Varjo
Mutta tuskin oli vapaaehtoinen kerjäläinen juossut tiehensä ja Zarathustra taas yksin, kun hän kuuli takanaan uuden äänen, joka huusi: "Seis! Zarathustra, odota toki! Minähän se olen, oi Zarathustra, minä, sinun varjosi!" Mutta Zarathustra ei odottanut, sillä äkillinen suuttumus valtasi hänet tuon suuren väentulvan ja tungoksen vuoksi hänen vuorillaan. "Missä on minun yksinäisyyteni? puhui hän.
"Tämä on minulle totisesti jo liikaa; tämä vuoristo kuhisee, minun valtakuntani ei ole enää tästä maailmasta, minä tarvitsen uusia vuoria. Minun varjoni huutaa minua? Mitä varjostani! Juoskoon se minun perässäni! minä – juoksen hänestä tieheni."
Näin puhui Zarathustra sydämelleen ja juoksi sieltä pois. Mutta se, joka oli hänen takanaan, seurasi häntä: niin että kolme juoksevaa oli kohta toistensa jäljessä, nimittäin edellä vapaaehtoinen kerjäläinen, sitten Zarathustra ja kolmantena ja jäljimmäisenä hänen varjonsa. Kauan he eivät juosseet näin, ennenkuin Zarathustra huomasi hulluutensa ja ravisti yhdellä tempauksella kaiken suuttumuksen ja närkästyksen itsestään.
"Kuinka! puhui hän, eivätkö naurettavimmat asiat ammoisista ajoista saakka ole tapahtuneet vanhojen erakkojen ja pyhimysten tykönä?
"Totisesti, minun hulluuteni kasvoi korkeaksi vuorilla! Nyt minä kuulen kuusi vanhaa narrin-jalkaa kolisevan perätysten!
"Mutta saako Zarathustra sitten peljätä varjoa? Myös näyttää minusta hyväksi lopuksi, että sillä on pitemmät sääret kuin minulla."
Näin puhui Zarathustra, nauru silmässä ja sisälmyksissä, seisattui ja kääntyi nopeasti ympäri – ja katso, siinä hän oli viskata seuraajansa ja varjonsa maahan: niin lähellä tämä jo oli kantapäillä, ja niin heikko hän oli myös. Kun Zarathustra näet mitteli sitä silmillään, peljästyi hän sitä kuin äkillistä kummitusta: niin ohuelta, mustalta, ontolta ja ikälopulta näytti tämä seuraaja.
"Kuka sinä olet? kysyi Zarathustra kiivaasti, mitä sinä toimitat täällä? Ja miksi sinä kutsut itseäsi minun varjokseni? Sinä et miellytä minua."
"Suo anteeksi, vastasi varjo, että minä olen se; ja ellen minä miellytä sinua, no niin, oi Zarathustra! siinä minä kiitän sinua ja sinun hyvää makuasi.
"Vaeltaja minä olen, joka jo kauan sitten kuljin sinun kintereilläsi: alati matkalla, mutta vailla päämaalia, myöskin vailla kotia: niin ettei totisesti paljoa puutu siitä, että olisin ikuinen juutalainen, paitsi että en ole ikuinen enkä myöskään juutalainen.
"Kuinka? Täytyykö minun olla ainiaan matkalla? Jokaisen tuulen kieputtamana, asuinsijattomana, karkoitettuna? Oi maa, sinä kävit minulle liian pyöreäksi!
"Jokaisella pinnalla minä istuin jo, väsyneen tomun lailla minä nukahdin kuvastimille ja ikkunanruuduille: kaikki ottaa minulta, ei kenkään anna, minä käyn ohueksi, – minä olen melkein varjon kaltainen.
"Mutta sinun perässäsi, oi Zarathustra, minä olen kauimmin lentänyt ja entänyt, ja, jos kätkinkin itseni sinulta, niin olin kuitenkin sinun parhain varjosi: missä vain olet istunut, siellä minäkin istuin.
"Sinun kanssasi minä olen kulkenut ympäri kaukaisimmissa, kylmimmissä maailmoissa, kummituksen kaltaisena joka juoksee vapaaehtoisesti yli talvikattojen ja lumen.
