Toinen tanssilaulu
1
"Sinun silmääsi katselin äsken, oi Elämä: kultaa näin sinun yösilmässäsi kimmeltävän, – minun sydämeni seisattui tästä hekumasta:
" – kultaisen venheen näin välkkyvän öisillä vesillä, vaipuvan, haipuvan, tanssiin taipuvan venehen kultaisen!
"Minun jalkaani, tanssivimmaiseen, sa katsehen heitit, nauravan, kysyvän, sulavan keinu-katsehen:
"Kaks kertaa vain pienoisin käsin sa kosketit kalistimiisi – silloin jalkani keinui tanssivimmasta jo. – "Mun kantani nousivat, varpaani kuuntelivat sua uteliaina: näet tanssijan korva se varpaan kärjess' on aina!
"Sua kohti ma juoksin: sa karkkosit silloin, säikkyvämieli; löi vastaani liitävän, liehuvan tukkas kiemura-kieli!
"Sua väistyin, sun tukkaas, mi käärmehtiväisenä taipuu; sa silloin jo seisoit, puoleksi kääntyin, silmässä kutsuva kaipuu.
"Sun katsettas tutkin – neuvoo käyriä teitä se käyrä; käyrillä teillä mun oppii jalkani – käymähän mutkin!
"Sua lähelläni pelkään, sua etäältä ma lemmin; mua pakenet – sa hurmani, mua hakenet – sa turmani: ma kärsin, vaan sun tähtes mitä kärsiä ma emmin!
"Sun kylmäs tulta liehtoo, sun vihas viekoittaa, sun pakos pauloin kiehtoo, sun pilkkas – liikuttaa:
" – ken ei sua vihais, suuri kutojatar paulan, kietojatar kaulan, sa kiusaavainen, etsiväinen, saavuttavainen! Ken ei sua lempis, sa viaton, maltiton, tuulinopsa, lapsensilmä syntinen nainen!
"Kunne viet mua nyt, sa ylin, sa yltiö, kunne? Ja jätät mun jälleen, et, sulo ilkimys, kiitosta tunne!
"Sua tanssien seuraan, vaikka sun jälkesi heikotkin ois! Miss' olet sa? Suo kätes mulle! Tai sormikin riittää vois!
"Täällä luolia, viitoja on: me joudumme pian harhaan! Seis! Etkö huomaa, ett' tulimme pöllöjen, yökköjen tarhaan?
"Sa pöllö! Sa yökkö! Minut ansaanko viet? Miss' oomme? Sa koirista haukkuvan ulvontas oppinut liet.
"Sa armaasti irvistät mulle nyt hammasten valkean sarjan, mua sinkoo päin pahat silmäsi alta kutrisen harjan!
"Yli kantojen, kivien tanssi käy jo; minä metsämies, – sinä tahdotko koirani olla – vai kaurisko?
"Nyt rinnallein! Ja nopsasti, sa laukkaaja ilkeäsisu! Nyt ylös ja yli!
– Voi! Minut itseni kaatoi juoksussa risu!
"Oi katso, ylväs, ma tässä makaan ja anon armoa! Sun kanssasi kulkisin kernaasti – ihanampia polkuja!
" – polkuja lemmen. Ne halki hiljaisten viitojen johtaa. Tai pitkin järven kalvoa: siell' leikki kultaisten kalojen hohtaa!
"Jo uuvut! Tuoll' lampaita käy ja on ruskoa ehtoon: sulo soidessa paimenhuilun on uinahtaa unen kehtoon.
"Jo uuvut niin kovin? Sinut kannan ma pois, mun auki on syli! Ja jos lie jano sun, – mulla jotain kyll' ois, mut ei mene se huultesi yli! – " – Oi kirottu notkea käärme ja noita, mi vilkut! Miss' olet? Mut poskiini sun kätes jättänyt on punapilkut!
