Riemuista ja intohimoista
Veljeni, jos sinulla on hyve, ja se on sinun hyveesi, niin ei se ole sinulla yhteisenä kenenkään kanssa.
Tosin, sinä tahdot antaa sille nimen ja sitä hyväellä; tahdot nipistää sitä korvasta ja kujeilla hänen kanssaan ratoksesi.
Ja katso! Nyt sen nimi on yhteisenä sinulle ja kansalle ja sinä olet hyveinesi tullut kansaksi ja laumaksi! Paremmin sinä tekisit sanoessasi: "sanomaton on ja nimetön se, mikä tekee sieluni tuskan ja suloisuuden ja on vielä sisälmysteni nälkäkin."
Olkoon hyveesi liian korkea nimien tuttavallisuuteen: ja jos sinun täytyy puhua siitä, niin älä häpeä änkyttää siitä.
Siis puhu ja änkytä näin: tämä on minun hyväni, sitä minä rakastan, näin miellyttää se minua täydellisesti, ainoastaan näin tahdon minä hyvää.
En tahdo sitä jumalan-lakina, en tahdo sitä ihmiskäskynä enkä – tarpeena: ei sen tule olla minulle tienviittana ylimaailmoihin ja paratiiseihin.
Maallinen hyve on se, mitä rakastan: vähän on siinä viisautta, ja kaikkein vähimmän kaikkien järkeä.
Mutta tämä lintu rakensi minun tyköni pesänsä: senvuoksi rakastan ja hellin minä sitä, – nyt se istuu minun tykönäni kultaisilla munillaan.
Näin tulee sinun änkyttää ja hyvettäsi ylistää.
Kerran sinulla oli intohimoja ja sinä kutsuit niitä pahoiksi. Mutta nyt sinulla on vain hyveesi jäljellä: ne kasvoivat intohimoistasi.
Korkeimman päämaalisi panit näiden intohimojen sydämelle: silloin tulivat ne hyveiksesi ja riemuiksesi.
Ja olitpa sitten vaikka äkkipikaisten sukua tai hekumallisten tai uskonkiihkoisten tai kostonhimoisten:
Lopulta tulivat kaikki intohimosi hyveiksi ja perkeleesi enkeleiksi.
Kerran oli sinulla villejä koiria kellarissasi: mutta lopulta muuttuivat ne linnuiksi ja suloisiksi laulajiksi.
Myrkyistäsi keitit sinä palsamisi; lehmääsi Murhetta sinä lypsit – nyt juot hänen utareensa makeata maitoa.
Eikä mitään pahaa kasva sinusta tämänkoommin, ei edes sitä pahaa, joka kasvaa hyveittesi taistelusta.
Veljeni, jos sinulla on onni, niin on sinulla yksi ainoa hyve eikä enempää: niin käyt sinä helpommin yli sillan.
Kunniakasta on omistaa monta hyvettä, mutta vaikea osa se on; ja moni läksi erämaahan ja surmasi itsensä, koska hän väsyi olemaan hyveiden taisteluna ja taistelutantereena.
Veljeni, onko sota ja taistelu pahaa? Mutta välttämätöntä on tämä paha, välttämätöntä on kateus ja epäluulo ja solvaaminen hyveittesi kesken.
Katso, miten jokainen hyveistäsi himoitsee korkeinta: se tahtoo omakseen koko henkesi, jotta se olisi sen oma airut, se tahtoo omakseen koko voimasi suuttumuksessa, vihassa ja rakkaudessa.
Kateellinen on jokainen hyve toiselleen, ja kauhea asia on kateus.
Hyveetkin voivat kateudesta joutua perikatoon.
Ketä kateuden lieskat ympäröivät, hän kääntää viimein, kuten skorpiooni, itseään vastaan myrkytetyn vaapsen.
Oi, veljeni, etkö ole vielä milloinkaan nähnyt hyveen herjaavan itseään ja pistävän itsensä kuoliaaksi?
Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi: ja sentähden tulee sinun rakastaa hyveitäsi – : sillä sinä joudut perikatoon niiden kautta. – Näin puhui Zarathustra.