"Sinun kanssasi minä pyrin kaikkeen kiellettyyn, huonoon, kaukaisimpaan: ja jos jokin on hyvettä minussa, niin se on se, että minä en ole peljännyt mitään kieltoa.
"Sinun kanssasi minä rikoin, mitä sydämeni kerran kunnioitti, kaikki rajakivet ja kuvat minä viskasin kumoon, vaarallisimpien toiveiden perässä minä juoksin, – totisesti, jokaisen rikoksen yli minä olen kerran juossut.
"Sinun kanssasi minä unhoitin uskon sanoihin ja arvoihin ja suuriin nimiin. Kun perkele luo nahkansa, eikö hänen nimensä putoo silloin myös? Sekin on näet nahka. Perkele itse on kenties – nahka.
"'Mikään ei ole totta, kaikki on luvallista': niin minä sanoin itselleni. Kylmimpiin vesiin minä syöksyin, päin ja sydämin. Oi, kuinka usein minä seisoin senvuoksi alasti niinkuin punainen äyriäinen!
"Oi, kunne minulta joutui kaikki hyvä ja kaikki häpeä ja kaikki usko hyviin! Oi, missä on tuo valheellinen viattomuus, joka minulla oli kerran, hyvien viattomuus ja heidän jalot valheensa!
"Liian usein, totisesti, minä seurasin totuutta aivan sen kintereillä: silloin se veti minua nenästä. Monta kertaa minä luulin valhettelevani, ja katso, silloin vasta minä osuin – totuuteen.
"Liian paljon selkeni minulle: mikään ei koske minuun enää. Mitään ei elä enää, jota minä rakastan, – kuinka minä voisin vielä rakastaa itseäni?
"'Elää, niinkuin minua haluttaa, taikka ei elää lainkaan': niin minä tahdon, niin tahtoo myöskin pyhin. Mutta, voi! kuinka minä vielä voisin saada – halua?
" – Onko minulla – vielä päämaalia? Satamaa, jota kohti minun purjeeni juoksee?
"Hyvää tuulta? Oi, vain se, joka tietää, kunne hän kulkee, tietää myöskin, mikä tuuli on hyvä ja hänen matkatuulensa.
"Mitä jäi minulle tähteeksi? Väsynyt ja julkea sydän; epävakainen tahto; räpytyssiivet; murtunut selkäranka.
"Tämä minun kotini etsintä: oi Zarathustra, tiedät sinä, tämä etsiminen oli minun etsiskelemykseni, se syö minut.
"'Missä on – minun kotini?' Sitä minä kyselen ja etsin ja etsein enkä löytänyt. Oi iankaikkinen kaikkialla, oi iankaikkinen ei-missään, oi iankaikkinen – turhaan!"
Näin puhui varjo, ja Zarathustran kasvot kävivät pitemmiksi hänen sanoistaan. "Sinä olet minun varjoni! sanoi hän viimein surullisesti.
"Sinun vaarasi ei ole pieni vaara, sinä vapaa henki ja vaeltaja! Sinulla on ollut paha päivä: kavahda, että et saa vielä pahempaa iltaa!
"Sellaisista asuinsijattomista, kuin sinä olet, näyttää viimein vankilakin antuaalta. Oletko milloinkaan nähnyt, kuinka vangitut rikokselliset nukkuvat? He nukkuvat rauhallisesti, he nauttivat uudesta turvallisuudestaan.
"Kavahda, että ahdas usko ei lopulta kerran vangitse sinua, kova, ankara houre! Sillä sinua viettelee ja kiusaa täst'edes kaikki, mikä on ahdasta ja lujaa.
"Sinä olet kadottanut päämaalin: voi, kuinka sinä voit lieventää ja lyödä leikiksi tämän tuskallisen menettämisen? Siten – sinä olet kadottanut myöskin tien!
"Sinä poloinen häilyvä, haaveksiva, sinä väsynyt perhonen! tahdotko sinä tänä iltana levätä kotilieden ääressä? Niinpä mene silloin ylös minun luolaani!
"Tuolla käy tie minun luolaani. Ja nyt minä tahdon nopeasti juosta sinun luotasi. Jo lepää ikäänkuin varjo minun päälläni.