"Sun paimenes lammasmainen en tahdo olla ma! Sa noita, jos sulle lauloin, sa koht' olet – kirkuva!
"Sa tanssiva, kirkuva olet mun ruoskani iskuista! En unhoittanut kai ruoskaa? – Nyt kavahda!" —
2
Silloin Elämä vastasi minulle näin ja peitti käsillään sirot korvansa:
"Oi Zarathustra! Älä läiskytä niin hirvittävästi ruoskaasi! Sinähän tiedät: melu surmaa ajatuksia, – ja juuri nyt minä saan tuollaisia hentoja ajatuksia.
"Kummastakaan meistä ei ole hyvään eikä pahaan. Tuollapuolen hyvän ja pahan me löysimme saaremme ja viheriän niittymme – me kaksi vain! Siksi meidän täytyy pitää toisistamme!
"Ja ellemme me rakasta toisiamme perinpohjin, – täytyykö sitten olla nurja toisiaan kohtaan, ellei rakasta toisiaan perinpohjin?
"Ja että minä pidän sinusta ja usein liian paljon, sen sinä tiedät: ja syynä siihen on se, että minä olen mustasukkainen sinun viisaudellesi. Oi, tuota mieletöntä vanhaa hupsua, viisautta!
"Jos sinun viisautesi kerran juoksisi luotasi pois, oi! silloin juoksisi pian minunkin rakkauteni sinun luotasi." – Sitten katseli Elämä miettiväisesti taaksensa ja ympärillensä ja sanoi hiljaa: "Oi Zarathustra, sinä et ole minulle kylliksi uskollinen!
"Sinä et rakasta minua läheskään niin paljon, kuin sanot rakastavasi; minä tiedän, sinä ajattelet, että kohta tahdot hyljätä minut.
"On olemassa vanha raskas raskas mörisevä kello: sen mörinä kuuluu öisin aina ylös luolaasi saakka: – " – kun sinä kuulet tämän kellon sydänyöllä lyövän tunteja, niin sinä ajattelet yhden ja kahdentoista lyönnin välillä sitä – " – sinä ajattelet sitä, oi Zarathustra, minä tiedän sen, että tahdot hyljätä minut pian!" – "Niin, vastasin minä viivytellen, mutta sinä tiedät myöskin – " Ja minä sanoin hänen korvaansa jotakin, keskelle hänen sekaisia keltaisia hulluja hiuskähäröitään.
"Sinä tiedät sen, oi Zarathustra? Sitä ei yksikään tiedä. – " Ja me katselimme toisiamme ja loimme silmämme vihreälle niitylle, jonka yli viileä ilta juuri juoksi. – Mutta sillä kertaa oli Elämä minulle rakkaampi kuin viisauteni kaikki milloinkaan oli ollut. – Näin puhui Zarathustra.
3
Yksi!
Inehmo, oi!
Kaksi!
Yön kellot mitä sulle soi?
Kolme!
"Unt' untelon
Neljä!
"ma nukuin – , väistyi uni pois: —
Viisi!
"Syv' elo on,
Kuusi!
"mitata päivän miel' ei vois.
Seitsemän!
"Syv' itku sen – ,
Kahdeksan!
"syvempi vielä ilon-syys:
Yhdeksän!
"Huol' itkee: kestä en!
Kymmenen!
"Vaan ilon miel' on iäisyys – ,
Yksitoista!
" – on syvä, syvä iäisyys!"
Kaksitoista!
Seitsemän sinettiä.
(Eli: On- ja Aamen-laulu.)
