kumminkin niin täydellisesti että hän nähtävästi ei ollut sidottuna käsikirjoitukseensa, vaan saarna kulki vapaana, täyteläisenä virtana, ihan niinkuin jos se juuri silloin olisi syntynyt. Ja tämäpä on luullakseni päämaali, johon jokaisen hengellisen ja maallisen puhujan tulisi pyrkiä.
Mutta lopuksi tulee minun virkkaa sananen seurakunnan luonteesta ja minkä vaikutuksen se minuun teki. Nuo tuhannet ihmiset, jotka näin edessäni kuuluivat silminnähtävästi kaikkiin kansanluokkiin, ja varma on ainakin että miehiä oli yhtä paljon kuin naisia. Keskisäätyyn tosin useimmat kuuluivat, mutta nähtiinpä joukossa myöskin ihmisiä, jotka ruumiillisesti ja siveellisesti olivat niin vajonneita, ett'ei koko Saksassa voi heidän vertaisiansa tavata; toiselta puolen taas herroja ja naisia, joiden takana istui palvelijoita hivukset puuteroittuna ja kankipalmikko niskassa. Olipa siellä moniaita neekerejäkin; ja samaten huomasin muutaman kiinalaisen ja intialaisen, jotka edellisenä päivänä luulin nähneeni itämaalaisten majassa. Tuolla lehterillä istuu joukko uljaita sotilaita, joiden valkoiset kypärin ympärille käärityt hunnut osoittavat, että heidän heti tulee astua laivaan Egyptiin lähteäksensä. Useille heistä oli tämä kentiesi viimeinen julkinen jumalanpalvelus maan päällä. Kuka tiesi kuinka monta heistä makaa erämaan hiekan peittämänä! – Tuolla alhaalla on joitakuita hyviin vaatteisin puettuja merimiehiä asettunut suurelle käytävälle. Kentiesi he ensi kerran pitkästä ajasta nyt voivat ylistää Jumalaa siinä suuressa kuulijakunnassa. Koko heidän ryhdistään näkee, ett'eivät he ole tottuneet näyttäytymään senlaisessa seurassa. – Noiden kahden nuoren naisen tuolla, joilla lapset on sylissä, täytyy kesken lähteä kirkosta, koska pienokaiset liian ankarasti saarnaajaa vastustavat. Naisia vietiin joitakuita kirkosta kalmankalpeina ja pyörtymäisillään olevina. Ihmettelin vaan että se niin harvoin tapahtui, sillä ilma kirkossa oli sinä helteisenä päivänä milt'ei tukehuttava. Ei juuri ylentävää ollut edelleen noitten satojen viuhkojen alituiset liikunnot (eivätkä ainoastaan naiset niitä heilutelleet!) vilvoituksen vuoksi. Tämä tuntui hyvin rauhattomalta ja häiritsevältä; se jo alkoi käydä hermoihin. Ja moni läsnäolijoista koetti vielä parantaa ilmaa myskillä, joita olivat tuoneet muassaan. Tämä on valitettavaa englantilaista hemmoittelua; ajuritkin ottavat pieniä myskipilleriä karkoittaaksensa oluen ja viinan hajua. Niistäkin miehistä, jotka istuivat minun edessäni kirkossa, levisi myskihaju, joka oli milt'ei huumaava.