"Minä tahdon yksin juosta, jotta jälleen kävisi valoisaksi minun ympärilläni. Senvuoksi minun täytyy olla vielä kauan iloisesti jalkeilla. Mutta tänä iltana minun luonani – tanssitaan!" – Näin puhui Zarathustra.
Keskipäivällä
– Ja Zarathustra juoksi ja juoksi eikä löytänyt enää ketään ja oli yksin ja löysi yhä uudelleen itsensä ja nautti ja hekumoi yksinäisyydestään ja ajatteli hyviä asioita, tuntikausia. Mutta keskipäivän hetkellä, kun aurinko oli ihan Zarathustran pään päällä, kulki hän vanhan käyrän ryhmyisen puun ohi, jonka viiniköynnöksen rikas rakkaus kietoi syleilyynsä ja kätki siltä itseltään: siitä riippui keltaisien rypäleiden runsaus vaeltajaa vastaan. Silloin häntä halutti sammuttaa pieni janonsa ja taittaa yksi rypäle; mutta kun hän jo ojensi käsivartensa sitä kohti, silloin häntä alkoi haluttaa vielä enemmin jokin toinen: nimittäin laskeutua pitkälleen puun juurelle täyden keskipäivän hetkellä ja nukkua.
Zarathustra teki niin; ja heti kun hän laskeutui maahan, kirjavan ruohon hiljaisuuteen ja salaperäisyyteen, unhoitti hän pienen janonsa ja vaipui uneen. Sillä, niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: Yksi on välttämättömämpi kuin toinen. Hänen silmänsä vain jäivät auki: – ne eivät nimittäin kyllästyneet katselemaan ja ylistämään puuta ja viiniköynnöksen rakkautta. Mutta uneen vaipuessaan puhui Zarathustra näin sydämelleen:
"Hiljaa! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään täydellistynyt? Mitä minulle tapahtuukaan?
"Niinkuin siro tuuli näkymättömänä tanssii pöydänsileällä merellä, kevyenä, höyhenkevyenä: niin – tanssii uni minun päälläni.
"Minun silmääni ei se paina umpeen, sieluni se jättää valveille. Kevyt se on, totisesti! höyhenkevyt.
"Se houkuttelee minut, en tiedä kuinka? se taputtaa minua sisällisesti hyväilevin käsin, se ottaa minut valtoihinsa. Niin, se ottaa minut valtoihinsa, jotta sieluni ojentaa itsensä: – " – kuinka pitkältä ja väsyneeltä se tuntuu minusta, kummallinen sieluni! Tuliko sille seitsemännen päivän ilta jo keskipäivällä? Vaelsiko se jo liian kauan autuaana hyvien ja kypsien olioiden keskellä?
"Se ojentaa pitkäksi itsensä, pitkäksi, – pitemmäksi! se lepää hiljaa, kummallinen sieluni. Liian paljon hyvää se on jo maistanut, tämä kultainen surumielisyys painostaa sitä, sen suu vääristyy.
" – Niinkuin alus, joka juoksee hiljaisimpaan poukamaansa: – nyt se nojautuu maata vasten, pitkästä matkasta väsyneenä ja epävarmoista meristä. Eikö maa ole uskollisempi?
"Niinkuin sellainen alus laskee, hiipii maihin: – silloin on kylliksi, että hämähäkki maalta kehrää lankansa yli sen tykö. Vahvempaa touvia ei tarvita.
"Niinkuin tuollainen väsynyt alus hiljaisimmassa poukamassa: niin minäkin lepään nyt lähellä maata, uskollisena, luottavaisena, odottaen, sidottuna siihen utuisimmilla langoilla.
"Oi onni! Oi onni! Tahdotko sinä laulaa, oi sieluni? Sinä lepäät ruohossa. Mutta tämä on se salaperäinen juhlallinen hetki, jolloin yksikään paimen ei puhalla huiluaan.
"Kavahda! Kuuma keskipäivä nukkuu kedoilla. Älä laula! Hiljaa! Maailma on täydellistynyt.
