Yölaulu
Yö on: nyt puhuvat äänekkäämmin kaikki suihkuvat kaivot. Ja minunkin sieluni on suihkuva kaivo.
Yö on: nyt vasta valveutuu kaikki rakastavaisten laulut. Ja minunkin sieluni on rakastavaisen laulu.
Tyydytyksetöntä, tyydyttämätöntä on minussa; se tahtoo äänensä korottaa. Halu rakkauteen on minussa, se puhuu myöskin rakkauden kieltä.
Valo minä olen, oi, että minä yö olisin! Mutta tämä on minun yksinäisyyteni, että minä valon vyöttämä olen.
Oi, että minä pimeä ja öinen olisin! Miten minä tahtoisin valon rintoja imeä!
Ja myöskin teitä minä tahtoisin siunata, te pienet kipenöivät tähdet ja kiiltomadot tuolla ylhäällä! – ja autuas olla teidän valolahjoistanne.
Mutta minä elän omassa valossani, takaisin minä juon itseeni ne liekit, jotka minusta leimahtavat.
Minä en tunne ottavaisen onnea, ja usein minä uneksin siitä, että varastamisen täytyisi olla vielä suloisempaa kuin ottaminen.
Se on minun köyhyyteni, ettei minun käteni milloinkaan lahjoittamisesta lepää; se on minun kateuteni, että minä odottavia silmiä näen ja kaipuun kirkastettuja öitä.
Oi kaikkien lahjoittavaisten onnettomuutta! Oi aurinkoni pimennystä!
Oi himoa himoitsemiseen! Oi kylläisyyden polttavaa nälkää!
He ottavat minulta: mutta koskenko minä vielä heidän sieluaan! Kuilu on antamisen ja ottamisen välillä; ja pienin kuilu saa viimeiseksi portaansa.
Nälkä kasvaa minun kauneudestani: pahaa tahtoisin minä tehdä niille, joille loistin, ryöstää minä tahtoisin ne, joille lahjoitin: – näin minä isoon pahuutta.
Vetäen käden takaisin, kun käsi sitä vastaan jo ojentuu; viipyen, vesiputouksen lailla, joka vielä putouksessa viipyy: – näin minä isoon pahuutta.
Sellaista kostoa miettii minun runsauteni: sellaisia juonia kumpuaa minun yksinäisyydestäni.
Minun onneni lahjoittamisessa kuoli lahjoittamiseen, minun hyveeni väsyi itseensä yltäkylläisyydessään.
Ken alati lahjoittaa, hänen vaaransa on, että hän kadottaa kainouden; ken alati jakaa, hänen kätensä ja sydämensä saavat käsniä pelkästä jakamisesta.
Minun silmäni ei enää tulvi pyytäväisten kainouden edessä, minun käteni on käynyt liian kovaksi tuntemaan täytettyjen käsien vapisemista.
Minne joutui kyynel silmästäni ja hellyys sydämestäni? Oi kaikkien lahjoittavaisten yksinäisyyttä! Oi kaikkien loistavaisten äänettömyyttä!
Monia aurinkoja kiertää autiossa avaruudessa: kaikelle, mikä pimeää on, ne valollaan puhuvat, – minulle ne vaikenevat.
Oi, tämä on valon vihollisuutta loistavaista kohtaan: armahtamattomana se ratojaan vaeltaa.
Nurjana loistavaista kohtaan sydämensä syvyydessä, kylmänä aurinkoja kohtaan, – näin vaeltaa jokainen aurinko.
Myrskyn lailla auringot ratojaan lentävät: se on niiden vaellusta.
Järkähtymätöntä tahtoaan ne noutavat: se on niiden kylmyys.
Oi, te vasta olette niitä, te pimeät, te öiset, jotka lämpöä loistavaisesta luotte! Oi, te vasta juotte maitoa ja lievitystä valon utareista!
Oi, jäätä on minun ympärilläni, jäähän minä poltan käteni! Oi, jano on minussa, se riutuen janoaa teidän janoanne!