Kaikesta tästä voisi melkein päättää ett'ei seurakunta juuri tuntunut erittäin hartaalle. Se on totta, mutta ei täydelleen totta; tässä on tehtävä eroitus. Epäilemättä oli sinne tullut sadottain ihmisiä pelkästä uteliaisuudesta. Spurgeon kuuluu, kuten jo mainitsin, Lontoon merkillisyyksiin, joita tulee nähdä ja lukemattomia muukalaisia kehoitetaan häntä näkemään ja kuulemaan eriskummaisena muka ilmiönä. Useat kuulevat häntä niinkuin kuullaan mainiota viuluniekkaa tahi lausujaa, siis ilman rukoilevaa, ijankaikkisuutta halajavaa mieltä, ja nämä eivät tietysti ole hartaita kuulijoita. Minusta tuntui samalla naurettavalle ja surulliselle, kun muutamia päiviä myöhemmin rouva Tussandin maan mainiossa vahakuvakokoelmassa näin myöskin Charles Haddon Spurgeonin (silla se on hänen täydellinen nimensä), kuvan. Ei kaukana Arabi paschasta, joka juuri siihen aikaan oli englantilaisten kauhuna, ei kaukana Cetewayosta, joka juuri silloin oleskeli Lontoossa pyytämässä takaisin itsellensä valtakuntaansa, ja samalla havannollisesti oppimassa tuntemaan englantilaisten ylivoimaa, – mutta ei myöskään kaukana Stanleyn ja Livingstonen vieläpä keisari Wilhelmin ja ruhtinas Bismarkin kuvista oli baptistisaarnaajan ihailtu kuva pystytetty, juuri sellaisena kuin hän tavallisesti seisoo puhelavallaan. Eikä hän vähemmin kuin nuo muut mainitut kuvat vetänyt puoleensa katsojien huomiota. Ja selvähän on, että ne monet ihmiset, jotka ilman rukoilevaa henkeä tulivat Spurgeonin jumalanpalvelukseen ainoastaan niinkuin näytelmää katsomaan ja puuhasivat lorneteilla ja teaatterikiikareilla, ja joista useat kirjoittivat vieläpä toiset, niin minusta näytti, piirustivat ja toiset laskivat kuulijat, – selväähän on, sanon minä, että moiset ainekset varsin suuressa määrin häiritsivät jumalanpalveluksen ylentävää vaikutusta. Mutta useimmista voipi sanoa että he korvat pystyssä seurasivat puhujan sanoja. Syvimpää liikutusta näin kuvautuneena monen kasvoissa, ja viljavat vedet virtasi useitten niiden silmistä, jotka olivat läheisyydessäni. Välittömästi tulin vakuutetuksi, että saarna herätti monessa niistä miehistä ja naisista pyhiä tunteita, joiden kiertolaineita vielä tulee tuntumaan iankaikkisuudenkin maassa. En koskaan ole unhottava sen kunnon miehen rakkaita kasvoja, joka istui vieressäni ja avasi tekstin (Ps. 40) ja ojensi minulle raamattunsa. Näin tehden laski hän sormensa psalmien ensimmäiselle sanalle ja sanoi sanomattoman onnellisen näköisenä: "Herra kallisti itsensä minun puoleeni." Sitä sanoessaan hän katsoi minua niin silmiin, että ilokseni tunsin hänen pitävän minua miehenä, joka ymmärtää mitä psalmin sanoilla tarkoitetaan.
Hauskalle tuntui joka haaralla nähdä kuinka ystävällisesti ja sydämellisesti sanankuulijat kohtelivat toisiansa ja kuinka monet saarnan loputtua tuttavasti kättelivät toisiansa, ikäänkuin tehdäksensä liittoa keskenänsä sen johdosta, minkä olivat kuulleet. Seurattavaa oli epäilemättä myöskin että melkein kaikki kuulijat paitsi virsikirjaa toivat mukanaan ja ahkerasti käyttivät pientä raamattua. Sen panin myöskin merkille, että he useimmiten kauan lehtiä selailematta löysivät paikan, jota etsivät. Siitä näkyi että he olivat hyvin perehtyneet Jumalan sanaan. – Virsikirjassa oli enimmäkseen Taavetin psalmeja. Ei tosin puuttunut muitakaan lauluja, mutta ani harvoin kohoavat ne meidän saksalaisten kirkkovirttemme vertaisiksi kauneudessa, voimassa, juhlallisuudessa ja ijäisyyden tunnossa. Englantilaiset virret ovat enimmästä päästä liian yksityistä laatua ja liikkuvat peräti ahtaassa ajatuspiirissä.
Noin k: lo 12.30 loppui saarna. Se päättyi aivan äkkiarvaamatta, s.o. minulle äkkiarvaamatta, joka ainakin odotin loppuvirttä. Se puuttui, ja minusta tuntui tämä puute vaillinaisuudelta. Seurakunnan tulisi kumminkin vielä kerran saada suun vuoroa. Mutta tämä on kentiesi "makuasia".
Korkeammalta kohdalta katua näin sitten aaltoilevan ihmistulvan jakaantuvan joka taholle. Kuinka monta ijäisyyden siementä oli löytänyt tien noitten tuhanten sydämiin, – kukapa sen tiennee? Päivä sen on osoittava. Mutta minä istuin kohta jälleen Bromleyn kauniitten hiljaisten puitten varjossa, avasin vielä kerran 40 psalmin ja päätin siitä saarnata jonakuna sunnuntaina Bremeniin palattuani, joka myöskin tapahtui. Ja jos saarnani on ylentäväinen, niin on kaikissa tapauksissa ystävä Spurgeon ansainnut osan seurakuntani kiitollisuudesta.