Kalpeasta rikoksellisesta
Te ette tahdo surmata, te tuomarit ja uhraajat, ennenkuin eläin on nyökännyt? Katsokaa, kalpea rikoksellinen on nyökännyt: hänen silmistään puhuu suuri ylenkatse.
"Minun Minäni on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi: Minäni on minulle suuri ylenkatse ihmistä kohtaan": niin puhuu tämä silmä.
Että hän tuomitsi itsensä, se oli hänen korkein hetkensä: älkää laskeko kohonnutta takaisin hänen alennukseensa!
Ei ole mitään lunastusta sille, joka itsestään niin kärsii, ei mitään muuta kuin äkillinen kuolema.
Teidän surmatyönne, te tuomarit, tulee olla sääliä eikä mitään kostoa. Ja kun te surmaatte, niin katsokaa, että te itse myös vanhurskautatte elämän!
Siinä ei ole kylliksi, että te teette sovinnon sen kanssa jonka surmaatte. Teidän murheenne olkoon rakkautta yli-ihmiseen: siten vanhurskautatte te oman vielä-elämisenne! "Vihollinen" tulee teidän sanoa, mutta ei "konna"; "sairas" tulee teidän sanoa, mutta ei "roisto"; "hullu" tulee teidän sanoa, mutta ei "syntinen".
Ja sinä, punainen tuomari, jos tahtoisit sanoa ääneen, mitä kaikkea jo ajatuksissa olet tehnyt: niin jokainen huutaisi: "Viekää pois tuo saastainen, pois tuo myrkkymatelija!"
Mutta toista on ajatus, toista teko, toista teon kuva. Syyn pyörä ei pyöri niiden välissä.
Eräs kuva teki tämän kalpean ihmisen kalpeaksi. Kykenevä hän oli tekoonsa, kun hän sen teki: mutta sen kuvaa hän ei kestänyt, silloinkun se oli tehty.
Alati näki hän nyt itsensä yhden teon tekijänä. Hulluudeksi kutsun minä tätä: poikkeus muuttui hänelle olennaisuudeksi.
Viiva lumoaa kanan; teko, jonka hän teki, lumosi hänen poloisen järkensä – hulluudeksi teon jälkeen kutsun minä tätä.
Kuulkaa, tuomarit! Vielä toinenkin hulluus on olemassa: ja se on hulluus ennen tekoa. Oi, ette te tunkeutuneet kylliksi syvälle tähän sieluun!
Näin puhuu punainen tuomari: "Minkätähden murhasi tämä pahantekijä? Hän tahtoi ryöstää." Mutta minä sanon teille: hänen sielunsa tahtoi verta, ei ryöstöä: hän janosi veitsen onnea!
Mutta hänen poloinen järkensä ei ymmärtänyt tätä hulluutta ja sai hänet houkutelluksi. "Mitä verestä! puhui se; etkö tahdo käyttää tilaisuutta ainakin ryöstääksesi? Kostaaksesi?"
Ja hän kuunteli poloista järkeään: lyijynä lepäsi sen puhe hänen päällään, – senvuoksi ryösti hän murhatessaan. Hän ei tahtonut hulluuttaan hävetä.
Ja nyt jälleen lepää hänen tekonsa lyijy hänen päällään, ja jälleen on hänen poloinen järkensä niin jäykkä, niin hervaistu, niin raskas.
Jos hän voisi edes pudistaa päätään, niin taakkansa vierisi alas: mutta kuka pudistaa tätä päätä?
Mitä on tämä ihminen? Joukko sairauksia, jotka hengen kautta leviävät maailmaan: siellä he tahtoivat etsiä saalista.
Mitä on tämä ihminen? Kimppu kesyttömiä käärmeitä, jotka harvoin ovat levossa keskenään, – silloin he lähtevät pois kukin erikseen ja etsivät saalista maailmasta.
Katsokaa tätä viheliäistä ruumista! Mitä hän kärsi ja kaipasi, sen selitti tämä poloinen sielu itselleen – hän selitti sen murhalliseksi haluksi ja ahneudeksi veitsen onneen.
Se, joka nyt tulee sairaaksi, hänet yltää paha, joka nyt on pahaa: pahaa hän tahtoo tehdä sillä, mikä tekee hänelle pahaa. Mutta toisia aikoja on ollut ja toinen paha ja hyvä.