Yö on: oi, että minun täytyy valo olla! Ja jano öiseen! Ja yksinäisyyteen!
Yö on: nyt puhkeaa kuin suihkukaivo minusta minun kaipuuni, – puhua minä kaipaan.
Yö on: nyt puhuvat äänekkäämmin kaikki suihkuvat kaivot. Ja minunkin sieluni on suihkuva kaivo.
Yö on: nyt valveutuu kaikki rakastavaisten laulut. Ja minunkin sieluni on rakastavaisen laulu. – Näin lauloi Zarathustra.
Tanssilaulu
Eräänä iltana kulki Zarathustra oppilaineen metsän halki; ja kun hän etsi kaivoa, katso, silloin hän joutui vihreälle niitylle, jota puut ja pensaat ympäröivät: niityllä tanssi tyttöjä keskenään. Niin pian kuin tytöt tunsivat Zarathustran, taukosivat he tanssimasta; mutta Zarathustra astui ystävällisin liikkein heidän luokseen ja puhui nämä sanat:
"Älkää tauotko tanssimasta, te suloiset tytöt! Ei tullut pahakatseinen leikinturmelija teidän luoksenne, ei mikään tyttöjen vihollinen.
"Jumalan puoltaja minä olen perkeleen edessä: mutta tämä on raskauden henki. Miten olisin minä, te kevytjalkaiset, vihamielinen jumalallisia tansseja kohtaan? Tai kaunisnilkkaisia tyttöjalkoja kohtaan?
"Tosin minä olen metsä ja tummien puitten yö: mutta ken tummuuttani ei pelkää, hän löytää ruusupensaitakin sypressieni alta.
"Ja sen pienen jumalankin hän kai löytää, joka on tytöille rakkain: lähteen reunalla hän lepää, hiljaa, suljetuin silmin.
"Totisesti, selkeällä päivällä hän nukahti minulta, tuo päivävaras!
Ajeliko hän ehkä liiaksi perhosia?
"Älkää suuttuko minuun, te ihanat tanssijattaret, jos minä hiukan kuritan tuota pientä jumalaa! Huutava hän on varmaan ja itkevä, – mutta naurettava hän on vielä itkussaankin!
"Ja kyynelsilmin hän on pyytävä teitä tanssimaan; ja minä itse olen laulava laulun hänen tanssiinsa:
"Tanssi- ja pilkkalaulun raskauden hengestä, kaikkeinkorkeimmasta, suurvaltaisimmasta perkeleestäni, josta he sanovat, että hän on 'maailman herra'." – Ja tämä on se laulu, jonka Zarathustra lauloi, kun Cupido ja tytöt tanssivat yhdessä:
Sinun silmääsi katselin äsken, oi elämä! Ja minusta tuntui, että vaivuin tutkimattomaan silloin.
Mutta sinä vedit minut kultaisella koukulla ylös; ilkkuen sinä nauroit, kun sinua tutkimattomaksi kutsuin.
"Niin haastavat kaikki kalat, sanoit sinä; mitä he eivät saa selville, se on tutkimatonta.
"Mutta vaihtelevainen minä olen vain ja kesytön ja kaikessa nainen, enkä mikään siveellinen:
"Vaikkakin te miehet kutsutte minua 'syväksi' tai 'uskolliseksi', 'ikuiseksi', salaperäiseksi'."
"Kuitenkin te miehet lahjoitatte meille alati omat hyveenne – oi, te siveelliset!"
Näin hän nauroi, tuo uskomaton, mutta minä en usko häneen milloinkaan enkä hänen nauruunsa, silloinkuin hän puhuu pahaa itsestään.
Ja kun minä puhuin kahdenkesken kesyttömän viisauteni kanssa, sanoi se kiivastuneena: "sinä tahdot, sinä himoitset, sinä rakastat, senvuoksi yksin sinä ylistät elämää!"
Vähällä olin silloin kiivaasti vastata ja sanoa totuuden tuolle kiivastuneelle; ja kiivaammin ei viisaudelleen voi vastata kuin sanomalla "totuuden".