"Älä laula, sinä nurmen siipisirkka, oi sieluni! Älä edes kuiskaa! katso – hiljaa! vanha keskipäivä nukkuu, se liikuttaa suutaan: eikö se juo juuri onnen pisaraa – " – vanhaa ruskeaa pisaraa kultaista onnea, kultaista viiniä? Tuulahdus käy sen ylitse, sen onni nauraa. Niin – nauraa jumala. Hiljaa! – " – 'Onneen, kuinka vähän tarvitaan onneen!' Niin minä puhuin kerran, ja pidin itseäni viisaana. Mutta se oli herjausta: sen minä opin nyt. Viisaat narrit puhuvat paremmin.
"Vähin juuri, hiljaisin, kevyin, sisiliskon kahina, tuulahdus, henkäys, silmänräpäys – vähä aikaan saa onnen parhaimman laadun. Hiljaa!
" – Mitä minulle tapahtui: kuule! Onko aika lentänyt matkoihinsa? Enkö minä pudonnut – kuule! iäisyyden kaivoon?
"Mitä minulle tapahtuu? Hiljaa! Minua pistää – voi sydämeen? sydämeen! Oi murru, murru, sydän, tällaisen onnen, tällaisen piston jälkeen!
" – Kuinka? Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi? Pyöreäksi ja kypsäksi? Oi tuota kultaista pyöreätä sormusta – minne se lentää? Juoksenko sen perästä! Hei!
"Hiljaa – " (ja tässä Zarathustra ojensihe ja tunsi nukkuvansa.)
"Ylös, puhui hän itselleen, sinä nukkuja; sinä keskipäivännukkuja! No niin, pystyyn jo, te vanhat sääret! On aika, on yli ajan, monta hyvää taivalta on teillä vielä jäljellä – "Nyt te jo nukutte liiaksi, kuinka kauan toki? Puoli iäisyyttä! No niin, hereille nyt, vanha sydämeni! kuinka kauan sinä saatat – valvoa tällaisen unen jälkeen?"
(Mutta silloin hän nukkui jo uudelleen, ja hänen sielunsa kiisti häntä vastaan ja puolusti itseään ja laskeutui jälleen levolle) – "Laske minut! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi?
Oi tuota kultaista pyöreätä palloa!" – "Nouse ylös, sanoi Zarathustra, sinä pieni varas, päivävaras! Kuinka! Yhä vielä ojennella itseään, haukoitella, huoata, pudota alas syviin kaivoihin?
"Ken sinä oikein olet! Oi sieluni!" (ja tässä hän pelästyi, sillä auringonsäde putosi taivaasta alas hänen kasvoilleen).
"Oi taivas minun pääni päällä, puhui hän huoaten ja nousi istualleen; sinä katselet minua? Sinä kuuntelet minun kummallista sieluani?
"Milloinka sinä juot tämän kastepisaran, joka putosi alas kaikille maan-kappaleille, – milloinka sinä juot tämän kummallisen sielun – " – milloinka, iäisyyden kaivo! sinä hiilakka hirvittävä keskipäivän-kuilu! milloinka sinä juot minun sieluni takaisin itseesi?"
Näin puhui Zarathustra ja nousi vuoteeltaan puun juurelta niinkuin oudosta juopumuksesta: ja katso, silloin oli aurinko yhä vielä ihan hänen päänsä päällä. Mutta tästä saattaisi syyllä päätellä, että Zarathustra ei ollut nukkunut kauan sillä kertaa.
Tervehdys
Vasta myöhään iltapäivällä, pitkän turhan etsinnän ja kuljeskelemisen jälkeen, palasi Zarathustra takaisin luolaansa. Mutta kun hän seisoi sen edustalla, ei enää kahdenkaankymmenen askeleen päässä siitä, silloin tapahtui se, mitä hän vähimmin vartosi nyt: hän kuuli uudelleen tuon suuren hätähuudon. Ja, kummallista! tällä kertaa se kuului hänen omasta luolastaan. Mutta se oli pitkä, moninkertainen, outo huuto, ja Zarathustra erotti selvästi, että se oli yhdistetty monesta äänestä: vaikkapa se olisi, etäältä kuultuna, kaikunut kuin huuto yhdestä ainoasta suusta.
