2
Tässä Zarathustra vaikeni hetkisen ja katseli rakkaudella oppilaitaan. Sitten hän jatkoi puhettaan näin: – ja hänen äänensä oli muuttunut.
Olkaa maalle uskolliset, veljeni, hyveenne voimalla! Teidän lahjoittava rakkautenne ja teidän tietonne palvelkoon maan tarkoitusta! Näin minä pyydän ja vannotan teitä.
Älkää antako sen lentää pois maallisesta ja siivillä piestä iankaikkisia seiniä! Oi, alati oli olemassa niin paljon tiehensä lentänyttä hyvettä!
Tuokaa, kuten minä, karannut hyve takaisin maahan – niin, takaisin ruumiiseen ja elämään: jotta se antaisi maalle sen tarkoituksen, ihmistarkoituksen!
Satoja kertoja tähänsaakka pakeni ja hairahti niin henki kuin hyvekin. Oi, meidän ruumiissamme asuu vielä kaikki tämä harha ja erhetys: ruumiiksi ja tahdoksi se on tullut siellä.
Satoja kertoja koetti ja erhettyi tähänsaakka niin henki kuin hyvekin. Niin, koe oli ihminen. Oi, paljon tietämättömyyttä ja erhetystä on tullut meissä ruumiiksi!
Ei ainoastaan vuosituhansien järki – vaan niiden hulluuskin puhkee meissä. Vaarallista on olla perillisenä.
Vielä me taistelemme askel askeleelta jättiläisen sattuman kanssa, ja koko ihmiskuntaa hallitsi tähänsaakka mielettömyys, tarkoituksettomuus.
Teidän henkenne ja teidän hyveenne palvelkoon maan tarkoitusta, veljeni; ja kaikkien kappaleiden arvo tulee teidän uudelleen asettaa! Senvuoksi teidän tulee olla taistelevia! Senvuoksi teidän tulee olla luovia!
Tietäen puhdistaa ruumis itsensä; tietämisellä koettaen se korottaa itsensä; tietäväiselle käy kaikki vietit pyhiksi; korotettu sielu tulee iloiseksi.
Lääkäri, auta itseäsi: niin sinä autat vielä sairaitasikin. Tämä olkoon hänen paras apunsa, että hän silmillä katselee sitä, joka itse parantaa itsensä.
Tuhannen polkua on olemassa, joilla ei vielä milloinkaan ole kuljettu, tuhannen terveyttä ja elämän kätkettyä saarta. Tyhjentämätön ja salassa oleva on yhä vielä ihminen ja ihmisten-maa.
Valvokaa ja kuunnelkaa, te yksinäiset! Tulevaisuudesta tulee tuulia salaisin siivenlyönnein; ja herkkiin korviin saapuu hyviä sanomia.
Te, jotka tänään olette yksinäiset, te muista eroavaiset, teistä on kerran tuleva kansa: teistä, jotka itsenne valitsitte, on valittu kansa kasvava: – ja siitä yli-ihminen.
Totisesti, elpymisen paikaksi on maa kerran tuleva. Ja nyt jo lepää uusi, terveellinen tuoksu sen ympärillä, ja uusi toive!
3
Kun Zarathustra oli sanonut nämä sanat, vaikeni hän kuten se, joka ei ole sanonut viimeistä sanaansa; kauan hän punnitsi sauvaa epäillen kädessään. Viimein hän puhui näin: – ja hänen äänensä oli muuttunut.
Yksin minä lähden nyt, oppilaani! Lähtekää tekin nyt pois ja yksin!
Niin minä tahdon.
Totisesti, minä neuvon teitä: lähtekää minun luotani ja varjelkaa itseänne Zarathustralta! Ja paremmin vielä: hävetkää hänen takiaan! Kenties hän petti teitä.
Tiedon ihmisen ei täydy ainoastaan osata rakastaa vihollisiaan, vaan myöskin osata vihata ystäviään.
Huonosti palkitaan opettaja, jos alati ollaan vain oppilaita. Ja miksi te ette tahdo riipoa minun seppelettäni?
Te kunnioitatte minua; mutta entä, jos teidän kunnioituksenne jonakin päivänä kaatuisi. Kavahtakaa, ettei kuvapatsas lyö teitä kuoliaaksi!
Te sanotte, että te uskotte Zarathustraan? Mutta mitä Zarathustrasta!