Tällainen nimittäin on meidän kolmen suhde. Perinpohjin minä rakastan vain elämää – ja, totisesti, enimmin silloin, kun sitä vihaan!
Mutta että viisaus on minulle rakas, ja usein liian rakas: se riippuu siitä, että se muistuttaa sangen paljon elämää!
Sillä on sen silmä, sen nauru ja vieläpä sen kultainen ongenvapakin: mitä mahdan minä sille, että ne molemmat ovat niin toisensa näköiset?
Ja kerran kun elämä kysyi: "Kuka sitten on tuo viisaus?" – niin minä sanoin kiihkoisesti: "Oi niin! viisaus!
"Sitä janotaan, eikä tulla kylläisiksi, katsotaan huntujen läpi, ahdistetaan ja takerrutaan verkkoon.
"Onko se kaunis? Mistä minä tiedän! Mutta sillä saa vanhimmatkin toutaimet houkutelluksi.
"Vaihtelevainen se on ja uhkamielinen; usein minä näin sen purevan huultaan ja kuljettavan kampaa vasten hiustensa suuntaa.
"Ehkä se on paha ja viekas ja kaikessa nainen; mutta puhuessaan pahaa itsestään, silloin se juuri on vietteleväisin."
"Kun minä sanoin tämän elämälle, silloin se nauroi pahanilkisesti ja sulki silmänsä. 'Kenestä sinä sitten puhut?' sanoi se, luultavasti minusta?
"Ja jos sinä olisit oikeassa, – niin sanotaanko se minulle niin vasten kasvoja! Mutta puhu nyt viisaudestasikin!"
Oi, ja nyt sinä jälleen avasit silmäsi, rakas elämä! Ja minusta tuntui, että vaivuin tutkimattomaan jälleen. – Näin lauloi Zarathustra. Mutta kun tanssi oli tauonnut ja tytöt olivat lähteneet pois, kävi hän surulliseksi.
"Aurinko on jo kauan sitten laskenut, sanoi hän viimein; niitty on kostea, metsät huokuvat kylmyyttä.
"Tuntematon on luonani ja katselee miettiväisesti. Mitä? Sinä elät vielä, Zarathustra?
"Miksi? Mitävarten? Millä? Mihin? Missä? Miten? Eikö ole hulluutta elää vielä? – "Oi, ystäväni, ilta se on, joka minusta niin kysyy. Suokaa minulle anteeksi minun surumielisyyteni.
"Ilta on joutunut: suokaa minulle anteeksi, että ilta on joutunut!"
Näin puhui Zarathustra.
Hautalaulu
"Tuolla kohoo hautasaari, tuo äänetön; tuolla ovat minunkin nuoruuteni haudat. Sinne minä tahdon elämän ikivihannan seppeleen viedä."
Näin sydämessäni päättäen minä purjehdin yli meren. – Oi te, minun nuoruuteni näyt ja ilmestykset! Oi, te rakkauden silmäykset kaikki, te jumalaiset hetket! Miten nopeasti te minulta sammuitte! Vainajinani teitä tänään muistelen.
Teistä, te rakkaimmat vainajani, aaltoilee ihana tuoksu, tuoksu, joka sydämet ja kyynelet kirvoittaa. Totisesti, se värisyttää ja hellyttää yksin purjehtivaisen sydäntä.
Vielä nytkin minä olen rikkain ja kadehdittavin minä kaikista yksinäisin! Sillä tehän olitte kuitenkin minun, ja minä olen vieläkin teidän: sanokaa, kenelle muulle kuin minulle sellaisia ruusuomenia puusta putosi?
Yhä vieläkin olen teidän rakkautenne perillinen ja maa-ala, teidän muistoksenne vielä minussa kukkivat kirjavat, kesyttömät hyveet, oi, te korkeasti rakastetut!
Oi, me olimme luodut jäämään lähelle toisiamme, te ihanat, oudot ihmeet; ettekä te tulleet arkojen lintujen lailla minun ja minun pyyteitteni luo – ette, vaan kuin uskolliset uskollisen luo!