Silloin Zarathustra juoksi luolalleen; ja katso! mikä näytelmä häntä odotti tämän kuuleman jälkeen! Sillä siellä he istuivat kaikki yhdessä, joiden ohitse hän oli päivällä käynyt: oikeanpuolinen kuningas ja vasemmanpuolinen kuningas, vanha loihtija, paavi, vapaaehtoinen keräjäläinen, varjo, hengeltä tunnollinen, surumielinen tietäjä ja aasi; mutta rumin ihminen oli pannut päähänsä kruunun ja kietonut ympärilleen kaksi purppuravyötä, – sillä kaikkien rumien tavoin hän mielellään puki itsensä valhepukuun ja näytteli kaunista. Mutta keskellä tätä murheellista seuraa seisoi Zarathustran kotka, pörhöisenä ja levottomana, sillä sen oli vastattava liian paljoon, johon sen ylpeydellä ei ollut mitään vastausta; mutta viisas käärme riippui sen kaulan ympärillä.
Kaikkea tätä katseli Zarathustra suurella kummastuksella; mutta sitten hän tarkasti jokaista vierastaan ystävällisellä uteliaisuudella, luki heidän sielunsa ja ihmetteli uudelleen. Sillä välin olivat kokoontuneet nousseet istualtaan ja odottivat kunnioituksella, että Zarathustra puhuisi. Mutta Zarathustra puhui näin:
"Te epätoivoiset! Te kummalliset! Minä kuulin siis teidän hätähuutonne? Ja nyt minä tiedän myöskin, mistä hän on etsittävä, jota minä etsin tänään turhaan: korkeampi ihminen – :
" – minun omassa luolassani hän istuu, korkeampi ihminen! Mutta mitä minä ihmettelen! Enkö ole häntä itse houkutellut luokseni, hunajauhrin ja onneni viekkaitten houkutushuutojen kautta?
"Kuitenkin minusta tuntuu, että te sovitte huonosti toisillenne seuraksi, te herätätte nurjuutta toistenne sydämissä, te hätäähuutavat, istuessanne yhdessä täällä. Ensin täytyy tulla jonkun, " – jonkun, joka saa teidät jälleen nauramaan, hyvän ja iloisen ilveilijän, tanssijan ja tuulen ja huimapään, vanhan narrin: – mitä arvelette?
"Suokaa anteeksi, te epätoivoiset, että minä teidän edessänne puhun tällaisia pieniä sanoja, totisesti, sopimattomia sellaisille vieraille! Mutta te ette aavista, mikä minun sydämeni tekee ylimieliseksi: – " – te itse sen teette ja teidän näkönne, suokaa minulle anteeksi! Sillä jokainen käy urhoolliseksi, joka katselee epätoivoista. Puhutella epätoivoista – siihen luulee jokainen itsensä kyllin väkeväksi.
"Minulle itselleni te annoitte tämän voiman – hyvän lahjan, korkeat vieraani! Rehellisen vieraslahjan! Niinpä siis älkää suuttuko, että minä tarjoan teille omani.
"Tämä on minun valtakuntani ja herrauteni: mutta mikä minun on, se on tämän illan ja tämän yön oleva teidän.
"Minun eläimeni palvelevat teitä: minun luolani olkoon teidän leposijanne.
"Minun kotonani ja majassani ei kenkään ole oleva epätoivossa, piirissäni minä varjelen jokaisen villipetoeläimistään. Ja tämä on ensimäinen, minkä minä tarjoon teille: turvallisuus!
"Mutta toinen on: pikkusormeni. Ja jos teillä on se ensin, niin ottakaa vain koko käsi, niin! ja sydän lisäksi! Tervetuloa tänne, tervetuloa, kestiystäväni!"
Näin puhui Zarathustra ja nauroi rakkaudesta ja pahuudesta. Tämän tervehdyksen jälkeen hänen vieraansa kumarsivat uudelleen ja vaikenivat kunnioittavaisesti; mutta oikeanpuolinen kuningas vastasi heidän puolestaan.
"Siitä tavasta, oi Zarathustra, jolla sinä tarjosit meille käden ja tervehdyksen, me tunnemme sinut Zarathustraksi. Sinä alennuit meidän edessämme; sinä loukkasit melkein meidän kunnioitustamme – :
" – mutta ken voisi sinun laillasi alentaa itsensä sellaisella ylpeydellä? Se nostaa meidät itsemme pystyyn, virvoitus se on meidän silmillemme ja sydämillemme.