Te olette minun uskovaisiani: mutta mitä kaikista uskovaisista!
Te ette olleet vielä etsineet itseänne: silloin te löysitte minut. Niin tekevät kaikki uskovaiset; senvuoksi ei mistään uskosta ole mihinkään.
Nyt käsken minä teidän kadottamaan minut ja löytämään itsenne; ja vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, tahdon minä palata luoksenne.
Totisesti, toisin silmin, veljeni, minä olen sitten etsivä kadonneitani; toisella rakkaudella minä olen teitä rakastava.
Ja kun teistä kerran vielä on tullut minun ystäviäni ja saman toiveen lapsia: silloin minä tahdon olla kolmannen kerran luonanne, jotta minä juhlisin kanssanne suurta keskipäivää.
Ja tämä on se suuri keskipäivä, kun ihminen seisoo puolimatkassa rataansa eläimen ja yli-ihmisen välillä ja juhlii tietänsä iltaan korkeimpana toiveenaan: sillä se on tie uuteen aamuun.
Silloin sortuva on siunaava itseään, senvuoksi, että hän on ylimenevä; ja hänen tietonsa aurinko on oleva hänelle puolipäivässä.
"Kuolleet ovat kaikki jumalat, nyt me tahdomme, että yli-ihminen eläisi" – tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme! – Näin puhui Zarathustra.
TOINEN OSA
" – ja vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, tahdon minä palata luoksenne.
Totisesti, toisin silmin, veljeni, minä olen sitten etsivä
kadonneitani; toisella rakkaudella minä olen teitä rakastava."
Zarathustra, lahjoittavasta hyveestä (I, 80).
Lapsi ja kuvastin
Tämän jälkeen läksi Zarathustra jälleen takaisin vuorille ja luolansa yksinäisyyteen ja vetäytyi pois ihmisten parista: odottaen kuten kylväjä, joka on siemenensä siroittanut. Mutta hänen sielunsa alkoi kärsimättömästi halata niitä, joita hän rakasti: sillä hänellä oli vielä paljon heille annettavaa. Vaikeinta nimittäin on tämä: rakkaudesta sulkea avoin kätensä ja lahjoittajana säilyttää kainous.
Siten kului yksinäiseltä kuukausia ja vuosia; mutta hänen viisautensa kasvoi ja tuotti hänelle tuskaa runsautensa takia.
Mutta eräänä aamuna hän heräsi jo ennen aamuruskoa, mietiskeli kauan vuoteellaan ja puhui viimein sydämelleen:
"Mistä pelästyinkään niin unessani, että havahduin? Eikö luokseni astunut lapsi, jolla oli kuvastin kädessään?
"'Oi Zarathustra – puhui lapsi minulle – katsele itseäsi kuvastimessa!' "Mutta kun minä katsahdin kuvastimeen, huudahdin minä ja sydämeni vavahti: sillä itseäni en siinä nähnyt, vaan saatanan irvinaaman ja ivanaurun.
"Totisesti, aivan liian hyvin minä ymmärrän unen merkin ja kehoituksen: minun oppini on vaarassa, rikkaruoho tahtoo käydä nisusta.
"Minun viholliseni ovat tulleet mahtaviksi ja ovat vääristelleet oppini kuvan siten, että rakkaimpieni täytyy hävetä niitä lahjoja, joita heille annoin.
"Ystäväni ovat minulta kadonneet; hetki on saapunut, jolloin minun tulee kadonneitani etsiä!" – Näin sanoen ponnahti Zarathustra ylös, mutta ei kuten huolestunut, joka etsii ilmaa, vaan pikemmin kuin haltioitunut tietäjä ja laulaja. Kummastuneina katselivat häntä hänen kotkansa ja käärmeensä: sillä aamuruskon lailla kajastui tuleva onni hänen kasvoillaan.
Mitä minulle on tapahtunut, eläimeni? – sanoi Zarathustra. Enkö minä ole muuttunut? Eikö autuus yltänyt minua kuin myrskytuuli?
Mieletön on minun onneni, ja mielettömästi se on puhuva: liian nuori on se vielä – olkaa siis sille kärsivällisiä!
Haavoittanut on minut onneni: kaikki kärsiväiset olkoot lääkäreitäni!
Ystävieni luo saan jälleen astua alas sekä myös vihollisieni! Zarathustra saa jälleen puhua ja lahjoittaa ja tehdä rakkainta rakkaille!