Niin, uskollisuuteen luodut, kuten minä, ja hentoihin iankaikkisuuksiin: täytyykö minun nyt nimittää teitä uskottomuutenne mukaan, te jumalalliset silmäykset ja silmänräpäykset: muita nimiä minä en ole vielä oppinut.
Totisesti, liian nopeasti te kuolitte minulta, te pakolaiset. Ette kuitenkaan te paenneet minua, enkä minäkään teitä: viattomia me olemme toisiamme kohtaan uskottomuudessamme.
Surmatakseen minut he kuristivat teidät, te toiveitteni laululinnut! Niin, teitä kohti, te rakkaimmat, ampui ilkeys aina nuolensa – osuakseen minun sydämeeni!
Ja se osui! Sillä ettekö te olleet alati lähinnä minun sydäntäni, minun omaisuuteni ja maaperäni: senvuoksi teidän täytyi kuolla nuorina ja ylen varhain!
Kohti ihmeellisintä, minkä minä omistin, ammuttiin nuoli: teitä kohti, joiden iho on untuvan kaltainen ja vielä enemmän hymyn, joka katseesta saa kuolon!
Mutta tämän sanan minä tahdon vihollisilleni puhua: mitä on kaikki ihmismurha sen verroilla, minkä te minulle teitte!
Pahempaa te minulle teitte kuin ihmismurha ikinä on; takaisin-saavuttamattoman te otitte minulta: – näin puhun minä teille, viholliseni!
Te murhasitte minun nuoruuteni näyt ja rakkaimmat ihmeet! Leikkitoverini te riistitte minulta, nuo autuaat henget! Heidän muistokseen minä lasken tämän seppeleen ja tämän kirouksen.
Tämän kirouksen teitä kohtaan, viholliseni! Te teitte minun ikuisuuteni lyhyeksi kuin sävelen, joka särkyy kylmässä yössä. Tuskin se saapui luokseni jumalallisten silmien välähdyksenä vain, – silmänräpäyksenä!
Näin puhui eräänä hyvänä hetkenä minun puhtauteni: "jumalaisia olkoot kaikki olennot minulle."
Silloin te kävitte kimppuuni likaisilla kummituksilla; oi, minne lensi nyt tuo hyvä hetki!
"Kaikki päivät olkoot minulle pyhiä" – niin puhui kerran minun nuoruuteni viisaus: totisesti iloisen viisauden puhetta!
Mutta! silloin te varastitte, viholliset, minulta minun yöni ja möitte ne unettomaan tuskaan: oi, minne pakeni nyt tuo iloinen viisaus!
Kerran minä toivoin onnellisia lintuenteitä: silloin te toitte iljettävän huuhkainhirviön tielleni. Oi, minne pakeni silloin minun hento kaipuuni?
Kaikkea saastaa minä kerran lupasin karttaa: silloin te muutitte minun läheiseni ja lähimpäni mätäpaiseiksi. Oi, minne lensi silloin minun jaloin lupaukseni?
Sokeana minä kuljin kerran autuaita teitä: silloin te heititte lokaa sokean tielle: ja nyt häntä inhoittaa vanha sokkopolku.
Ja kun minä vaikeimpani tein ja vietin voittojeni juhlaa: silloin te saitte aikaan että ne, jotka minua rakastivat, huusivat että tein pahinta heille.
Totisesti, tämä oli alati tekonne: te teitte karvaaksi parhaimmat hunajani ja parhaimpien mehiläisteni ahkeruuden.
Armeliaisuuteni luo te lähetitte aina julkeimmat kerjäläiset; säälini ympärille te tungitte alati parantumattomat hävyttömät. Niin te haavoititte minun hyveitäni heidän uskossaan.
Ja jos vielä asetin esille pyhimpäni uhriksi: heti asetti heidän "hurskautensa" sinne lihavammat lahjansa: niin, että minun pyhimpäni tukehtui teidän rasvanne höyryyn.