1
Jos minä tietäjä olen ja täynnä tietäjähenkeä, joka vaeltaa korkealla harjanteella kahden meren välissä, – vaeltaa menneen ja tulevaisen välissä kuin raskas pilvi, – helteisille alangoille vihamielisenä ja kaikelle, mikä väsynyttä on eikä osaa kuolla eikä elää:
Salamaksi valmistuneena pimeässä helmassa ja lunastavaksi valonsäteeksi, raskaana salamoista, jotka sanovat: on! nauravat: on! ennustaviksi salamansäteiksi valmistuneena: mutta autuas on näin kohtua-kantavainen! Ja totisesti, kauan täytyy sen raskaana ukkosilmana vuorella riippua, ken kerran on sytyttävä tulevaisuuden valon! – Oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, – takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, – se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
2
Jos minun suuttumukseni koskaan murti hautoja, tempasi pois rajakiviä ja vyörytti vanhoja rikottuja tauluja jyrkkiin syvyyksiin:
jos minun pilkkani koskaan puhalsi tomuksi lahoja sanoja ja minä saavuin kuin luuta yli ristihämähäkkien ja puhdistavana tuulena vanhoihin ummehtuneisiin hautakammioihin:
jos minä koskaan istuin riemuiten siellä, missä vanhoja jumalia lepää haudattuina, maailmaa siunaten, maailmaa rakastaen vanhojen maailmansoimaajain muistomerkkien vieressä: – sillä kirkkoja ja jumalanhautojakin minä rakastan, jos vain taivas puhtain silmin pilkistää niiden murtuneiden kattojen lomitse; kernaasti minä istun ruohon ja punaisen unikon lailla sortuneiden kirkkojen päällä – oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, – takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, – se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
3
Jos koskaan henkäys tuli minun tyköni luovasta henkäyksestä ja siitä taivaallisesta välttämättömyydestä, joka pakoittaa sattumatkin tanssimaan tähtitansseja:
jos minä koskaan nauroin luovan salaman naurua, jota teon pitkä jyrinä nurkuen, mutta kuuliaisena seuraa:
jos minä koskaan maan jumal-pöydän ääressä heitin arpaa jumalien kanssa, jotta maa vapisi ja repesi ja purskutti tulivirtoja: – sillä jumal-pöytä on maa, ja vapiseva luovista uusista sanoista ja jumal-heitoista: – oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, – takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, – se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
4
Jos minä joskus täysin siemauksin join siitä kuohuvasta höyste- ja sekoitusmaljasta, jossa kaikki oliot ovat hyvin sekoitettuina:
jos minun käteni joskus valoi kaukaisimman lähimmäksi, ja tulen hengeksi ja riemun kärsimyksesi ja pahimman parhaimmaksi:
jos minä itse olen rae siitä lunastavasta suolasta, joka saa aikaan sen, että kaikki oliot sekoittuvat hyvin sekoitusmaljassa: – sillä on olemassa suola, joka sitoo hyvän pahaan; ja pahinkin on höystämisen ja viimeisen ylitsekuohumisen arvoinen: – oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, – takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, – se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
5
Jos minä olen merelle lempeä ja kaikelle, mikä meren lajia on, ja lempein silloin, kun se raivoisasti kiistää minua vastaan:
jos tuo etsiväinen riemu on minussa, joka ajaa purjeet löytämättömän perään, jos merelläkulkemisriemu on minussa:
jos minun riemuni koskaan huusi: "rannikko katosi, nyt kirposi viimeinen kahle minulta – " – ääretön pauhaa minun ympärilläni, aavoina välkkyvät minulle avaruus ja aika, no niin! hyvä! vanha sydän!" – oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, – takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, – se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
6
Jos minun hyveeni on tanssijan hyve, ja minä usein hyppäsin tasajalkaa kulta-smaragdisessa hurmauksessa:
jos minun häijyyteni on naurava häijyys, joka viihtyy ruusukiehkurojen ja liljapensaiden seassa:
– naurussa näet sattuu kaikki paha yhteen, mutta pyhitettynä ja vapautettuna oman autuutensa kautta: – ja jos tämä on minun A-ni ja O-ni, että kaikki raskas tulisi kevyeksi, ruumis kaikki tanssijaksi, henki kaikki linnuksi: ja totisesti, tämä on minun A-ni ja O-ni! – oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, – takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, – se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
7
Jos minä koskaan levitin hiljaisen taivaan ylitseni ja omilla siivillä omaan taivaaseen lensin:
jos minä leikkien uin syvissä valo-etäisyyksissä ja minun vapauteni tykö tuli linnun-viisaus: – mutta niin puhuu linnun-viisaus: "katso, ei ole olemassa mitään yläpuolta, ei mitään alapuolta! Viskaa itsesi ylt'ympäri, ulospäin, taaksepäin, sinä kevyt! Laula! älä puhu enää!