Kerran oli epäily pahaa ja tahto Itseen. Silloin tuli sairaasta kerettiläinen ja noita: kerettiläisenä ja noitana hän kärsi ja tahtoi tuottaa kärsimystä.
Mutta tätä ette tahdo ottaa korviinne: se vahingoittaa teidän hyväänne, sanotte te minulle. Mutta mitä koskee minuun teidän hyvänne!
Paljon on hyvässänne sellaista, mikä minua iljettää, ja totisesti ei sen paha. Miten toivoisinkaan, että sillä olisi hulluus, jonka kautta se joutuisi perikatoon, kuten tämä kalpea rikoksellinen!
Totisesti, minä tahtoisin, että sen hulluuden nimi olisi totuus tai uskollisuus tai vanhurskaus: mutta sillä on hyveensä elääkseen kauan ja viheliäisessä tyytyväisyydessä.
Minä olen kaidepuu virran partaalla: tarttukoon minuun, ken minuun tarttua voi! Mutta kainalosauvanne en minä ole. – Näin puhui Zarathustra.
Lukemisesta ja kirjoittamisesta
Kaikesta mitä kirjoitettu on, rakastan ainoastaan sitä, minkä joku verellään kirjoittaa. Kirjoita verellä: ja sinä olet havaitseva, että veri on henkeä.
Ei ole helppoa ymmärtää vierasta verta: minä vihaan lukevia laiskureita.
Ken lukijan tuntee, hän ei tee enää mitään lukijan tähden. Vielä vuosisata lukijoita – ja itse henki on löyhkäävä.
Että jokainen saa oppia lukemaan, se ei turmele ajanmittaan yksin kirjoittamista, vaan myöskin ajattelemisen.
Kerran oli henki jumala, sitten se tuli ihmiseksi ja nyt se tulee vielä roskaväeksikin.
Ken verin kirjoittaa ja mietelausein, hän ei tahdo tulla luetuksi, vaan opituksi ulkoa.
Lähin tie vuorilla käy huipulta huipulle, mutta sitävarten tulee sinulla olla pitkät sääret. Mietelauseet olkoot huippuja: ja ne, joille puhutaan, suuria ja korkeakasvuisia.
Ilma ohut ja puhdas, vaara lähellä ja henki täynnä iloista häijyyttä: se sopii hyvin yhteen.
Minä tahdon pitää vuorenpeikkoja ympärilläni, sillä minä olen rohkea. Rohkeus, joka peloittaa kummitukset pois, luo itselleen peikkoja, – rohkeus tahtoo nauraa.
Ei ole minulla enää samoja tunteita kuin teillä: nuo pilvet, jotka allani näen, nuo mustat ja raskaat, joille nauran, – ne juuri ovat teidän ukkospilviänne.
Te katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä katselen alas, koska olen korotettu.
Kuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?
Ken korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle murhe-näyttelemiselle ja murhetotisuudelle.
Suruttomiksi, ilkkuviksi, väkivaltaisiksi – sellaisiksi tahtoo meidät viisaus: hän on nainen ja rakastaa aina vain sotilasta.
Te sanotte minulle: "elämä on raskasta kantaa." Mutta mitävarten teillä sitten on ylpeytenne aamupäivällä ja illalla nöyryytenne?
Elämä on raskasta kantaa: mutta älkää ottako sitä sitten niin hentomielisesti. Me olemme kaikki tyyni kelpo kuorma-aaseja ja aasittaria.
Mitä on meillä yhteistä ruusunterän kanssa, joka värisee siitä, että kastepisara lepää sen ruumiilla?
Totta on: me rakastamme elämää, emme senvuoksi että olemme elämään, vaan senvuoksi että olemme rakastamaan tottuneet.
Rakkaudessa on aina jotakin mieletöntä. Mutta mielettömyydessä on aina myöskin jotakin järkeä.
Ja minustakin, joka olen elämälle suopea, tuntuu että perhoset ja saippuakuplat ja heidänlaisensa ihmiset ovat niitä, jotka enimmän tietävät onnesta.