Ja kerran minä tahdoin tanssia kuten en milloinkaan vielä ollut tanssinut: yli kaikkien taivaiden minä tahdoin tanssia. Silloin te viekottelitte minun parhaimman laulajani.
Ja nyt hän viritti hirvittävän ja kumean laulun; oi, hän toitotti korvaani kuin kolkko torvi!
Murhaavainen laulaja, ilkeyden välikappale, kaikista syyttömin! Valmiina minä olin jo parhaimpaan tanssiin: silloin sinä murhasit sävelilläsi minun ihastukseni!
Tanssissa vain minä ymmärrän lausua korkeinten kappaleiden vertauskuvan: – ja nyt jäi jäsenissäni korkein vertauskuvani lausumatta!
Sanomattomaksi ja lunastamattomaksi jäi minun korkein toiveeni! Ja nuoruuteni kaikki näyt ja lohdutukset kuolivat minulta!
Miten minä kestin sen sitten? Miten kärsin ja voitin minä sellaiset haavat? Miten minun sieluni nousi jälleen näistä haudoista?
Niin, haavoittumaton, hautaamaton on minussa, kallioitasärkevä: se on minun tahtoni. Äänettömänä se käy ja muuttumattomana halki vuosien.
Kulkunsa se tahtoo kulkea minun jaloillani, minun vanha tahtoni; kovasydäminen on sen mieli ja haavoittumaton.
Haavoittumaton minä olen ainoastaan kantapäästäni. Yhä vielä sinä elät ja olet itsesi kaltainen, sinä kärsivällisin! Aina tähän saakka sinä olet murtanut itsesi kaikkien hautojen läpi!
Sinussa elää myöskin vielä tuo lunastamaton nuoruuteni ajoilta; ja elämänä ja nuoruutena sinä istut täällä toiverikkaana keltaisilla hautaraunioilla.
Niin, vielä sinä olet minulle kaikkien hautojen pirstaleiksi lyöjä: Terve, tahtoni! Ja missä vain on hautoja, siellä on ylösnousemuksia. – Näin lauloi Zarathustra.
Itsensävoittamisesta
"Tahdoksi totuuteen" kutsutte te, viisaimmat, sitä, mikä kiihoittaa ja innostaa teitä?
Tahto kaiken olemisen ajateltavuuteen: näin minä kutsun teidän tahtoanne!
Kaiken olemisen te tahdotte tehdä ensin ajateltavaksi: sillä te epäilette hyvällä epäluulolla, vaikka se jo on ajateltavaa.
Mutta sen tulee olla teidän mielenne mukainen ja taipua teidän edessänne! Niin tahtoo teidän tahtonne. Sileäksi sen tulee tulla ja hengelle alamaiseksi, kuten sen kuvastin ja vastakuva.
Tämä on teidän koko tahtonne, te viisaimmat, tahtona valtaan; ja silloinkin kun te puhutte hyvästä ja pahasta ja arvioimisista.
Luoda te tahdotte vielä sen maailman, jonka edessä te voitte polvistua: se on teidän viimeinen toiveenne ja juopumuksenne.
Mutta typerät, kansa, – ne ovat virran kaltaisia, jonka pinnalla venhe ui: ja venheessä istuvat, juhlallisina ja huntuihin peitettyinä, arvioimiset.
Tahtonne ja arvonne te asetatte tulemisen virralle; vanha tahto valtaan ilmeni minulle siinä, mitä kansa uskoo hyväksi ja pahaksi.
Te ne olitte, te viisaimmat, jotka asetitte tuollaisia vieraita tähän venheeseen ja annoitte sille loistoa ja ylväitä nimiä, – te ja teidän hallitseva tahtonne!
Eteenpäin kantaa virta teidän venhettänne nyt: sen täytyy kantaa sitä. Vähät siitä, jos murtunut aalto kuohuu ja raivoisasti kiistää taikaa vastaan!