" – eivätkö kaikki sanat ole tehdyt raskaita varten? Eivätkö kaikki sanat valhettele kevyelle? Laula, älä puhu enää!" – oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, – takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, – se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
NELJÄS JA VIIMEINEN OSA
Oi, missä on milloinkaan tapahtunut suurempia hulluuksia kuin sääliväisten joukossa? Ja mikä synnytti enemmän pahaa maailmaan kuin sääliväisten hulluudet?
Voi kaikkia rakastavia, joilla ei ole kukkulaa, joka on
yläpuolella heidän sääliään!
Näin puhui perkele kerran minulle: "jumalallakin on helvettinsä:
se on hänen rakkautensa ihmisiin."
Ja äsken kuulin hänen sanovan tämän sanan: "jumala on kuollut;
säälistään ihmisiin on jumala kuollut."
Näin puhui Zarathustra II, siv. 93 ja 94.
Hunajauhri
– Ja jälleen kulki kuita ja vuosia yli Zarathustran sielun, eikä hän pitänyt siitä lukua; mutta hänen hiuksensa kävivät valkeiksi. Eräänä päivänä, kun hän istui kivellä luolansa edustalla ja hiljaa katseli ulos – sieltä näkyy nimittäin ulos merelle ja yli kiemurtelevien kuilujen – , silloin hänen eläimensä kulkivat mietiskeleväisinä hänen ympärillään ja asettuivat viimein hänen eteensä.
"Oi Zarathustra, sanoivat ne, tähystätkö sinä ehkä onneasi?" – "Mitä onnesta! vastasi hän, siitä on kauan kuin minä pyrin onneen, minä pyrin työhöni." – "Oi Zarathustra, sanoivat eläimet jälleen, sen sinä sanot niinkuin se, jolla on yltäkyllin hyvää. Etkö sinä lepää onnen taivaansinisessä meressä?" – "Te ilvehtijät, vastasi Zarathustra ja hymyili, kuinka hyvin te valitsitte tämän vertauksen! Mutta te tiedätte myöskin, että minun onneni on raskas, eikä niinkuin valuva aalto: se ahdistaa minua eikä tahdo minusta erota ja on kuin sulanut piki." – Silloin hänen eläimensä kulkivat jälleen mietiskeleväisinä hänen ympärillään ja asettuivat sitten uudelleen hänen eteensä. "Oi Zarathustra, sanoivat ne, siitä se siis johtuu, että sinä itse käyt yhä keltaisemmaksi ja tummemmaksi, vaikka sinun tukkasi tahtoo näyttää valkealta ja pellavan kaltaiselta? Katsohan vaan, sinä olet takertunut pikeesi!" – "Mitä te sanotte, eläimeni, virkkoi Zarathustra ja nauroi, totisesti, minä herjasin, kun puhuin piestä. Niinkuin minulle tapahtuu, niin käy kaikille hedelmille, jotka kypsyvät. Hunaja minun suonissani on se, joka tekee vereni paksummaksi ja sieluni hiljaisemmaksi." – "Niin tulee olemaan, oi Zarathustra, vastasivat eläimet ja tunkeutuivat hänen luoksensa; mutta etkö tahdo tänään nousta korkealle vuorelle? Ilma on puhdas ja tänään näkee maailmaa enemmän kuin milloinkaan." – "Niin, eläimeni, vastasi hän, te neuvotte oivallisesti ja minun mieleni mukaan: minä tahdon tänään nousta korkealle vuorelle! Mutta pitäkää huoli, että minulla on hunajaa siellä tarjolla, keltaista, valkeaa, hyvää, jäänraikasta kaakkukultahunajaa. Sillä tietäkää, minä tahdon uhrata tuolla ylhäällä hunajauhrin." – Mutta kun Zarathustra oli ylhäällä korkeudessa, lähetti hän eläimet kotia, jotka olivat seuranneet häntä, ja huomasi, että oli nyt yksin: – silloin hän nauroi sydämensä pohjasta, katseli ympärillensä ja puhui näin:
Että minä puhuin uhrista ja hunajauhrista, puheeni viekkaus se oli vain ja, totisesti, hyödyllinen hulluus! Täällä ylhäällä minä voin puhua vapaammin kuin erakkoluolan ja erakko-kotieläinten edessä.