Näiden keveiden mielettömien sirojen liikkuvien sielujen liihoittelu – se näky houkuttelee Zarathustran kyyneliin ja lauluihin.
Minä uskoisin ainoastaan sellaiseen jumalaan, joka taitaisi tanssia.
Ja kun näin perkeleeni, niin huomasin hänet vakavaksi, mietiskeleväksi, syväksi, juhlalliseksi: se oli raskauden henki, – hänen kauttaan sortuu kaikki kappaleet.
Ei vihalla, vaan naurulla surmataan. Ylös, surmatkaamme raskauden henki!
Minä olen oppinut kävelemään: nyt lasken minä itseni valloilleen. Minä olen oppinut lentämään: nyt en tahdo ensin saada sysäystä päästäkseni paikoiltani.
Nyt minä olen kevyt, nyt minä lennän, nyt näen itseni allani, nyt tanssii jumala minun kauttani. – Näin puhui Zarathustra.
Vuorella kasvavasta puusta
Zarathustran silmä oli nähnyt, että eräs nuorukainen karttoi häntä. Ja kun hän eräänä iltana vaelsi yksin halki vuorien, jotka ympäröivät sitä kaupunkia, jota kutsutaan "Kirjavaksi lehmäksi": katso, silloin huomasi hän kulkiessaan tämän nuorukaisen istuvan puuta vasten nojautuneena ja väsynein katsein silmäilevän alas laaksoon. Zarathustra tarttui puuhun, jonka luona nuorukainen istui ja puhui näin:
"Jos tahtoisin ravistaa tätä puuta käsilläni, niin en sitä voisi.
"Mutta tuuli, jota emme näe, hän kiduttaa ja taivuttaa sitä minne tahtoo. Näkymättömät kädet meitä pahimmin taivuttavat ja kiduttavat."
Silloin nuorukainen nousi hämmästyneenä ja sanoi: "minä kuulen Zarathustran äänen ja juuri ikään ajattelin häntä." Zarathustra vastasi:
"Miksi sitä säikähdät? – Mutta samoin on ihmisen laita kuin puunkin.
"Mitä ylemmäksi hän tahtoo korkeuteen ja kirkkauteen, sitä voimakkaammin hänen juurensa pyrkivät maan sisään, alaspäin, pimeyteen, syvyyteen, – pahaan."
"Niin, pahaan! huusi nuorukainen. Miten on mahdollista, että löysit sieluni?"
Zarathustra hymyili ja vastasi: "Useita sieluja ei löydä milloinkaan – muutoin, ellei niitä ensin keksi."
"Niin, pahaan!" huusi nuorukainen vielä kerran.
"Sinä sanoit totuuden, Zarathustra. En luota enää itseeni, senjälkeen kuin olen alkanut tahtoa korkeuteen, eikä kukaan luota minuun enää, – mistä se johtuu?
"Minä muutun liian nopeasti: tämäpäiväni kumoo eiliseni. Noustessani hyppään usein yli porrasvälien, sitä ei yksikään porras anna minulle anteeksi.
"Jos olen ylhäällä, niin tunnen aina olevani yksin. Yksikään ei puhu kanssani, yksinäisyyden kylmyys värisyttää minua. Mitä tekemistä minulla sitten on korkeudessa?
"Ylenkatseeni ja kaipuuni kasvavat yhdessä; mitä korkeammalle kohoon, sitä enemmän halveksin tuota kohoavaa. Mitä tekemistä hänellä sitten on korkeudessa?
"Miten minä häpeän nousemistani ja hoipertelemistani! Miten pilkkaan kiivasta huohotustani! Miten vihaan niitä, jotka lentävät! Miten väsynyt olen korkeudessa!"
Tässä nuorukainen vaikeni. Ja Zarathustra silmäili puuta, jonka luona he seisoivat, ja puhui näin:
"Tämä puu seisoo yksin täällä vuorella; se on kasvanut korkealle yli ihmisten ja eläimien.
"Ja jos se tahtoisi puhua, niin ei sillä olisi ketään, joka sitä ymmärtäisi: niin korkeaksi se on kasvanut.