"Nähdäksemme vain tämän me nousisimme vielä korkeammille vuorille, kuin tämä vuori on. Katselemishaluisina me tulimme, me tahdoimme nähdä, mikä synkät silmät tekee kirkkaiksi.
"Ja katso, jo on kaikki meidän hätähuutomme ohitse. Jo on meidän mielemme ja sydämemme avoin ja on ihastuksissaan. Paljoa ei puutu, että rohkeutemme ei käy ylimieliseksi.
"Ei mitään ilahduttavampaa, oi Zarathustra, kasva maan päällä kuin korkea väkevä tahto: se on sen ihanin kasvi. Kokonainen maisema saa virvoituksen yhdestä sellaisesta puusta.
"Pinjaa minä ajattelen, joka kasvaa sinun laillasi, oi Zarathustra: pitkäksi, vaiteliaaksi, kovaksi, yksinäiseksi, jonka puu on parhainta ja taipuvinta, ihanaksi, – " – mutta viimein väkevin vihrein oksin omaa valtaansa tavoittaen, väkeviä kysymyksiä kysyen tuulilta ja säiltä ja mikä ikinä on kukkuloilla kotoista, " – väkevämmin vastaten, käskeväinen, voitollinen: oi ken ei tahtoisi nousta korkeille vuorille nähdäkseen sellaisia puita?
"Sinun puustasi täällä, oi Zarathustra, saa synkkä, nurjaonninen virvoituksen, sinun katseestasi käy epävakainenkin varmaksi ja parantaa sydämensä.
"Ja totisesti, kohti sinun vuortasi ja puutasi kääntyy tänään moni silmä; suuri kaipuu on aukaissut ne, ja moni oppi kysymään: ken on Zarathustra?
"Ja kenen korvaan sinä kerran vuodatit laulusi ja hunajasi: kaikkien kätkeytyneitten, yksineläjien, kaksineläjien, kaikki ne puhuivat yhdellä erää sydämelleen:
"'Elääkö Zarathustra vielä? Ei kannata enää elää, kaikki on yhtäläistä, kaikki on turhaa: tai – meidän täytyy elää Zarathustran kanssa!' "'Miksi ei hän tule, joka niin kauan on julistanut tuloansa? Näin kysyivät monet; nielaisiko yksinäisyys hänet! Vai menemmekö me hänen tykönsä?
"Nyt tapahtuu, että yksinäisyys itse käy mureaksi ja murtuu, haudan lailla, joka murtuu eikä voi kauemmin pitää enää kuolleitaan. Kaikkialla näkee ylösnousseita.
"Nyt aallot nousevat ja nousevat vuoresi ympärillä, oi Zarathustra. Ja kuinka korkea korkeutesi onkaan, monien täytyy sinun luoksesi ylös; sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla.
"Ja että me epätoivoiset tulimme nyt sinun luolaasi emme enää ole epätoivossa: tunnus- ja ennusmerkki se on vain siitä, että parempia on matkalla sinun tykösi, – " – sillä hän itse on matkalla sinun tykösi, jumalan viimeinen jäännös ihmisten joukossa, se on: kaikki suuren kaipuun, suuren iljetyksen, suuren kyllästyksen ihmiset, " – kaikki, jotka eivät tahdo elää, elleivät jälleen opi toivomaan – elleivät opi sinulta, oi Zarathustra, suurta toivetta!"
Näin puhui oikeanpuolinen kuningas ja tarttui Zarathustran käteen, suudellakseen sitä; mutta Zarathustra ehkäisi hänen kunnianosotuksensa ja peräytyi kauhuissaan, vaieten ja äkkiä ikäänkuin paeten kaukaisiin etäisyyksiin. Mutta hetkisen kuluttua hän jo oli jälleen vieraittensa luona, katseli heitä kirkkain, tutkivin silmin ja puhui:
"Minun vieraani, te korkeammat ihmiset, minä tahdon puhua teidän kanssanne selvää saksaa. Teitä minä en odottanut näillä vuorilla."
("Selvää saksaa! Jumala armahtakoon!" virkkoi tässä vasemmanpuolinen kuningas syrjään; "huomaa että hän ei tunne hyviä saksalaisia, tämä viisas itäisiltä mailta!")