Miksi uhrata! Minä tuhlaan sen, mitä minulle lahjoitetaan, minä tuhatkätinen tuhlaaja: kuinka minä uskaltaisin kutsua sitä – uhriksi!
Ja kun minä halasin hunajaa, halasin minä vain syöttiä ja suloista mettä ja limaa, jota mörykarhutkin ja kummalliset äreät häijyt linnut kielellään tavoittelevat:
– parhainta syöttiä, sellaista mitä metsästäjät ja kalastajat tarvitsevat. Sillä jos maailma on kuin pimeä eläinmetsä ja kaikkien kesyttömien metsästäjien huvipuisto, niin se näyttää minusta vielä enemmän ja pikemmin pohjattomalta ja rikkaalta mereltä, – mereltä, joka on täynnä kirjavia kaloja ja äyriäisiä, joita jumalatkin saattaisivat himoita, niin että tulisivat kalastajiksi ja verkonvirittäjiksi tällä merellä: niin rikas on maailma ihmeistä, suurista ja pienistä!
Varsinkin ihmismaailma, ihmismeri: – sitä kohti minä heitän nyt kultaisen ongenvapani ja puhun: aukene, ihmissyvänne!
Aukene ja viskaa minulle kalasi ja välkkyvät äyriäisesi! Parhaimmalla syötilläni minä houkuttelen tänään itselleni kummallisimmat ihmiskalat!
– vieläpä onnenikin minä heitän ulos kaikkiin avaruuksiin ja etäisyyksiin, aamunkoiton, keskipäivän ja sen mailleenmenon välissä, jotta monet ihmiskalat oppisivat tempomaan ja pyristelemään minun onnessani, kunnes heidän täytyy, purren minun terävää kätkettyä koukkuani, nousta ylös minun korkeuteeni, nuo kirjavimmat kuilukalat kaikkein pahanilkisimmän ihmistenkalastajan tykö.
Tämä minä näet olen alkujen alusta saakka, vetäväinen, puoleensavetäväinen, ylösvetäväinen, vetäjä, kasvattaja ja kurittaja, joka kerran ei puhunut turhaan itselleen: "Tule siksi, mikä olet!"
Siis tulkoot ihmiset tästälähin ylös minun luokseni: sillä minä odotan vielä merkkejä, että minun alasastumiseni aika on läsnä, vielä minä en itse laskeudu, kuten minun täytyy ihmisten joukossa.
Siksi minä odotan täällä, viekkaana ja ilkkuvana korkeilla vuorilla, en kärsimättömänä, en kärsivällisenä, vaan pikemmin sellaisena, joka on unhoittanut kärsivällisyydenkin, – koska hän ei enää "kärsi".
Minun kohtaloni näet antaa minulle aikaa: se kai unhoitti minut! Vai istuuko se varjossa suuren kiven takana ja pyydystää kärpäsiä?