Minun kärsimätön rakkauteni ylitsevuotaa virtoina, alas, kohti nousua ja laskua. Vaikenevasta vuoristosta ja tuskan rajuilmoista kuohuu sieluni alas laaksoihin.
Liian kauan minä kaipasin ja katselin etäisyyteen. Liian kauan olin yksinäisyyden oma: niin unhoitin minä vaikenemisen.
Suuksi olen minä kokonaan tullut ja puron kohinaksi, joka korkeilta kallioilta lähtee: alas laaksoihin minä tahdon puheeni syöstä.
Ja syöksyköön minun rakkauteni virta raivaamattomille urille! Miksi ei virta lopulta löytäisi tietä mereen!
Tosin on järvi minussa, erakkoinen, itseensä tyytyväinen, mutta minun rakkauteni virta tempaa sen mukanaan alas – mereen!
Uusia teitä minä kuljen, ja uudet sanat syttyvät minussa; väsynyt olen minä, kuten kaikki luovat, vanhoihin puheenparsiin. Ei minun henkeni tahdo kauemmin vaeltaa rikkipoljetuilla anturoilla.
Liian hidasta on kaikki puhe minulle: – ylös vaunuihisi, myrsky, minä hyppään! Ja sinuakin minä tahdon vielä pahuudellani ruoskia!
Kuten kirkaisu ja ilohuuto minä tahdon yli aavojen merien kulkea, kunnes saavun autuaille saarille, missä ystäväni viipyvät: – Ja viholliseni heidän joukossaan. Miten rakastan minä nyt jokaista, jolle vaan saan puhua! Vihollisenikin ovat osana autuudestani!
Ja jos tahdon nousta hurjimman heponi selkään, niin auttaa peitseni minut aina parhaiten ylös: se on jalkani alati valmis palvelija: – Peitsi, jonka minä singahutan vihollisiani vastaan. Miten kiitän minä vihollisiani, että vihdoinkin saan sen singauttaa.
Liian suureksi kävi pilveni jännitys: salamain naurussa minä tahdon rakeita viskata alas syvyyteen.
Valtavana paisuu silloin rintani, valtavana puhaltaa se myrskynsä yli vuorien: siten saa se kevennyksen.
Totisesti, myrskyn lailla entää onneni ja vapauteni. Mutta viholliseni luulevat että paha riehuu heidän päittensä päällä.
Niin, tekin ystäväni, pelästytte kesytöntä viisauttani, ja pakenette ehkä vihollisieni kera.
Oi, että ymmärtäisin paimenhuiluina houkutella teitä takaisin! Oi, että jalopeurani viisauteni oppisi lempeästi karjumaan! Ja paljon me olemme jo yhdessä oppineet!
Minun kesytön viisauteni tuli raskaaksi yksinäisillä vuorilla; kovilla kivillä se synnytti sikiönsä, nuorimpansa.
Nyt se juoksee kuin narri halki karujen erämaiden ja etsimistään etsii pehmyttä nurmea – vanha kesytön viisauteni!
Teidän sydäntenne pehmeälle nurmelle, ystäväni! teidän rakkauteenne se tahtoisi rakkaimmalleen vuoteen valmistaa! – Näin puhui Zarathustra.
Autuailla saarilla
Viikunat putoovat puista, ne ovat hyviä ja makeita; ja kun ne putoovat, repee niiden punainen iho. Pohjatuuli minä olen kypsille viikunoille.
Siten, viikunain lailla lankee teille nämä opit, ystäväni: nyt juokaa niiden mehu ja niiden makea sisus! Ympärillä on syys ja taivas on selkeä ja päivä illassa.
Katsokaa, miten täyteläistä on ympärillämme! Ja keskeltä runsauden on ihanaa katsella etäisille merille.
Kerran sanottiin jumala, kun katseltiin etäisille merille; mutta nyt opetin minä teidät sanomaan: yli-ihminen.
Jumala on otaksuma; mutta minä tahdon, ettei teidän otaksumanne ulotu pitemmälle kuin luova tahtonne.
Voisitteko luoda jumalan? – Niinpä vaietkaa kaikista jumalista!
Mutta yli-ihmisen te kyllä voisitte luoda. Ehkä ette itse, veljeni!