Ei ole virta teidän vaaranne ja teidän hyvänne ja pahanne loppu, te viisaimmat; vaan tuo tahto itse, tahto valtaan, – tyhjentymätön synnyttävä elämäntahto.
Mutta jotta te ymmärtäisitte minun sanani hyvästä ja pahasta: senvuoksi tahdon sanoa teille vielä sanani elämästä ja kaiken eläväisen laadusta.
Eläväistä minä seurasin, suurimpia ja pienimpiä teitä minä kuljin, jotta pääsisin tietoon sen laadusta.
Satakertaisella kuvastimella tavoitin vielä sen katseen, kun sen suu oli suljettuna: jotta sen silmä puhuisi minulle. Ja sen silmä puhui minulle.
Mutta missä vain elävän löysin, siellä kuulin myös puheen kuuliaisuudesta. Kaikki elävä on kuuliaisuutta.
Ja tämä on toinen: se joutuu käskynalaiseksi, joka ei osaa itseään totella. Niin on eläväisen laatu.
Mutta tämä on kolmas, minkä minä kuulin: käskeminen on vaikeampaa kuin totteleminen. Eikä siksi vain, että käskevä kantaa kaikkien kuuliaisten taakan, ja että tämä taakka hänet helposti musertaa: – Koetta ja uhkayritystä näin minä kaikessa käskemisessä; ja alati, kun se käskee, uskaltaa eläväinen oman itsensä siihen alttiiksi.
Niin, vielä kun se käskee itseään: silloinkin sen täytyy kärsiä käskemisestään. Oman lakinsa tuomariksi ja toimeenpanijaksi ja uhriksi sen täytyy tulla.
Kuinka se sitten tapahtuu! niin minä kysyin itseltäni. Mikä saa elävän taipumaan, jotta se tottelee ja käskee ja käskien vielä harjoittaa kuuliaisuutta?
Kuulkaa nyt minun sanani, te viisaimmat! Tutkikaa vakaasti, olenko minä ryöminyt itse elämän sydämeen, ja aina sen sydämen juuriin saakka!
Missä eläviä löysin, siellä löysin tahtoa valtaan; ja vielä palvelevan tahdossa minä havaitsin tahdon olla herrana.
Että heikompi palvelee väkevämpää, siihen sen taivuttaa oma tahto, joka tahtoo olla vielä heikomman herra: vain tätä halua vailla se ei voi tulla toimeen.
Ja kuten pienempi antautuu suuremmalle, jotta sillä olisi halu ja valta pienimmässä: näin antaa suurinkin vielä itsensä pois ja panee vallan takia alttiiksi – hengen.
Tämä on suurimman antautumista, että se on uhkayritystä ja vaaraa ja arvanheittoa kuolemasta.
Ja missä uhrausta ja palveluksia ja rakkaudensilmäyksiä on: sielläkin on tahtoa olla herrana. Salateitä hiipii siellä heikompi linnaan ja aina mahtavamman sydämeen saakka – ja varastaa siellä valtaa.
Ja tämän salaisuuden puhui elämä itse minulle: "Katso, sanoi se, minä olen se, jonka alati täytyy voittaa itsensä."
Tosin, te kutsutte sitä tahdoksi siittämiseen tai haluksi päämaaliin, korkeampaan, kaukaisempaan, moninaisempaan: mutta kaikki tämä on yhtä ja yksi ainoa salaisuus.
Mieluummin minä käyn perikatoonkin kuin luovun tästä yhdestä; ja totisesti, missä perikatoa on ja lehtien varisemista, siellä elämä uhraa itsensä – vallan tähden!
Että minun täytyy olla taistelu ja tuleminen ja tarkoitusperä ja tarkoitusperien ristiriita: oi, ken tahtoni arvaa, hän arvaa luultavasti myöskin millaisia käyriä teitä sen täytyy kulkea!
Mitä tuonenkin, ja miten rakastanenkin – pian minun täytyy olla sen vastustaja ja rakkauteni vastustaja: niin tahtoo minun tahtoni.