Ja totisesti, minä pidän siitä, iankaikkisesta kohtalostani, siksi että se ei kiihoita ja ahdista minua, vaan antaa minulle aikaa kujeisiin ja häijyyksiin: niin että minä tänään nousin kalanpyyntiin tälle korkealle vuorelle.
Pyydystikö yksikään ihminen ikinä kaloja korkealla vuorella? Ja jos se onkin hulluutta, mitä täällä ylhäällä tahdon ja toimitan: parempi täällä kuin että tuolla alhaalla kävisin odotuksesta juhlalliseksi ja vihreäksi ja keltaiseksi – pöyhkeileväksi äkäparraksi odotuksesta, pyhäksi ulvovaksi myrskyksi vuorilta, kärsimättömäksi, joka huutaa alas laaksoihin "kuulkaa, tai minä vitson teitä jumalan ruoskalla!"
Ei siksi, että minä olisin nurja tuollaisia suuttuneita kohtaan: he ovat kyllin hyviä minun nauraakseni heille! Kärsimättömiä heidän täytyy jo ollakin, näiden suurien hätärumpujen, jotka tänään taikka eivät milloinkaan saa suunvuoroa!
Mutta minä ja kohtaloni – me emme puhu tätäpäivää varten, me emme puhu myöskään "ei-milloista" varten: meillä on puhumiseen kärsivällisyyttä ja aikaa ja yliaikaa. Sillä kerran sen täytyy kuitenkin tulla eikä saa käydä ohitse.
Kenen täytyy kerran tulla eikä saa käydä ohitse? Meidän suuren Hazaramme: se on meidän suuren etäisen ihmisvaltakuntamme, tuhatvuotisen Zarathustravaltakunnan – Kuinka etäällä tuollainen "etäinen" on? mitä se koskee minuun! Mutta senvuoksi se ei ole minulle vähemmän varma, – molemmin jaloin minä seison varmana tällä pohjalla, – ikuisella pohjalla, kovalla alkuvuorella, tällä korkeimmalla kovimmalla alkuvuorella, jonka luo kaikki tuulet tulevat kuin säänjakajan luo, kysyen Missä? ja Mistä? ja Minnepäin?
Täällä naura, naura, kirkas terve häijyyteni! Korkeilta vuorilta viskaa alas välkkyvä pilkkanaurusi! Houkuttele välkkeelläsi minulle ihanimmat ihmiskalat!
Ja mikä kaikissa merissä on minun omaani, mikä kaikissa olioissa on minua varten – kalasta se minulle ylös: sitä minä odotan, pahanilkisin kaikista kalastajista.
Ulos, ulos, koukkuni! Sisään, alas, onneni syötti! Vihmo suloisin kasteesi, minun sydämen-hunajani! Pure, koukkuni, kaiken mustan murheen vatsaan!
Ulos, ulos, silmäni! Oi kuinka monet meret minun ympärilläni, mitkä sarastavat ihmistulevaisuudet! Ja ylläni – mikä ruusunpunainen hiljaisuus! Mikä pilvetön äänettömyys!
Hätähuuto
Seuraavana päivänä Zarathustra istui jälleen kivellään luolan edustalla, sillä aikaa kuin hänen eläimensä kuljeksivat ympäri maailmalla hankkiakseen kotia uutta ravintoa, myöskin uutta hunajaa: sillä Zarathustra oli käyttänyt ja tuhlannut vanhan hunajan aina viimeiseen jyväseen saakka. Mutta kun hän siinä näin istui, kädessään keppi, ja piirusti vartalonsa varjoa maahan, mietiskellen, ja totisesti! ei itseänsä eikä varjoaan – silloin hän pelästyi yht'äkkiä ja hykistyi kokoon: sillä hän näki varjonsa vieressä toisen varjon. Ja kun hän nopeasti katseli ympärilleen ja nousi pystyyn, katso, silloin hänen vieressään seisoi tietäjä, sama joka kerran oli syönyt ja juonut hänen pöytänsä ääressä, suuren väsymyksen julistaja, joka opetti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, maailma on vailla tarkoitusta, tietäminen tukahuttaa." Mutta hänen kasvonsa olivat sillä välin muuttuneet; ja kun Zarathustra katseli häntä silmiin, kauhistui hänen sydämensä uudelleen: niin monta huonoa julistusta ja tuhkanharmaata salamaa kulki hänen kasvojensa yli.