("Mutta hän tarkoittaa 'suoraa saksaa' – no niin! Se ei ole tänään huonoin maku!")
"Te lienette varmaankin kaikki korkeampia ihmisiä, jatkoi Zarathustra: mutta minulle – te ette ole kyllin korkeita ja väkeviä.
"Minulle, se on: heltymättömälle, joka vaikenee minussa, mutta ei tule alati vaikemaan. Ja jos te kuulutte minulle, niin ette kuitenkaan oikeana kätenäni.
"Ken näet itse seisoo sairailla ja heikoilla jaloilla, teidän laillanne, hän tahtoo ennen kaikkea, tietäköönpä hän sen sitten tai kätkeköön sen itseltään: tulla säästetyksi.
"Mutta käsiäni ja jalkojani minä en säästä, minä en säästä sotilaitani: kuinka te sitten kelpaisitte minun sotaani?
"Teidän kanssanne minä turmelisin jokaisen voiton itseltäni. Ja moni teistä kaatuisi, jos hän vain kuulisi minun rumpujeni kaikuvan äänen.
"Ette te ole myöskään kyllin kauniita ja jalosyntyisiä minulle. Minä tarvitsen puhtaita sileitä kuvastimia oppejani varten; teidän pinnallanne tulee minun oma kuvani vääristellyksi.
"Teidän hartioitanne painaa moni taakka, moni muisto; moni ilkeä kääpiö istuu kyyristyneenä teidän loukoissanne. Teissäkin on olemassa kätkettyä roskaväkeä.
"Ja vaikkapa te olette korkeata ja korkeampaa lajia: paljon teissä on käyrää ja epämuodostunutta. Ei ole sitä seppää maailmassa, joka teidät takoisi oikeiksi ja suoriksi.
"Te olette vain siltoja: kulkekoot ne, jotka ovat korkeampia, teidän ylitsenne! Te olette portaita: niinpä älkää vihastuko häneen, joka astuu teidän ylitsenne omaan korkeuteensa.
"Teidän siemenestänne voi myös kerran oikea poika ja täysi perillinen kasvaa: mutta se on kaukana. Te itse ette ole niitä, joilla on oikeus minun perintööni ja nimeeni.
"Teitä en minä odota näillä vuorilla, teidän kanssanne minä en astu alas viimeistä kertaa. Te tulitte vain enteinä siitä, että korkeampia on jo matkalla minun tyköni, – " – ei suuren kaipuun, suuren iljetyksen, suuren kyllästymisen ihmisiä eikä niitä, joita te kutsutte jumalan jäännöksiksi, " – ei! Ei! Kolmasti ei! Toisia minä odotan näillä vuorilla ja ilman heitä minä en tahdo jalkaani siirtää täältä, " – korkeampia, väkevämpiä, voitollisempia, iloisempia, sellaisia, jotka ovat oikeinmuodostuneita ruumiilta ja sielulta: nauravien jalopeurojen täytyy tulla!
"Oi kestiystäväni, te kummalliset, – ettekö te kuulleet puhuttavan vielä mitään minun lapsistani? Ja että ne ovat matkalla minun tyköni?
"Puhukaa minulle toki yrttitarhoistani, autuaista saaristani, minun uudesta ihanasta lajistani, – miksi ette puhu minulle mitään siitä?
"Tämän vieraslahjan minä pyydän itselleni teidän rakkaudeltanne, että te puhutte minulle lapsistani. Tähän saakka minä olen ollut rikas, tähän saakka olen ollut köyhä: mitä en minä lahjoittanut pois, " – mitä en minä lahjoittaisi pois, jotta minulla olisi yksi: nämä lapset, tämä elävä istutus, nämä minun tahtoni ja korkeimman toiveeni elämänpuut!"
Näin puhui Zarathustra ja keskeytti äkkiä puheensa: sillä hänen kaipuunsa valtasi hänet, ja hän sulki silmänsä ja suunsa sydämensä liikutuksesta. Ja myöskin kaikki hänen vieraansa vaikenivat ja seisoivat hiljaa ja hämmästyneinä: paitsi että vanha tietäjä käsin ja elein teki merkkejä.