Mutta yli-ihmisen isiksi ja esi-isiksi te voisitte itsenne uudestiluoda: ja tämä olkoon teidän paras luomisenne! – Jumala on otaksuma: mutta minä tahdon, että teidän otaksumanne rajoittuu ajateltavissa olevaan.
Voisitteko ajatella jumalan? – Mutta tämä merkitköön teille tahtoa totuuteen, että kaikki muuttuisi ihmis-ajateltavaksi, ihmis-nähtäväksi, ihmis-tunnettavaksi! Oma mielenne tulee teidän loppuun ajatella!
Ja mitä te maailmaksi kutsuitte, se teidän tulee ensin luoda: järkenne, kuvanne, tahtonne, rakkautenne täytyy siksi tulla! Ja totisesti, teidän autuudeksenne, te tietäväiset!
Ja miten tahdotte te elämän kestää ilman tätä toivoa, te tietäväiset?
Te ette liene syntyneet käsittämättömään ettekä järjettömään.
Mutta että teille, ystävät, kokonaan sydämeni ilmaisisin: jos jumalia olisi, miten voisin sietää sitä, etten ole jumala? Siis ei ole mitään jumalia.
Tosin johdin minä päätelmäni, mutta nyt se johtaa minut. – Jumala on otaksuma: mutta kuka joisi kuolematta kaiken sen tuskan, jonka tämä otaksuma on synnyttynyt? Onko luovalta ryöstettävä hänen uskonsa ja kotkalta sen leijailu kotkan-avaruuksissa?
Jumala on ajatus, joka tekee kaiken suoran käyräksi ja kaiken kiinteän kieppuvaksi. Miten? Aika olisi poissa, ja kaikki katoavainen vain valhetta?
Ajatella tätä on pyörrytys ja huimaus ihmisluille, ja vielä vatsalle kuvotus: totisesti, pyörätaudiksi kutsun minä sellaisia otaksumia.
Pahaksi kutsun minä sitä ja ihmisviholliseksi: kaikkea tuota opetusta yhdestä ja täydestä ja liikkumattomasta ja kylläisestä ja katoamattomasta!
Kaikki katoamaton – on vain vertausta! Ja runoilijat valhettelevat liian paljon. – Mutta ajasta ja tulemisesta tulee parhaiden vertausten puhua: kaiken katoavan ylistystä ja vanhurskauttamista tulee niiden olla!
Luoda – se on suurta lunastusta kärsimyksestä ja elämän kevyeksi käymistä. Mutta jotta luova voisi olla olemassa, juuri senvuoksi tarvitaan kärsimystä ja paljon muutosta.
Niin, paljon katkeraa kuolemista tulee teidän elämässänne olla, te luovat! Siten olette te kaiken katoavaisen puoltajia ja vanhurskauttajia.
Siksi että luovan itsensä pitää olla lapsi, joka uudelleen syntyy, täytyy hänen myös tahtoa olla synnyttäjä ja synnyttäjän tuska.
Totisesti, kautta satojen sielujen minä tietäni kuljin ja kautta satojen kehtojen ja synnytyskipujen. Monet jäähyväiset minä jo lausuin, minä tunnen sydäntä särkevät viimeiset hetket.
Mutta niin tahtoo luova tahtoni, kohtaloni. Tai, jotta sen teille rehellisemmin sanoisin: juuri sellaista kohtaloa – tahtoo minun tahtoni.
Kaikki tunteva kärsii minussa ja on vangittuna: mutta tahtoni tulee alati luokseni vapauttajana ja ilontuojana.
Tahtominen vapauttaa: tämä on oikea oppi tahdosta ja vapaudesta – siten julistaa Zarathustra sen teille.
Ei-enää-tahtoa ja ei-enää-arvostella ja ei-enää-luoda! oi, että tuo suuri väsymys aina pysyisi kaukana minusta!
Tietämisessäni tunnen minä ainoastaan tahtoni synnytys- ja syntymishalun; ja jos tietämisessäni on viattomuutta, riippuu se siitä, että siinä on tahto synnyttämään.
Pois jumalasta ja jumalista houkutteli minut tämä tahto, mitä olisi silloin luotavaa, jos jumalia – olisi!
Mutta ihmiseen pakottaa se minua yhä uudelleen, palava luomistahtoni: niin on vasaralla pakko kiven kimppuun.
Oi, te ihmiset, kivessä nukkuu eräs kuva, kuvieni kuva! Oi, että sen täytyy kovimmassa, rumimmassa kivessä nukkua!