Tietäjä, joka oli havainnut, mitä Zarathustran sielussa tapahtui, pyyhki kädellään kasvojansa, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois sen; samoin teki Zarathustrakin. Ja kun molemmat olivat täten vaieten koonneet ja vahvistaneet mielensä, ojensivat he toisilleen kätensä merkiksi siitä, että tahtoivat jälleen tuntea toisensa.
"Ole tervetullut, sanoi Zarathustra, sinä suuren väsymyksen tietäjä, turhaan et ole kerran ollut minun ateria- ja kestiystäväni. Syö ja juo tänäänkin luonani ja suo anteeksi, että tyytyväinen vanha mies istuutuu kanssasi pöytään!" – "Tyytyväinen vanha mies? vastasi tietäjä pudistaen päätään: mutta ken olletkin tai tahdot olla, oi Zarathustra, sinä olet ollut täällä ylhäällä niin kauan kuin saat olla – sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla!" – "Olenko minä sitten kuivalla maalla?" kysyi Zarathustra nauraen. – "Aallot vuoresi ympärillä, vastasi tietäjä, nousevat nousemistaan, suuren hädän ja murheen aallot: ne tulevat pian nostamaan sinunkin venheesi ja kantamaan sinut pois." – Zarathustra vaikeni tämän jälkeen ja ihmetteli. – "Etkö kuule vielä mitään? jatkoi tietäjä: eikö syvyydestä kuulu kohinaa ja kuohua ylös?" – Zarathustra vaikeni uudelleen ja kuunteli: silloin hän kuuli pitkän, pitkän huudon, jonka kuilut viskasivat toisilleen ja antoivat jälleen takaisin, sillä yksikään ei tahtonut pitää sitä omanaan: niin pahalta se kaikui.
"Sinä huono julistaja, sanoi Zarathustra viimein, se on hätähuuto ja ihmisen huuto, se mahtaa nousta jostakin mustasta merestä. Mutta mitä koskee minuun ihmishätä! Minun viimeinen syntini, joka minulle säästettiin, – tiedätkö sinä, mikä sen nimi on?"
– "Sääli! vastasi tietäjä ylitulvivasta sydämestä ja kohotti molemmat kädet ylös – oi Zarathustra, minä olen tullut viettelemään sinua viimeiseen syntiisi!" – Ja tuskin nämä sanat olivat sanotut, silloin kajahti huuto uudelleen, ja kauemmin ja ahdistuneemmin kuin ennen, myöskin paljon lähempänä. "Kuuletko? Kuuletko, oi Zarathustra? huusi tietäjä, sinua koskee huuto, sinua se kutsuu: tule, tule, tule, on aika, on tärkin aika!" – Zarathustra vaikeni tämän jälkeen, hämmennyksissään ja järkytettynä; viimein hän kysyi niinkuin se, joka viipyy ajatuksissaan: "Ja ken on se, joka huutaa minua tuolla?"
"Mutta sinähän tiedät sen, vastasi tietäjä kiivaasti, miksi sinä kätket itsesi? Korkeampi ihminen on se joka huutaa sinua!"
"Korkeampi ihminen? huusi Zarathustra kauhuissaan: mitä hän tahtoo? Mitä hän tahtoo? Korkeampi ihminen! Mitä hän täältä tahtoo?" – ja hänen ihonsa peittyi hiestä.
Mutta tietäjä ei vastannut Zarathustran tuskaan, vaan kuunteli ja kuunteli kohti syvyyttä. Mutta kun siinä oli kauan äänetöntä, käänsi hän katseensa takaisin ja näki Zarathustran seisovan ja vapisevan.