"Nyt se odottamistaan odottaa, – mitä se sitten odottaa? Se asuu liian lähellä pilvien istuinta: se varmaan vartoo ensimäistä salamaa?"
Kun Zarathustra oli tämän sanonut, huusi nuorukainen tehden kiivaita liikkeitä: "Niin, Zarathustra, totta puhut. Perikatoani minä halasin, kun tahdoin korkeuteen, ja sinä olet se salama, jota minä varroin! Katso, mitä olen minä enää, sittenkuin sinä meille ilmestyit? Kateus sinua kohtaan on se, joka on minut tuhonnut!" – Niin puhui nuorukainen ja itki katkerasti. Mutta Zarathustra kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet mukanaan pois.
Ja kun he olivat hetken kulkeneet yhdessä, alkoi Zarathustra puhua näin sanoen:
Sydäntäni se viiltää. Paremmin kuin sanasi sanoo silmäsi minulle vaarasi suuruuden.
Vielä et sinä ole vapaa, sinä etsit vielä vapautta. Yli öitten valvojaksi teki sinut etsimisesi ja liian valveutuneeksi.
Ylös vapaaseen korkeuteen sinä tahdot, tähtiä janoo sielusi. Mutta sinun huonotkin viettisi janoovat vapautta. Villit koirasi tahtovat vapauteen; himoiten ne haukkuvat kellarissaan, kun henkesi koettaa murtaa kaikki vankeudet.
Vielä sinä olet mielestäni vanki, joka vapauttansa kuvailee: oi, viisaaksi käy sellaisten vankien sielu, mutta myös kavalaksi ja matalaksi.
Puhdistaa itsensä täytyy vielä hengeltäänkin vapautetun. Paljon vankeutta ja hometta on vielä hänessä jäljellä: puhtaaksi täytyy hänen silmänsäkin tulla.
Niin, minä tunnen vaarasi. Mutta rakkauteni ja toiveeni kautta minä vannotan sinua: älä heitä rakkauttasi ja toivettasi!
Jaloksi tunnet vielä itsesi, ja jaloksi tuntevat sinut vielä nuo toisetkin, jotka ovat sinulle nurjia ja luovat pahoja katseita. Tiedä, että jalo on kaikkien tiellä.
Hyvienkin tiellä on jalo: ja vaikka he kutsuvatkin häntä hyväksi, niin tahtovat he sillä vaan työntää hänet syrjään.
Uutta tahtoo jalo luoda ja uuden hyveen. Vanhaa tahtoo hyvä ja vanhan säilymistä.
Mutta ei se ole jalon vaara, että hänestä saattaisi tulla hyvä, vaan julkea, pilkkaaja, tyhjäksitekijä.
Oi, minä tunsin jaloja, jotka kadottivat korkeimman toiveensa. Ja sitten pilkkasivat he kaikkia korkeita toiveita.
Sitten elivät he julkeasti hetken riemuissa ja tuolle puolen päiväänsä he tuskin asettivat mitään päämaalia enää.
"Henki on myöskin hekumaa" – niin he sanoivat. Silloin murtui heidän henkensä siivet: nyt ryömii se ympäri ja kalvaa ja tahrii.
Kerran aikoivat he tulla sankareiksi: hekumoitsijoita he ovat nyt.
Mielikarvaudeksi ja kauhuksi on heille sankari.
Mutta rakkauteni ja toiveeni kautta minä vannotan sinua: älä heitä sankaria sielustasi! Pidä korkein toiveesi pyhänä!
Näin puhui Zarathustra.
Kuoleman saarnaajista
Kuoleman saarnaajia on olemassa: ja maa on täynnä sellaisia, joille eroa elämästä on saarnattava.
Täynnä on maa tarpeettomia, turmelleet ovat elämän nuo aivan-liian-monet. Kunpa heidät "iankaikkisella elämällä" houkuteltaisiin pois tästä elämästä!
"Keltaisia": niin kutsutaan kuoleman saarnaajia tai: "mustia". Mutta minä tahdon näyttää teille vielä toisenkin värisiä.
Tuolla ovat nuo hirvittävät, jotka käyvät petoeläin sisässään ja joilla ei ole muuta valintaa kuin himot tai itsekidutus. Ja vielä heidän himonsakin ovat itsekidutusta.