Nyt raivoaa vasarani julmasti hänen vankilaansa vastaan. Kivestä lentelee sirpaleita: mitä koskee se minuun?
Päättää tahdon minä sen: sillä eräs varjo tuli luokseni – hiljaisin ja kevyin kaikista olennoista tuli kerran luokseni!
Yli-ihmisen ihanuus tuli varjona luokseni. Oi, veljeni! Mitä kuuluvat minulle nyt – jumalat! – Näin puhui Zarathustra.
Sääliväisistä
Ystäväni, herjapuhe saapui ystävänne tykö: "katsokaa Zarathustraa!
Eikö hän kulje joukossamme kuin eläimien joukossa?"
Mutta paremmin puhuttu on näin: "tietäväinen kulkee ihmisten joukossa kuten eläinten joukossa."
Mutta ihmisen itsensä nimi on tietäväiselle: eläin, jolla on punaiset posket.
Mistä se johtuu? Eikö siitä, että hän on saanut liian usein hävetä?
Oi ystäväni! Näin puhuu tietäväinen: häpeää, häpeää, häpeää – siinä ihmisen aikakirja!
Ja senvuoksi jalo käskee itsensä olemaan nöyryyttämättä: hän käskee itsensä hävetä kaikkia kärsiviä.
Totisesti, minä en suvaitse noita armeliaita, jotka säälissään ovat autuaita: liian vähän heillä on häpeäntuntoa.
Jos minun täytyy olla sääliväinen, niin en tahdo kuitenkaan sitä nimeä kantaa; ja jos olen, niin mielelläni silloin etäältä.
Mielelläni myös peitän pääni ja pakenen sieltä, ennenkun tulen tunnetuksi: ja niin käsken teitäkin tekemään, ystäväni!
Tuokoon kohtaloni aina tielleni suruttomia, kuten te olette, ja sellaisia, joiden kera yhteisenä saan pitää toiveen, aterian ja hunajan!
Totisesti, yhtä ja toista kyllä tein kärsiville: mutta parempaa mielestäni olen alati tehnyt, kun olen oppinut paremmin iloitsemaan.
Siitä saakka kun ihmisiä on ollut, on ihminen liian vähän iloinnut: se yksin, veljeni, on perisyntimme!
Ja kun opimme paremmin iloitsemaan, niin samalla unhoitamme parhaiten tehdä muille pahaa ja miettiä pahaa.
Siksi pesen käteni, joka kärsivää auttoi, sentähden myös sieluni puhtaaksi huuhdon.
Sillä että minä kärsivän näin kärsivän, häpeän minä hänen häpeänsä takia; ja kun häntä autoin, niin loukkasin raskaasti hänen ylpeyttään.
Suuret kiitollisuudenvelat eivät tee kiitollisiksi, vaan kostonhimoisiksi; ja ellei pientä hyvää työtä unhoiteta, niin tulee siitä vielä kalvava mato.
"Olkaa ynseitä vastaanottaessanne! Kunnioittakaa sillä, että otatte vastaan!" – niin neuvon niitä, joilla ei ole mitään poisannettavaa.
Mutta minä olen lahjoittaja: mielelläni lahjoitan minä ystävänä ystäville. Mutta muukalaiset ja köyhät poimikoot itse hedelmät puustani: niin nöyryyttää se vähemmän.
Mutta kerjäläiset olisivat kokonaan poistettavat! Totisesti, jos heille antaa, niin suuttuu itselleen, ja ellei anna, niin suuttuu itselleen.
Ja samoin syntiset ja pahat omattunnot! Uskokaa minua, ystäväni: omantunnon pistokset kasvattavat purijoita.
Mutta huonointa ovat pienet ajatukset. Totisesti, mieluummin vielä tehdä pahaa kuin ajatella pienesti!
Tosin te sanotte: "halu pieniin ilkeyksiin säästää meidät monesta suuresta pahasta työstä." Mutta tässä ei pitäisi tahtoa mitään säästää.
Ikäänkuin paise on paha työ: se pistää ja syyhyy ja puhkee, – se puhuu rehellisesti.
"Katso, minä olen sairaus" – niin puhuu paha työ; se on sen rehellisyys.
Mutta sienen kaltainen on pieni ajatus: se ryömii ja köyristyy eikä tahdo missään olla – kunnes koko ruumis on laho ja lakastunut pienistä sienistä.