Ja sinäkin, tietäväinen, olet vain minun tahtoni polku ja jälki: totisesti, minun tahtoni valtaan kulkee sinunkin tahtosi jaloilla totuuteen!
Totisesti se ei osannut totuuteen, ken laukaisi sen jälkeen sanan "tahdosta olemassaoloon": tätä tahtoa – ei ole!
Sillä: mikä ei ole olemassa, se ei voi tahtoa; mutta mikä on olemassaolossa, miten se voisi vielä tahtoa olemassaoloon!
Vain, missä on elämää, siellä myös on tahtoa: mutta ei tahtoa elämään, vaan – niin minä opetan sinulle tahtoa valtaan!
On paljon, mitä eläväinen arvostelee itse elämää korkeammaksi; mutta itse arvioimisestakin puhuu – "tahto valtaan!" – Näin opetti minulle kerran elämä: ja sillä minä ratkaisen teille, te viisaimmat, vielä teidän sydämenne arvoituksen.
Totisesti, minä sanon teille: hyvää ja pahaa, joka olisi katoamatonta, – sitä ei ole! Itsestään täytyy sen alati jälleen voittaa itsensä.
Arvoillanne ja sanoillanne hyvästä ja pahasta te käytätte väkivaltaa, te arvioijat: ja tämä on teidän kätketty rakkautenne ja teidän sielujenne loisto, vapiseminen ja tulvinta.
Mutta voimakkaampi väkivalta kasvaa teidän arvoistanne ja uusi voitto: sitä vastaan murskaantuu muna ja munankuoret.
Ja kenen täytyy luoja olla hyvässä ja pahassa: totisesti, hänen täytyy ensin olla tyhjäksitekijä ja rikkimurtaa arvot.
Näin kuuluu korkein paha korkeimpaan hyvään: mutta tämä on luova. – Puhukaamme vain tästä, te viisaimmat, vaikkakin se on pahaa. Vaikeneminen on pahempaa; kaikki vaitiolevat totuudet käyvät myrkyllisiksi.
Ja murtukoon kaikki, mikä totuuksienne kautta murtua – voi! Monta huonetta on vielä rakennettava! – Näin puhui Zarathustra.
Ylhäisistä
Äänetön on minun mereni pohja: kukapa arvaisi, että se kätkee leikillisiä hirviöitä!
Järkähtämätön on minun syvyyteni: mutta se välkkyy uivista arvoituksista ja nauruista.
Ylhäisen minä näin tänään, juhlallisen, hengen parannuksentekijän: oi, miten minun sieluni nauroi hänen rumuudelleen!
Rinta kohollaan ja niiden kaltaisena, jotka vetävät henkeä: niin hän seisoi siellä, tuo ylhäinen, ja äänettömänä:
Rumat totuudet, hänen metsänriistansa, riippumassa olkapäillä, ja rikkaana risaisista vaatteista; monta okaakin oli tarttunut häneen, – mutta vielä en nähnyt yhtään ruusua.
Vielä hän ei oppinut naurua eikä kauneutta. Alakuloisena palasi tämä metsästäjä takaisin tiedon metsästä.
Kotia hän kääntyi taistelusta villien eläinten kanssa: mutta hänen totisuudestaan katsoo vielä villi eläin – voittamaton!
Yhä vielä hän seisoo tuolla kuin tiikeri, joka tahtoo hypätä; mutta minä en suvaitse näitä pingoitettuja sieluja, nurja on makuni näitä erikseen vetäytyneitä kohtaan.
Ja te sanotte minulle, ystävät, ettei tule kiistellä mausta ja maistamisesta? Mutta kaikki elämä on kiistaa mausta ja maistamisesta!
Maku: se on yhtaikaa paino ja vaakakuppi ja punnitsija; ja voi kaikkea elävää, joka käymättä taistelua painosta ja vaakakupista ja punnitsijasta tahtoi elää!
Kunpa hän väsyisi korkeuteensa, tuo ylhäinen: silloin vasta hänen kauneutensa alkaisi, – ja silloin vasta minä tahdon maistaa häntä ja pitää häntä maukkaana.