He eivät ole vielä tulleet edes ihmisiksi, nuo hirvittävät: saarnatkoot he eroa elämästä ja lähtekööt itse matkoihinsa!
Tuolla ovat nuo sielultaan kalvetustautiset: tuskin he ovat syntyneet, niin alkavat he jo kuolla ja halaavat väsymyksen ja kieltäymyksen oppeja.
He tahtoisivat mielellään olla kuolleita, ja meidän tulisi kutsua heidän tahtoansa hyväksi! Varokaamme, ettemme herätä näitä kuolleita emmekä aukaise noita eläviä ruumisarkkuja!
Kohtaapa heidät sairas, tai vanhus tai ruumis; ja heti he sanovat: "elämä on valheeksi osotettu!"
Mutta he ainoastaan ovat valhetta ja heidän silmänsä, joka näkee vain nämä yhdet olemassaolon kasvot.
Raskaan alakuloisuuden sumussa ja himoiten pieniä sattumia, jotka tuottaisivat kuoleman: näin odottavat he ja purevat hampaansa yhteen.
Tai myöskin: he hyökkäävät makeisten kimppuun ja pilkkaavat samalla tätä lapsellisuuttaan: he takistauvat oljenkortiseensa elämää ja pilkkaavat sitä, että vielä ovat oljenkorren varassa.
Heidän viisautensa kuuluu: "hullu se, joka jää elämään edelleen, mutta niin hulluja me olemme! Ja se juuri onkin hulluinta elämässä!" – "Elämä on ainoastaan kärsimystä" – niin sanovat toiset eivätkä valhettele: niinpä pitäkää huoli sitten, että pääsette siitä! Pitäkää sitten huoli siitä, että tuo elämä taukoo, joka on vain kärsimystä!
Ja näin kuulukoon siveytenne oppi: "sinun pitää itse kuolettaa itsesi! Sinun pitää itse varastaa itsesi täältä pois!" "Hekuma on syntiä – sanovat yhdet, jotka kuolemaa saarnaavat – , vetäytykäämme syrjään ja älkäämme siittäkö lapsia!"
"Synnyttäminen on vaivaloista – sanovat toiset – , miksi enää synnyttää? Synnytetään vain onnettomia!" Ja hekin ovat kuoleman saarnaajia.
"Tarvitaan sääliä, – sanovat kolmannet. Ottakaa pois, mitä minulla on! Ottakaa pois, mitä minä olen! Sitä vähemmän minua elämä sitoo!"
Jos he olisivat sääliväisiä perinpohjin, niin he tekisivät lähimmäiselleen elämän vastenmieliseksi. Olla pahoja – se olisi heidän oikea hyvyytensä.
Mutta he tahtovat päästä irti elämästä: mitä liikuttaa heitä, että he kahleillaan ja lahjoillaan sitovat toisia vielä lujemmin! – Ja tekin, joille elämä on ankaraa työtä ja levottomuutta: ettekö ole hyvin väsyneitä elämään? Ettekö ole täysin kypsyneitä kuoleman saarnalle?
Te kaikki, joille ankara työ on rakasta ja nopea, uusi, outo, – te suoriudutte huonosti, teidän ahkeruutenne on pakoa ja tahtoa unhoittaa itsensä.
Jos te enemmän uskoisitte elämään, niin antautuisitte vähemmin hetkelle. Mutta teissä ei ole tarpeeksi sisällystä odottaaksenne – eikä edes antautuaksenne laiskuuteen!
Kaikkialla kaikuu niiden ääni, jotka kuolemaa saarnaavat: ja maa on täynnä sellaisia, joille kuolemaa on saarnattava.
Tai "iankaikkista elämää": se on minulle samantekevää, – kun he vain nopeasti lähtevät matkoihinsa! – Näin puhui Zarathustra.
Sodasta ja sotaväestä
Parhaimmilta vihollisiltamme me emme tahdo tulla säästetyiksi, emmekä myös niiltä, joita perinpohjin rakastamme. Niinpä antakaa minun sanoa teille totuus!