Mutta sille, joka on perkeleen riivaama, kuiskaan minä tämän sanan: "parempi että kasvatat perkeleesi suureksi! Sinullekin vielä on olemassa tie suuruuteen!" – Oi veljeni! Jokaisesta tiedetään jotakin liikaa! Ja moni käy meille läpikuultavaksi, mutta silti emme vielä läheskään voi olla läpikotaisin perillä hänestä.
Vaikeata on elää ihmisten kanssa, siksi että vaikeneminen on niin vaikeata.
Emmekä me ole kohtuuttomimpia sitä kohtaan, joka meitä inhoittaa, vaan sitä kohtaan, joka ei meihin lainkaan koske.
Mutta jos sinulla on kärsivä ystävä, niin ole leposija hänen kärsimykselleen, kuitenkin kuin kova vuode, sotavuode: siten hyödytät häntä parhaiten.
Ja jos joku ystäväsi tekee sinulle pahaa, niin sano: "minä annan sinulle anteeksi sen, mitä minulle teit; mutta että sen itsellesi teit, – miten voisin minä sitä antaa anteeksi!"
Näin puhuu kaikki suuri rakkaus: se voittaa vielä anteeksiannon ja säälinkin.
Sydäntään täytyy pidättää; sillä jos sen laskee menemään, miten pian karkaa silloin pääkin!
Oi, missä on milloinkaan tapahtunut suurempia hulluuksia kuin sääliväisten joukossa? Ja mikä synnytti enemmän pahaa maailmaan kuin sääliväisten hulluudet?
Voi kaikkia rakastavia, joilla ei ole kukkulaa, joka on yläpuolella heidän sääliään!
Näin puhui perkele kerran minulle: "jumalallakin on helvettinsä: se on hänen rakkautensa ihmisiin."
Ja äsken kuulin hänen sanovan tämän sanan: "jumala on kuollut; säälistään ihmisiin on jumala kuollut." – Sentähden varokaa sääliväisiä: heistä nousee jälleen raskas pilvi ihmisen yli. Totisesti, minä ymmärrän rajuilman merkkejä!
Mutta pankaa tähdelle myös tämä sana: kaikki suuri rakkaus on yläpuolella sääliänsä: sillä se tahtoo rakastetun vielä – luoda!
"Itseni minä uhraan rakkaudelleni, ja lähimmäiseni niinkuin itseni" – niin puhuvat kaikki luovat.
Mutta kaikki luovat ovat kovia. – Näin puhui Zarathustra.
Papeista
Ja kerran antoi Zarathustra merkin oppilailleen ja puhui heille nämä sanat:
"Tässä on pappeja: ja vaikka he ovat vihollisiani, niin käykää hiljaa heidän ohitsensa ja nukkuvin miekoin!
"Heidänkin joukossaan on sankareita; useat heistä kärsivät liian paljon – : senvuoksi he tahtovat saada toisia kärsimään.
"Pahoja vihollisia he ovat: ei mikään ole kostonhaluisempaa kuin heidän nöyryytensä. Ja helposti tahraantuu se, joka heihin rupee.
"Mutta minun vereni on sukua heidän verelleen; ja minä tahdon tietää vereni vielä heidän veressään kunnioitetuksi." – Ja kun he olivat menneet ohi, valtasi tuska Zarathustran; ja kauan hän ei ollut tuskansa kanssa taistellut, kun hän korotti äänensä näin:
Minua säälittää nuo papit. He ovat myös minulle vastenmielisiä; mutta se on minulle vähäpätöisintä, senjälkeen kuin tulin ihmisten joukkoon.
Mutta minä kärsin ja kärsein heidän kanssaan: vankeja he ovat minusta ja merkittyjä. Se, jota he vapahtajaksi kutsuvat, pani heidät kahleisiin: – Väärien arvojen ja harhasanojen kahleisiin! Oi, että joku vielä vapahtaisi heidät heidän vapahtajastaan!
Saarelle luulivat he kerran laskevansa maihin aavaa merta ajelehtiessaan, mutta katso, se oli nukkuva hirviö!
Väärät arvot ja harhasanat: ne ovat pahimpia hirviöitä kuolevaisille, – kauan nukkuu ja odottaa niissä kova onni.
Mutta viimein se saapuu ja herää ja ruhjoo ja nielee sen, mikä sen varaan majojansa rakensi.