"Oi Zarathustra, alkoi hän surullisella äänellä, sinä et seiso siinä kuten sellainen, jonka onni tekee pyöräpääksi: sinun on pakko tanssia, jotta et kaatuisi kumoon!
"Mutta jos sinä tahtoisit tanssiakin minun edessäni ja hyppiä kaikki syrjähyppysi: kenkään ei ole uskaltava sanoa minulle: 'Katso, täällä tanssii viimeinen iloinen ihminen!' "Turhaan tulisi ylös tähän korkeuteen se, joka etsisi häntä täältä: luolia hän löytäisi kyllä ja takaluolia, piilopaikkoja piiloutuneille, mutta ei onnenkuiluja ja aarreaittoja ja uusia kultasuonia.
"Onni – kuinka voisi löytää onnea tuollaisten hautautuneitten ja erakoitten luota! Täytyykö minun etsiä viimeistä onnea autuailta saarilta ja etäältä unhoitettujen merien keskeltä?
"Mutta kaikki on yhtäläistä, ei kannata, mikään etsiminen ei auta, autuaita saariakaan ei ole enää olemassa!" – Näin huokasi tietäjä; mutta hänen viimeisen huokauksensa aikana tuli Zarathustra jälleen kirkkaaksi ja varmaksi, ikäänkuin se, joka syvästä kuilusta saapuu ylös valoon. "Ei! Ei! Kolmasti ei! huusi hän voimakkaalla äänellä ja siveli partaansa – sen tiedän minä paremmin! Autuaita saaria on vielä olemassa! Vaiti siitä, sinä huokaileva surusäkki!
"Ole lorisematta siitä, sinä sadepilvi aamupäivällä! Enkö minä seiso tässä jo märkänä sinun murheestasi ja valeltuna kuin koira?
"Nyt minä ravistelen itseäni ja juoksen tieheni, jotta tulisin jälleen kuivaksi: sitä sinun ei tarvitse ihmetellä! Näytänkö minä sinusta epäkohteliaalta? Mutta täällä on minun hovini.
"Mutta mitä sinun korkeampaan ihmiseesi tulee: hyvä! minä etsin hänet heti noista metsistä: sieltä kuului hänen huutonsa. Ehkä häntä ahdistaa petoeläin siellä.
"Hän on minun alueellani: täällä ei ole mitään pahaa tapahtuva hänelle! Ja totisesti, minun luonani on monia petoeläimiä." – Lausuen nämä sanat kääntyi Zarathustra lähteäkseen. Silloin puhui tietäjä: "Oi Zarathustra, sinä olet veijari!
"Minä tiedän sen jo: sinä tahdot päästä minusta! Mieluummin sinä juokset metsissä ja väijyt petoeläimiä!
"Mutta mitä apua sinulla on siitä? Illalla sinä tulet kuitenkin saamaan minut jälleen; sinun omassa luolassasi minä tulen istumaan, kärsivällisenä ja raskaana kuin pölkky – ja odottamaan sinua!"
"Niin tapahtukoon! huusi Zarathustra taaksensa kulkiessaan pois: ja mitä luolassani on minun omaani, se on sinunkin, kestiystäväni!
"Mutta jos sinä löytäisit hunajaakin sieltä, hyvä! niin nuole se vain, sinä mörykarhu, ja sulostuta sielusi! Illalla me näet tahdomme olla molemmat hyvällä tuulella, " – hyvällä tuulella ja iloisina siitä, että tämä päivä kului umpeen! Ja sinä itse olet tanssiva minun laulujeni mukaan minun tanssikarhunani.
"Sinä et usko sitä? Sinä pudistat päätäsi? No niin! Hyvä! Vanha karhu!
Mutta minäkin – olen tietäjä."
Näin puhui Zarathustra.