Ja vasta kun hän kääntyy pois itsestään, on hän juokseva oman varjonsa yli – ja, totisesti! aurinkonsa helmaan.
Liian kauan hän istui varjossa, hengen parannuksentekijän posket kalpenivat; vähää vaille, ettei hän nääntynyt odotuksissaan nälkään.
Ylenkatsetta on vielä hänen silmässään; ja hänen suunsa kätkee saastaa. Tosin hän lepää nyt, mutta hänen leponsa ei ole vielä asettunut aurinkoon.
Härän lailla hänen tulisi tehdä; ja hänen onnensa tulisi haista maalle, eikä ylenkatseelle maata kohtaan.
Valkoisena härkänä tahtoisin hänet nähdä, kun hän puuskuen ja mylvien käy auran edessä: ja hänen mylvintänsä ylistäisi vielä kaikkea maallista!
Pimeät ovat vielä hänen kasvonsa; käden varjo liehuu niillä. Varjojen peitossa on hänen silmänsä tarkoitus vielä.
Hänen tekonsa itse lepää vielä varjona hänen yllään: käsi pimentää toimivan. Vielä hän ei ole voittanut tekoaan.
Tosin rakastan hänessä härän niskaa: mutta nyt minä tahdon nähdä myös enkelin silmän.
Vielä sankaritahtonsakin hänen täytyy oppia unhoittamaan: korotettu hänen tulee olla eikä ainoastaan kohonnut: – itse eetterin tulisi nostaa hänet, tuon tahdottoman!
Hän lannisti petoja, hän ratkaisi arvoituksia: mutta lunastaakin hänen tulisi vielä petonsa ja arvoituksensa, taivaallisiksi lapsiksi hänen tulisi ne vielä muuttaa.
Vielä hänen tietonsa ei ole oppinut hymyilemään ja olemaan ilman kateutta; vielä ei hänen tulviva intohimonsa ole viihtynyt kauneudessa.
Totisesti, ei hänen kaipuunsa tule kylläisyyteen vaieta ja vaipua, vaan kauneuteen! Sulous kuuluu ylevämielisen ylevämielisyyteen.
Käsivarsi asetettuna pään yli: niin tulisi sankarin levätä, niin tulisi hänen voittaa lepäämisensäkin.
Mutta juuri sankarille on kaunis kaikkein vaikeinta. Saavuttamaton on kaunis kaikelle kiihkeälle tahdolle.
Hiukan enemmän, hiukan vähemmän: se juuri on täällä paljon, se on täällä enin.
Seisoa lihakset velttoina ja tahto valjaista riisuttuna: se on vaikeinta teille kaikille, te ylhäiset!
Kun valta käy armolliseksi ja tulee alas näkyviin: kauneudeksi minä kutsun sellaista alastuloa.
Enkä minä pyydä keneltäkään niinkuin sinulta juuri kauneutta, sinä voimakas: sinun hyvyytesi olkoon sinun viimeinen itsesi-valtaaminen.
Kaikkea pahaa minä uskon sinusta: senvuoksi minä tahdon sinulta hyvää.
Totisesti, minä nauroin usein noille heikoille raukoille, jotka luulevat itseään hyviksi, siksi että heillä on hervottomat käpälät!
Pilarin hyveeseen sinun tulee pyrkiä: kauniimmaksi se käy alati ja sirommaksi, mutta sisällisesti kovemmaksi ja kantavammaksi, mitä korkeammalle se nousee.
Niin, sinä ylhäinen, kerran sinä olet vielä oleva kaunis ja pitävä kuvastinta oman kauneutesi edessä.
Silloin sinun sielusi on värisevä jumalallisista pyyteistä; ja rukoilemista tulee olemaan vielä sinun turhamielisyydessäsikin!
Tämä nimittäin on sielun salaisuus: vasta kun sankari on hyljännyt sen, lähenee sitä, unessa, – yli-sankari. – Näin puhui Zarathustra.