Oi katsokaa toki niitä majoja, joita nuo papit ovat itselleen rakentaneet! Kirkoiksi kutsuvat he suloisesti tuoksuvia luoliaan.
Oi tuota väärennettyä valoa, tuota ummehtunutta ilmaa! Täällä, missä sielu – ei saa lentää ylös korkeuteensa!
Vaan täten käskee heidän uskonsa: "polvillanne portaita ylös, te syntiset!"
Totisesti, mieluummin katson minä hävyttömiäkin kuin näiden häpeän ja hartauden kieroja silmiä!
Kuka loi itselleen tällaisia luolia ja katumusportaita? Eivätkö ne olleet niitä, jotka tahtoivat kätkeä itsensä ja häpesivät puhdasta taivasta?
Ja vasta sitten, kun puhdas taivas jälleen pilkistää murtuneiden kattojen lomitse, ja alas ruoholle ja punaisille unikoille, jotka murtuneilla muureilla kasvavat – sitten vasta tahdon minä sydämen jälleen kääntää tämän jumalan asuntoihin.
He kutsuivat jumalaksi sitä, joka seisoi heitä vastaan ja tuotti heille tuskaa: ja totisesti, paljon sankarillista oli heidän jumaloimisessaan!
Eivätkä he toisin ymmärtäneet rakastaa jumalaansa kuin siten, että naulitsivat ihmisen ristiin!
Ruumiina he aikoivat elää, mustan asun he antoivat ruumiilleen; heidän puheestaankin minä tunnen hautakammioiden pahan hajun.
Ja joka elää heidän läheisyydessään, hän elää lähellä mustia lampia, joista korpisammakko laulaa lauluaan suloisen syvämielisesti.
Parempia lauluja heidän täytyy minulle laulaa, jotta oppisin uskomaan heidän vapahtajaansa: vapahdetummille tulee hänen oppilaansa näyttää!
Alastomina tahtoisin heidät nähdä: sillä kauneuden yksin tulisi saarnata parannusta. Mutta kenenkä saa vakuutetuksi tämä naamioitu alakuloisuus!
Totisesti, heidän vapahtajansa itse eivät tulleet vapaudesta ja vapauden seitsemännestä taivaasta! Totisesti, eivät he vaeltaneet edes milloinkaan tiedon tanterilla!
Aukkoja oli näiden vapahtajain henki; mutta jokaiseen aukkoon olivat he asettaneet harhaluulonsa, aukontäytteensä, jota he jumalaksi kutsuivat.
Heidän sääliinsä oli heidän henkensä hukkunut, ja kun he paisuivat ja tulvivat yli partaiden säälistä, ui aina pinnalla suuri hulluus.
Innokkaasti he ajoivat, ja huutaen, laumansa portaansa yli: ikäänkuin tulevaisuuteen olisi ainoastaan yksi porras! Totisesti, nämä paimenet kuuluivat itse vielä lampaisiin!
Pienet henget ja tilavat sielut oli näillä paimenilla: mutta, veljeni, miten pieniä maita olivat tähän saakka laajimmatkin sielut!
Verimerkkejä he piirsivät sille tielle, jota kulkivat, ja heidän hulluutensa opetti, että verellä todistetaan totuus.
Mutta veri on huonoin todistus totuudesta. Veri myrkyttää puhtaimmankin opin sydämen harhaluuloksi ja vihaksi.
Ja jos joku käy tulen läpi oppinsa vuoksi – mitä se todistaa!
Enemmän on totisesti, että omasta palosta oma oppi syntyy!
Kuuma sydän ja kylmä pää: missä nämä sattuvat yhteen, siellä nousee myrskytuuli, "vapahtaja."
Suurempia totisesti on ollut ja korkeampisyntyisiä kuin ne, joita kansa kutsuu vapahtajiksi, nuo mukaansa tempaavat myrskytuulet!
Ja vielä suurempien kuin kaikki vapahtajat ovat olleet, täytyy teidät, veljeni, vapauttaa, jos tahdotte löytää tien vapauteen!
Milloinkaan vielä ei ole ollut yli-ihmistä. Alastomina näin molemmat, suurimman ja pienimmän ihmisen: – Liiaksi he ovat vielä toistensa kaltaiset. Totisesti, suurimmankin minä huomasin – liian-inhimilliseksi! – Näin puhui Zarathustra.