Veljeni sodassa! Minä rakastan teitä perinpohjin, minä olen ja olin teidän vertaisenne, ja minä olen myös paras vihollisenne. Niinpä antakaa minun sanoa teille totuus!
Minä tiedän sydämenne vihan ja kateuden. Te ette ole kyllin suuria ollaksenne tuntematta vihaa ja kateutta. Niinpä olkaa sitten kyllin suuria ollaksenne häpeämättä itseänne!
Ja ellette voi olla tiedon pyhimyksiä, niin olkaa ainakin sen sotureita. He ovat sellaisen pyhyyden tovereita ja edelläkävijöitä.
Minä näen paljon sotamiehiä, kunpa näkisin paljon sotureita! Yhtä-kaavaa on se puku, jota he kantavat: kunpa se ei olisi yhdenkaavaista, minkä he sillä peittävät!
Teidän tulee olla sellaisia, joiden silmä etsii alati vihollista – teidän vihollistanne. Ja muutamilla teistä on vihaa ensi silmäykseltä.
Omaa vihollistanne tulee teidän etsiä, omaa sotaanne tulee teidän käydä ja omien aatteittenne puolesta! Ja jos aatteenne kärsii tappion, tulee teidän rehellisyytenne siitäkin vielä huutaa voiton riemua!
Teidän tulee rakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä rauhaa enemmän kuin pitkää.
Teitä en neuvo työhön, vaan taisteluun. Teitä en neuvo rauhaan, vaan voittoon. Olkoon työnne taistelua, rauhanne voittoa!
Vaieta voi ja istua hiljaa ainoastaan silloin, kun hallussa on nuoli ja jousi: muutoin laverrellaan ja riidellään. Olkoon rauhanne voittoa!
Te sanotte, hyvä asia olkoon se, joka pyhittää itse sodankin? Minä sanon teille: hyvä sota on se, joka jokaisen asian pyhittää.
Sota ja rohkeus ovat saaneet aikaan suurempia asioita kuin lähimmäisrakkaus. Ei säälinne, vaan urhoollisuutenne on tähän saakka pelastanut kovaonniset.
"Mikä on hyvää?" kysytte te. Olla urhoollinen on hyvää. Antakaa pikkutyttöjen puhua: "hyvää on, mikä samalla on kaunista ja liikuttavaa."
Teitä nimitetään sydämettömiksi: mutta teidän sydämenne on oikea, ja minä rakastan sydämellisyytenne kainoutta. Te häpeätte vuokseanne ja toiset häpeävät luodevettään.
Te olette rumia? Olkoon menneeksi, veljeni! Niinpä kietokaa ympärillenne ylevyys, ruman vaippa!
Ja kun sielunne tulee suureksi, tulee se ylpeäksi ja ylevyydessänne on pahuutta. Minä tunnen teidät.
Pahuudessa kohtaavat toisensa ylpeä ja heikko. Mutta he ymmärtävät toisensa väärin. Minä tunnen teidät.
Teillä saa olla ainoastaan vihollisia, jotka herättävät vihaa, muttei vihollisia, jotka herättävät halveksimista. Teidän tulee olla ylpeitä vihollisestanne: silloin ovat vihollisenne menestykset teidänkin menestyksiänne.
Kapinaannousu – se on orjan ylhäisyyttä. Teidän ylhäisyytenne olkoon kuuliaisuus! Itse teidän käskemisenne olkoon kuuliaisuutta!
Hyvästä soturista kaikuu "sinun täytyy" mieluisemmalta kuin "minä tahdon". Ja kaiken, mikä teille on rakasta, tulee teidän vielä ensin antaa käskeä itseänne.
Olkoon rakkautenne elämään rakkautta korkeimpaan toiveeseenne: ja korkein toiveenne olkoon elämän korkein aate!
Mutta korkein aatteenne teidän tulee antaa minun käskeä itsellenne – ja se kuuluu: ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.
Niin eläkää kuuliaisuuden ja sodan elämäänne! Mitä on kauan-elämisestä! Kuka sotilas tahtoo tulla säästetyksi!
Minä en säästä teitä, minä rakastan teitä perinpohjin, veljeni sodassa! – Näin puhui Zarathustra.